torstai 9. marraskuuta 2017

Ratsastuksenopettajista

Tämän päivän henkeen tuntuu kuuluvan voimakaskin itsemarkkinointi kaikkia mahdollisia (sosiaalisen median) kanavia käyttäen. Vähän itse vieroksun tätä, vaikka yritän virrassa mukana räpistellä. Mutta nyt ei tarvitse kehua itseään, pääsee kehumaan muita. Kun sellainen tilaisuus avautuu, se pitää ehdottomasti käyttää!

Takana on osaltani toinen lähijakso masterope-koulutuksessa. Olen ollut varsin otettu siitä, kuinka klassisen tyylikkäästi kollegani ratsastavat. Eettisesti kestävällä tavalla, hyvällä apujenkäytöllä. Jälleen ulkomaan vuosien tuoman perspektiivin turvin voin todeta, että mikäli suomalaisten ratsastuksenopettajien oman ratsastuksen taso on tätä luokkaa, on meidän ratsastuksenopetuksemme erinomaisissa kantimissa!

Ypäjällä ja muissa oppilaitoksissa on vuosien saatossa (kaikista määrärahaleikkauksista huolimatta) tehty johdonmukaista, laaja-alaista, modernia koulutustyötä, jonka hedelmiä ovat opettajat, joilla on ammattiosaamista ja homma hanskassa. Minusta tuntuu, etteivät suomalaiset ratsastuskouluharrastajat ehkä ymmärrä, kuinka onnekkaita he ovat saadessaan oppia tällaisilta ammattilaisilta. Maailman mittakaavassa opettajiemme taso on huippuluokkaa. Tätä tasoa nimenomaan mittaa ratsastustekniikka, eivät kilpailutulokset.

Ainakin pääkaupunkiseudulla on laaja valmentajatarjonta, on koulutettua ja on itseoppinutta, enemmän ja vähemmän kokenutta neuvojaa. Moni etsii sitä itselleen sopivaa valmentajaa, kyselee tuttavilta, mutta kyselee myös netin keskustelupalstoilta suosituksia. Niin moni ratsastaja harrastaa itse ratsastuksen perustasolla, teknisesti aina helppoon A:han. Tämä on taso, jonka opettamiseen löytyvät valmiudet niin ratsastuksenohjaajalta, -opettajalta kuin masteropelta, näistä viimeinen luotsaa ratsukot jo vähintään kohti vaativia luokkia. Eikä osaaminen rajaudu kehä kolmosen sisäpuolelle vaan ammatti-ihmisiä on levittäytyneenä ympäri maata.

Siispä vinkkinä lukijalle, joka miettii omia valmennuskuvioitaan: seuraa mitä tapahtuu oman alueesi ratsastuskouluissa. Missä koulussa on hyvä pöhinä, missä ihmiset kehittyvät harjoittelutiheytensä sallimissa puitteissa, mistä toistuvasti kuuluu ja näkyy hyvää? Ehkä siellä toimii sellainen ope, joka olisi Sinullekin tähän hetkeen se oikea luotsi kohti ulkoista tarkastelua kestävää ratsastustekniikkaa.

Iloa marraskuuhun! Rock!

tiistai 24. lokakuuta 2017

Sisu eli ratsastajan realistinen urapolku aukikirjoitettuna

Kirjoitin eilen omat havaintoni Suomen ratsastuksen tilasta ja mitä toimia sille pitäisi tehdä. Virisi keskustelua siitä, millaista on harrastaa ratsastusta Suomessa, mitkä ovat ne mahdollisuudet tavallisilla ihmisillä edetä tässä lajissa ja sitä rataa.

Mitä tulee lajin hintaan ja joka lapsen mahdollisuuksiin harrastaa - siinä asiassa tulisi olla yhteydessä poliittisiin päättäjiin. Jos Suomessakin rakennettaisiin ratsastushalleja julkisin varoin, tulisi ratsastus kerta heitolla huokeammaksi. Miksi se on tästä kiinni? Omakohtaisesta kokemuksesta voin sanoa, että pankkilaina olisi irronnut oman maneesittoman talliyrityksen perustamiseen joitain vuosia sitten, muttei maneesillisen. Niin merkittävistä summista puhutaan. Mutta ei mennä nyt siihen, aion tässä seuraavassa avata sen, miten menee käytännössä se ainoa realistinen ratsastajan urapolku kohti kilparatsastajan uraa silloin, kun ratsastajalla ei ole valmiita sponsoreita tukenaan.

Avataan tähän alkuun muutama käsite:
1. Sisu. Wikipediassa kirjoitetaan "sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta." Ja että "Sakari Pälsin mukaan sisu voitaisiin määritellä ”voimaksi, jolla yritetään mahdottomia, mutta ei epätoivoisesti taistellen eikä sokeasti purren”. Sisu ei ole ”desperadomieltä” eivätkä sille ole ominaista ”hysteeriseen järkkymykseen” pohjautuvat tehokkaat äkki-iskut. ”Näistä epäterveistä energian tiivistymistä sisu eroaa elämänuskalluksensa ja voitontoivonsa puolesta", Pälsi kirjoitti. "Tiukassa paikassa sisu sanoo: mahdottomalta näyttää, mutta koetetaan kuitenkin. Ja sitten koetetaan – ja voitetaan.
2. Onnistunut kilparatsastaja. Tästä ensimmäisenä tulee mieleen Kyra Kyrklund, suomalaisen ratsastuksen ikoni. Henkilökohtaisen kokemukseni mukaan häntä voi luonnehtia parhaiten sanoilla älykäs, kiinnostunut ja periksiantamaton.

Ratsastajan realistinen urapolku:

1. Ratsastus kannattaa aloittaa ratsastuskoulussa. Tämä on se pykälä, jota ilman ei selviä ja johon täytyy raha perheestä löytyä. Jos ei löydy, ei sitten millään, on onneksi montakin muuta urheilulajia, joita voi harrastaa, niistä osaa kertoa vaikka koulun liikunnanopettaja.
Jos seudulla on ratsastuskouluissa varaa valita, kannattaa tutustua huolella kaikkiin niistä ja jos mahdollista, valita niistä se, jossa on aktiivista ratsastustuntien ulkopuolista toimintaa: kerhoja ja kilpailuja ja ehkä yksityishevosiakin. Joka tapauksessa mikä tahansa ratsastuskoulu käy, mieluusti kuitenkin sellainen, jossa opettajalla on ammattipätevyys.

2. Käytä jo alkeiskurssista lähtien enemmän aikaa tallilla kuin opettaja edellyttää. Tule ajoissa, opettele itse varustamaan hevonen, opettele varusteet ja miten ne puetaan hevoselle oikein. Jos tallilla ei ole esim. heppakerhoa, jossa näihin pääsee vielä paremmin sisään, käytä apuna kirjallisuutta ja internettiä. Kirjastosta löytyy ilmaiseksi monia opuksia, joissa kerrotaan nämä perusasiat. Kysy neuvoa ja ohjeistusta itseäsi kokeneemmilta. Käy katsomassa muiden ratsastustunteja. Opettele ulkoa ratsastusradantiet ja muut käsitteet, joita tunneilla käytetään - edistyt nopeammin.

3. Jos tallilla järjestetään kerhoja, kilpailuja, kursseja, yritä osallistua mahdollisimman paljon mahdollisimman aikaisin. Kilpailuissa osallistu ensin toimihenkilönä - tutustut kilpailutoimintaan paineetta, opit kuviot ja näet mitä siellä tapahtuu, osaat myöhemmin kilpailijana toimia itse heti järkevästi eikä kilpailuympäristö saa sinua jännittämään. Tulet tutuksi kokeneempien toimihenkilöiden kanssa, he muistavat kyllä iloiset kasvot ja aktiiviset tekijät ja voivat jossain kohdassa edistää uraasi oikeilla vinkeillä tai kontakteilla.

4. Heti kun hallitset perusasiat: osaat hoitaa ja varustaa hevosen ja taluttaa sitä turvallisesti sekä puhdistaa ja huoltaa varusteet, ala tarjota apuasi muille. Mitä enemmän teet, sitä enemmän opit. Sitä enemmän myös teet ystäviä ja tuttavia, joista myöhemmin voi olla sinulle apua. Kun toimit aktiivisesti tallilla, sinun nimesi muistetaan myös silloin, kun joku lähtee lomalle ja tarvitsee apua vaikkapa oman hevosensa kanssa. Ime ratsastuksenopettajasi tietotaitoa niin paljon kuin suinkin pystyt. Lue kaikki kirjaston ja sinne tilattavissa olevat hevoskirjat. Taluta kaikki alkeiskurssit.

5. Jos tallilla on kilpailuja, osallistu niihin mahdollisuuksiesi mukaan heti, kun opettajasi näin suosittelee. Kun epäonnistut, et lannistu vaan jatkat. Jatka toimihenkilönä toimimista aina vain vastuullisemmissa tehtävissä.

6. Jos tallilla on yksityisiä hevosia, yritä päästä hevosenhoitajaksi. Älä odota pääseväsi ratsastamaan vaan tiedosta olevasi hoitaja. Jos olet luotettava, tulet aina kun sovitaan, olet paikalla, kun olet luvannut, pidät hevosenomistajan omaisuudesta huolta ensiluokkaisesti, jossain kohtaa panoksesi palkitaan joko sillä, että omistaja päästää sinut oman hevosensa selkään tai osaa auttaa sinua eteenpäin oikeaan suuntaan. Varaudu siihen, että tämä voi kestää vuosia.

7. Jos aloitit noin 7-8-vuotiaana, olet nyt tullut teini-ikään ja olet ehkä 14-16-vuotias. Hakeudu tallille kesä-, loma- ja viikonlopputöihin. Tule paikalle, kuten on sovittu, hoida hommat, älä mukise. Opettaja tuntee paljon ihmisiä alalta. Jos olet luotettava ja ahkera, osaa hän joskus suositella sinua eteenpäin jonnekin, jossa pääset edistymään.

8. Tässä vaiheessa olisi ensimmäistä kertaa realistista hankkiutua ns. oppipojan rooliin jollekulle kilparatsastajalle. Jos olet onnekas, ratsastuskouluopettajasi on jo pistänyt merkille tavoitteellisuutesi ja aktiivisuutesi ja osaa ohjata sinut eteenpäin. Jos et ole sellaisessa ratsastuskoulussa/tallissa, että näin olisi päässyt käymään, joudut toimimaan itsenäisesti. Kuinka se tapahtuu? Näistä mahdollisuuksista on harvemmin tietoa netissä, ei julkisia yhteystietolistoja minne voisi ilmoittautua. Homma menee niin, että sinun pitää itse osoittaa kiinnostuksesi. Koska olet tässä vaiheessa elämääsi nähnyt kilpailujen toimihenkilönä runsaasti kilparatsastajia ja valmentajia, sinulle on muodostunut näkemys siitä, keneltä heistä haluaisit oppia eniten. Tässä kohtaa pitää vähän kerätä rohkeutta ja mennä kysymään ihan itse, tarvitaanko tallilla apua, saisiko tulla oppiin? Älä lähetä vanhempiasi asialle, sillä hyvän ratsastajan profiiliin kuuluu, että hän on älykäs, neuvokas ja periksiantamaton. Itsenäinen. Mutta varmista, että sinulla on vanhempiesi lupa ja varmistu, että vanhempasi ovat valmiita tämän valmentajalle/ratsastajalle kertomaan. Jos ensimmäinen tiedustelu ei tuota tulosta, et luovuta vaan jatkat, kunnes tärppää. Tämä kuuluu osastoon "sisu".

9. Jos olet onnekas ja olet päässyt jollekulle oppiin, älä odota mitään, mutta anna kaikkesi. Tässä vaiheessa sinua ovat viisaat ympärillä jo ehkä useampaan kertaan neuvoneet lopettamaan tai ainakin jonkinasteisesti luovuttamaan. Osoitat sisua sillä, ettet lopeta vaan jatkat periksiantamattomana valitsemallasi tiellä. Tee kaikki osoitetut tehtävät ilmekään värähtämättä. Siivoa mutaiset tarhat, kanna vesiä, pese varusteita, taluta hevosia. Jos tehtävä on fyysisesti sinulle liian haastava, kysy onko jotain keinoa millä suoriutua tehtävästä turhan vähäisin voimin. Ehkä on joku tekniikka, jota et ole ajatellut itse. Kysy saatko pyytää apua tehtävän suorittamiseen. Tee kaikkesi, että kaikki osoitetut tehtävät tulevat suoritetuksi huolellisesti, mutta ripeästi. Pidä aina kypärää matkassa, hanskat kädessä ja jalassa sopivat jalkineet, jos kävisi tuuri ja pääsisit jonkun hevosen selkään.
Jos olet oikein onnekas, saat jo aloittaessasi jonkun diilin, jossa tietty panostus tuo sinulle mahdollisuuden ratsastaa. Älä odota rahapalkkaa, tämä ei ole työ, tämä on harrastus.

10. Olet suoriutunut ainakin peruskoulusta, ellet jo lukiosta. Haluat ratsastaa? On kaksi mahdollisuutta: hevosalan ammattilaisuus tai hyvin palkattu ammatti, jolla voi kustantaa ratsastamisen. Molemmat ovat käypiä, sanotaan mitä sanotaan. Hevosalan ammattilaisuus tuo sinulle nopeammin mahdollisuuden ratsastaa, muun alan ammattilaisuus takaa paremman elämänlaadun.

Ammattilaisuuteen on monta tietä:
1. Täysipäiväinen opiskelu alan oppilaitoksessa
+ hyvät kontaktit
+ täysi keskittyminen opiskeluun
- sisäoppilaitosasuminen on monelle vaikea paikka

2. Opiskelu oppisopimuksella
+ pääsee heti yhdistämään työn opintoihin
+ oikeassa paikassa mahdollistaa uran jatkumisen
- vaatii itsenäistä otetta ja vastuunkantoa omista tekemisistään

3. Työntekeminen (ammattilaisen asemaan voi päästä ilman koulujakin)
+ oikeassa paikassa voit päästä etenemään nopeastikin, kun osoitat kykysi ja tietotaitosi
- ilman ammattipätevyyttä voi olla vaikeampi päästä aloittamaan muualta kuin pohjalta

Miten tästä sitten kilparatsastajaksi?
* ratsasta kaikki hevoset, joita sinulle tarjotaan. Ainoastaan hengenvaaralliset jätät ratsastamatta, mutta niidenkin kohdalla yritä ratkaista miksi ne ovat hengenvaarallisia ja korjata tilanne itseäsi loukkaamatta.
* älä väheksy mitään tai ketään, käytä kaikki tilanteet ja mahdollisuudet oppimiseen hyväksesi
* ole aina paikalla, älä odota mitään, mutta näytä että olet käytettävissä
* ole luotettava, pidä sanasi
* tarjoa apuasi kaikille, joilta voit oppia jotain
* tässä kohdassa usein ne annetut työpanokset myös tulevat takaisin - sinut tunnistetaan ja muistetaan ja sinulle tarjoutuu mahdollisuuksia, joita ilman kontakteja ei tulisi eteen
* pidä huolta, että olet aina oikeassa atmosfäärissä ja että näet itseäsi parempien työskentelyä. Vain vertaamalla itseäsi parempiin, kokeneempiin ratsastajiin voit edistyä.
* ole valmis lähtemään ulkomaille, tässä kohtaa käytä hankittuja kontaktejasi, jotta pääset heti oikeaan paikkaan, jossa pääset edistymään oikeaan suuntaan
* opiskele jatkuvasti, käy katsomassa kilpailuja, verryttelyjä, klinikoita, katso videoita netistä ja lue kirjoja. Mitä yleissivistyneempi olet hevosenkouluttajana, sitä paremmin pärjäät.
* kun loukkaannut ensimmäisen kerran fyysisesti, älä pelästy vaan jatka
* kun sinua toistuvasti kehotetaan vaihtamaan alaa, älä kuuntele vaan jatka
* älä anna periksi, älä luovuta



Palatakseni alun määritelmään sisusta: "Tiukassa paikassa sisu sanoo: mahdottomalta näyttää, mutta koetetaan kuitenkin. Ja sitten koetetaan – ja voitetaan."

Sisu on sitä, että yritetään kaikesta huolimatta. Jos ei ole koskaan yrittänyt, yrittänyt kaikkeaan, ei ole ollut sisukas.

Kun olet ollut tällä tiellä 10 vuotta eikä se vieläkään ole tuottanut tulosta, tule sitten luokseni. Minä taputan olalle ja tarjoan limpparin.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Suomen ratsastus

Eletään syksyä, Suomen Ratsastajainliiton syyskokous lähestyy, Hervé Godignon lausuu analyysinsä suomalaisesta ratsastuksesta julkisesti, keskustellaan...

Olin viitisen vuotta pois maasta, en kokonaan sillä säännöllisesti kävin viikonlopputöissä täällä, mutta sen verran, että menetin mutu-otteen paikalliseen kisakenttään. Nyt kun seuraan vallitsevaa keskustelua aiheellisista aiheista, muutama seikka on minunkin lausuttava, näin kun jollain tavalla tuoreemmin silmin ehkä tilannetta katson:

1. Urheilu ensin. Kun puhutaan siitä, mikä on Suomen Ratsastajainliiton funktio, ei tästä mielestäni pitäisi joutua keskustelemaan ollenkaan. Vaikka hevosten kanssa voi kaikenlaista touhutakin, enemmän tai vähemmän aktiivisesti, itse ratsastus, jota liitto edustaa, on urheilulaji ja siinä kilpaillaan urheilukilpailuissa. Niin kauan kun Suomen Ratsastajainliitto on Suomen Ratsastajainliitto, on se myös ratsastajien eli ratsastusurheilijoiden kattojärjestö. Siispä sen tarkoitus on ajaa ratsastusurheilun ja ratsastusurheilijoiden asiaa Suomessa.

2. Mutta miten? Kun sanotaan, että Suomen Ratsastajainliitto on ratsastusurheilijoiden kattojärjestö, tulee sen luonnollisesti tukea ratsastusurheilua. Olennaisempi kysymys mielestäni on: miten? Olemme toistuvasti nähneet, kuinka arvokilpailuihin lähetetyt ns. parhaat kansainväliset kilparatsastajamme muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta jäävät turhankin kauas terävimmästä kärjestä. Miksi? Koska heiltä puuttuu ehkä siihen tarvittava rutiini? Ja ehkä soveltuvat hevoset. Sen sijaan, että sijoitetaan rajalliset resurssit näiden sinänsä arvokkaiden, mutta ehkä turhauttavien projektien massiivisiin kuluihin, olisi tuettava kilpaurheilua alemmilla tasoilla: lähetettävä kilpailijoita pienempiin kansainvälisiin kilpailuihin huomattavasti useammin, tehtävä kilpaileminen edullisemmaksi kaikilla suomalaisilla tasoilla ja lisättävä kilpailujen ja starttien määrää kaikilla mahdollisilla keinoilla. Leveämmästä rintamasta hyötyvät lajissa kaikki osapuolet.

3. Ruohonjuuritason arvomaailma. Tämä on ehkä se vaikein kysymys. Tähän on liiton henkilökunnan tai toimihenkilöiden vaikea vaikuttaa ratkaisevasti, opistojenkin väki on voimatonta. Godignon peräänkuulutti ratsastuksenopettajien innostusta. Annetaan hänelle anteeksi, hän on ranskalainen. Hän ei ymmärrä, että suomalainen ei perinteisesti innostu ja jos innostuu, se on ohimenevä vaihe. Suomalainen innostuksen vastine on sisu. Kun ei vain halua antaa periksi. Sitä sisua löytyy vielä meidän viimeisistä mohikaaneistamme, mutta sisua alkaa olla vaikea havaita tuoreella ruohonjuuritasolla. Tässä näkyy ero saksalaisiin selvimmin. Minulla ei Saksassa ollut tunnilla hermostuksesta tai epäonnistumisen johdosta itkeviä ihmisiä. Muutaman traumaperäisen pelonkyyneleen näin, mutta nekin kuivattiin nopeasti pois. Suomalaisissa talleissa herkistyneitä ratsastajia näkee tuon tuosta, vaikkei kukaan olisi ilkeä tai vahinkoja sattunut. En ole nähnyt saksaksi yhtään artikkelia erityisherkkyydestäkään, mutta se voi toki olla ihan vain lukeneisuuden puutetta. Sen toki tiedän, että ainakin baijerilainen koulusysteemi on senlaatuinen, että lapset joutuvat kovankin paineen alle suhteellisen varhain.
Se pieni perkele, joka suomalaiseen urheiluun, jopa Suomen itsenäisyyteen on liitetty, on painanut päänsä tyynylle ja uinuu jossain. Tähän asiaan minä osaan vain sanoa havaintoni, keinoja minulla ei ole tarjota. Kun ihmiset puhuvat rahanpuutteesta ja sen vaikutuksesta ratsastusmahdollisuuksiin, tiedän samalla kymmenittäin ammattilaisia, jotka voisivat ottaa nuoria ja vanhempiakin ihmisiä oppipojikseen, jos nämä vapaa-ajallaan avuksi haluaisivat tulla. Avusta ei mitään makseta, sillä kysymys on taidonoppimisesta, mutta harrastaa saisi ihan ilmaiseksi omaa panostaan vastaan. Niin kuin 80-90-luvuilla tehtiin. Mahdollisuudet ovat yhä siellä, mutta ne ovat pukeutuneet kumppareihin ja työhanskoihin. Havaintojeni perusteella näihin ei haluta sitoutua - se on se suomalainen innostus ohimenevää. Mikä herättäisi sisun venähtäneiltä talviuniltaan? Tämän pallon haluaisin heittää lukijoille, mitä me voisimme asialle tehdä?

tiistai 17. lokakuuta 2017

Valmentautumisesta

Kisakausi lähenee jo loppuaan. Joillekin ratsastajille sillä on suurikin käytännönmerkitys, toisille se lähinnä tarkoittaa vain heikkeneviä ulkokenttäkelejä. Tavoitteellisen ratsukon almanakassa kääntyy auki sivu, jonka nimi on peruskuntokausi. Se ajankohta vuodesta, jolloin keskitytään harjoittelemaan uusia asioita, vahvistamaan hevosen voimaa ja kuntoa ja tekemään niitä muutoksia harjoitteluun, joita ei kilpailukaudella tohdi suorituskyvyn ja -varmuuden nimissä tehdä.

Johdonmukainen harjoittelu kohti tavoitteita vaatii ratsukon kokemuksesta ja taitotasosta riippuen enemmän tai vähemmän ulkopuolista tukea ja johdatusta. Huipulla valmennus on enemmän kollegiaalista tukea - silmäpari maasta kertoo, miltä hevonen tai liike näyttää, mahdollisista muutoksista keskustellaan yhdessä, asioita kokeillaan valmentajan ja valmennettavan yhteisellä pyrkimyksellä löytää paremmat työskentelytavat ja siten aina vain paraneva tekniikka ja suorituskyky. Alimmilla taitotasoilla valmentautuminen on selkeästi valmentaja- tai opettajajohtoista. Kokenut opettaja ohjaa oppilaan erilaisten harjoitteiden kautta yhdessä sovittuihin tavoitteisiin ja pitää siinä sivussa vielä huolta, että ratsastajan harjoittelukumppani saa asianmukaista hoitoa.

Mitä tulee yksityisratsastamiseen, tallinkäytäväpuheita kuunnellessa kuulee usein puhuttavan valmennuksista ja valmentajista. Itse miellän valmentajan tahoksi, joka on joko henkilökohtainen vastuuvalmentaja tai esimerkiksi liittovalmentaja (joko alue- tai maajoukkuetasolla). Vastuuvalmentajan rooli on selkeä: kantaa vastuu ratsukon valmentautumisen suunnittelusta,  ohjauksesta ja käytännöntoteutuksesta. Valmentajan ja valmennettavan välillä vallitsee luottamussuhde, kumpikin on sitoutunut yhteisymmärryksessä toisiinsa joko määräajaksi tai toistaiseksi, jotta yhdessä sovittuihin tavoitteisiin päästään.

Vastuuvalmentajaa tukee toimessaan sitten ratsukon kilpailutasosta riippuen alue- ja maajoukkuevalmentajat. Mikäli ratsukko harjoittelee sellaisella tasolla / sellaisin tavoittein, ettei se kuulu liittovalmennuksen piiriin, voi tukea ja ulkopuolista näkemystä olla syytä hakea joistain tarkoin valikoiduista kurssityyppisistä valmennuksista. Tämä silloin, kun ratsastajan taitotaso on sellainen, että hän kykenee jo omaksumaan pieniä muutoksia tekemisessään, menettämättä teknistä johdonmukaisuuttaan.

Heittäisin kuitenkin "musta tuntuu"-otteella, että valtaosa Suomessa tapahtuvasta opetuksesta ei kuulu henkilökohtaisen valmentamisen piiriin. Tällöin käyttäisin ennemminkin termejä "ratsastuksenopetus", "ratsastustunnit" ja "ratsastuskurssit".
Kuka tahansa kyllin kykenevä voi pitää toiselle ratsastajalle tunteja. Sen lisäksi, että opetusta antavat kokeneemmat amatöörit, Suomessa koulutetaan ratsastuksenohjaajia (hevostalouden perustutkinto), ratsastuksenopettajia (ratsastuksenopettajan ammattitutkinto) ja masteropettajia (ratsastuksenopettajan erikoisammattitutkinto), joilla on koulutuksen myötä ammatillinen pätevyys eriasteiseen ratsastuksenopettamiseen. Näiden ammattitutkintojen lisäksi on tarjolla valmentajakoulutusta tasoille 1-3 ja valmentajan ammattitutkintoja varten. Tätä kirjoittaessa hevostalouden koulutusohjelmien sisältö on uudistamisprosessin alla - uudet opetussuunnitelmat tulevat käyttöön ensi vuoden alusta.
Suomen Ratsastajainliitto edellyttää, että liiton hyväksymässä ratsastuskoulussa opetuksesta vastaa pääosin pätevöitynyt henkilökunta.

Miksi on tärkeää hahmottaa tällaisia asioita? Keskustelin oman valmentajani kanssa taannoin hänen kokemuksistaan arvokilpailuissa. Hän muisteli, kuinka ns. isoilla ratsastajamailla on kouluratsastuksen verryttelyssä usein kaksi valmentajaa, toinen lyhyellä ja toinen pitkällä sivulla, jotta kaikki kuva- ja näkökulmat tulisivat huomioonotetuksi ratsukon valmistautumisessa. Monella suomalaisella ei ole edes valmentajaa mukana, kun mennään maansisäisiin mestaruuskilpailuihin. Taso ja pelimerkit laudalla ovat toki erilaiset, mutta kuvastaa tietyssä valossa tilannetta. Meillä on vielä opettelemista valmentautumiskulttuurissa.

Valmentajia ja opettajia on monenlaisia, erityylisiä, -tyyppisiä ja -luonteisia. Jotkut ovat hyviä antamaan kivoja harjoituksia ja tehtäviä, toiset tykkäävät syväluodata ja paneutua ongelmien ytimiin. Jokaiselle oppijalle ja jokaiselle ratsastajalle löytyy varmasti sopiva apu. Parasta olisi löytää sellainen taho, jonka tarjoamat palvelut ja tuki osuvat omiin tarpeisiin. Opettajan / valmentajan olisi syytä tuntea myös itsensä ja omat resurssinsa, jotta tietää, mitä voi tarjota.

Vuosien saatossa olen tehnyt analyysin itsestäni: olen parhaimmillani henkilökohtaisena vastuuvalmentajana tai valmentajana tilanteessa, jossa on selkeä tavoite. Tämän roolin toteuttaminen omassa elämässäni on välillä haasteellista, sillä suurin osa valmennettavistani, olkoonkin että valmennussuhde on saattanut jatkua tauotta seitsemänkin vuotta, sijaitsevat toisilla paikkakunnilla tai jopa toisessa maassa. Vaikka kalenteriin on sovittu syyskauden alussa valmennuspäivämäärät aina jouluun saakka ja loppuvuodesta taas kesän alkuun, häviää kontakti oppilaisiin luonnollisesti kolmen neljän viikon valmennustauon aikana. Tähän olen järjestellyt muutaman lääkkeen: oma talliyksikköni Vantaalla mahdollistaa lähivalmentautumisen kanssani joko pysyvästi tai erissä. Meillä on Stable41:llä erinomaiset harjoitusolosuhteet: hyvä valoisa halli pitkän radan koossa sekä vastaavan kokoluokan ulkokenttä, molemmat erinomaisilla, juuri kunnostetuilla pohjilla.




Joidenkin kaukovalmennettavieni kanssa olen nyt päässyt kokeilemaan Trainer4riding-sovellusta hyvin ja kiintoisin tuloksin. Jo muutaman viikon käytön jälkeen minulla on tunne, että pystyn olemaan heidän harjoittelussaan paremmin läsnä - antamaan ideoita ja palautetta, tukemaan. Yhteistyö Trainer4riding-väen kanssa on poikinut jo uusia ideoitakin: tulossa on tuote, johon kuuluu lähi- ja etävalmennusta asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Olen näistä mahdollisuuksista innoissani, sillä selkeisiin oppimis- ja opettamiskokonaisuuksiin on aina kiva sitoutua. Ratsastaja kun harvemmin hyötyy yksittäisestä oppitunnista, oppiminen vaatii aina sekä ymmärryksen että riittävän määrän toistoja. Toisinaan näistä vaikeampaa on ymmärtäminen, toisinaan se, että ymmärretyn saisi ajettua sisään omaan ja hevosen kehoon. Molemmissa tapauksissa kehittyminen vaatii aikaa ja säännöllistä, valvottua harjoittelua.

Suomen hevosvuoden kansainvälinen päätapahtuma, Helsinki Horse Show alkaa huomenna. Olen tavattavissa expoalueen Trainer4riding-osastolla torstaina klo 14-16 ja lauantaina klo 13-15. Tule nykäisemään hihasta, jos haluat jutella tavoitteellisesta valmentautumisesta!

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Mitä on ratsastettavuus?

Edellinen blogikirjoitus on elokuun alulta. Sittemmin paljon on tapahtunut: olemme muuttaneet hevosten kanssa Vantaalle. Ennen muuttoa yksi hevosista löysi uuden kodin. Muuton jälkeen aloitin Ypäjällä opiskelut masteropettajaksi. Aloitin myös jo jonkin aikaa suunnitteluasteella olleen yhteistyön Trainer4riding-palvelun kanssa. Minun palveluitani on nyt siis ostettavissa sitäkin kautta esimerkiksi videotuntien muodossa. Kannattaa käydä tutustumassa: http://trainer4riding.fi/
Tarjolla on useanlaisia työkaluja tavoitteelliseen treenaamiseen!

Nyt ensimmäisen kiireettömän iltapäivän kunniaksi päätin kirjailla muutaman sanan käsitteestä ratsastettavuus. Mitä sillä tarkoitetaan?

Kun nuoria hevosia arvioidaan ja puhutaan niiden ratsastettavuudesta, sillä tarkoitetaan hevosen luontaista rakennetta, liikeratoja, tasapainoa ja koordinaatiota yhdistettynä sen luonteeseen, vireyteen ja saamaansa peruskoulutukseen. Kuinka hyvin hevonen ottaa vastaan ratsastajan vaikutuksen ja kuinka se sopeutuu tehtäviin. Hyvällä ratsastettavuudella on iso merkitys hevosen tulevaisuuden näkymien suhteen - pelkästään näyttävät askellajit eivät tee hevosesta hyvää ratsua vaan sen  hyvä koulutettavuus on yhtä tärkeää, ellei jopa tärkeämpää.

Kun puhutaan aikuisten hevosten ratsastettavuudesta, tykkään jakaa tämän kolmeen osioon:

1) Koulutustaso. Koulutustaso on se, mihin tehtäviin hevonen on koulutettu. Mitä teknisiä liikkeitä se osaa suorittaa, mihin se ymmärtää sopivan työskentelyasennon ja tasapainon tilan. Koulutustaso kilpaurheilussa on se tekninen taso, jolla hevonen suorittaa vähintään 60 prosentin tasolla, mieluummin prosentein 65% ja yli.

2) Voimistelutaso. Hevonen voi olla esimerkiksi koulutettu tasolle vaativa B, mutta mikäli se ei ole tasoa vastaavassa treenissä, sen voimistelutaso saattaa estää sitä suoriutumasta koulutustasoaan vastaavasti. Hevosen sairastuessa / ikääntyessä sen voimistelutaso aina heikkenee. Hyvä voimistelutaso takaa sen, että hevonen voi suoriutua tehtävistä itseään kehittävällä tavalla, vahingoittamatta itseään, ja niin että se näyttää myös ulospäin elastiselta ja helpolta.

3) Herkkyystaso. Hevonen voi olla koulutettu tietylle tasolle ja voimisteltukin hyvin, mutta mikäli sitä ratsastaa esimerkiksi kokemattomampi ratsastaja, jonka apujen tekniikka ja ajoitus on puutteellinen, hevonen ns. tylsistyy avuille. Vain oikea-aikainen vaikuttaminen ja hellittäminen tekevät hevosesta herkän ja kevyen ratsastaa. Ratsastajan kankea ja hidas raajojenkäyttö tekee hevosesta aivan samanlaisen ratsastaa. Oikea herkkyystaso mahdollistaa sen, että ratsastaja voi vaikuttaa kevyin ja nopein avuin ja että ratsastus voi näyttää elegantilta.

Yleensä kun ratsastaja puhuu hevosen ratsastettavuudesta, hän oikeastaan tarkoittaa voimistelu- ja herkkyystasoa, sillä niillä on suurempi vaikutus ratsastuskokemukseen kuin hevosen koulutustasolla. Kaikki nämä yhdessä kuitenkin muodostavat sen kokonaisuuden, jota ratsastettavuudeksi nimitetään.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Se kompromissin tila, jota kilpakouluratsastukseksi kutsumme

Ne, jotka tämän blogin päasiallista kohderyhmää ovat, tietävät mistä aiheeni kumpuavat. Muille lukijoille kerrottakoon, että blogin tekstien aiheet tulevat pääosin omien asiakkaitteni kanssa käydyistä keskusteluista. Täydentämään niitä tai jakamaan ne muillekin asiakkailleni. Nyt kun eletään elokuun alkua (mihin aika taas meni?), ollaan jo pitkällä kilpailukaudessa ja matkalla kohti sen loppua. Henkilökohtaisessa kalenterissani on vielä mahdollisesti joku kilpailu tulossa, mutta kaikki ns. varmat suunnitelmat on nyt kahlattu läpi ja kisakausi pitkälti taputeltu meidän osalta.

Kausi on mennyt ihan mukavasti. Yksi hevosista on kärsinyt koko kesän vatsavaivoista ja on silti ollut sijoitusten tuntumassa ja jonkun kerran ruusukkeellakin. Toinen hevonen on perusluonteeltaan ujo ja arka ja se on oikeastaan suoriutunut yli odotusten, käynyt sijallakin ja ollut kaikissa starteissaan tulostasoltaan tasainen, teki ensimmäisen vaativansakin. Yhdelle hevoselle piti tehdä mahdollisimman paljon tulosta. Se sijoittuikin viimeistä kilpailua lukuun ottamatta kaikkina viikonloppuina ja voitti kertaalleen. Mission accomplished. Ja muutamalle muullekin saatiin kaivattuja 60+ prosentin läpimenoja. Oppilaille on siunautunut läpi kauden voittoja ja sijoituksia - hyvä te!






Näin kun kilpailee 2-4 ratsulla per päivä, tuntuu Suomen lyhytkin kilpailukausi ihan riittävältä rupeamalta. Niin kivaa kuin olikin kilpailla pitkästä aikaa, vielä mukavampaa on, kun kausi alkaa olla ohi. Kilpailut alkavat nimittäin tuntua jo hevosten vartalossa, erityisesti, jos ne joutuvat tekemään töitä senhetkisen kokoamiskykynsä korkeimmassa päässä. Kauden aikana on pidettävä huolta suoritusvarmuudesta, joten isoja riskejä ei kannata ottaa ja esim. omista hevosistani helpoiten jäykistyvä tyyppi on sellainen, että sen kanssa saa jonkin verran varoa rikkoja. Joten kaikki ylimääräinen jumppa on jäänyt kyllä verryttelyalueilta pois. Ihanaa, että peruskuntokausi alkaa!

Miksi peruskuntokausi on suosikkini? Silloin ratsastaja voi todella työstää hevosta, kouluttaa sitä sen ehdoilla ja kehittää yhteistyötä hevosen kanssa. Ilman merkittäviä kompromisseja. Sillä mitä muuta kilpakouluratsastus on kuin yksi enemmän tai vähemmän hallittu kompromissi?

Klassisen laulun koulutuksessa sanotaan, että lavalla esiintyvä taiteilija pystyy parhaimmillaankin vain 80 prosenttiin omasta tavanomaisesta suorituskyvystään esiintymistilanteesta johtuen. Allekirjoitan tämän täysin myös ratsastuksen saralla. Jo puhtaasti asetelma itsessään luo ensimmäisen kompromissin - myönnytyksen suoritustasossa. Kun puhutaan hevosista, pakenevista saaliseläimistä, on kilpailutilanne niille kaikkine muuttuvine ympäristötekijöineen erittäin stressaava paikka, jopa voisi sanoa, että kauhujen talo. Hevosen epämukavuus voi ilmetä monella eri tavalla: fyysisenä jännittymisenä, jähmettymisenä, säikkymisenä, pakenemisena, reaktionopeuden muutoksena (nopeutuen/hidastuen), jopa äärimmillään kyvyttömyytenä toimia millään järkevällä tavalla tilanteessa. Sellaisenkin tälle kautta näin, ettei eräs kilpailija päässyt areenalla koskaan suorituksensa alkuun hevosen mentyä poissa tolaltaan.

Jos hevonen nyt kuitenkin jollain tavalla, enemmän tai vähemmän rohkeasti, radalla suoriutuu ja antaa vaikuttaa itseensä, päästään valitsemaan muita kompromisseja. Harvassa nimittäin ovat ne hevoset, jotka esiintyvät tilanteessa täydellisesti edukseen. Olen antanut itseni ymmärtää, että jo eläköitynyt Valegro oli kilpahevosena sen verran lunki tyyppi, että se lähinnä parani erityisesti uransa alkuaikoina kilpailutilanteissa - tuli terävämmäksi ja sai sitä kautta lisää näyttävyyttä. Harvassa ovat Valegrot, kuten tiedämme. Suurin osa hevosista on joko yli- tai alivirittyneitä. Jännittäjätyypin hevoset virittyvät usein yli ja ne, jotka osaavat rauhoittaa itsensä tilanteessa, virittyvät ali. Alivirittyminen näkyy hevosen työskentelyasennossa, joka menee automaattisesti matalammaksi.

Alivirittynyt hevonen jää muodossa matalaksi

Tuomarikoulutuksessa sanotaan, että kun ratsukko tulee radalle, se ikään kuin tarjoilee tuomarille pisteitä tarjottimelta. Omaan tavanomaiseen suoritustasoonsa nähden loogisen skaalan pistevaihtoehtoja. Jos asiat ovat hyvin suomalaisella kansallisella tasolla, tuo skaala on 6-8. Silloin liikkeessä epäonnistuessaan ratsukko saa kuutosen ja onnistuessaan se saa kahdeksikon. Yleensä tällainen ratsukko sijoittuu luokassa kärkipäähän prosentein 67-72.
Sitten on koko joukko ratsukoita, joiden normaali skaala on 5-7. Eli epäonnistuessaan he ovat viitosen pinnassa, onnistuessaan kiinni seiskoissa. Ja näitä, ystävät, on suurin osa osanottajista. Mikä tekee asian tuomareille erityisen vaikeaksi.

Arvosanaan 6 mahtuu nimittäin iso määrä pieniä virheitä, kompromisseja. Kuutosen saa, kun liike on tunnistettavissa, se on pääpiirteittäin oikealla reitillä ja jotakuinkin tahdissa. Kuutosessa voi kuitenkin olla moitetta muodossa, taivutuksessa, tempossa, lennokkuudessa... Vaihtoehtoja on lukuisia. Kun ratsukon suoritus nimetyssä liikkeessä on laadultaan tällainen, on täysin tuomarin henkilökohtaisesta preferenssistä kiinni, onko numero 6 vai 6,5. Ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa ratsukolla voi olla tuomareiden antamien pisteiden välissä liki 5 prosentin ero. Mitä epävarmempi tuomari on näiden suoritusten kohdalla omasta linjastaan, ideaalistaan ja siihen johtavista portaista, sitä nopeammin tulee vaikeus sijoittaa ratsukot järkevään järjestykseen. Hyvin usein ison luokan päätyttyä ei kellään toimihenkilöistä ole selvää käsitystä siitä, missä järjestyksessä ratsukot sijaluvuilla 5.-15. toisiinsa nähden ovat.
Mitä kokeneemmat ja kouluttautuneemmat tuomarit, sitä helpommin he tämän vaikeuden selättävät. Erityisesti olen pannut merkille, että ne tuomarit, joilla on koulutus arvostella nuorten hevosten luokkia eli ovat saaneet koulutuksen hevosen liikemekaniikan arviointiin, tuntuvat parhaiten tietävän luokan jälkeen, missä järjestyksessä heillä ratsukot ovat - mikä on ollut heidän näkemyksensä suorituksista. Havainto, joka on sen verran mielenkiintoinen, että se antaa ajattelemisenaihetta koskien tuomarikoulutusta.

Tuo harmahtava kuutosmassa on yksi asioista, jotka tekevät kouluratsastuksesta yhden suuren kompromissin. Sitten on vielä se kysymys, mikä on meidän ideaali? Ideaali on kirjattu sanoina kouluratsastussääntöihin. Sanoina, jotka toisen suussa taipuvat ja mieltyvät yhdeksi ja toisen suussa toiseksi. Olen usein sanonut, että jos kouluratsastussäännöt lukee oikein tarkkaan, ei meidän lajissamme ole mitään vikaa - se on hevosystävällistä ja eettisesti kestävää. Mitä se sitten käytännössä on, se vaihtelee tarkastelukulman mukaan. Tällä kaudella koin sellaisenkin hetken, että eräänä lauantaina esitin hevosen tuomareille x ja y leppoisassa tunnelmassa, hevonen oli suhteellisen tyytyväinen, minulla oli hyvä fiilis - tavoitteena oli saada 60 prosenttia rikki, muttei tähdätä muutamista syistä johtuen yhtään sen korkeammalle. Yritin siis ratsastaa "kuutosia ja kuuspuolosia". Ei mennyt läpi tuomarilla x. Oli liian vaatimaton. Seuraavana päivänä pistin painetta, ratsastin napakammin, pienen "perkeleen" kera ja minun pisteeni nousivat tuomarilla x liki 7 prosenttia edellisestä päivästä. Tuomarin antamien pisteiden viesti oli selvä: tämä on parempi suunta. Omasta perspektiivistäni tunne ratsastuksesta oli puolestaan huonompi - hevonen oli tyytymätön ja stressaantuneempi.

Tämä sinänsä tavallinen tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka kaikessa epätäydellisyydessään, mahdollisessa epävarmuudessaan ja erehtyväisyydessäänkin tuomaritoiminta aina ohjaa ratsastusta. Ratsastajat ratsastavat pääosin siten, kuten heitä pistein palkitaan, erityisesti silloin, kun ratsastajilla on jo jonkin verran kokemusta, ja he voivat valita kilpailutilanteessa kompromissinsa itse. Osa harrastajista ja alan ammattilaisista on ratkaissut tämän dilemman siten, etteivät ota osaa kilpailuihin tai kilparatsastukseen millään tavalla - ratkaisu sekin. Minä haluan yhä uskoa, että keskustelulla ja koulutuksella meillä on olemassa laji, joka on eettisesti kestävällä pohjalla niin eläimen kuin kilpaurheilijan kannalta ja jota on sekä mukava tehdä että mukava seurata. Kompromisseista huolimatta. Siispä kohti ensi kautta!

PS. Tuossa vielä video Parsan kauden parhaasta vedosta, joka toi kokeneelta tuomarilta ansaitut prosentit 66,9. Oltiin hänen listassaan luokassa toisia. https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/posts/10155073120324263

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Hei me muutetaan!

Näin ne muutoksen tuulet puhaltavat.

Kun tulin Saksasta Suomeen, tavoitteenani oli rantautua Helsingin alueelle ja jäädä sinne. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt - meni tovi, että löysin itselleni sopivan paikan. Nyt se on löytynyt: 1.9. alkaen vaikutan Vantaalla Stable 41:n tiloissa!

Paikka on kuin tehty meille. Lähellä Helsinkiä, tarvittavat areenat täysipainoiseen harjoitteluun ja silti ikään kuin maaseudun rauhassa ja edelleen lähellä lentokenttää. TÄYDELLISTÄ!

Tarjoan valmennuspalveluita täysihoidolla omassa 10 karsinan yksikössäni. Ajatus on, että jokaiselle hevoselle ratsastajineen saadaan räätälöityä juuri sellainen paketti, joka vastaa eläimen ja ihmisten tarpeita. Kaikista kokemistani valmentautumisen muodoista tämä on se, joka on ehdottomasti tehokkain - yksittäisen valvotun harjoittelukerran kestolla ei ole suurtakaan merkitystä kehitykseen vaan sillä, kuinka tiheästi näitä harjoittelukertoja tapahtuu. Mitä tiheämmin, sen parempi. Kehityskaari on tasainen ja oppimistulokset kestäviä. Tähän kannustan ja vaikutuksen näkee myös valmennukseni hinnoittelussakin.

Hevosen management on aina yhtä tärkeää kuin sen treenaaminen. Vain hyvinvoiva eläin oppii ja kehittyy haluttuun suuntaan. Siksi koen, että lankojen on hyvä olla "yksissä käsissä", silloin voidaan pitää huolta, että jokaiselle hevoselle löytyy sille sopiva järjestely - tapa olla ja elää, annetuissa puitteissa.

Jos kiinnostuksesi heräsi, ota ihmeessä yhteyttä! Mielelläni kerron lisää filosofiastani ja käytännön asioista. Karsinoita on vapaana!

Lisätietoa löytyy päivitetyiltä ja yhä päivittyviltä nettisivuilta: apulliainen.com

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Myytti aukikirjoitettuna: Ulko-ohjan tuki

Kouluratsastussäännöt sanovat: "Hevosen on oltava kuolaintuella, niin paikalla kuin liikkeessä. Ratsastaja säilyttää tasaisen kevyen ja pehmeän tuntuman hevosen kumpaankin suupieleen yhtäläisesti. Hevonen kantaa päänsä vakaana, niskasta pehmeässä peräänannossa, kaula vapautuneesti kaartuneen, niska korkeimpana kohtana ja turpa jonkin verran luotiviivan etupuolella."

Tätä vasten olen aina voimakkaasti ihmetellyt termiä "ulko-ohjan tuki", vaikka asia toki tuli minullekin tutuksi 90-luvun valmennuksissa suhteellisen jämäkkänä ulkokäden kouristustilana. Sittemmin viisastuin, luin koulusäännöt, kävin Kyralla mutkan ja opin pitämään tuntumaa molemmissa ohjissa yhtäläisesti. Vuodet kuluivat. Opin ymmärtämään painopisteen merkityksen hevosen ohjaamisessa, ja painovoiman merkityksen yhdistettynä hevosen luontaiseen käyttäytymiseen kaarteissa ja kääntyessä tai kiertyessä. Ja sitten tuli se hetki, kun tajusin, mitä on ulko-ohjan tuki siten, ettei se sodi kouluratsastussääntöjä vastaan. Tämä oivallus alla aukikirjoitettuna.

Kuolaintuntuman logiikka on se, että se toimii kuin polkupyörän ohjaustanko. Hevosen pitäisi siis olla kahden ohjan tuntumalla, tasaisesti. Kun ohjaustanko sen suussa kääntyy, sen pitäisi seurata tätä tankoa portaattomasti siten, että tuntuma molempiin suupieliin säilyy. Eli kun ratsastaja siirtää ulkokättään eteenpäin, hevosen pitäisi seurata tätä muutosta ja säilyttää tuntuma ulko-ohjaan. Ikään kuin täyttää uudelleen se tila, jonka se ratsastajalta sai. Kun hevonen ei ole painovoiman kanssa samassa suunnassa vaan siirtää painopistettään sisään kaarteessa tai taivuttaessa runkoaan, se ei toimi näin vaan ulko-ohjan tuntuma kevenee, muuttuu ns. tyhjäksi. Tai vastaavasti kun hevonen ei kanna rintakehäänsä ja valuu kaarteesta ulos, se tulee vahvemmaksi ulko-ohjalle. Oikeaoppisesti "raiteilla" oleva hevonen antaa ratsastajan säädellä kylkiensä mittaa rakenteensa sallimissa määrin portaattomasti ja säilyttää siten tuntuman sääntöjen edellyttämällä tavalla kaikilla teillä.

Ratsastajan tulee auttaa hevonen takaisin tasapainoon eli raiteilleen. Molemmissa tapauksissa tulee kysymykseen ulkokyljen rooli: ratsastajan tulee jäntevöittää ulkokylkensä lihastonustaso joko pitääkseen hevonen "ulko-ohjalla" hevosen kallistuessa sisään tai rajata ulkokyljellään hevosen työntymistä ulospäin siten, ettei anna hevosen siirtää omaa ulkokylkeään ulospäin. Käytännössä ratsastaja siis ohjaa hevosen painopisteen ja liikeradan symmetriaan. Miksi puhumme ulko-ohjan tuesta? Koska olemme kädellisiä ja elämme suuresti käsiemme ja niiden välittämien tuntemusten kautta. Käytännössä kuitenkin puhutaan ulkokyljen tuesta, joka estää ratsastajaa joko valumasta sisään hevosen mukana tai hevosta työntymästä ulospäin ja pidentämästä kylkeään liikaa.

"Ulko-ohjan tuntuman" tulee sallia hevosen kiertyminen ja taipuminen. Se säätelee hevosen ulkokyljen mittaa, muttei estä hevosta esimerkiksi kaarteissa venyttämästä ulkokylkeään. Siten ulko-ohjan tuntuma ei ole koskaan, missään olosuhteissa, jännittynyt, vastaan vetävä tai staattisesti paikallaan pysyvä ulkokäsi. Ulko-ohjan tuntuma on hevosen säilymistä neutraalissa, tasapainoisessa yhteydessä ulko-ohjaan, yhtäläisesti sisäohjan kanssa.

"Sisäpohje-ulko-ohja" käsite on puolestaan käytännössä sisäistuinluu-ulkokylki ja sisäyläpohje-ulkolapa-ulko-olkavarsi, jos ihan tarkkoja ollaan. Tällä ajetaan takaa sitä, että hevosen sisätakajalka valmistellaan kantamaan hevosen sisäkylkeä kaarteissa. Kun se tehdään suoralla ennen kaarretta, sen tarkoitus on aktivoida, ei varsinaisesti taivuttaa - siksi toimeen ei osallistu asettava käsi merkittävässä roolissa.

Jos haluat tietää aiheesta lisää käytännössä, ota tunti. Kerron mielelläni kuinka sinä teet muutokset oman ratsusi kanssa. Nämä asiat kun oppii paremmin käytännössä.

PS. Kesän viikonloput on tällä hetkellä varattu elokuulle saakka, valmennuksiin mahtuu mukaan Oulun seudulla viikolla, jo sovittuina viikonloppuina Rovaniemellä ja Joensuussa, syksystä alkaen viikonloppukeikkoja saatavilla muualle Suomessa, kun on nopea liikkeissään. Ouluun voi myös tulla lähijaksolle, pistä postia tulemaan!

Viime viikonlopun saldo meidän sakille kisoista tasoilla he B-A, siellä missä perusratsastusta arvioidaan: yksi sijoitus, kaksi voittoa, joista toinen prosenteilla 71. Ei huonosti. Päälle esteratsastajien ruusukkeet ja voitto omissa kinkereissään - näillä asioilla kun on merkitystä myös esteväleissä.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Keskustelusta ja kuvista

Yön nukuttuani heräsin tähän aamuun ja avasin uutissyötteen puhelimestani. Näen ensimmäisenä kuvan maailmanennätysratsukosta, jonka päälle oli piirretty kaikenlaisia havainneviivoja näyttämään kuinka huonosti hevonen kulkee. Eilinen kirjoitus ei jää siksi ainoaksi lajiaan vaan tässä seuraa sille jatkoa.

Internet on hyvä ja internet on huono. Olen äärettömän kiitollinen, että se tarjoaa minulle tänä päivänä mahdollisuuden seurata kansainvälistä ratsastusta siten, ettei minun joka kissanristiäistä varten tarvitse poistua kotoani. Se tarjoaa monia erinomaisia mahdollisuuksia oppia ja valistaa itseään. Ja sitten sillä kolikolla on kääntöpuoli. Se on tämä: täysin hallitsematon keskustelukulttuuri.

Minun treeniini viime viikonloppuna tuli uusi junioriratsastaja. Söötti tyttö vuokrahevosellaan. Hänen suurin ongelmansa oli, että hevonen painui kuolaimen alle, erityisesti hänen sitä taivuttaessa. Hän oli kuullut minusta tallikavereiltaan ja tuli hakemaan asiaan apua. Heti ensi silmäyksellä näin kyllä, että tytön oma ratsastusasento erityisesti kaarevilla urilla aiheutti suurimman osan ongelmasta, mutta että myös hevosessa oli puutteita - se oli todella voimaton ja puutteellisessa lihaskunnossa. He molemmat olivat vasta tiensä alussa. Annoin heille kahden päivän aikana täsmäharjoitteita, sellaisia mitä junnutyttö yksinäänkin voi harjoitella ja joista hän hyötyisi, vaikkei olisi heti ymmärtänyt ideaakaan oikein. Hevonen parani ja toisena päivänä se hakeutui ravissa jo luotiviivan tuntumaan, sen mitä se jaksoi. Kaikki hyvin? Ei aivan. Toisen päivän päätteeksi tyttö huolissaan vielä kysyi, että näin kun tämä nyt meni, onko se ok? Voiko hän näin ratsastaa? Tämän lausunnon jälkeen kävi ilmi, että tyttöä kiusataan kotitallilla sen takia, että hänen ratsunsa kulkee luotiviivan takana. Anteeksi mitä? Siis ei opasteta, ei auteta vaan kiusataan. Selvitin hänelle vielä uudelleen, mitkä tekijät johtivat nykytilassa siihen, että hevonen oli kuolaimen takana ja että siinä menisi vielä tovi ennen kuin hevonen jaksaisi kantaa itsensä kaikissa hetkissä vakaassa, oikeaoppisessa muodossa. Sitä ennen muoto tulisi vaihtelemaan jonkin aikaa. Helpottunut ratsastajatar kävi kapsahtamassa kaulaan vielä myöhemmin ratsastuksen jälkeen.

Vuosi sitten toukokuussa meillä kävi Saksassa vieraita maan suurimmasta hevoslehdestä Cavallosta. Toimittaja ja kuvaaja tekivät jutun suomenhevosista, joka sitten ilmestyi viime vuoden heinäkuun numerossa. Siinä kun otettiin kuvia, kävi muutama asia ilmi: heillä oli erittäin tiukat ohjeistukset siitä minkälaisia kuvia lehdessä tulisi julkaista. Ensinnäkin niissä kuvissa pitäisi ihmisen (ja mieluusti hevosen) hymyillä leveästi eikä yksikään hevonen saisi olla senttiäkään luotiviivan takana. Kuvaajan kanssa kun siinä päivän aikana monta tilannetta käytiin läpi, hän sanoi, että ratsastan "uskomattoman kauniisti", sen jälkeen hän kysyi missä olen peruskoulutukseni saanut, ja sitten hän kertoi, että vaikka minusta ja nuorista hevosistani saa monta hyvää kuvaa, pitää ottaa riittävästi eri tilanteista, että varmasti saadaan ne, missä hevonen on täydellisessä päänasennossa, muuten heidän lukijoidensa keskuudessa nousee äläkkä. En ole sittemmin nähnyt saatua kuvamateriaalia, mutta lehteen suurimmaksi kuvaksi päätyi se, jossa päästelen neliä Tuurikkaalla meidän laukkaradalla. No, molemmilla ainakin oli hauskaa sekä kuvassa että tosi elämässä.

Ratsastuksesta käytävää keskustelua lähes poikkeuksetta vääristää se, että sitä käydään still-kuvien avulla. Niiden kautta on helppo havainnollistaa ja arvioida asioita, paneutua rauhassa, mutta ongelma on se, ettei ratsastus ole koskaan yksittäisiä paikalleen pysähtyviä hetkiä vaan askelten jatkumoa, parhaimmillaan askelten täydellisen soljuvaa virtaa eli flow'ta. Eikä sen laatua tulisi yksittäisten kuvien valossa edes vakavasti arvioida. Videolta voidaan saada pysäytettyä sellaisia ruutuja, häviävän lyhyitä hetkiä, joita paljas ihmissilmä ei edes kykene havaitsemaan. Nämä eivät mielestäni ole läheskään niin arvokkaita anniltaan kuin yleinen keskustelu antaa ymmärtää. Hevosen terve liikemekaniikka on siellä kaikkien niiden suoritettujen askelten keskiössä - se keskiarvo, jota hevonen toteuttaa. Ei niissä ääripäissä, missä hevonen tasapainoillessaan käy. Tai sen puoleen hänen ratsastajansakaan.

Meistä jokaisesta voi saada otettua hyvän tai huonon kuvan. Maailmanennätysratsastajasta voi saada muistikortille monta monituista liki (!) täydellistä kuvaa, mutta koska kukaan ei vieläkään ole rikkonut 100 prosentin tulosta eli tehnyt kympinarvoisesti joka liikettä radalla, saa hänestä ja hänen hevosestaan myös täydellä varmuudella otettua kuvia, joissa eivät asiat ole optimaalisesti. Hekin, kaikessa erinomaisuudessaan, menettävät joskus tasapainonsa, energiansa ja kantovoimansa, ja ratsastaja joutuu paikkaamaan radalla asian tekemällä joskus suuriakin kompromisseja. Eivätkä hekään ole pyhiä. Toivottavasti tulevaisuudessa radalle tulee ratsukko, joka tekee asiat vielä paremmin - hevonen vielä paremmin omassa, itsenäisessä tasapainossaan, elegantissa ryhdissä, hienossa tahdissa, tanssittaen meidät katsojat toiseen maailmaan, jossa elää kentaureja. Näin toivon.

Olen jo monta kertaa todennut, että kolmen ja viiden tähden GP:n erottaa muistikortilla olevista kuvista siitä, että kolmen tähden GP:n kuvista alle puolet on julkaisukelpoisia ja viiden tähden luokan kuvista yli puolet on jo oikeaa asiaa esittäviä, parhaiden ratsukoiden kuvista liki jokainen näyttää riittävän "nätiltä". Näin se on - kolmen tähden tasolla ollaan vielä vähän hakusessa, viiden tähden tasolla jo varmempia siinä omassa tekemisessä. Eikä sen tarvitse suoraan tarkoittaa, että kolmen tähden tasolla jokainen ratsastaja tietoisesti pahoinpitelisi hevostaan, vaikka toki räikeitä ääripäitä mukaan mahtuu niitäkin.

On muutamia tuhansia vuosia vanha sanonta ensimmäisen kiven heittämisestä. Kritiikkiä pitää voida toki esittää, vaikkei itse olisi täydellinen. Meistä kukaan ei ole täydellinen, ei ihmisenä eikä tässä lajissa. On heitäkin, joilla on hyvä ymmärrys, muttei kykyä tai mahdollisuuksia itse toteuttaa. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin päättänyt, että otan vakavasti vain sellaisen syväluotaavan kritiikin, jota saan taholta, jonka tekemisiä voi nähdä julkisesti livenä tai videoilta, ja jonka tekeminen on linjassa puheen kanssa. Jos kriitikon kompetenssi riittää vain muutamien yksittäisten still-kuvien julkaisemiseen, jätän hänen puheensa varaukselliseen harkintaan. Ehkä se käy ohjenuoraksi muillekin?

Positiivisuus edellä uuteen päivään.


tiistai 30. toukokuuta 2017

Ajatuksia lajin tilasta

Istun Helsinki-Vantaan loungessa - usein lentävän ihmisen elämän pieniä mukavuustekijöitä epämukavina matkustuspäivinä. Lentojen välillä on pitkä tauko, olen paluumatkalla Münchenistä, jossa seurasin viikonloppuna kansainvälisiä kouluratsastuskilpailuja sen lisäksi, että valmensin omia valmennettaviani parilla eri tallilla. Viikonloppu herätti muutamastakin syystä jälleen ajatuksia kouluratsastuksen nykytilasta ja mitä sille olisi tehtävissä, jos jotain olisi tehtävä.

Ensinnäkin on sanottava, että lähtökohta on mielestäni se, ettei kouluratsastuksessa ole mitään vikaa. Kouluratsastussäännöt eli haluttua tekniikkaa ja liikkeiden suorittamista kuvaavat pykälät ovat myös eläintensuojeluperspektiivistä täysin hyväksyttävissä niin kauan kun yleinen mielipide on, että hevosella voi ylipäätään ratsastaa. Kouluratsastuksen tulisi olla kevyin merkein suoritettua ihmisen ja eläimen yhteistyötä, eläimen työskennellessä sille itselleen mahdollisimman terveessä asennossa. Edelleen, jos sääntökirjaa tulkitaan, kuten se on kirjoitettu.

Toiseksi on sanottava, että ihan viime vuosien kehitys on ollut eläintensuojeluperspektiivistä positiivista. Paljon on puhuttu siitä, kuinka edellisten vuosikymmenten arvostelu on mennyt liikaa näyttävyys edellä ja kuinka hevosten on voitava voida urheilussa paremmin. Minun lapsuudessani valmentajat pyysivät tietämättömyyttään vetämään turpahihnan niin kireälle kuin sen sai, vaikkei meilläkään mitään kovakouraisia valmentajia ollut. Tänä päivänä Pulliainen saa pitää hevosillaan juuri niin löysät turpikset kuin häntä huvittaa - eivät ole valmentajat valittaneet.
Keveyttä arvostetaan, ja siksi britit ovat pärjänneet myös ns. vaatimattomammillakin ratsuilla (Carl Hesterin Nip Tuck ei ole mikään ihmeellinen helikopteri, mutta pärjää korrektilla tekniikallaan varsin hyvin, näin esimerkkinä).

Kolmas huomio on annettava sille, että Suomessa ratsastetaan keskimäärin erittäin hevosystävällisesti. Siis näihin keveysperiaatteisiin pyrkien. Tämä on pitkälti Kyran ja hänen leirinsä ansiota.

Eli näin lepäävän kouluratsastustuomarin ja aktiivivalmentajan ja -ratsastajan silmin asiat eivät ole niin kovin huonosti. Moni asia menee ihan hyvin, vaikka kehitystä tarvitaan edelleen. Ehkä Olympia-statuksen vuoksi lajin kilpailuformaattia on muutettava televisioystävällisemmäksi, mutta sen ei tarvitse muuttaa arvosteluperiaatteita.

Se mitä allekirjoittanut kuitenkin kavahtaa, on nykyihmisen tarve hakeutua ääripäihin. Tästä hälyttäviä esimerkkejä löytyy mm. eteläisestä Saksasta. Kouluratsastuksen hard-core-insiderit ovat tottuneet kovin kovakouraiseen ratsastuskulttuuriin, jossa rullataan hevosia vahvasti. Pahimmillaan hevoset juoksevat suu auki, pää etujalkojen välissä, etupainoisena, yleensä yli- tai alitemmossa. Yleensä vielä niin, että ratsastaja omalla toiminnallaan aiheuttaa ratsastettavuusongelmat, joita hän pyrkii ratkomaan. Kenttien laidoilla kuulee sellaisiakin lausuntoja, että "hevonen ei tarvitse itsenäistä tasapainoa". Aha. Suosittelen lukemaan säännöt.

Koska Saksassa osa ihmisistä on kyllästynyt kovakouraiseen ratsastukseen, he ovat hakeutuneet sen parista pois. Western on eteläisessä maanosassa iso laji. Sinne on siirtynyt paljon porukkaa, joita kouluratsastus ei enää puhutellut. Toki voidaan olla montaa mieltä vipuvarsikuolaimien ja tähtirissojen ystävällisyydestä. Lisäksi on koko joukko keveyttä painottavia "englantilaisia" ratsastajia, jotka eivät millään tavalla halua ottaa osaa kilparatsastukseen. Pahimmillaan heidän valmentajansa kieltävät heitä avoimen julkisesti osallistumasta mihinkään kilpailuihin. Osalle ei riitä asianmukainen kouluratsastus vaan hevosia on ratsastettava ilman varusteita. Yleensä tukka auki (luonnonkiharoin tai permanentilla) ja ilman kypärää. Vapaasti kuin tuuli.

Pahinta kaikessa on, että ääripäitä ei tunnuta saavan osallisiksi samaan keskusteluun. Kunnianhimoiset kilparatsastajat viittaavat kintaalla kritiikkiin, mutta kriitikotkaan eivät viitsi perehtyä sääntöihin tai käytäntöihin yhtään sen enempää. Syytökset lentelevät ilmaan puolin ja toisin kuin päivän populistisessa politiikankentässä ikään. Tämä ei vie lajia eteenpäin.

Mikä sitten vie? Aito, osallistuva, vuorovaikuttava keskustelu. Yhteisen maaperän hakeminen. Sen perusteella yhteisen ihanteen luominen (sääntökirjahan meillä olisi jo olemassa, jos sitä väki lukisi). Sen käytännöntulkinnan selkiyttäminen. Sitä kautta perusteellisempi tuomarikoulutus. Ja lopputuloksena kilpaurheilu, joka on eettisesti kestävää ja mielekästä kaikille osapuolille. Tavoitteelliset kilparatsastajat kun esittävät juuri sitä ratsastusta, jolla kilpailuja voittaa - ei tämä ole tämän vaikeampaa.

Minun henkilökohtainen agendani on yrittää muuttaa lajia sen sisältä käsin. Hakeutumatta mihinkään leiriin, minnekään laidalle. Osallistuen itse ja tehden parhaani, tällä hetkellä valmentajan ja ratsastajan rooleissa. Minä haastan kaikki mukaan näihin talkoisiin, valitsemaan meille sitä yhteistä keskitietä, jolla haluamme lajissa edetä.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Hyvä, huono nöyryys

Pikainen ajatus henkisestä näkökulmasta ratsastukseen.

Ratsastus on erittäin vaikea tekniikkalaji, ehkä vaikein kaikista, jossa urheilupartnerilla ei ole lähtökohtaisesti mitään hajua, mitä halutaan tehdä, miksi niin tehdään ja mihin koko hommassa pyritään. Jos ja kun hevonen ei onnistu, on ratsastajan aina katsottava peiliin: "Mitä minä nyt tein väärin? Miksi se ei ymmärrä?"

Suomen kyralaisessa kulttuurissa mielestäni ymmärretään tämä asia melko hyvin. Ainakin puheen tasolla. Kunnes sitten tulee nämä klassiset "miksi tämä hevonen tekee näin?", "mutta kun tämä hevonen..." ja mitä niitä nyt on. Suurin osa minun oppilaistani kysyy ensin nämä kysymykset, kunnes sitten yhdessä käydään läpi, miksi mikäkin asia tapahtuu tai jää tapahtumatta. Hyvää nöyryyttä on se kun katsotaan peiliin. Ymmärretään oma vastuu tekemisen laadusta.

Huonoksi nöyryys muuttuu, kun ratsastaja ei enää ota kunniaa mistään. Kuulinpa tuossa taannoin erään oppilaani suusta: "Aika hyvä siirtyminen." Ansaitusti hän näin sanoi, mutta sen jälkeen hän tokaisi, että ehkä lienee sattumaa tai hevonen on oppinut tehtävän tai mitä lie... Piti siihen oikaisemani, että ei se hevonen yksin ymmärrä sitä hyvää siirtymistä tehdä. Että kyllä siinä on ratsastajan omalla kehollaan pitänyt mahdollistaa hevosen oikea toiminta, antaa se kevyt apu oikealla ajoituksella ja hellittääkin oikea-aikaisesti. Vaikka hevonen "oppisi tehtävän" ja ennakoisi positiivisella tavalla tehtävää, on sekin ratsastajan aikaansaamaa tekemistä. Silloin pitää ottaa ilo irti omasta onnistumisesta: "Hyvä minä!"

Hyvä nöyryys esiintyy rakentavana itsekritiikkinä, pyrkimyksenä parempaan, kovana työntekona, realismina. Huono nöyryys puolestaan siten, että urheilija painaa itseään alas, ei uskalla iloita onnistumisesta, suhtautuu pessimistisesti tulevaisuuteen (pohjois-suomalainen suosikkini: "Ei meistä kenestäkään tule ikinä mitään...") ja mahdollisesti näiden seurauksena passivoituu.

Hyvä nöyryys ei ole kuvien kumartamista, nöyristelyä. Hyvä nöyryys on vakavoitumista tärkeän asian äärellä, vastuunkantoa omista tekemisistään ja urheilukumppanin arvostusta. Nöyräkin urheilija voi sanoa: "Minä haluan tulla hyväksi. Minä olen hyvä." Silloin kun niitä sanoja tukee käytännöntekeminen.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Ratsastus on ristiretki

Aina sanotaan, kuinka ratsastajana sitä ei ole koskaan valmis. Aina on lisää opittavaa, ja joka päivä oppii jotain lisää, jos nyt ei uutta niin ainakin jo opittu tieto syvenee tehtyjen toistojen myötä. Totta totta.

Mikä erottaa hyvän ratsastajan keskinkertaisesta? Hyvä ratsastaja esittää kaiken aikaa kysymyksiä itselleen. Miksi tämä on näin? Mitä minä haluan muuttaa? Miten minä selitän sen hevoselle? Mitä, miksi, miten? Ja yrittää siten löytää aina vain paremman kulkuväylän kohti tavoitettaan.

Minulla on ollut ratsastajana onnea matkassa. Olin nuoruusvuoteni Heinon Artsin ja oululaisen ratsastuksen vaikutuspiirissä. Asioita tehtiin aina tietyllä logiikalla ja johdonmukaisuudella. Systemaattisesti. Sitten Ypäjän vuosinani sain apua Hagnerin Kirsiltä, joka puolestaan oli ypäjäläisenä saanut paljon erinomaista oppia. Sitten pääsin ihan kaikkein parhaimpaan oppiin, kun kävin työssäoppimassa Englannissa Kyran ja Richardin tallissa puolen vuoden ajan. Kyran jälkeen Suomessa valmentajana on jatkanut Heidi Svanborg-Lodman, Kyran pitkäaikaisia oppilaita hänkin, yhteistyön jatkuttua nyt jo lähes kymmenen vuotta (tokikin pitkällä Saksan tauolla). Johdonmukainen valmentautuminen on antanut pohjan toimia tässä ammatissa.
Se, että ratsastajalla on vahva perustekniikka, mahdollistaa noiden kysymysten esittämisen. Pienet muutokset eivät muuta suuria linjoja tai kajoa johdonmukaisuuteen. Koska oma ratsastukseni nimenomaan painottuu vihreiden hevosten kouluttamiseen sekä ratsastettavuudeltaan ongelmallisten hevosten läpiratsastukseen ja uudelleenkoulutukseen, olen niin tottunut esittämään näitä kysymyksiä, että pidän sitä itsestäänselvyytenä.

Ei pitäisi pitää. Tämän opin taas tuossa muutama viikko sitten valmentaessani. Pistin ratsastajat tekemään harjoitusta, jossa heidän piti tehdä samoja siirtymisiä eri ylävartalon asento säilyttäen, idealla "teen tämän toiston nyt näin, meni se syteen tai saveen". Painotin ratsastajille, että heidän tehtävänsä oli kerätä tilastoa siitä, kuinka hevonen alla toimi, kun ratsastajan painopiste oli kohtisuorassa, edessä tai takana, myös joko vähän vasemmalla tai oikealla. Ja sitten useampien toistojen myötä heidän piti tehdä analyysi, mikä yhdistelmä sopi sille hevoselle parhaiten missäkin tilanteessa.

Yllättäen pääsimme muutamien ratsukoiden kanssa ihan uudelle tasolle. Asia jonka itse teen jokaikinen ratsastuskerta automaattisesti asiaa sen kummemmin ajattelematta, mutta jonka olen myös olettanut jokaisen ratsastajan ymmärtävän, muutti olennaisesti hevosten ja ratsastajien välistä kommunikointia parempaan suuntaan. Ymmärsin, etteivät nämä minun jo ihan kykenevät ratsastajani kysyneet niitä tärkeitä kysymyksiä vaan yrittivät vain toistaa jotain, minkä luulivat oikeaksi ja mikä oli ehkä joskus toiminut.

Ratsastajan ja hevosen välillä on oltava toimiva dialogi. Ratsastaja on tulkki kouluratsastussääntöjen ja hänen ratsunsa välillä. Hevosella ei ole minkäänlaista sisäsyntyistä ideaa, miltä kouluratsastuksen tulisi näyttää. Eikä välttämättä mitään erityistä motivaatiota ryhtyä vastauksia etsimään. Ratsastajan täytyy väsymättä selittää ratsulleen, mitä sen kehollaan seuraavaksi tulisi tehdä. Paljon siitä kommunikoinnista tapahtuu asentojen ja lihasjäntevyyden muutosten kautta - siten, että sitä on harjaantumattoman silmän vaikea ulospäin nähdä. Ratsastajan on myös jatkuvasti peilattava omaa tekemistään hevosen kautta, sillä hevonen on se, joka arvioi ratsastajan vaikuttamisen laadun. Jos hevonen ei tee oikein eli halutulla tavalla, ei ratsastajan vaikutus ole silloin oikea. Sama se, mitä joku opus asiasta sanoo. Hevonen ei sitä opusta ole lukenut. Se elää omassa kehossaan ja omassa kokemusympäristössään. Ja sen niin kuin meidänkin kehomme elää ja muuttuu alati.

Jotta dialogi hevosen ja ratsastajan välillä voisi olla hedelmällinen, ratsastajalla täytyy olla vahva kielitaito ja aakkoset oikeassa järjestyksessä. Ratsastajan selkeys luo hevoselle turvaa ja se uskaltaa kommunikoida ja yrittää keksiä, mitä siltä milloinkin halutaan. Ja koska hevonen on vain hevonen, ratsastaja on se tekijä, joka vie ratsukkoa kohti asetettuja tavoitteita etappi kerrallaan. Siten ratsastus on koko elämän mittainen ristiretki, täynnä kysymyksiä, joihin löytyvät vastaukset ennemmin tai myöhemmin. Mutta vain esittämällä kysymykset itselleen voi ratsastaja päästä taidoissaan eteenpäin.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Ratsastuksen paradoksit

Keveys, elastisuus, eleganssi, lennokkuus... Kaikki tämä kuvaa hyvää ratsastusta, meidän maaliamme lajissa. Jos minä yhden asian saisin muuttaa ratsastuksen maailmassa, se olisi kaikenlainen ääriajattelu. Nämä kuvaavat sanat nimittäin liian usein johtavat ratsastustyyleihin, joissa painottuu vain yksi asia. Ehkä saksalainen luonteenlaatu on helpommin kärjistävä kuin suomalainen, joten siellä tuli nähneeksi vielä useammanlaista menijää: henkihieverissä eteenpäin jahdattuja hevosia, jotka olivat lennokkaita keveyden ja elastisuuden kustannuksella tai vaihtoehtoisesti niska ylhäällä selättömänä nytkiviä hevosia, joiden ns. keveys oli viety äärimmilleen lennokkuuden ja rentouden kustannuksella.

Ratsastus on lajina kädellistä ihmisolentoa haastava. On monta tilannetta, jossa ratsastajan tulee toimia vaistojansa vastaan. Kun hevonen vetää ohjasta, ratsastajan tulisi melkein mieluummin yrittää olla tukematta sitä ohjalla. Tai kun se painautuu pohjetta vasten, vielä kovemmin vastaan painaminen harvoin tuottaa parempaa lopputulosta. Ratsastajan suurin haaste onkin, että saa "pidettyä päänsä" tekemättä fyysisiä kompromisseja omalla kehollaan.

Kuitenkin ehkä suurin paradoksi ratsastuksessa on, että se hyvin tehtynä näyttää elegantilta ja eleettömältä, sitä kuitenkaan fyysisesti olematta. Minun suurin haaveeni on, että joku päivä saisin ratsastaa oppilaitteni edessä varustettuna sähköanturein, jotka mittaisivat jonkinlaiselle näyttötaululle minun kehossani esiintyviä jäntevyystiloja. Lukemat olisivat varmasti yllätys monelle. Jo tietysti siitä johtuen, että yliliikkuvana ihmisenä minun pitää lihaksillani kontrolloida nivelten helposti liian suurta liikkuvuutta. Ei ole ihan pienet voimat kyseessä. Tämä kun vielä pitää tehdä siten, ettei häiritse ja esimerkiksi purista hevosta.

Hyvin usein nimittäin on niin, että se suurin jäntevyys, jonka ratsastaja tarvitsee, on sitä varten, ettei ratsastaja tekisi yhtään mitään. Luit oikein. Ei siksi, että ratsastaja voisi tehdä enemmän - suuremman liikeradan - vaan itse asiassa vielä vähemmän. Mitä stabiilimmin ratsastaja istuu, sen helpompaa hänen kehonsa kantaminen hevoselle on. Kuinka vakaasti ratsastajan tulee sitten istua, sen kertoo hevonen, jolla voi olla jokin oma henkilökohtainen preferenssinsä.

Jo edesmennyt Ravenna ei halunnut ratsastajan jäntevöityvän liikaa. Se jännitti selkänsä välittömästi, jos yritin istua liian hiljaa. Joten sen kyydissä piti yrittää "kellua" kontrolloidusti, mikä välillä esimerkiksi vaikeissa siirtymisissä (mm. piaffe-passage tai lisättyravi-passage) oli hankala käytännössä toteuttaa.
Nykyisistä hevosista Tuurikas on puolestaan allerginen ratsastajan ylimääräiselle liikkumiselle. Niin kauan kun ratsastaja pitää asentonsa vakaana ja istuntansa tehtävälle loogisessa asennossa, kulkee Tuurikas kevyesti ja on erittäin miellyttävä ratsastaa, kevyt avuille. Tämä ei kuitenkaan tee ratsastamisesta kevyttä ratsastajalle - hien saa pintaan varmasti silläkin, kun yrittää olla tekemättä liikaa.

Keveys ei ole velttoutta tai rentous löysyyttä. Esimerkiksi englanninkielinen sana suppleness kuvaa "rentoutta" huomattavasti paremmin. Kun ihminen on supple, hän on myötämielinen, sopeutumiskykyinen, notkea, taipuisa... ihan kaikkea muuta kuin suomalaisittain rento, josta tulee mieleen lähinnä sohvalla löhöäminen.

Keveys on sitä, että annetaan hevoselle paras mahdollisuus kantaa itsensä ja ratsastaja itsenäisesti, ratsastajan vakaana pysyvän painopisteen alla, ja sitä, että ratsastajan käyttämistä signaaleista ensimmäinen on aina pienin mahdollinen.

Tähän loppuun vielä muutama video Tuurikkaan eilisestä harjoittelusta. Se treenailee nyt kohti helppoa A:ta. Vielä se tarvitsee lisää kantovoimaa taakse, mutta sitä se saakin näillä siirtymisillä ja mm. tuolla käynninkokoamisharjoituksella. Ja kunhan lumi vähän sulaa, mennään sen kanssa tekemään mäkitreeniä.

PS. Ellei joku sitten ymmärrä tätä hevosta sitä ennen ostaa tai liisata. Tuurikas voisi tuoda jollekin ratsastajalle paljon iloa harrastekilpakouluratsuna.

https://www.youtube.com/watch?v=H0_kpgHhVRI

https://youtu.be/FptPisvxuwg

https://www.youtube.com/watch?v=9qTSBdIphUA

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Koulutatko vai selviydytkö?

Turvallisuus on yksi ehdottomasti tärkeimmistä, ellei jopa ihan kaikkein tärkein asia harrastuksemme parissa. Sitä ei koskaan tule millään tavoin väheksymän. Turvallisuuden tärkeä osa on, että ihmisille kerrotaan millainen eläin hevonen on ja että kuinka hevosen ympärillä tulisi käyttäytyä. Toinen tärkeä osa on, että hevoselle kerrotaan minkälainen eläin ihminen on, mitä ihmiset usein puuhaavat ja miten näihin asioihin tulisi suhtautua.

Kun hevonen käyttäytyy vaarallisella tai arvaamattomalla tavalla, jommassa kummassa selonteossa on epäonnistuttu, yleisimmin jälkimmäisessä. Hevosten parissa harvoin tapahtuu täysin ennalta-arvaamattomia onnettomuuksia. Hyvin moni tilanne on usean pienen asian ketju, ja jälkeenpäin arvioituna kokemattomampikin hevosihminen tunnistaa lukuisia varoitussignaaleja, vaaratekijöitä, joiden huomiottajättäminen johti onnettomuuden syntyyn.

Koska ympäristöä on vaikea hallita, pitäisi jokainen hevonen varustaa sellaisin sosiaalisin taidoin, että se pärjää ihmisympäristössä. Ihan ensimmäiseksi on ymmärrettävä, ettei hevosella luontaisesti tällaisia taitoja ole ollenkaan. Hevonen osaa olla vain hevonen. Se ei ole lukenut yhtään hevosenkoulutus- tai ratsastusopasta eikä sillä ole sisäsyntyisesti minkäänlaista käsitystä, mitä siitä ihmismaailmassa halutaan. Se ei välttämättä osaa ollenkaan edes tulkita, mitä ihmiset käytöksellään tarkoittavat. Hevonen pitää opettaa lukemaan ihmistä, jopa ehkä vähän puhumaankin.

Kun puhutaan hyvästä hevosenkoulutuksesta, tämä tekijä tulee aina ensimmäisenä mieleeni. Opetetaanko hevoselle toivotunlaisia käytösmalleja vai yritetäänkö sen kanssa vain selviytyä? Kun koulutus on kestävällä, hevosen hyvinvointia edistävällä pohjalla, hevonen sekä oppii haluttuja (laji)taitoja että elämäntaitoja - siitä tulee rauhallinen ja sopeutuvainen sekä ihmissilmin järkevä reaktioissaan. Se palautuu stressitilanteista nopeasti eikä menetä toimintakykyään. Sen kanssa voidaan mennä vaihteleviin tilanteisiin, myös uusiin, melko luottavaisin mielin.

Moni ihan perinteisin metodein koulutettu hevonen tällaisen tilan järjellisessä ajassa saavuttaakin, ja hyvä niin. Ongelmia tulee usein niiden hevosten kohdalla, jotka ovat sosiaalisesti vähän hölmöjä, hermorakenteeltaan erikoisempia, luontaisesti hermostuneempia ja niin edelleen. Niiden hevosten kohdalla, joiden kanssa tuntuu, ettei mikään toistomäärä maailmassa riitä. Sitten loppuu kouluttajan aika ja pinna ja alkaa selviytyminen.

Selviytymisen tunnusmerkkejä ovat, ettei ratsastaja pärjää ilman kiinnipitäjää / taluttajaa / jotain muuta tuki- tai avustajahenkilöä. Selviytymisen tunnistaa myös siitä, että silloin pyritään kontrolloimaan enemmän ympäristöä kuin sitä omaa hevosta. Selviytymiselle ominaista on, että lisähallintaa haetaan kuolaimista, apuohjista ja muista välineistä sekä hevosen väsyttämisestä.

Selviytymistaktiikan vaikeus on, että se yleensä vain pyrkii estämään jonkin epätoivotun käytöksen tai tilanteen synnyn. Kuitenkaan tällainen toiminta, jonkin käytöksen estäminen, ei välttämättä opeta hevoselle ollenkaan, kuinka sen tulisi reagoida tai käyttäytyä. Se ettei jokin asia pääse tapahtumaan, ei välttämättä kerro eläimelle, mitä pitäisi tapahtua. Siksi selviytymiselle tyypillistä myös on, ettei hevosen käytös ajansaatossa parane tai paranee hyvin hitaasti. Selviytyminen ei tuota oppimista.

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Turvallisuus ja siihen liittyvät rutiinit ovat tärkeitä asioita, etenkin silloin, kun hevosten parissa toimijat ovat kokemattomia eivätkä vielä osaa lukea hevosta tarkasti. Yhtälailla turvallisuutta tulisi nimenomaan arvioida hevosten koulutuksellisena ongelmana ja pyrkiä sellaiseen hevosenkoulutukseen, jossa hevonen oppii toimimaan ihmisympäristössä halutulla tavalla, meidän sanoin: luottavaisesti ja kuuliaisesti.

Onneksemme osaamista hevosten koulutuksessa on jo paljon tarjolla. Osaan tähän hätään nimetä useamman kouluttajan lisäksi myös useamman internetpalvelun, virtuaalikoulutusohjelman, jonka avulla hevosestaan voi kouluttaa kunnollisen hevoskansalaisen. Enää tarvitsee vain viitsiä, ryhtyä toimeen ja toistaa. Ja olla rehellinen itselleen: koulutanko minä hevostani vai selviydynkö minä hevoseni kanssa?

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Back in Business! ( = Kuinka tullaan ylös pohjamudista.)

Ei mene elämä aina niin kuin on sen suunnitellut.

Minä suunnittelin meidän paluumuuton Suomeen huolellisesti. Pidimme pidemmät tauot kuin koskaan ennen, kaiken piti olla viimeisen päälle hevosia varten varmistettu. Epäonni ei katso aikaa eikä paikkaa, eikä sitä suunnitelmaakaan. Reissu meni laivamatkaa myöten hyvin. Hevoset söivät ja joivat, kaikki oli kunnossa. Kun pääsimme Orimattilan taukopaikkaan, "Venla" alkoi oirehtia kuumetta - se tärisi karsinassaan eikä syönyt. Rutiiniluonteisesti olin jo Hannoverin taukopaikassa ennen laivallemenoa mitannut kaikilta lämmöt, missään ei ollut ollut huomauttamista. Orimattilassa Venlalla ei ollut lämpöä juurikaan, mutta sen yleisvointi oli yllättäen heikko. Kahdella muulla hevosella oli sitten kuumetta myös. Koska tilanne oli epänormaali, soitin hetimmiten naapurin klinikalle ja hain sieltä ensimmäiset tulehduskipulääkkeet ensiavuksi. Yöllä tuli eläinlääkäri näitä sairaita eläimiä raveista päästyään katsomaan, ja todettiin että niiden pitäisi jäädä klinikalle hoitoon. Eikä vähiten Venla, jolle oli ilmestynyt sydämeen yllättäen sivuääni. Terveet hevoset jatkoivat seuraavana päivänä matkaa Ouluun.

Aluksi näytti siltä, että koko sairastunut kolmikko vastasi lääkehoitoon hyvin. Eläinlääkäri soitteli päivittäin ja totesi, että kaikki oli kuten toivottu - Venla vastasi hoitoon ja sydämensivuääni vaimeni päivä päivältä. Kunnes sitten tuli soitto, että nyt se ääni on palannut, entistä voimakkaampana. Hevosta hoidettiin intensiivisesti. Hoidosta konsultoitiin useampaan kertaan Helsingin Yliopiston kollegoita. Sydän ultrattiin. Ultravideota analysoitiin kahdella klinikalla. Ei mitään ihmeellistä löydöstä. Sivuääni vain paheni ja paheni ja paheni, kunnes sitten maanantaina 6.3. sydämen varsinaista ääntä ei enää sivuääniltä kuulunut, ja hevonen alkoi osoittaa sydämen vajaatoiminnan merkkejä. Tein itsestäänselvän, mutta raskaan päätöksen ja pyysin lopettamaan Venlan vielä samalle päivälle. Asialle ei ollut mitään tehtävissä, hevonen odotti luonnollista kuolemaansa.

Asiaa on selvitelty sittemmin. Siis tapahtuneen syitä. Vielä ei ole selvää, oliko hevosiin esimerkiksi Hannoverin taukopaikasta tarttunut jokin virus, joka olisi heikentänyt hevosten yleiskuntoa siten, että ne kuljetuskuumeeseen näin sairastuivat. Sydämeen asti leviävä tulehdustila ei ole hevosilla mitenkään yleinen. Se jo kuitenkin tiedetään, että Venlan sydämessä oli sydänlihaksentulehdus. Vikaa oli myös jo läpissä ja muissa sydämen rakenteissa. Sydän oli käytännössä pettämässä eikä siksi vastannut hoitoon.

Muut hevoset ovat parantuneet taudistaan kuka nopeammin, kuka hitaammin. Oulussa Vilhelmi vielä sairastui ja joutui hakemaan klinikalta sekä diagnoosin että lääkityksen. Nyt pikku hiljaa olemme pääsemässä takaisin normaaliin tilaan, kukaan hevosista ei oireile. Tässä kohtaa koputan puuta.

Minulla ei ole voimavaroja tähän nyt avata tuntojani tapahtuneesta enempää. Elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Myös silloin kun selittämätön tapahtuu. Niin se on jatkunut nytkin. Projektit ja työt pitävät kiven liikkeessä, vaikka sammal kuinka haluaisi huntuaan sen ylle verhoilla.

Tänä viikonloppuna polkaisimme käyntiin kilpailukauden, kotitallilla kilpailuharjoitusten puitteissa. "Rami" kävi ensimmäistä kertaa ruudussa koko elämässään. Se ei ole aiemmin edes nähnyt valkoisia aitoja. Ja vaikka sen seuraksi pienenpienellä verryttelyalueella sattui kiimainen ponitamma, se ei hötkyillyt vaan teki työnsä. Ei toki vielä täydellisesti, mutta selviytyen tehtävästä toiseen ja osoittaen todellista kilpahevosen luonnetta. Tuloksena 66,538 prosenttia ja luokkavoitto tasolta helppo B!

Tuurikas kävi tekemässä helpon B:n myös. Ja ujosteli kovin radalla. Silloin kun Tuurikasta vähän hirvittää, se käy "etana-jänis-bensalla" - vuoron perään jarruttaen ja sitten sännäten. Se tekee menosta kovin epätasaista ja etupainoista. Niin tänäänkin. Pääsimme kyllä radan läpi, mutta rikot ja kiireiseksi mennyt käynti toivat prosentit 58:n pintaan. Tuurikkaan jälkeen radalla oli pitempi tauko ja mahdollisuus ratsastaa "ei-kilpailevia" hevosia, joten jatkoimme radalla hetken suorituksen jälkeen, jotta sain sen kevennettyä rennoksi eteen-alas. Se onnistui ja molemmille tuli hyvä mieli.
Samaisella tauolla käytin myös Saken (5-v. kakara) ja Parsan (toipilas) käsihevosena ihmettelemässä aidat. Sakkea jännitti, ja siksipä teimme muutamat maastakäsin-harjoitteet sen rentouttamiseksi. Parsa oli luottavainen eikä tehnyt tilanteesta ongelmaa.

Kolmantena starttasin muutaman viikon ratsutuksessa olleen hienon Ricardan, joka teki tasaisen radan 67 prosenttiin ja otti tuosta helppo A -luokasta sinisen ruusukkeen. Oli oikein hyvä käydä sen kanssa ruudussa ja todeta, miten sen ratsastettavuus siellä elää - nyt tiedän mitä vielä parantaa ja harjoitella, jotta sen oma emäntä hyötyy parhaiten tästä ratsutusjaksosta.

Oikein hyvä viikonloppu, johon on myös mahtunut treenit Heidin kanssa. Heidi valmensi minua aktiivisestikin, etenkin Etelä-Suomessa asuttujen vuosien aikana, joten olo oli kuin olisi kotiin tullut. Ja sitähän tässä kirjaimellisesti on tapahtunutkin. Vielä huomisaamuna jatketaan ja otetaan Ramin kanssa vähän kotiläksyjä tehtäväksi.

Otsikossa sanon reteästi, että back in business. Monelta osaa juuri näin. Kilpa- ja etenkin eläinurheilussa vastoinkäymisiä tulee aina. Ne ovat osa lajia, osa elämää, ja niistä on vain jatkettava eteenpäin, periksi antamatta ja sinnikkäästi. Toivoen, että se vahvuus kantaa ja vie eteenpäin kohti uusia, parempia hetkiä, kuten tänä viikonloppuna.

Kuullaan!

PS. Oululaiset: pikku hiljaa pyörähtävät tunnitkin kunnolla käyntiin. Opetushevosrintamassa on siis tapahtunut sellaisia muutoksia, että Venlan poismenon ja Leevin sairasloman vuoksi hevosista ovat Tuurikas (heti) ja Vilhelmi (muutaman viikon päästä) valmiina palvelemaan asiakkaita. Lisäksi lainaamme minun pitkäaikaista hevosasiakastani tarvittaessa. Nämä kolme ruunaa ovat oikein mukavia ratsuja ja toivottavat uudet asiakkaat lämpimästi tervetulleeksi!



torstai 12. tammikuuta 2017

Kotiin, Ouluun!

TIEDOTE

Annamiina Pulliainen Dressage muuttaa Suomeen ja aloittaa toimintansa 1.3.2017 Toiminimi Annamiina Pulliaisen nimissä, toimipaikkanaan ABC-Ratsutallit Haukiputaalla, Oulun pohjoispuolella.

Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa kouluratsastusvalmennusta yksityisratsastajille ja ratsastusvalmennuspalveluita ratsastajille, joilla ei ole omaa hevosta käytössään.

Yksityisratsastajille Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa sekä yksittäisiä valmennustunteja että valmennuspäiviä niin Oulussa kuin muualla Suomessa ja Euroopassa. Tämän lisäksi tarjolla on valmennuspaketteja ratsastajille, jotka harjoittelevat ABC-Ratsutalleilla. Valmennuksen sisältö räätälöidään aina ratsukon tarpeiden mukaisesti siten, että se johtaa kohti yhdessä asetettuja tavoitteita.

Hevosettomia ratsastajia varten Annamiina Pulliainen Dressagen käytössä on neljä vaativammallekin harrastajalle soveltuvaa ratsua. Niitä hoidetaan ja ratsastetaan kuten yksityishevosia (hevoset liikkuvat ratsastettuna kerran, joskus kaksi kertaa päivässä, riippuen tuntien kestosta), joten ne ovat reippaita ja sopivalla tavalla herkkiä ja voivat siten opettaa ratsastajalle oikeaa herkkyyttä ja apujenkäytöntarkkuutta. Kaikki hevoset ovat turvallisia ratsastaa, mutta eivät ole aloittelijalle parhaiten soveltuvia ratsuja, sillä ne reagoivat myös tahattomasti annettuihin merkkeihin. Tästä syystä Annamiina Pulliainen Dressage ei tarjoa alkeistunteja vaan ainoastaan valmennusta jo perusavut ja kaikki askellajit taitaville ratsastajille, joille tavanomainen ratsastuskouluopetus ryhmässä ei enää tuo sitä samaa iloa ja hyötyä kuin aiemmin. Valmennustunnit ovat oikea ratkaisu silloin, kun oma hevonen ei vielä tai jostain syystä tule kyseeseen tai ratsastaja haluaa oman hevosensa rinnalla ratsastaa myös muita hevosia valmennuksessa.

Käytössä olevista hevosista pienin on ponikokoinen suomenhevonen “Leevi” ja suurin noin 168 cm korkea hannovertamma “Venla”. Hevoset kattavat siten sellaisten ratsastajien tarpeet, jotka ovat iältään vähintään 12-vuotiaita ja painoltaan maksimissaan 85 kg. Mahdollisesti kookkaampien ratsastajien kohdalla katsotaan yksilökohtaisesti, mikäli löytyy ratkaisu laadukkaalle harrastamiselle.

Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa ainoastaan yksityis- ja paritunteja, joilla tehdään ratsastajalle henkilökohtaisesti räätälöityjä täsmäharjoituksia, selkein tavoittein – oli tuo tavoite sitten edistyä tietylle taitotasolle tai korjata jokin istunta- tai tekniikkavirhe.
Seuraavalle tasolle tähyävälle ratsastajalle suositeltavia ovat säännölliset viikkotunnit, vähintään kaksi kertaa viikossa. Tämä on myös vähimmäisedellytys, mikäli ratsastaja haluaa kilpailla. Taidon ylläpitämiseen soveltuu ratsastustunti kerta viikkoon.
Tunnit sovitaan aina yksilöllisesti ratsastajan tarpeiden, hevosten ohjelman ja ratsastusareenoiden varauskalenterin puitteissa. Siten tunnit onnistuvat sekä viikolla että viikonloppuisin, aamuisin, päivisin tai iltaisin – sopimuksen mukaan. Tunneilla ratsastetaan pääasiassa ns. “vakio- eli nimikkoratsuilla.”

Jos tavoitteenasi on laadukas ratsastus ja edistyminen lajissasi, olet valmis sitoutumaan harjoitteluusi ja siten nauttimaan sen tuomista hedelmistä, ole yhteydessä ja varaa tutustumistunti!