sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Aseta eteenpäin

Ajattelin jonkin hetken, jospa jättäisinkin tämän kirjoituksen vain tuohon otsikkoon. Pistäisin lukijan miettimään asiaa enkä tarjoaisi valmista vastausta. Kovin houkutteleva vaihtoehto, mutta menen nyt kuitenkin faktoihin lausahduksen takana.

Kouluratsastussäännöt sanovat:
"Hevosen on oltava kuolaintuella, niin paikalla kuin liikkeessä. Ratsastaja säilyttää tasaisen kevyen ja pehmeän tuntuman hevosen kumpaankin suupieleen yhtäläisesti. Hevonen kantaa päänsä vakaana, niskasta pehmeässä peräänannossa, kaula vapautuneesti kaartuneena, niska korkeimpana kohtana ja turpa jonkin verran luotiviivan etupuolella"

Sen lisäksi säännöt sanovat mm. että hevonen liikkuu suorilla urilla suorana ja kaarevilla urilla kehostaan tasaisesti taipuneena ratsastettavan tienmukaisesti. Useamman liikkeen kohdalla mainitaan "asetus", vaikka termiä ei erikseen avatakaan.

Kansantajuinen ja runsaasti kuvitettu kirja "Kuinka hevonen toimii" (Gillian Higgins ja Stephanie Martin, readme.fi, 2012) hevosen anatomiasta sanoo seuraavasti:
"Niskan ojennus tai sen liiallinen taivutus (koukistus) eivät ole toivottavaa, vaan ne estävät oikeanlaisen liikkumisen. Niskan taivuttaminen on ratsulle tärkeää, koska silloin se pystyy kehittämään anatomisesti katsottuna oikeaa muotoa, taivutusta ja suoruutta."
...
"Taivutus pituussuunnassa (myötäys): Niskan lihakset eivät jännity, hevonen hyväksyy kuolaimen ja antaa nenäpiinsä laskeutua luotiviivalle.
Taivutus sivusuunnassa (asetus): Hevonen kääntää päätään vasemmalle tai oikealle. Nenäpii pysyy pystysuorassa.
Pään kiertyminen: Hevonen kallistaa päätään sivulle ja turpa nousee pois luotisuoralta."
...
"Taivutus tapahtuu nivelen kohdalla. Koukistuksen vastaliike on ojennus. Niskasta myötääminen tarkoittaa kallon ja ensimmäisen kaulanikaman välissä tapahtuvaa taivutusliikettä.
Kallon ja ensimmäisen kaulanikaman välissä on takaraivoluu-kannattajanikamanivel. Tämä sarananivel sallii taivutuksen pituussuunnassa (eli nyökkäyksen). Kun nenäpii on luotisuoralla, koukistunut nivel sallii myös pienen taivutuksen sivusuunnassa (eli hevosen asettumisen). Jos hevonen työntää turpaansa eteen ylös, nivel lukittuu niin, ettei se salli taipumista sivusuunnassa."

Kirja mainitsee tämän perään, että hevosen rehellisen myötäämisen testaamiseksi ratsastaja voi asettaa hevosta sisälle tai ulos. Kun hevonen voi asettua päätään kallistamatta eli kiertämättä (kiertoliike tapahtuu ensimmäisen ja toisen kaulanikaman välissä), voidaan katsoa sen myötäävän niskastaan. Asettuvan hevosen korvat ovat siten aina samalla korkeudella.

Kyra ja ratsastuksen taito -kirjassa Kyra Kyrklund mainitsee, kuinka ahdas hevosen pään ja kaulan liittymä on ja kuinka vähän liikettä siellä voi fyysisesti tapahtua ja mitkä tämän anatomisen ominaisuuden vaikutukset ovat hevosen kykyyn liikkua äärimmäisen koottuna. Hevonen, jonka niska on ahdas, ei viihdy korkeassa muodossa, jossa leukaluun ja atlasnikaman siiven välinen tila kaventuu olemattomaksi, eikä sitä pitäisi sille siksi altistaa.


Kouluratsastussäännöt puolestaan toteavat pohkeenväistön yhteydessä, että hevonen asettuu poispäin liikkeen suunnasta siten, että ratsastaja näkee hevosen silmäkulman ja sieraimenreunan asetuksen puolella kaulaa. Ratsastuksenohjaajaopiskelija oppii teoriatunnilla, että tätä suurempi pään sivuttaisliike on hevoselle fyysisesti mahdoton taivuttamatta kaulaansa muista nikamaväleistä.

Miten sitten itse koen asetuksen? Olen kirjoittanut, että asetus on painopisteensiirtoa asetuksesta poispäin. Miksi sanon näin? Koska sillä pyrin välittämään ajatusta, että hevosen on oltava tasapainossa, jotta sitä voitaisiin asettaa oikeaoppisesti. Mikäli hevonen on painopiste oikean etujalan päällä, sen pään kääntäminen oikealle kuolaintuntumalla on hankalaa. Ja puolestaan ohjasta vetäminen lisää aina hevosen painojakaumaa vedon puolelle. Hevosen on siis kuljettava peräänannossa (lue: tasapainossa) kehossaan, jotta sitä voidaan asettaa. Näistä seikoista johtuen ratsastajan on hyödyllistä ajatella ikään kuin siirtävänsä hevosen painopistettä vastakkaiseen suuntaan asetuksesta katsottuna ennen kuin hän asettaa hevosta.

Tästä pääsemme takaisin alun sitaattiin kouluratsastussäännöistä: asettuessaankin hevonen on kahdella ohjalla, kevyellä ja pehmeällä tuntumalla, niska korkeimpana kohtana ja nenäpii luotiviivan edessä. Mikäli hevonen ei ole oikeassa tasapainossa tai asetus tehdään liian suurella ohjasotteella, hevonen pyrkii taipumaan kaulastaan ja usein putoaa luotiviivan taakse. Kaulan taipuminen tapahtuu myös useammin toisen tai kolmannen kaulanikaman kohdalta, jolloin kaulankaari vääristyy. Mihin tämä johtaa? Usein tehottomampaan takaosan käyttöön ja hevosen heikompaan etuosankannatteluun.

Asetus on hieno tarkistustyökalu. Eniten käytän sitä itse tasapainon ja kehonhallinnan mittarina. Aina kun hevonen on koulutustasoonsa ja ratsastettavaan tehtävään nähden riittävän hyvässä tasapainossa, minulla on varaa työntää kädet eteenpäin ja "asettaa hevosta eteenpäin". Ei siis vetämällä käsilläni taaksepäin vaan myötäämällä niillä muutama senttimetri eteenpäin. Jos kaikki on kuten pitäisi olla, hevonen jää annettuun tasapainoon ja vartalonasentoon annetulle reitille useiksi metreiksi vaatimatta tukea ratsastajalta ja tuntumasta, menettämättä kuitenkaan yhteyttä ratsastajan käteen. Tällöin ohjat ovat kuin kaksi keppiä, joilla voi kääntää hevosen korvien takana olevaa "polkupyörän ohjaustankoa". Tuntuman yhteys säilyy molempiin suupieliin, hevosen pää kääntyy, mikään muu ei muutu.
Jos hevosen tasapaino on puutteellinen, se tukeutuu liikaa kuolaintuntumaan tai on jännittynyt, eteenpäin asettaminen onnistuu heikosti tai vain hetkellisesti. Hevonen joko ei käännä päätään pehmeästi tai ei seuraa tuntumaa niskallaan eteenpäin joustaen vaan jää ns. "tyhjäksi" edestä. Tästä tiedän, että minun on tehtävä täsmällisempiä korjauksia hevosen tasapainoon tai että olen esimerkiksi vaatinut liian suurta kokoamisastetta hevoselta. Silloin palaan takaisin puolipidätteisiin tai mahdollisesti muutan hevosen työskentelyasentoa. Tämä pieni tekninen kikka on hyvä ja rehellinen peili omalle ratsastukselle. Hevonen pääsee myös käyttämään niskaansa tehokkaammin itsensä tasapainottamiseen, jolloin se antaa elastisemman kuvan liikkumisestaan. Kun hevonen jää kannattelemaan itseään tähän eteenpäinasetukseen, se myös on melko suurella varmuudella "jalan edessä". Liian vähäinen lihastyö hevosen kehossa johtaa kannattelun ja liikkeen jouston menetykseen suhteellisen nopeasti.
Mikäli hevonen on tasapainossa ja suhteellisen symmetrinen, asettuminen molempiin suuntiin käy yhtä helposti.

JK. Tarkkasilmäinen lukija huomaa: fyysisesti puhdas asettuminen vaatii, että hevonen on ensin peräänannossa eli tasapainossa hyväksyen kuolaintuntuman. Asettamalla hevosta ei peräänantoon siten voi saada, sikäli kun näiden termien sisällöstä pidetään kiinni. Taivuttamisen ja taivutuksessa tasapainon löytämisen kautta peräänantoon voi kuitenkin päästä ja siten päästä asettamaan hevosta. Kannattaa kokeilla tarkkaavaisin mielin.

Tässä kuvassa hevonen on verryttelyssä löytynyt itsenäiseen tasapainoon, josta sitä voisi myötäämällä myös asettaa.
Esimerkki sulkutaivutuksesta, joka alkaa oikeassa laidassa tasapainossa, pääsen keskellä vielä asettamaan hevosta eteenpäin liikkeen sisällä. Hevonen menettää kokoamisensa, jonka seurauksena teen suhteettoman suuren pidätteen - hevonen pakenee kuolaimen taakse ja taipuu kolmannen kaulanikamansa kohdalta painetta välttääkseen (vasen laita).
Hevosen tasapainotuttua uudelleen pääsen jälleen rentouttamaan käden ja hevonen pääsee taipumaan pehmeämmin ja tasaisemmin kaulastaan sekä pysty- että sivusuunnassa, ensimmäinen niskanikama mukaan lukien.
Kuvat: Cat Loose 2013