tiistai 24. syyskuuta 2019

Insta-ajan lapsista

Pitkän kirjoitustauon jälkeen olen viime viikkoina havahtunut tarpeeseen kirjoittaa aiheesta, johon törmään omassa työssäni yhä enenevässä määrin. Mitä meidän pitäisi tehdä insta-ajan lapsille, joista yhä harvemmasta on leivottavissa urheilija?

Aina voidaan toki kysyä, miksi kenenkään pitäisi urheilla ammatikseen tai edes harrastuksekseen kuntoliikuntaa ihmeellisemmin? Mutta jos sivuutetaan tämä näkökulma kokonaan, voidaan mennä suoraan siihen ongelmaan, joka nykynuorisoa vaivaa. Se on heikko itsetunto.

Kuulin tuossa eräältä tuttavalta hänen tyttärestään, joka ei uskalla mennä urheilukentälle harjoittelemaan oman lajinsa perusharjoitteita "jos joku näkee". Jos joku näkee? Että hän harjoittelee jotain, missä hän ei heti onnistu. Saman olen kohdannut ratsastustunneilla. Nuori ei halua yrittää jotain tai työskennellä jonkun perustekniikka-asian parissa, koska se on hankalaa ja näyttääkin siltä. Asiat kuitataan sanomalla: "Kun mulla on se ja se juttu" tai "Mä oon este-/kenttäratsastaja" tai "Kun mä vain olen huono tässä" tai mitä milloinkin. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin töihin, yritetään väistää tilanne. Jokainen, joka on koskaan opetellut minkäänlaisen taidon, ymmärtää, että tämä on täysin kestämätön tie. Vailla riittäviä perustaitoja ei voi kehittyä hyväksi missään lajissa, ei edes neulomaan. Siinä missä oman ikäluokkani ratsastajat tulivat seuraavalle tunnille sisuuntuneina ja tekivät kahta kauheammin töitä päästäkseen ongelmasta yli tai seuraavalle tasolle, moni tämän päivän lapsi jättää leikin kesken; ei ilmesty tunnilleen, vaihtaa valmentajaa useammin kuin sukkiaan tai ratsastelee sitten vain itsekseen. Sillä omalla tasollaan, saavuttamatta koskaan täyttä potentiaaliaan. Instapäivityksissä tämä ei tosin välttämättä näy - niitä tulee yhtä tiheästi kuin aiemmin.

Mikä insta-ajassa sitten mättää? Uskon nimittäin, että sosiaalisen median läpitunkeva vaikutus on tämän ilmiön takana. Ei ihminen itsessään ole muuttunut yhtään sen heikommaksi, vaikka helposti tekisi mieli puhua pullamössönuorisosta. Sosiaalisessa mediassa julkaistu materiaali antaa nopeasti vaikutelman, että ihan jokainen ammattilainenkin onnistuu kaikessa heti. Kaikki hevoset ovat lahjakkaita supertähden alkuja, jokainen ratsastaja oman alansa nero ja luontainen lahjakkuus, jolla kaikki luonnistuu vain sormia napsauttamalla. Kukaan ei nimittäin julkaise sitä videota, jossa se ensimmäinen laukanvaihto päätyy rikkoutuneeseen seinälautaan ja sen jälkeiseen kiitolaukkaan ympäri hallia. Meille näytetään, ja me näytämme vain niitä hetkiä, joista olemme itse ylpeitä. Se tietysti on täysin luontaista ihmiselle, etenkin, jos hän etsii itselleen uusia yhteistyökumppaneita ja asiakkaita. Kuitenkin tämä jatkuva suodattaminen johtaa siihen, että ihmiset miettivät ainoastaan ja vain, miltä asiat näyttävät ulospäin. Paine näyttää joltain muiden silmissä ylittää tahdon todella osata jokin taito. Se ei tee kenestäkään urheilijaa eikä taitajaa.

Äitini kertoo mielellään eteenpäin kuulemaansa tarinaa intialaisesta kadunlakaisijasta. Kadunlakaisija tulee joka päivä samaan paikkaan ja lakaisee katua päivän. Sama toistuu joka päivä. Katu ei kuitenkaan tule yhtään sen puhtaammaksi päivien kuluessa. Häneltä tästä kysyttäessä hän vastaa: "Ei minun tehtäväni ole lakaista katua vaan sijaita moitteettomasti kadunlakaisijan roolissa." Ratsastaja, joka sijaitsee moitteettomasti ratsastajan roolissa, ei ole vielä ratsastaja. Itsetunto, joka on rakentunut puhtaasti tai pääosin ulkoisen palautteen varaan, ei auta urheilijaa itse suorituksessa. Vanhempien, valmentajien ja ystävien tsemppaus ja vakuuttelu, ehkä jopa katteeton tulevaisuuden menestyksen maalailu, on täysin yhdentekevää, kun ihminen kokee avuttomuutta ja voimattomuutta suorituksensa aikana. Suoritusvarmuus tulee vain siitä, että urheilija todella itse tietää osaavansa oman tehtävänsä. Kaikissa olosuhteissa, sateella ja paisteella ja niin rennolla kuin jännittyneellä hevosella. Tällainen itsetunto rakentuu vain, kun se pohjaa periksiantamattomasti tehdylle työlle.

Miten tämä kelkka käännetään? Haastan kaikki näyttämään esimerkkiä omalla kohdallaan. Mennään sinne urheilukentälle itse hyppimään ja tehdään harjoittelu avoimesti toisten silmien edessä. Tehdään omalta osaltamme opettelu ja siinä epäonnistuminen luontaiseksi osaksi oppimisen prosessia. Eikä mennä siihen halpaan, että yritetään ulkoisesti rakentaa näille nuorille niitä kuoria, joiden sisällä he pelkäävät epäonnistumista enemmän kuin haluavat onnistua.