keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Richard Whiten klinikalla

Siitä on kulunut 13 vuotta, kun viimeksi olin Richardin tunnilla. Silloin tehtiin ihmeitä perusistunnan korjauksissa puolen vuoden aikana. Kun nyt tarjoutui tilaisuus osallistua Richardin klinikalle, ei tarvinnut kauaa miettiä, haluaako lähteä mukaan vai ei.

Odotukset olivat kovat ja ne täyttyivät. Osallistuin kurssille Butterfly Effect -hevosen kanssa (2009, Ballettmeister - Rio Negro), joka on ollut minulla 2,5 vuotta. Sitä on myös iästään huolimatta ratsastettu oikeastaan vain tuon verran. Ennen minulle tuloaan se oli ollut omistaja-kasvattajansa laitumella vajaan vuoden ajan ja sitä ennen se oli vain lyhyesti sisäänratsastettu. Viime kesänä se teki ensimmäisen kilpailukautensa tasolla helppo A, startaten kerran myös vaativa B-tasolla. Tarkoitus tällä kaudella on kilpailla vaativaa B:tä. Liikkeitä hevonen osaa jo tätä tasoa pidemmälle, mutta kaiken aikaa treenatessa kohti näiden luokkien tehtäviä huolena on ollut oikean kokoamisasteen säilyttäminen. Olen hakenut tähän korjausta sillä, että olen pitänyt jalustinmittaa, joka mahdollistaa jalkojen nivelten selkeän taipumisen ja tarjoaa itselleni enemmän tukea istua omassa asennossani. Kaikki istunnasta eteenpäin painetta aiheuttanut vaikutus on tuntunut enemmän tai vähemmän menevän suoraan kädelle ja etuosalle, johtuen hevosen liikemekaniikasta ja rakenteesta (luontaisesti laajat liikkeet ja pieni takakorkeus).
Ihan ensimmäiseksi Richard pidensi jalustimiani kahdella rei'ällä. Tällä hän pyrki siihen, että saan reiden pidemmäksi hevosen kylkiä pitkin ja etten voi yrittää kantaa hevosen runkoa jalallani. Että hevoselle jää kantovastuu ei pelkästään itsestään vaan myös minun kehostani. Lisäksi muuttunut jalanasento mahdollisti paremmin hevosen liikkeen "imuun" pääsemisen. Asia, josta myös 13 vuotta sitten puhuttiin ja jota fiilisteltiin, mutta jonka olen vähän unohtanut ja johon tämän hevosen kanssa en ole kokenut päässeeni.
Richard halusi myös, että uskallan pitää ulko-ohjalla hevosen raamin huolellisemmin, vaikka hevonen välillä kyseenalaistaisi tuota tuntumaa. Ideana että hevosen on kannettava itsensä takaosallaan. Sitä ei vedetä sinne, mutta sille annetaan selkeästi rajattu tila, jossa se voi tehdä muutokset itse. Kun hevonen hyväksyy raamin, ratsastajan käsi ja ylävartalo kuitenkin loittonevat toisistaan. Hevosen etuosaa ei tuoda syliin, hevonen tulee ratsastajan jalasta eteenpäin ratsastajan käden tuntumalle ja kantaa itsensä ratsastajan jaloillaan asettamassa kujassa keskellä. Myös esimerkiksi laukanvaihdon valmistelussa. Hevosen tulee pitää itse itsensä reitillä eikä sitä saa tukea liikaa. Hevosen rungon tulee tuntua joustavalta ratsastajan yläpohkeitten välissä.

Kahdessa päivässä päästiin kilometri eteenpäin muutamassa tärkeässä asiassa. Takaosan aktiivisuus, jota joidenkin muiden ohjeiden mukaan on yritetty saada aikaan hevosta nopeuttamalla (sille luonnottomaan tahtiin), saatiin nyt tapahtumaan toista kautta. Parhaat hetket tuntuivat erittäin hyviltä satulaan. Vaikeat hetket toki joltain muulta (vaikkei sitä kuulemma ulospäin nähnyt), mutta prosessi on nyt käynnissä ja suunta selkeä.

Muutama erityisen hyvä kommentti tähän ikään kuin muistutuksena itselleni:

"Anna reisiluiden liukua alas hevosen kylkiä pitkin ja hevosen kantaa ne."
"Pidä tuntuma, mutta anna ylävartalon ja käden loitontua toisistaan."
"Pidä pää selän päällä ja selkä istuinluiden päällä. Jalat vartalon etupuolella."
"Hevosen täytyy reagoida ratsastajan yläpohkeeseen, ei jalkaterään (kantapäähän)."
"Pidä tuntuma lavoillasi, älä kyynärpäillä."
"Anna hevosen astua takajalalla ulko-ohjaan."
"Älä jahtaa tai purista."

Ja tähän loppuun vielä pari lyhyttä videota kahden päivän treeneistä.

https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/videos/vb.569909262/10155773520599263/?type=3
https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/videos/vb.569909262/10155775143229263/?type=3
https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/videos/vb.569909262/10155776429599263/?type=3

torstai 5. huhtikuuta 2018

Ilmapiiri

Oikeastaan pitäisi nukkua tai lukea kasvatustieteen verkkokurssin materiaalia, mutta päätin nyt kirjoittaa lyhykäisesti aiheesta, joka on ollut mielessäni tovin.

Minulla oli suunnaton etuoikeus saada kolmetoista vuotta sitten olla puolisen vuotta työharjoittelussa Kyra Kyrklundin tallilla. Se oli omalta osaltani käänteentekevää aikaa, ilman tuota kokemusta olisin todennäköisesti vaihtanut alaa melko nopeasti valmistumiseni jälkeen. Opin valtavasti noina kuukausina, ja kiitos tarkan visuaalisen muistini, pystyn palauttamaan mieleeni yhä siellä elettyjä hetkiä, joista pystyn ammentamaan uudestaan lisäoppia. Kaikki tämä oli hienoa, mutta vielä hienompaa ehkä oli olla osa sitä työyhteisöä. Kyran tallissa oli mahtava boogie! Sinä vuonna Max tähtäsi EM-kisoihin ensimmäistä kertaa. Tavoite tsemppasi koko tiimiä, mutta se ei ollut ainoa tavoite. Jokaisella ratsastajalla oli oma tavoitteensa, jokaisella hevosella oma tavoitteensa, minulla ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana saada oikea jalka oikeaan asentoon ratsailla. Kenenkään tavoitetta ei väheksytty - kaikki olivat samalla opintiellä kohti henkilökohtaisia maalejaan. Ilmapiiri oli kannustava ja positiivinen, parhaimmillaan jopa hurmoksellinen. Kun sitten lähdin Englannista, Kyra antoi muutamia neuvoja urakehitystä koskien. Yksi oli, että "pysy aina oikeassa atmosfäärissä". Tällä hän tarkoitti, että aina pitäisi olla ympäristössä, jossa näkee hyvää ratsastusta ja on menossa oikeaan suuntaan. En vuosien varrella ole pystynyt toteuttamaan tätä ohjetta optimaalisella tavalla, syystä ja toisesta.

Muutin vuonna 2012 Saksaan. Viiden Saksassa vietetyn vuoden aikana muutin hevosteni kanssa useamman kerran. Yritystoimintaa harjoitin neljässä eri tallissa. Viimeisimpänä päädyin talliin, jolla oli erinomainen sijainti ja siellä oli hyvät puitteet pyörittää valmennustallia. Itse talli oli jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikkakin meidän aikana sinne rakentui toinen, uusi maneesi. Paikka oli tunnettu takavuosien ykköspaikkana, mitä tuli kilpailuihin ja valmentautumiseen. Tallinomistaja oli valitettavasti vuosien varrella kyllästynyt ja oli aikeissa luopua paikasta. Mukavista, tallin pitkäaikaisista asiakkaista suurin osa oli jollain tapaa samassa mielentilassa - valmiita lopettamaan uransa tai harrastuksensa pikku hiljaa. Kaikkia väsytti ja turhautti. Tallin yllä leijui masennuksen harmaa, tukahduttava pilvi.

Tulin takaisin Suomeen vuosi sitten ja olen tässä haistellut paikallista ratsastusurheilua sekä pohjoisen että etelän perspektiivistä. Yksi yhtäläisyys on eikä se ole hyvä. Täältä puuttuu boogie! Olen sanoinkuvaamattoman kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten vähättelyä. Suomi on hieno maa, jossa tehdään paljon hyviä asioita, myös ratsastusrintamalla. Ratsastus on myös hieno laji, jonka ammattilaisten arki on raskaudestaan huolimatta huikeaa! Olen sarkasmin kautta lähestynyt tätä aihetta jo aiemmin, mutta sanottakoon tämä nyt ihan suomeksi ja vailla piilomerkityksiä: suomalaisista aineksista on vaikka mihin. Me elämme monilla mittareilla mitattuna maailman onnellisimmassa maassa. Senkin merkityksen ymmärtää vasta, kun on ollut täältä riittävän pitkään poissa. Siinä missä Saksan kaltaisessa suuressa hevosmaassa on etunsa, itse Saksa ei tee ketään autuaaksi. Olen päättänyt, etten suostu keskustelemaan "Saksasta" enää kenenkään sellaisen kanssa, joka a) ei ole käynyt maassa b) on käynyt maassa vain satunnaisia viikonloppuja c) on vieraillut vain muutamalla pohjois-saksalaisella ammattitallilla. Saksassa on ihan siinä missä Suomessakin monen tasoista ratsastusta ja monenlaisia tekijöitä. Ja kun Suomessa niin kovasti aina puhutaan "tätiratsastuksesta", kannattaisi jalkautua saksalaiselle ruohonjuuritasolle ennen kuin puhuu mitään aiheesta. Perspektiivi tässäkin asiassa voi olla virkistävää.

Viimeisin blogikirjoitukseni kertoi suomalaisten ratsastuksenopettajien tasosta oman henkilökohtaisen kokemukseni pohjalta. Tässä ihanassa, aktiivisessa porukassa olen sitä hyvää pöhinää ollut tunnistavinani. Kun julkisessa keskustelussa on paljon peräänkuulutettu ratsastuksenopettajien intoa, sanoisin että tämän oikean ilmapiirin, boogien, luomiseen voi jokainen omalta osaltaan osallistua. Jos suomalainen perushappamuus estää liiallisen iloisuuden, kerrataanpa niitä aiheita, joista positiivisuutta voi ammentaa:

a) hevonen on hieno eläin
b) on jumalainen ihme, että tällainen arvaamaton saaliseläin haluaa olla missään tekemisissä ihmisen kanssa
c) on täysin käsittämätöntä, että hevonen suostuu kantamaan ratsastajaa selässään ja vielä opettelemaan erilaisia taitoja ihmisen ohjauksessa
d) on upeaa, että ihmiset voivat harrastaa tällaista lajia
e) vieläkin hienompaa on, jos siitä voi tehdä itselleen ammatin!!!
f) ratsastus on lajina niin hieno, että sen pitäisi olla samalla viivalla, mitä tulee formuloihin ja muihin suuren riskin lajeihin

Minun henkilökohtaisesti piti elää hetki ulkomailla ja järjestellä yksityiselämäni uudelleen, että olen päässyt takaisin oikeaan ilmapiiriin omassa päässäni. Mutta nyt kun olen, kuva on kristallinkirkas. Tämä on ehkä makeinta, mitä ihminen voi tehdä! Ja meidän tallissa ollaan matkalla tulevaisuuteen. Mitä se kunkin hevosen tai ratsastajan kohdalla tarkoittaa, on käytännössä hyvinkin laajan spektrin sisällä. Pääasia on, että meillä on mukavaa ja meillä opitaan.

Kevätaurinko paistaa, löydetään sieltä valoa jokaiseen risukasaan ja rummutetaan ratsastuksen ilosanomaa eteenpäin!