lauantai 19. marraskuuta 2016

Hyväksi ratsastajaksi

Hei Suomi! Ja suomenkieliset lukijat. Viime kerrasta onkin aikaa.

Ilta laskeutuu Joensuuhun, jossa olen ollut valmentamassa tänään. Huomenna vielä jatkuu. Tässä kun on hetki aikaa rauhassa olla, on myös sopiva hetki kirjoittaa aiheesta, joka tuli tuossa joitain päiviä sitten mieleeni. Miten tullaan hyväksi ratsastajaksi?

Susanna Rahkamon väitöskirjasta uutisoitiin vastikään: millä aineksilla syntyy toistuvasti ylivoimainen urheilija? Pitää olla äärettömän innostunut, pitää olla kova tekemään töitä. Pitää kysyä itseltään, miksi jokin ei onnistu ja olla valmis muuttamaan tekemisiään, jotta pääsee tuloksiin. Näkemys ohjaa toimiin. Pitää sen lisäksi olla itseluottamusta, luotto siihen, että pystyy ja pääsee tuloksiin. Siitä tulee jälleen polttoainetta innostukselle, josta jälleen kumpuaa voimavara tehdä kovasti töitä.

Allekirjoitan kaiken tämän, vaikken ole moninkertainen olympiamitalisti. Ehkä vain moninkertainen epätodennäköisyyksien selättäjä omassa elämässäni. Minun nykyinen toimenkuvani on pääasiassa auttaa muita ratsastajia prosessissa, jossa he etsivät vastauksia kysymyksiin ja luovat näkemystä uusiin toimenpiteisiin. Yleisesti ottaen suurimmat korjaukset tulen aina tehneeksi ratsastajan instrumenttiin: istuntaan ja kehonhallintaan.

Nämä korjaukset ovat usein hyvin henkilökohtaisia viritykseltään. Monista tuntuu siltä kuin he halvaantuisivat muutosten ensivaiheissa. Silloin kun korjattavaa on vähän, toiset löytävät apua heti ja huomaavat tehtyjen korjausten positiiviset vaikutukset. Tämä jälkimmäinen tilanne on opettajalle helppo - tulos itsessään jo ruokkii oikeansuuntaista toimintaa, ja oppilaan voi jättää levollisin mielin yksin harjoittelemaan asiaa. Kun taas oppilaalla on vaikeuksia sisäistää tai luottaa tehtyihin korjauksiin, kuulee opettaja lauseen: "Musta tuntuu kuin olisin ihan takakenossa/etunojassa/oikealla kyljellä/vasemmalla kyljellä/vinossa/..." Tämä lause sisältää luonnollisesti toisinaan vain neutraalin havainnoinnin, mutta osittain siihen sisältyy pieni tai suurempikin sisäinen protesti. Tunne on vieras ja arveluttava - voiko tämä olla oikein?

Tällainen ajattelu kumpuaa nurinkurisesta ajatusmallista. Ajatuksesta, jossa lähtöpiste on ratsastajan mielessä jollain tasolla "normi", taso, johon muutoksia on verrattava. Referenssi. Kun ajatellaan, että muutoksia on lähdetty tekemään, koska se entinen tekeminen ei ole toiminut toivotulla tavalla, ei referenssinä voida käyttää lähtöpistettä - lähtöpisteen tunne on ollut valheellinen tai väärä eikä siten ole käyttökelpoinen verrokki. Ratsastajan kokemien muutosten referenssinä pitäisi käyttää sitä lopputulosta, mihin halutaan päästä. Maalia. Ideaalia. Tähän vertaamalla tulee ratsastaja edistyneeksi askel kerrallaan haluttuun suuntaan.

Tästä tullaan toki seuraavaan ongelmaan: miten edetä kohti jotain, josta ei ole vielä aiempaa kokemusta, tuntemusta? Katsomalla hyvää ratsastusta, opiskelemalla intohimoisesti ja käyttämällä mielikuvitusta. Kuvittelemalla, miltä voisi tuntua se, mitä kohti haluaa olla matkalla. Usein huomaa, ettei se ole ehkä lähelläkään sitä, missä on jo ollut. Askel kohti tavoitteita vaatii rohkeutta ja luottamusta. Kysymällä, opiskelemalla saatu näkemys Rahkamon osoittaman esimerkin myötä tarjoaa jälleen polttoainetta innolle ja työmotivaatiolle. On jokin suunta, jota kohti lähteä kulkemaan.

Ratsastus ei ole helppo laji. Se on kovin vaikea, jos ollaan oikein rehellisiä. Mutta unelmoida pitää, tehdä kovasti töitä ja tavoitella uusia tasoja omassa tekemisessään. Eikä elää menneisyydessä, jo tehdyssä, vaan hakea kaikupohjaa tulevasta.

Harjoitteluniloa talveen!