maanantai 15. syyskuuta 2014

Taidonoppiminen: Lähdekritiikki ja tosin totuus

Ratsastus on nykyään voimakkaasti naisvaltainen laji. Mikä on naisille tyypillistä käytöstä? Puhua ja analysoida.

Lienen jo jossain aiemmassa kirjoituksessani pohdiskellut analysoinnin puolia. Tietty pohdiskelu on aina tarpeen, mutta hevosenselässä on syytä keskittyä enimmäkseen toimintaan ja tuloksien pikaiseen peilaamiseen. Se siitä näin lyhykäisyydessään.
Kun sitten on laskeuduttu ratsailta, on aika syvempään analyysiin. Etenkin pidemmän aikavälin tilastojen valossa. Jossain hetkessä käy sitten väistämättäkin niin, että analysointi herättää kysymyksiä, joihin ei löydy välittömästi vastauksia. Ennen internet-aikakautta juteltiin kokeneemmille hevosihmisille tallilla, soitettiin valmentajalle ja luettiin sekä vanhat kirjat kotona että käytiin kirjastossa kaivamassa uusia. Mitä tehdään tänään? Avataan google ja kipaistaan ht.nettiin. Lähin datayhteys löytyy tavan harrastajan tallitakin taskusta.

Opettajat tämän päivän kouluissa eri koulutusasteissa puhuvat lähdekritiikistä. Pitää osoittaa tervettä epäluuloa tietolähteen todenperäisyyttä kohtaan. Käyttää suomeksi sanottuna järkeä siinä, miten erilaisia tietolähteitä arvottaa ja mistä tietoa kaivaa. Kaikki mikä internettiin on ladattu ei ole totta. Pahimmillaan kritiikitön suhtautumistapa johtaa hevosen hyvinvoinnin heikentymiseen, kun hevosen hoitoa tai treeniä muutetaan väärien, ammattitaidottomien ohjeiden mukaisesti.

Toisinaan netinkäyttö voi aiheuttaa kiusallisia tilanteita. Todistin tällaisen viime keväänä. Tallillamme oli hevonen, jolla oli ollut pidempään hengitystieoireita. Näitä sitten lähdettiin tutkimaan ja limanäytteestä selvisi, että hevosella oli eräänlaisia streptokokkibakteereja kiusanaan. Eläinlääkäri määräsi täsmälääkityksen ja totesi, että hevonen tullee kuntoon viikossa. Tilanne oli hallinnassa, kunnes hevosen omistaja meni nettiin ja pisti googleen sanat "streptokokki" ja "hevonen". Hakutuloksiin ilmestyi yksi sana heti päällimmäisenä, se oli "pääntauti".
Ei olisi ollut ongelmaa tässäkään, mutta hevosenomistaja oli suhteellisen tuore ja kokematon omassa lajissaan eikä tiennyt mitä pääntauti tarkoittaa: mikä sen taudinkuva on ja miten siihen yleisesti suhtaudutaan. Eikä välittänyt tilanteessa ilmeisesti opiskellakaan. Kun häneltä sitten kysyttiin, mikä hevosella oli, hän vastasi kirkkain silmin, että pääntautihan sillä. Suhteellisen harmittomasta, toisen streptokokin aiheuttamasta hengitystieoirehdinnasta tuli päivän sisällä koko Münchenin miljoonakaupunkialueen laajuinen mayday-hätätila. Tässäkin internet auttoi asiaa - facebook toitotti, että tallillamme oli pääntautia, ja ihmiset ajautuivat paniikkiin ja vaativat karanteenia.
Sain silloin onneksi pikaisesti tutkineen eläinlääkärin kiinni, joka kielsi koskaan käyttäneensä tätä sanaa eikä voinut käsittää, mistä moinen huhu oli lähtenyt liikkeelle. Muutama päivä meni, että saimme pahimmat "tulipalot" sammutettua ja väärät huhut kumottua. Asiasta aiheutui kuitenkin haittaa sekä kaikille tallilla hevosiaan pitäville että tallinomistajalle.

Internetissä on paljon tietoa, mutta yleistä totuutta sieltä on turha etsiä. Nuoret ihmiset, jotka ovat omaksuneet sosiaalisen median blogeineen omaksi maailmakseen, tuntuvat usein kuitenkin pitävän tätä ympäristöä vähintään "toisena todellisuutena". Lähdekritiikin puute näkyy siinä, kuinka toisten kirjoituksia ja sitä, millaisena he esiintyvät näissä foorumeissa, pidetään totena. Tällainen saattaa helposti saattaa ajatukset väärille urille. Jokainen kun haluaa esiintyä sellaisena kuin haluaisi olla. Elämä voi olla yhtä blin-blingiä ja Kingslandiä, vaikka todellisuus olisikin toista.

Vertaistuki on tärkeä osa yhteisöllisyyttä ja ihmisyyttä. Siksi kai näitä sosiaalisen median areenoita ihmiset käyttävätkin. Yhtälailla kuin kahvittelu naapurin kanssa voi käydä terapiasta, voi se myös aiheuttaa kateutta ja ikäviä tuntemuksia omasta riittämättömyydestä. Ei naapuri aina esiinny toiselle ihmiselle todellisessa valossa - sano että avioliitto on kuraa ja palkka huono ja luottokortit tapissa. Mieluummin sitä esittää toiselle ihmiselle onnellista menestyjää, ihan vain suojellakseen itseään. Sama ilmiö toistuu somessa, jossa ihmiset ovat keskimääräistä upeampia ja urheampia. Postauksiin laitetaan kuvia ruusukkeista ja uusista varusteista, taka-alalle jäävät kuraiset kumpparit ja hevosen repimä talliloimi. Eikä kukaan tahdo kirjoittaa avoimesti, että ratsasti huonosti. Miksi haluaisi?

Tällaiset seikat saattavat johtaa myös vääristyneisiin käsityksiin hevosalasta. Sikäli kun olen oikein käsittänyt, hevosalan oppilaitoksissa keskeyttämisprosentti on nousussa. En ole tuoretta tilastoa tästä nähnyt, joten nyt sopii harjoittaa lähdekritiikkiä - tämä heitto perustuu omaan tuntumaan ja kuultuun, puhuttuun tietoon. Mikäli tendenssi todella on tällainen, se kertoo ainakin yhdestä ilmiöstä: odotukset opiskelulle, sen sisällölle ja alalle ovat olleet epärealistiset. Miksi muuten ihmiset lopettaisivat kesken? Jos he tietävät, mitä ala ja alalla opiskelu on käytännössä, he tuskin jättävät suhteellisen lyhyttä koulutusta kesken.

Yksi totuus on: hevosala on rankka. Olen onnellinen siitä, että jo nuorena tyttönä näin joidenkin kotimaan huippuammattilaisten työskentelyä ja sain muodostaa käsityksen siitä, millaista on olla hevosalan ammattilainen. Se "nyrkkipajameininki" oli ja on kaukana siitä julkisuuskuvasta, joka luksuslajin ympärille on vuosien varrella rakentunut. Totuus on kuitenkin, että suurin osa hevosalanammattilaisista työskentelee yhä mudan, irronneiden kenkien sekä mustelmien ja paleltumien täplittämien reisien maailmassa. Siellä, missä todellisuutta ei tarvitse etsiä, se tuntuu luissa ja ytimissä.