tiistai 27. tammikuuta 2015

Hevosenkoulutuksen dualismi

Olin tuossa viikonloppuna jälleen Suomessa valmentamassa. Yhteistyö joidenkin ratsastajien kanssa on jatkunut jo vuosia ja ollaan päästy viimein teknisesti sille tasolle, että ratsastaja istuu tasapainossa ja apujenkäyttö on siistiä ja tarkoituksenmukaista. Kun ratsastajan keho alkaa toimia suhteellisen virheettömästi työvälineenä, voidaan keskittyä kouluttamaan hevosta. Tällä reissulla tulin jälleen kasvotusten sellaisen asian kanssa, josta lajissa toisinaan mielestäni puhutaan liian vähän: hevosen koulutuksen kahdesta luonteesta. Siksi tämä blogiteksti.

Kerron käytännönesimerkin, sillä se on hyvin kuvaava. Samassa kahden hengen ryhmässä minulla oli hyvin erilaiset, mutta mielenkiintoisella tavalla samanlaiset hevoset. Toinen herkkä, mutta rotutyypillisesti etupainoinen suomenhevonen, toinen lyhytrunkoinen, korkearaajainen ja pystykaulainen puoliverihevonen. Molempien kanssa olemme tehneet perustyötä jo jonkin tovin: saattaneet ratsastajia ja hevosia parempaan tasapainoon ja hevosia paremmin avuille. Nyt olemme siinä pisteessä, että ensimmäisen päivän treeneissä ratsastajat pystyivät ratsastamaan "oppikirja kädessään". Rakensimme hevosten tasapainoa ja ratsastettavuutta tekemällä runsaasti pysähdyksiä ja väistöjä. Pelkästään hiomalla perusapujen vasteita sekä helposti erityisesti kaarteissa etuosalleen komahtava suomenhevonen että hyvin herkästi jännittyvä ja avuilta pakeneva puoliverinen tulivat erinomaiseksi ratsastaa. Molemmille löytyi klassisia "peruspalikoita" tarkasti käyttämällä oikea työskentelyasento ja tasapaino käynnissä ja ravissa.

Toisena päivänä otimme työn alle laukka-ravi-siirtymiset. Tämä on molempien ratsujen vaikeus: suomenhevonen ajautuu pidätteestä etupainoiseksi ja lakkaa liikuttamasta etujalkojaan runkonsa etupuolelle ("töksähtää"), puoliverinen jännittyy kovasti ja kadottaa selkälinjansa mitan. Tiedostan jo molemmista hevosista ja yleisesti kerätystä kokemuksestani, että oppikirjamainen huolellinen valmistelu ja tehtävän suorittaminen eivät tässä tilanteessa riitä takaamaan onnistunutta lopputulosta. Miksi? Sillä hevosten oppimat liikeradat ja selviytymismekanismit ovat tilanteessa virheelliset ja jo valitettavasti automatisoituneet. Tämä tarkoittaa sitä, että jo siirtymisen valmistelun tuntiessaan hevosen keho varustautuu automaattisesti toimimaan opitulla tavalla. Teki ratsastaja sen valmistelun erityisen hyvin tai vähän heikommin. Hevosen suorittaminen pysyy kuitenkin enemmän tai vähemmän opitun liikeradan rajoissa samanlaisena.

Ratkaisimme tuon tilanteen sillä, ettemme valmistelleet siirtymisiä laukasta raviin ollenkaan vaan treenasimme itse siirtymisen liikemekaniikka (huomioi, ei itse siirtymisen merkkiä!) tekemällä siirtymiset kääntämällä hevosta suhteellisen yllättäen toiseen suuntaan. Tällä saimme pehmeästi rikottua vanhan toimintamallin ja hevoset suorittamaan ikään kuin vahingossa oikeammanlaista liikettä siirtyessään laukasta raviin. Treeni oli fyysinen onnistuminen, jonain päivänä tätä seuraa vielä koulutuksellinen onnistuminen.

Tästä esimerkistä johdettuna hevosenkoulutuksen dualismi tarkoittaa sitä, että hevosta koulutetaan aina kahdella tasolla: koulutuksellisella ja fyysisellä tasolla.

Uskon, että esimerkiksi ratsastuksenlajeista kenttäratsastajat ovat tämän parhaiten sisäistäviä, sillä heillä hevosen täytyy olla fyysiseltä kunnoltaan riittävän hyvässä tilassa, jotta maastoesteratsastus ja kolmipäiväinenkin kilpaileminen onnistuvat. Toki päästäkseen lajissaan eteenpäin, ei pelkkä fyysinen kunto riitä vaan hevosen täytyy siinä ohessa kehittyä koulutuksellisesti.

Kouluratsastuksen tarpeita ajatellen dualismi näyttäytyy siten, että hevosen täytyy olla aina lihaskunnoltaan ja voimatasoltaan riittävän vahva, jotta se voi siirtyä vaikeampiin tehtäviin onnistuneesti. Tämä aina silloin, kun hevonen itsessään käyttää kehoaan oikein eli terveellä tavalla. Kun tällainen hyvin kehoaan tasapuolisesti käyttävä hevonen kohtaa uusia, teknisesti vaativampia tehtäviä, se alkaa oirehtia, mikäli kokee voimanpuutetta tehtävässä. Oireita ovat jännittyminen, perusapujen vasteiden heikkeneminen, jonkinlainen protestointi. Silloin ratsastajan on ymmärrettävä koulutukselliset tavoitteet silmällä pitäen helpottaa tehtävää ja kokeilla esimerkiksi intervalleina uudelleen samanlaista tehtävää, ikään kuin leikin varjolla. Luonnollisesti koulutuksessa edetään, mutta miten, jää se ratsastajan mielikuvituksen, tunteen ja kokemuksen ratkottavaksi.

Mitenkä sitten, jos hevonen ei käytä kehoaan optimaalisella tavalla? Osa hevosista on ns. syntymäheikkoja tässä suhteessa. Ne ovat joko rakenteeltaan tai jostain jopa henkisestä syystä sellaisia, etteivät luontaisesti ymmärrä käyttää kehoaan oikein. Toinen, suurempi joukko hevosia on sellaisia, joiden peruskoulutuksen tehtynyt ihminen on tehnyt pienempiä tai suurempia virheitä hevosen koulutuksessa. Tyypillisimpiä ovat liian nopealla teknisellä edistymisellä (lue edeltä) tai tuntumalla aiheutetut ongelmat - hevonen pakenee tuntumaa, ei kunnioita tuntumaa, jännittyy tuntumasta... Moni hevonen suhtautuu tuntumaan siten, että taittaa kaulansa kolmannen kaulanikaman kohdalta ja siirtää turpansa siten luotiviivan taakse. Osa hevosista vetää kaulansa ikään kuin lapojensa väliin, mikä automaattisesti vaikeuttaa lapojen ja koko etuosan liikkuvuutta ja siten vähentää vähintään hevosen elastisuutta ellei jopa kääntyvyyttä ja lennokkuutta. Osa hevosista sitten puolestaan jännittää kaulansa ratsastajan kättä vasten, ikään kuin tukien kehonsa mekaanisesti tuntumaan tasapainovaikeuksia kohdatessaan.
Olipa hevosen virhe mikä tahansa, mitä voimakkaammin hevosen virheellinen liikerata on automatisoitunut, sitä huolellisemmin hevosen koulutuksessa on otettava huomioon dualismin toinen puoli: hevosen fyysisten valmiuksien harjoittaminen.

Oppiva hevonen on kuin oppiva ihminen. Kun matematiikan tunnilla oppilas saa ratkottavakseen ensimmäiset yhtälöt, on hän oppinut jo numeroiden merkityksen ja miten numeroita ja merkkejä käytetään. Taitavan opettajan oppilaalla on aina VALMIUDET vastata kysymykseen oikein. Näin kuuluisi olla myös hevosen koulutuksessa.

Vajaa vuosi sitten erään oppilaani kanssa aloitimme hänen ikäisiään koulutuksellisesti ja fyysisesti jäljessä olevan nuoren hevosensa kanssa. Hevosella oli koko joukko haasteita: se ei kääntynyt, se ei polkenut takaa kovinkaan aktiivisesti, se ei hidastanut eikä mennyt eteenpäin portaattomasti ja jos se ns. kuunteli tuntumaa, se pakeni kuolaimen taakse. Tänä aikana olemme yksitellen korjanneet vasteet kääntäviin apuihin yhdessä työskentelyasennon kanssa (hevonen pitkäksi koko selkälinjastaan), sen vasteet yksinkertaisille pidätteille ja eteenpäinajaville avuille, joiden kautta myös suhtautuminen tuntumaan on muuttunut. Nyt hevosella on fyysiset valmiudet vastata oikein kehollaan sille annettuihin merkkeihin. Olemme tilanteessa, jossa voimme lähteä aktivoimaan ja kehittämään hevosen voimaa ja ratsastettavuutta sekä kouluttamaan sille tekniikkaa, tietäen että tässä voidaan onnistua. Jos olisimme vuosi sitten aloittaneet niillä tehtävillä, mitä teemme tänä päivänä, olisimme päätyneet negatiiviseen kierteeseen, josta ei välttämättä olisi löytynyt järjellistä ulospääsyä.

Hevosta voi kouluttaa oppikirja kädessään aina kun seuraavat seikat täyttyvät : 1) hevonen on fyysisesti terve 2) hevosen luontainen rakenne on tasapainonen ja sen liikeradat ovat terveet ja puhtaat 3) sen alku- tai jatkokoulutuksessa ei ole tehty virheitä, joilla olisi vaikutuksia kahteen edeltävään tai hevosen henkiseen tilaan koulutettaessa.

Aina kun yllä mainituissa kohdissa herää kysymyksiä, on ratsastajan otettava huomioon, että hevosella täytyy olla tiedossaan ja valikoimissaan se liikerata, jonka sen odotetaan tekevän jostain merkistä. Joskus tämän asian korjaaminen on tehtävä omassa laatikossaan, pois sieltä ratsastusoppikirjojen maailmasta. Kuitenkaan menettämättä sitä johdonmukaisuutta, joka ratsastajan ja hevosen välisessä merkkikielessä on. Jotta ratsastajalla itsellään olisi valmiudet auttaa hevostaan eteenpäin näissä tilanteissa, tulee hänellä olla vähintäänkin välttävä tieto-taito hevosen urheilufysiologiasta. Siispä ratsastajan on opiskeltava jatkuvasti lisää, jotta hänellä olisi kykyä ohjeistaa hevostaan oikein.

Loppuun helposti omaksuttava, yksinkertainen teesi: Kun teetät hevosellasi mitä tahansa liikettä, asiaa, tehtävää, kysy aina itseltäsi: "Onko hevosellani tiedolliset ja fyysiset valmiudet vastata oikein?" Mikäli näin on, anna mennä. Jos vastaat ei, palaa niin kauas kohti alkupistettä, että voit jälleen vastata kysymykseesi kyllä.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Tee se!

Facebookin ihmeellinen maailma toi tänä aamuna eteeni kuvan, jossa luki: "If it's important to you, you'll find a way. If not, you'll find an excuse." (Suomeksi vapaasti muotoiltuna: "Jos se on sinulle tärkeää, löydät keinon. Jos ei, keksit tekosyyn.") Tämä pätee kaikkeen elämässä, myös ratsastukseen.

Olen useaan otteeseen sivunnut blogeissani ratsastuksen henkisiä puolia niin hevosen kuin ratsastajan perspektiivistä eri kanteilta. Vaikka kyse on urheilulajista, on elävän "urheiluvälineen" vuoksi näillä seikoilla vielä suurempi vaikutus lopputulokseen kuin tavallisessa urheilussa. Keihäs lentää sen kaaren, minkä se lentää - sen verran minkä heittäjän tekniikka ja tahtotila yhdessä sallivat. Keihäällä ei ole mielipidettä asiaan, uskallan väittää. Jopa enemmän interaktiivisissa lajeissa, joissa pelaajalla tai urheilijalla on vastustaja, itse urheiluväline - jokin maila, miekka tai muu kapistus tai vastaavasti vain urheilijan oma keho - on fyysiseltä laadultaan suorituksen ajan samanlainen. Hevosurheilu on ainoa lajiaan, missään muussa urheilussa "urheiluväline" ei mahdollisesti muutu laadullisilta ominaisuuksiltaan suorituksen aikana siten kuin hevosurheilussa, vaikka olosuhteet luonnollisesti vaihtuvatkin monen lajin puitteissa. Kun lajin luonne on tällainen, urheilijoiden henkinen tila suorituksen aikana korostuu. Eikä ainoastaan kilpasuorituksessa vaan myös harjoiteltaessa.

Tunnen henkilökohtaisesti sekä yhteisten ystävien ja tuttavien kautta menestyneimpiä suomalaisratsastajia. Joitain hyvin ja monia etäisemmin. On ihmisiä hyvin erilaisista taustoista, varakkaista ja vähemmän varakkaista lähtökohdista. Kouluttautuneita ja elämän kouluttamia. Hevosrakkauden lisäksi ainoa yksittäinen kaikkia yhdistävä tekijä on tahtotila: selvä "tee se"-asenne. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, niin paljon muiden urheilulajien puitteissa tästä puhutaan julkisestikin. Miten "tee se"-asenne ilmenee ratsastuksessa?

Kilpasuorituksen aikana tämä mentaliteetti näkyy siinä, kuinka ratsastajan tahtotila auttaa hevosta suoriutumaan itselleen vaikeista tehtävistä - oli sitten kyse fyysisesti raskaasta tai henkisesti stressaavasta tilanteesta. Hevonen, jonka päällimmäisin tahtotila on syödä ruohoa ja liikkua vapaasti itseään toteuttaen, ei välttämättä aktiivisesti tahdo tehdä sitä, minkä eteen se on laitettu. (Tosin tähän täytyy nyt sanoa, että parhaimmilla kilpahevosilla tuntuu olevan jonkinlainen selväkin tahto urheilusuoritukseen - yhtään hevosta ei voi täysin pakottaa tekemään sitä, mitä ne kilpailuissa lajista riippumatta tekevät, eikä ainakaan suoriutumaan sillä tavoin kuin parhaimmat lajeissamme suoriutuvat.) Selvää kuitenkin on, ettei hevonen ymmärrä suorituksen merkitystä samalla tavalla kuin sen ratsastaja - että nyt on iso kisa, paljon kunniaa tai rahaa pelissä. Sitä ei siis voi motivoida samoin keinoin ylittämään itseään kuten ihmisurheilijaa voi kannustaa. Tästä syystä ratsastusurheilijan tahtotilalla on suuri merkitys suorituksen onnistumisen kannalta, sen täytyy pahimmillaan kattaa kahden urheilijan tarve, jotta menestystä tulisi.

"Tee se"-ajattelu heijastuu myös arkeen. Sanoisin, että se on se yksi yksittäinen tekijä, joka yhdistää esimerkiksi ammatikseen ratsastavia. Ratsastus on taloudellisesti kannattamaton, fyysisesti raskas ja usein monin paikoin turhauttava tapa elää ja työskennellä. Sen lisäksi, että se tuo paljon hetkittäisiä onnistumisentunteita, se koettelee sekä henkisesti että fyysisesti. Toisia enemmän, toisia vähemmän. Ratsastajan täytyy tahtoa tehdä tätä ammatikseen, ja tahdon täytyy kantaa yli kurakelien, ontuvien hevosten ja henkilökohtaisten konkurssiuhkien.

Tahtotila ja asenne näkyy selvästi myös yksittäisissä arjen tilanteissa. Kun 500 kiloa itsenäistä mieltä ja fyysistä voimaa päättää koetella kouluttajaansa, päässä täytyy olla yksi yksittäinen ajatus: "Tee se!" Tämä ei tarkoita aggressiivisuutta tai edes välttämättä voimakkuutta vaikuttamisessa vaan päättäväisyyttä saattaa tilanne loppuun, haluttuun lopputulokseen. Periksiantamattomuus järkevällä itsereflektiolla ja asiantuntemuksella toteutettuna on usein väline, jolla hevonen oppii ja alkaa käyttäytyä halutulla tavalla. Sellainen ihminen, jolla tällainen henkinen ominaisuus on, ei edes ajattele muita vaihtoehtoja. Periksiantamaton "tee se"-ihminen ei menetä tarpeettomasti malttiaan tai merkkikieltään, turhaudu tai lopeta kesken. Hän pystyy analysoimaan tilannetta sen tapahtuessa, arvioimaan itseään ja omaa toimintaansa ja sopeuttamaan sen tilanteeseen siten, että väärälaatuisestakin tilanteesta päästään ulos haluttuun suuntaan ja hallitusti. "Tee se"-henki pitää huolta, että ratsastaja pysyy linjassaan ja on itsevarma.

Tällainen henkinen ominaisuus kehittyy luontaisesti kokemuksen myötä. Mitä enemmän kilometrejä on takana, sitä helpompi on seisoa sanojensa ja tekojensa takana. Olla jotain mieltä. Pätee niin hevosiin kuin elämään yleisesti. Mutta pelkästään kokemus ei tätä asiaa selitä. On paljon keski-ikäisiä ratsastajia, joilla urheilulajin parissa kerättyä kokemusta on useammalta vuosikymmeneltä, eikä "tee se"-ajattelu siltikään luonnistu. Pelko, arkuus, heikko itsetunto syövät toiminnallisuuden. Pahimmillaan vikaa etsitään aina ulkopuolelta: on tuulista säätä, liukasta pohjaa, tuokin tuolla juoksuttaa ja siksi minä en nyt voi ja tämä tässä hilluu ja enhän minä nyt voi edistyä kun minulla on se polvikin ollut kipeä... Palataan tuohon alun sitaattiin. Kun tahtotilaa ei ole, löytyy aina selitys ja jonkinlainen tekosyy.

Muistan omasta nuoruudestani, teini-iästä ja myöhemmin parikymppisenä muutaman mullistavan hetken, jolloin "tee se"-ajattelu astui kuvaan, tietoisella päätöksellä. Kaikki nämä hetket eivät ole edes hevosiin liittyviä. Jokainen rakentaa omaa itsetuntoaan kaikilla elämän osa-alueilla vailla rajoja - itseensä luottava ihminen ei ole sitä vain hevosten parissa. Itsevarmuus tai päättäväisyys ei ole uhkarohkeutta. Tai edes pelottomuutta. Periksiantamattomuus tarkoittaa, että haasteista huolimatta asia tehdään. Meni se sitten oman mukavuusalueen ulkopuolelle tai ei. Oli kylmä, kuuma, hyvä tai huono olla, vähän kauhuissaan tai kyllästynyt... Tunne- ja fyysisiä tiloja on satoja. Merkittävintä on päätös: minä teen tämän. Ja tämä päätös pitää tehdä yhä uudelleen, mahdollisesti joka päivä.

Puhun usein pikkutarkkuudesta eläimenkoulutuksessa. Kuinka pienillä laadullisilla asioilla on merkitystä koko koulutuksen onnistumisen kannalta. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Vaatii, että ratsastaja tietoisesti päättää tehdä jonkun asian. Hyvin yksinkertainen esimerkki: päättää mistä hevosen tekemä kulma eli kääntyvät askeleet alkavat, kuinka monta niitä on peräjälkeen ja millaisia ne ovat laadultaan ja mihin ne päättyvät. Jokainen ratsastettava reitti on päätös, joka koskettaa yksittäisiä askeleita ja siten askelryhmiä. Suurimmalla osalla harrasteratsastajista ei tällaista päättäväisyyttä ja päätöksentekokykyä ole luontaisesti satulaan istuessaan vaan se pitää opetella. Osa ei opi koskaan, ja se on se tekijä, joka estää heitä edistymästä. Ei kipeytyvä polvi, lyhyet kädet, skolioosi, hankala esimies töissä tai edes vääränlainen hevonen. Nuoren ihmisen kohdalla rahanpuute ei edelleenkään estä ratsastamasta, jos tahtotilaa on. Aina jollain on hevonen, jonka selkään pääsee, jos on valmis panostamaan ja antamaan omaa aikaansa ja vaivaansa. Aina löytyy tie eteenpäin, kun on tahtoa. Pitää vain pistää itsensä likoon ja tehdä töitä. Päättäväinen asenne pitää myös huolen, että itsekuri pitää: ratsastaja ei ole koskaan voimakkaasti ylipainoinen, kunnoton, voimaton tai epäjohdonmukainen harjoittelun suhteen.

Halu ja tahto ovat kaksi eri asiaa. Moni haluaa olla hyvä ratsastaja ja kovasti edistyä ja siten menestyä. Tahto, päättäväisyys ja "tee se"-asenne näkyvät muuallakin kuin puheessa. Tahtova ihminen tekee. Ottaa asiakseen. Pitää kiinni päätöksestään. Treenaa. Tukiharjoittelee. Tekee kotiläksynsä. Ilmestyy paikalle. Ja löytää keinon.

Mutta kaikista ei tarvitsekaan tulla ratsastajia. Ja sekin on ihan okei, että harrastaa ratsastusta turvallisesti ratsastuskoulussa vain koska on kivaa olla kiltin hevosen kanssa tunti viikossa yhdessä ja harjoitella opettajajohtoisesti perusasioita. Kunhan vain tietää, mitä haluaa ja tyytyy siihen, oli se sitten paljon tai vähän jollain mittarilla mitattuna.


JK. Että ihminen on päättäväinen, ei tarkoita, että hän olisi sitä hevosen hyvinvoinnin kustannuksella. Yksittäisessä koulutustilanteessa on tärkeää, että onnistutaan ja että hevosen käytös vahvistuu oikein - huonolla käytöksellä hevonen ei pääse tehtävästä pois. Jos hevonen kuitenkin esimerkiksi toistuvasti käyttäytyy epätoivotulla tavalla, tulee aina varmistua, että käytökselle ei ole kivuliasta syytä. Kipeää hevosta ei tulisi koskaan harjoittaa.