perjantai 26. huhtikuuta 2013

"Attention to detail is what makes the difference between ordinary and extraordinary."

"Huomion kiinnittäminen yksityiskohtiin tekee eron tavanomaisen ja erinomaisen välille."

Kävin viime viikonloppuna katsomassa suuren idolini, stand-up-koomikko ja näyttelijä Eddie Izzardin show'n Amsterdamissa. Olen fanittanut miehen ajankohtaisiin aiheisiin, historiaan, uskontoihin ja viihdeilmiöihin paneutuvaa sarkastista ja älykästä, terävän pisteliästäkin, muttei koskaan törkeää tai groteskia (!), humoristista lähestymistapaa jo vuosia. Nyt kun viimein sain tilaisuuden nähdä show'n elävänä, oli taiteilijan repertuaariin ilmestynyt sketsi kouluratsastuksesta. Vieläpä esityksen pisimpänä osiona. Muutaman kerran piti nielaista, mutta kantti kesti nauraa itselleen ja meille lajin ammattilaisille.
Izzard näki kouluratsastuksen tyypillisin, siihen perehtymättömin silmin: miksi sillä on olympialajin status, kun vaikkapa karatella ei ole? Jotta en pilaa kanssafanien iloa mahdollisesti vielä tulevasta katselukokemuksesta, en avaa koko sketsiä tässä. Izzard tosin keksi, mihin kouluratsastusta voisi oikeastaan tänä päivänä käyttää ja miten siitä tulisi lajiinperehtymättömälle kiinnostavampaa seurattavaa. Ehkä FEI voisi ottaa nämä ehdotukset harkintaansa? ;-)
Tuo sketsi antoi ymmärtää, että laji näyttäytyy vieraan silmiin outona liihotteluna pitkin areenaa. Katsoja ymmärtää, että kyse on hevosen (täydellisestä) kontrollista ja saattaa vielä ymmärtää, että tätä on aikanaan tarvittu onnistuneessa taistelutilanteessa. Lajin hienoudet eivät ehkä avaudu, mutta kysymys herää: avautuvatko ne tavan harrastajallekaan?

Kouluratsastuksessa ja koirien tottelevaisuuskoulutuksessa on paljon yhteistä. Molemmat ovat arvostelulajeja, joiden kilpailutilanteissa tulokseen vaikuttavat sääntökirjan lisäksi myös tuomarin oma henkilökohtainen preferenssi. Kummassakin lajissa halutaan, että eläin tottelee pienistä signaaleista, ihmisen perspektiivistä halukkaan ja tyytyväisenoloisesti, nopeasti ja tietyllä tapaa sulavan kontrolloidusti. Siinä missä koirankouluttaja ymmärtää, että koiran perusasennon on oltava juuri oikea, sen seuraamispaikan mitä sääntökirja sanoo ja luoksetulojen mahdollisimman nopeita, ratsastajalta tuntuu joskus unohtuvan oman lajin sääntökirjan sisältö. Tämä tulkinta on tehtävissä, kun vertaa keskiverto koirakon ja ratsukon kotiharjoittelua.
Koirien tottelevaisuuskoulutuksessa optimaaliset suoritukset kootaan pienistä paloista. Tässä on menty viimeisen vuosikymmenenkin aikana hurjasti eteenpäin. Vaikka koulutus on perustunut pitkään positiiviseen vahvisteeseen (palkkioon) ja mahdollinen rankaiseminen on väistynyt siinä samalla siten, ettei sitä juuri enää kentillä näe, tuon ilmiön ja koulutustaidon kasvaminen on ollut laajamittaista. Asiastaan innostuneet harrastajat käyvät koulutuskursseja tuon tuosta. Opettelevat jopa kanoilla, jotta oma ajoitus ja tekniikka paranisi. Koirille "temput" opetetaan pienissä erissä, jatkuvasti muovaten niistä kokonaisempia liikkeitä ja liikesarjoja sitä mukaa, kun koira on sisäistänyt eli oppinut edelliset vaiheet. Kun koira ei jotain opi, kouluttajat yleisesti menevät itseensä - missä mättää, kun ei onnistuta.
Ero hevosurheiluun on siinä, että tottelevaisuuskokeen suoritus ei edellytä koiralta tavanomaista kovempaa peruskuntoa, ei sillä korkeimmallakaan erikoisvoittajaluokan tasolla. Kun taas kouluratsastuksessa koulutetuinkaan hevonen ei pysty suoriutumaan Grand Prix-ohjelmasta vailla vaadittavaa lihasvoimaa. Johtaako tämä hevosen fyysisen kunnon tarve ja sen tiedostaminen eläimen koulutuksen sivuraiteille?

Otsikon englantilainen lausahdus kertoo, kuinka huomion kiinnittäminen pieniin yksityiskohtiin - pikkutarkkuus - tekee usein eron hyvän ja paremman välille - ja saa kouluratsastajat näyttämään pilkkua viilaavilta hifistelijöiltä. Pikkutarkkuus tekee eron luokan voittajan ja muiden välille. Mitä pidempään olen hevosten kanssa tehnyt töitä, sitä selvemmäksi minulle käy, että hevosen antama vaste jokaiseen perusapuun on kaikista olennaisin asia koko lajissamme. Kun vasteet ovat laadullisesti oikeat, käskyjä voidaan yhdistellä nopeasti peräkkäin ja näin syntyvät erilaiset liikkeet. Joka kerta kun saatu vaste poikkeaa optimista, tehdään kompromissi liikkeen laadussa. Tottelevaisuutta harrastava koiranohjaaja tämän ymmärtää, ymmärtääkö ratsastaja?
Usein saattaa kuulla ratsastajan sanovan: "Kun tämä hevonen ei... Miksi tämä hevonen ei..?" Vastaus on aina: koska sen antama vaste on väärä. Miksi se on väärä? Joko se on unohtanut sen, sitä ei ole opetettu sille alusta lähtien oikein tai ratsastajan tekniikka on heikko. Miten asia korjataan: harjoittelemalla. Mitä: oikeaa apua ja vastetta sille perusavulle, jonka vaste on laadultaan väärä.
Jos hevonen on jatkuvasti "pohkeen takana" sen vaste eteenpäinajaville avuille on väärä. Tilanne ei korjaannu useinkaan kovemmilla kannuksilla tai sillä että treeniä vain jatketaan mitään muuttamatta. Jos hevonen antaa pidätteeseen huonon vasteen, on ns. kädellä eikä kanna itseään, tähän ei tule pitkällistä apua kovemmasta kuolaimesta, gramaanista tai muustakaan apuvälineestä. Pidätteen vaste on opetettava hevoselle uudelleen ja sen jälkeen on pidettävä huoli, että hevoselta vaaditaan vain sellaista kokoamisastetta, jossa se jaksaa itsensä kantaa ts. kykenee antamaan oikean vasteen perusavulle. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa käsittää? Kyra Kyrklundin kirja "Kyra ja ratsastuksen taito", suomalaisen ratsastuskulttuurin raamattu ja aapinen, lähtee tästä perusolettamuksesta liikkeelle. Silti yhä uudestaan me talutamme Kyran tai jonkun muun kansainvälisen gurun Suomeen kertomaan, että hevostemme kuuluu vastata oikein avuille. Se pistää miettimään.
Tosin ei ole vika vain suomalaisissa. Sama ilmiö on nähtävissä Etelä-Saksassa. Ehkä sillä erotuksella, etteivät kaikki edes haikaile gurujen perään. Ollaan päätetty osata ihan itse, eikä ratsastajan sitä paitsi tarvitse tietää mitään eläinten kouluttamisen periaatteista - se taito tulee verenperintönä? Luinpa taannoin yleisökirjoituksen aiheesta "kansainvälinen tuomaritoiminta ja ratsastus mennyt parempaan suuntaan, kuka toisi sen saksalaiselle ruohonjuuritasolle?"
Tottelevaisuuskokeissa eteneminen tasolta toiselle täytyy ansaita. Jotta voi kilpailla seuraavalla tasolla, pitää saada ns. "ykköstuloksia"  eli ylittää tietty pistemäärä kokeessa. Kouluratsastuksessa tarvitsee aluelupaa anoakseen selviytyä jostain seurakilpailusta itseään totaalisesti nolaamatta ja kansallista startatakseen ylittää tietty prosenttiluku aluetasolla helpossa A:ssa. Kummatkaan eivät ole ylivoimaisia tehtäviä. Muuten ratsukko saa edetä ihan oman ja valmentajansa tuntemuksien mukaisesti. Tässä lienee hyvätkin puolensa, mutta juuri nyt en keksi yhtään todella hyvää. Mielikuvituksen puutetta?

Viime vuosina on paljon puhuttu kouluratsastuksen imagosta, hevosen oikeuksista ja hyvinvoinnista. Keskustelu on pääosin ollut tervetullutta, sillä se on havahduttanut myös tuomarijoukon miettimään asioita uudelleen. Tuomarit ovat lopulta ne, jotka ohjaavat kilpailulajin suuntaa. Se millä joku voittaa, on se mitä muut harjoittelevat. Joskus harrastajat eivät pysty havainnoimaan, että joku voi pärjätä jostain erityispiirteestään tai puutteestaan huolimatta, ei sen vuoksi. Suomessa vielä kun kilpailu on melko pientä (tosin ilahduttavasti kaikilla tasoilla yhä kasvavaa!), pärjätäkseen ei tarvitse aina olla ylimaallisen pätevä. Joillakin tasoilla ja joissakin luokissa jopa hyvin liikkuva hevonen tuo ruusukkeen kotiin, oli selässä sitten taitava hevosenkouluttaja tai "marionettinukke". Tämä tietysti ei aina välitä oikeaa viestiä kilpailijalle tai seuraavalle yleisölle: kouluratsastuksessa kun ensisijaisesti pitäisi olla kyse hevosen koulutustason ja kouluttamisen onnistumistason arvioinnista. Ihan niin kuin koirien tottelevaisuuskokeissa.

Jos eläisimme ihannemaailmassa, meillä olisi kouluratsastuksen lisäksi muuhun eläinten koulutukseen ja niiden koemuotoihin perehtynyt tuomaristo, jolla olisi todelliset valmiudet ohjata harrastuksen suuntaa aina noviisitasolta kansainväliseen huippuun. Tuomaristo olisi myös perehdytetty intensiivikursseilla tunnistamaan haluttu laatutaso hevosen peruskoulutuksessa ja kuinka se ilmenee kouluratsastuskokeen eri tehtävissä. Erityisesti kuinka näitä pykäliä sovelletaan silloin, kun sääntökirjan optimi ei vielä toteudu. Säännöt antavat kyllä suuntaviivat, mutta käytäntö epätäydellisesssä maailmassamme osoittaa, ettei tulkinta aina kohtaa sääntökirjaa tai eri toimijat tulkinnoillaan toisiaan. Ihannemaailmassa meidän ratsastuksenopettajamme myös saisivat tällaista "cross-over"-koulutusta, laaja-alaisesti ja syvällisesti perehdyttäen. Optimitilanteessa hevosia opetettaisiin vain kestävillä periaatteilla, johdonmukaisesti ja huolehtien hyvästä peruskoulutuksesta ennen kuin niiden treenaamisessa keskityttäisiin vaadittavaan lihaskuntoon ja voimaan ts. kootumpiin liikkeisiin ja niiden vaatimaan voimisteluasteeseen.
Mitä tämä saattaisi tarkoittaa käytännössä: ihan sillä helpoimmalla tasolla ei olisi niin kovasti väliä, onko hevosen turpa luotiviivalla vai sen edessä vaan sillä, vastaako hevonen annettuihin apuihin korrektisti ja osaako ratsastaja apujaan antaa. Tämä ilmenisi siinä, kuinka hyvin reitille ratsukko pääsee ja pystyykö se esittämään halutut askellajit, tempot ja siirtymiset niiden välillä. Jolloin mahdollisesti ratsukon harjoittelu kotona myös saadun palautteen valossa painottuisi ensisijaisesti oikeiden vasteiden harjoitteluun. Tästä kun (ainakin guruja kuuntelemalla) olisi kaikkein eniten hyötyä tulevaisuudessa.

Eläintenkoulutukseen liittyvää materiaalia ja koulutusta on nykyään kiitettävästi tarjolla. On tahoja kuten Andrew McLean, jotka ovat tehneet pioneerityötä ja laatineet selviä ohjeita siihen, kuinka hevosta tulisi kouluttaa kestävien periaatteiden mukaisesti. Opeta selvä perusvaste selvästä perusmerkistä ja sitten muokkaa toisto toistolta tuo vaste optimiin. Näin yksinkertaista se on. Enää tarvitsee vain laittaa käsi sydämelle, tuliko tuo vaste nyt oikeasti hiottua optimiin vai tekikö mieli oikaista yksi kulma? Yksi asia tosin ei muutu: ratsastus on urheilulaji ja siinä tulee hiki. Toisin kuin koiria koulutettaessa, ellei ole hurjan lämmin. Urheilua tai ei, kouluratsastuksessa parhaiten menestyy se, joka osaa kouluttaa hevosensa loogisesti ja joka pitää yllä standardinsa koskien omaa vaikuttamistaan ja hevosen antamien vasteiden laatua.

Jos joku erehtyi luulemaan, että huomio yksityiskohtiin tarkoitti strasseja otsapannassa ja kannusremmissä, yhteneväistä metallilaatua suitsien soljissa ja kuolaimessa tai sävy sävyyn sovitettuja pinteleitä ja satulahuopaa, hälle tiedoksi, sitä kutsutaan termillä "tuning and the finishing touch to the appearance", suomeksi "tuunaus ja ulkoinen viimeistely".

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Ennakoiminen

Mitä pidemmälle olen elämääni hevosten kanssa elänyt, sitä enemmän huomaan kuinka suurta roolia ennakoiminen näyttelee hevosten koulutuksen onnistumisessa. Moni lienee kuullut tästä puhuttavan, muttei ehkä ymmärrä mitä ja kuinka laaja-alaisesti se käytännössä tarkoittaa. Seuraavassa käyn läpi aihetta muutaman väliotsikon avulla.

Turvallisuus
Hevonen suurena pako- ja saaliseläimenä käyttäytyy luontaisesti paikoin ihmisen silmin arvaamattomalla tavalla. Sen silmittömältä vaikuttava pakeneminen tai puolustautuminen saa aikaan helposti loukkaantumisia ja pahimmillaan kuolemantapauksia - turvallisuus hevosten kanssa on ollut mm. Ratsastajainliiton suosikkiteemoja viime vuosikymmenen aikana, eikä suotta. Ratsastaja joka näkee maailman hevosen silmin, pystyy ennakoimaan eteentulevia riskejä. Kokenut hevosenkäsittelijä puntaroi jatkuvasti vaihtoehtojaan: miten hän lähestyy hevosta missäkin olosuhteissa, missä varusteissa hän hevosta taluttaa, ratsastaa tai ajaa ja minkälaista reittiä, miten hän ohittaa toiset hevoset, missä valossa ja paikassa hän tekee hevoselle vieraita asioita, miten hän sijoittaa uudet asiat hevosen tuttuun päivärytmiin, millaisella voimakkuudella hän vaikuttaa hevoseen missäkin tilanteessa.
Ihmisen luontainen tapa "ennakoida" on jännittyä ja passivoitua. Tutkimuksissa on osoitettu, että ratsastajan kiihtyvä syke saa hevosen sykkeen kiihtymään myös. Kun ratsastaja on tietoinen, että jotain potentiaalisesti hevoselle pelottavaa on pian tapahtumassa, ratsastaja jännittyy ja nostaa siten hevosen valppautta ja kiihtymistasoa. Tästä ei ole apua hevosta koulutettaessa tai kilpailutettaessa. Esimerkin valossa: kun maneesin katsomossa ravaa koira, kokematon tai arka ratsastaja luontaisesti kumartuu etunojaan "turva-asentoon" ja keskittää huomionsa koiraan. Jos hevonen ei koiraa aiemmin huomannut, se huomaa sen nyt varmasti. Tämän jälkeen huonossa tasapainossa istuva ratsastaja ei kykene vaikuttamaan hevoseensa sen oppimalla merkkikielellä, ja tilanne on sattuman käsissä. Ennakointi hevosta koulutettaessa ei ole ihmisen omaa henkistä varautumista vaan tilanteeseen reagoimista, jotta onnistumisen todennäköisyys kasvaa. On muistettava, että hevosta koulutetaan jokainen hetki, jolloin sen kanssa ollaan samassa tilassa - oli ihmisen tarkoitus kouluttaa tai opiskella itse ratsastusta tai hevosenkäsittelyä.

Kouluttaminen
Onnistunut kouluttaminen koostuu sarjasta onnistumisia. Nämä ovat halutunlaatuisia toistoja, jotka jättävät muistijäljen hevosen aivoihin ja aiheuttavat siten aina suurenevalla todennäköisyydellä samaa toimintaa samasta ärsykkeestä jatkossa. Hevosen oppiminen on voimakkaasti paikkasidonnaista. Sekä ihmisen kannalta toivotut että epätoivotut tapahtumat yhdistyvät hevosen aivoissa usein ensimmäiseksi siihen paikkaan, jossa ne tapahtuivat. Tämä mekanismi on auttanut hevosta selviytymään hengissä luonnonarmoilla. Onnistuneessa hevosenkoulutuksessa vältetään minkään harjoitus- tai käsittelypaikan yhdistymistä säikähtämiseen. Hoidin aikanaan toisen maan maajoukkuetehtävissäkin myöhemmin vuosia viihtynyttä herkkää suoritushevosta. Se oli joskus säikähtänyt painetta niskassaan, jota ei sille oltu selkeästikään opetettu oikealla tavalla. Ilman mitään nähtävissä olevaa syytä se aikuisiälläkin sai hoitopilttuussa vetopaniikin tuon tuosta ja katkoi riimunnaruissa olleet turvalangat. Koskaan minulle ei selvinnyt, mikä toimi laukaisevana ärsykkeenä, sillä välillä meni viikkojakin, että hevonen seisoi pilttuussa kiinnisidottuna vailla stressikäytöstä. Se oli vahva osoitus siitä, että hevosen kynnys esittää epätoivottua pelkokäyttäytymistä on (vaihtelevasti) matala. Vaikka hevonen olisi jo poisoppinut jostain käytöksestä tai siedättynyt tiettyyn tilanteeseen, tuo tietty paikka voi käytöksen laukaista yhä uudelleen. Koulutettaessa on jatkuvasti puntaroitava riskejä. Riskien välttely ei saa johtaa hallitsemattomiin kompromisseihin tai siihen, ettei koulutuksessa päästä eteenpäin. Seuraavassa esimerkki tyypillisestä tilanteesta ratsailla.
Ratsastaja huomaa, että ratsastusareenan laidalla on jotain, mitä hevonen voisi potentiaalisesti säikähtää tai jonka huomattuaan se on jo osoittanut ensimmäisiä jännittymisen merkkejä. Mitä hevonen tässä tilanteessa voi oppia oikein tai väärin?
Jos ratsastaja ratsastaa kohdetta päin rohkeasti, on riski että hevonen tulee antamaan huonon vasteen reittiä ohjaavalle avulle. Jos tämä onnistuu, ratsastaja voi päästä pelottavan kohteen ohi ja tilanne voi päättyä, jos ei välttämättä onnistuneeseen, ainakin neutraaliin oppimistapahtumaan, riippuen hevosen reaktioista annetuille avuille. Jos taas tilanne epäonnistuu, pelottava asia peittoaa hevosen mielessä ratsastajan avut, se säikähtää ja pakenee paikalta (poistuu reitiltä metristä alkaen kymmeniin metreihin). Hevonen ei anna haluttua vastetta ratsastajan avulle ja mahdollisesti saa tuosta paikasta huonon muiston. Oppiminen tapahtuu varmasti väärin ja vaatii poisopettamista.
Jos ratsastaja tässä tilanteessa päättää kiertää pelottavan asian kaukaa, tilanne pysyy ehkä hänen hallinnassaan ja hevonen tulee antaneeksi enemmän halutunlaisia vasteita ratsastajan avuille. Oppiminen on suurimmalta osin halutunlaista. Mikäli hevonen on kuitenkin ehtinyt jännittyä näkemästään eikä joudu asiaa ohittamaan, on tilastojen valossa todennäköisempää, että hevonen stressaantuu samasta asiasta / paikasta myös seuraavana päivänä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hevonen joka joutuu ohittamaan pelottavan kohteen, osoittaa vähemmän stressinoireita samassa paikassa seuraavana päivänä.
Viisain ratsastajan vaihtoehdoista lienee ratsastaa pelottavan asian ohi hivenen tavanomaista pidemmällä etäisyydellä siten, että hän samalla valitsee hevoselle tehtävän (askellaji, reitti, hevosen vartalonasento), jossa se todennäköisimmin onnistuu ja tulee tehneeksi oikean toiston. Kun hevonen on ohittanut asian, seuraava kerta voidaan tehdä hivenen lähempää ja seuraava vielä lähempää, jotta lopulta päästään tavoitteeseen stressitason nousematta oppimista häiritseväksi. Ratsastaja ottaa ennakoidessaan huomioon hevosen yksilölliset taipumukset ja tekee valinnan, jossa hän maksimoi onnistumisen ja mahdollisimman todennäköisen halutunlaatuisen lopputuloksen. Parhaimmillaan hevonen ei edes huomaa tuota potentiaalista "vaaraa" ja tulee onnistuneeksi tietämättään. Oppiminen on tapahtunut positiivisessa hengessä.

Terveys
Hevosen terveydentila vaikuttaa voimakkaasti sen koulutettavuuteen ja oppimiseen. Kipua välttelevä hevonen oppii paljon väärin ja on hankala uudelleenkoulutettava. Tästä syystä hevosen terveydentilan tarkkailu ja sen kiputilojen ennakoiminen on yksi tärkeä osa-alue onnistuneessa hevosurheilussa.
Monipuolinen ja sopiva harjoittelu takaa hevosen fyysisen hyvinvoinnin. Oikeanlainen liike on suurimmaksi osaksi paras lääke lihaksiston vaivoihin. Kehittyminen vaatii kuitenkin nousujohteista kuntoharjoittelua, jossa joskus seurauksena on kipeytyvät lihakset. Kun hevonen tekee tavanomaista raskaamman treenin, ennakoiva ratsastaja tarjoaa sille sopivaa palautusliikuntaa seuraavana tai seuraavina päivinä, jolloin vaatimustaso on asetettu niin alas, että hevonen tulee sekä rentoutuneeksi että tehneeksi oikeita toistoja annetuista avuista.
Turvallisuus ja terveys kulkevat hevosten (kuten ihmistenkin) kohdalla käsikädessä. Kun asiat tehdään turvallisesti, minimoidaan loukkaantumisriski. Siksi ennakoiva ratsastaja ei tee riskialtista harjoitetta huonolla pohjalla tai ota riskejä muiden olosuhteiden vuoksi.
Ennakoivaan hevosenpitoon kuuluvat säännölliset jalkojen tarkastukset, istuvat varusteet (satula!), hevosen fysiikalle soveltuva kengitys ja ruokinta, joka on myös mitoitettu tilannekohtaisesti. Ähky on hevosen yleisin kuolinsyy ja voidaan toisinaan välttää järkevällä ruokinnalla ja hevosenpidolla.

Lopuksi muistilista ennakoimisen tueksi:

Varusteet
* käytä turvakärkikenkiä aina kun se on mahdollista
* käytä aina hansikkaita!
* käytä kypärää
* käytä hyvinistuvaa turvaliiviä aina, kun koet loukkaantumisriskin kohonneeksi
* vältä lepattavia vaatteita, huppuja, huiveja, kahisevia materiaaleja ratsastaessasi
* käytä korollisia, varrellisia kenkiä ratsastaessasi ja mielellään saappaita / saappaanvarsia tms.
* älä käytä (isoja) koruja

Käsittely
* lähesty hevosta mieluiten etuviistosta, kuitenkaan älä koskaan suoraan takaa
* kosketa hevosta aina ensimmäisenä lavanseudulle / kaulan tyveen
* kierrä toiset hevosen aina vähintään hevosen mitan etäisyydeltä
* taluta hevosta mieluiten suitsittuna tai naruriimussa, tavallinen riimu on "lelu" silloin, kun hevosta pitää yrittää hallita
* taluta tarvittaessa liinassa tai pidemmällä riimunnarulla
* ohjista taluttaessasi, ota ohjat aina pois kaulalta (martingaalien kanssa riimunnaru!)
* sido hevonen aina kiinni vetosolmulla, älä koskaan suoraan suitsista vaan aina riimusta
* vie hevonen keskeltä oviaukkoa, varo jalustimien / remmien tarttumista ovenkahvoihin. Avaa ovi aina kunnolla auki, tarvittaessa avaa toinen ovi tai valitse suurempi oviaukko
* muista että hevonen pyrkii aina toisten hevosten luokse
* muista että hevonen arkoo voimakkaasti vaihtuvia valoisuuseroja / varjoja / vaihtuvaa pohjanlaatua / vettä
* varoita toisia ennakkoon, kun teet jotain mikä saattaa säikäyttää hevosen (tulet ovesta sisään halliin, tulet nurkan takaa, päästät hevosen areenalla liinan päähän juoksemaan)
* kävelytä hevosta aina mieluiten muualla kuin ratsastusareenalla jossa ratsastetaan, mutta jos kävelytät, tee se keskemmällä areenaa ja pysy valppaana
* älä seiso urilla - noudata ratsastusareenoiden toimintaohjeita, kysy lupa juoksuttamiseen jne.
* älä ohjasaja, kun areenalla on muita
* muista että pomppiva hevonen on toisista hevosista pelottavampi kuin reippaasti etenevä hevonen (esim. juoksutettaessa)
* kiristä satulavyö vaiheittain, vältä laittamasta vyötä aluksi / koskaan liian tiukalle
* ratsautuessasi pidä vähintään toinen ohja potentiaalisesti tuntumalla, ota harjasta ja satulan puolivälistä kiinni, älä potki hevosta, istuudu hitaasti satulaan
* ratsaudu turvallisessa paikassa ja käytä tarvittaessa soveltuvaa nousualustaa
* älä riisuudu / pukeudu hevosen selässä, ellei ole pakko. Pyydä mahd. kiinnipitäjää ja pidä aina ote ohjista
* älä heitä hevosenselästä / selkään ratsastajalle mitään
* kun toimit vieraan hevosen kanssa, toimi kuten se olisi kouluttamaton nuori hevonen - pelaa varman päälle, älä luota sen koulutustasoon tai siedättymisenasteeseen
* noudata aina saamiasi hevoskohtaisia ohjeita

Koulutus
* käytä aina mahdollisimman pientä aloituspainetta
* mitoita käyttämäsi paine sellaiseksi, että kykenet selviytymään ja pitämään paineen samanlaisena / voimistuvana, kun saamasi vaste ei ole oikea - joskus on parempi odottaa hetki pidempään samalla vaikutuksentasolla kuin voimistaa vaikutusta
* mieti aina, miten voisit mahdollistaa onnistumisen hevosen näkökulmasta (hevonen ei tunne kouluratsastuksen tai esteratsastuksen kilpailusääntöjä tai tunne geometriaa - olennaista on se, vastaako hevonen oikein annettuun merkkiin)
* kun teet kompromisseja, tee ne tietoisesti ja tarkoin valiten
* tunnista omat resurssisi ja toimi niiden mukaisesti
* pyri kaikessa hevosen kanssa toimimisessa painettomuuteen, selviin merkkeihin ja johdonmukaisuuteen - opiskele eläintenkoulutuksen periaatteet

* hevonen ei ole mielenterveyshoitaja tai psykologi - jos sinua pelottaa, hoida itse itseäsi ja mielesi kuntoon, älä altista sille hevosta

Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta kirjoittajan on jatkettava muihin töihin.
Turvallista ja tervettä kevättä Saksasta!

JK. Yksi käytännöntilanne ennakoimisesta: Päästin eräs ilta vuotikkaan varsani juoksemaan halliin. Valitsin ajankohdan, jolloin oli hiljaista - olin tallilla yksin. Kytkin kaikki mahdolliset valot päälle reitille takaamaan turvallisuuden. Valitsin naruriimun varsan taluttamiseen, jotta minulla olisi enemmän hallintaa, myös pimeällä osuudella tallinpihalla, matkalla halliin. Valitsin ottaa riimun varsan päästä pois, jotta se ei irti juostessaan ja ilakoidessaan sotkeutuisi turvalta vähän turhan väljään riimuun, jota en saanut tilanteessa säädettyä pienemmäksi. Ottaessani varsaa kiinni, sen maltti ei riittänyt odottamaan naruriimun solmimista ja se tokkasi minua epähuomiossa päällään siten, että mursi nenäni. Kun sitten vertavuotavana jouduin soittamaan itselleni apua tallille, päätin ennakoida tämän paremmin seuraavaa kertaa varten. Seuraavana päivänä opetin varsan ruokapalkalla pujottamaan päänsä itse riimuun. Toivottavasti tämä oppi riittää jatkossa, sekä varsalle että emännälle, tässä asiassa.