"Huomion kiinnittäminen yksityiskohtiin tekee eron tavanomaisen ja erinomaisen välille."
Kävin viime viikonloppuna katsomassa suuren idolini, stand-up-koomikko ja näyttelijä Eddie Izzardin show'n Amsterdamissa. Olen fanittanut miehen ajankohtaisiin aiheisiin, historiaan, uskontoihin ja viihdeilmiöihin paneutuvaa sarkastista ja älykästä, terävän pisteliästäkin, muttei koskaan törkeää tai groteskia (!), humoristista lähestymistapaa jo vuosia. Nyt kun viimein sain tilaisuuden nähdä show'n elävänä, oli taiteilijan repertuaariin ilmestynyt sketsi kouluratsastuksesta. Vieläpä esityksen pisimpänä osiona. Muutaman kerran piti nielaista, mutta kantti kesti nauraa itselleen ja meille lajin ammattilaisille.
Izzard näki kouluratsastuksen tyypillisin, siihen perehtymättömin silmin: miksi sillä on olympialajin status, kun vaikkapa karatella ei ole? Jotta en pilaa kanssafanien iloa mahdollisesti vielä tulevasta katselukokemuksesta, en avaa koko sketsiä tässä. Izzard tosin keksi, mihin kouluratsastusta voisi oikeastaan tänä päivänä käyttää ja miten siitä tulisi lajiinperehtymättömälle kiinnostavampaa seurattavaa. Ehkä FEI voisi ottaa nämä ehdotukset harkintaansa? ;-)
Tuo sketsi antoi ymmärtää, että laji näyttäytyy vieraan silmiin outona liihotteluna pitkin areenaa. Katsoja ymmärtää, että kyse on hevosen (täydellisestä) kontrollista ja saattaa vielä ymmärtää, että tätä on aikanaan tarvittu onnistuneessa taistelutilanteessa. Lajin hienoudet eivät ehkä avaudu, mutta kysymys herää: avautuvatko ne tavan harrastajallekaan?
Kouluratsastuksessa ja koirien tottelevaisuuskoulutuksessa on paljon yhteistä. Molemmat ovat arvostelulajeja, joiden kilpailutilanteissa tulokseen vaikuttavat sääntökirjan lisäksi myös tuomarin oma henkilökohtainen preferenssi. Kummassakin lajissa halutaan, että eläin tottelee pienistä signaaleista, ihmisen perspektiivistä halukkaan ja tyytyväisenoloisesti, nopeasti ja tietyllä tapaa sulavan kontrolloidusti. Siinä missä koirankouluttaja ymmärtää, että koiran perusasennon on oltava juuri oikea, sen seuraamispaikan mitä sääntökirja sanoo ja luoksetulojen mahdollisimman nopeita, ratsastajalta tuntuu joskus unohtuvan oman lajin sääntökirjan sisältö. Tämä tulkinta on tehtävissä, kun vertaa keskiverto koirakon ja ratsukon kotiharjoittelua.
Koirien tottelevaisuuskoulutuksessa optimaaliset suoritukset kootaan pienistä paloista. Tässä on menty viimeisen vuosikymmenenkin aikana hurjasti eteenpäin. Vaikka koulutus on perustunut pitkään positiiviseen vahvisteeseen (palkkioon) ja mahdollinen rankaiseminen on väistynyt siinä samalla siten, ettei sitä juuri enää kentillä näe, tuon ilmiön ja koulutustaidon kasvaminen on ollut laajamittaista. Asiastaan innostuneet harrastajat käyvät koulutuskursseja tuon tuosta. Opettelevat jopa kanoilla, jotta oma ajoitus ja tekniikka paranisi. Koirille "temput" opetetaan pienissä erissä, jatkuvasti muovaten niistä kokonaisempia liikkeitä ja liikesarjoja sitä mukaa, kun koira on sisäistänyt eli oppinut edelliset vaiheet. Kun koira ei jotain opi, kouluttajat yleisesti menevät itseensä - missä mättää, kun ei onnistuta.
Ero hevosurheiluun on siinä, että tottelevaisuuskokeen suoritus ei edellytä koiralta tavanomaista kovempaa peruskuntoa, ei sillä korkeimmallakaan erikoisvoittajaluokan tasolla. Kun taas kouluratsastuksessa koulutetuinkaan hevonen ei pysty suoriutumaan Grand Prix-ohjelmasta vailla vaadittavaa lihasvoimaa. Johtaako tämä hevosen fyysisen kunnon tarve ja sen tiedostaminen eläimen koulutuksen sivuraiteille?
Otsikon englantilainen lausahdus kertoo, kuinka huomion kiinnittäminen pieniin yksityiskohtiin - pikkutarkkuus - tekee usein eron hyvän ja paremman välille - ja saa kouluratsastajat näyttämään pilkkua viilaavilta hifistelijöiltä. Pikkutarkkuus tekee eron luokan voittajan ja muiden välille. Mitä pidempään olen hevosten kanssa tehnyt töitä, sitä selvemmäksi minulle käy, että hevosen antama vaste jokaiseen perusapuun on kaikista olennaisin asia koko lajissamme. Kun vasteet ovat laadullisesti oikeat, käskyjä voidaan yhdistellä nopeasti peräkkäin ja näin syntyvät erilaiset liikkeet. Joka kerta kun saatu vaste poikkeaa optimista, tehdään kompromissi liikkeen laadussa. Tottelevaisuutta harrastava koiranohjaaja tämän ymmärtää, ymmärtääkö ratsastaja?
Usein saattaa kuulla ratsastajan sanovan: "Kun tämä hevonen ei... Miksi tämä hevonen ei..?" Vastaus on aina: koska sen antama vaste on väärä. Miksi se on väärä? Joko se on unohtanut sen, sitä ei ole opetettu sille alusta lähtien oikein tai ratsastajan tekniikka on heikko. Miten asia korjataan: harjoittelemalla. Mitä: oikeaa apua ja vastetta sille perusavulle, jonka vaste on laadultaan väärä.
Jos hevonen on jatkuvasti "pohkeen takana" sen vaste eteenpäinajaville avuille on väärä. Tilanne ei korjaannu useinkaan kovemmilla kannuksilla tai sillä että treeniä vain jatketaan mitään muuttamatta. Jos hevonen antaa pidätteeseen huonon vasteen, on ns. kädellä eikä kanna itseään, tähän ei tule pitkällistä apua kovemmasta kuolaimesta, gramaanista tai muustakaan apuvälineestä. Pidätteen vaste on opetettava hevoselle uudelleen ja sen jälkeen on pidettävä huoli, että hevoselta vaaditaan vain sellaista kokoamisastetta, jossa se jaksaa itsensä kantaa ts. kykenee antamaan oikean vasteen perusavulle. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa käsittää? Kyra Kyrklundin kirja "Kyra ja ratsastuksen taito", suomalaisen ratsastuskulttuurin raamattu ja aapinen, lähtee tästä perusolettamuksesta liikkeelle. Silti yhä uudestaan me talutamme Kyran tai jonkun muun kansainvälisen gurun Suomeen kertomaan, että hevostemme kuuluu vastata oikein avuille. Se pistää miettimään.
Tosin ei ole vika vain suomalaisissa. Sama ilmiö on nähtävissä Etelä-Saksassa. Ehkä sillä erotuksella, etteivät kaikki edes haikaile gurujen perään. Ollaan päätetty osata ihan itse, eikä ratsastajan sitä paitsi tarvitse tietää mitään eläinten kouluttamisen periaatteista - se taito tulee verenperintönä? Luinpa taannoin yleisökirjoituksen aiheesta "kansainvälinen tuomaritoiminta ja ratsastus mennyt parempaan suuntaan, kuka toisi sen saksalaiselle ruohonjuuritasolle?"
Tottelevaisuuskokeissa eteneminen tasolta toiselle täytyy ansaita. Jotta voi kilpailla seuraavalla tasolla, pitää saada ns. "ykköstuloksia" eli ylittää tietty pistemäärä kokeessa. Kouluratsastuksessa tarvitsee aluelupaa anoakseen selviytyä jostain seurakilpailusta itseään totaalisesti nolaamatta ja kansallista startatakseen ylittää tietty prosenttiluku aluetasolla helpossa A:ssa. Kummatkaan eivät ole ylivoimaisia tehtäviä. Muuten ratsukko saa edetä ihan oman ja valmentajansa tuntemuksien mukaisesti. Tässä lienee hyvätkin puolensa, mutta juuri nyt en keksi yhtään todella hyvää. Mielikuvituksen puutetta?
Viime vuosina on paljon puhuttu kouluratsastuksen imagosta, hevosen oikeuksista ja hyvinvoinnista. Keskustelu on pääosin ollut tervetullutta, sillä se on havahduttanut myös tuomarijoukon miettimään asioita uudelleen. Tuomarit ovat lopulta ne, jotka ohjaavat kilpailulajin suuntaa. Se millä joku voittaa, on se mitä muut harjoittelevat. Joskus harrastajat eivät pysty havainnoimaan, että joku voi pärjätä jostain erityispiirteestään tai puutteestaan huolimatta, ei sen vuoksi. Suomessa vielä kun kilpailu on melko pientä (tosin ilahduttavasti kaikilla tasoilla yhä kasvavaa!), pärjätäkseen ei tarvitse aina olla ylimaallisen pätevä. Joillakin tasoilla ja joissakin luokissa jopa hyvin liikkuva hevonen tuo ruusukkeen kotiin, oli selässä sitten taitava hevosenkouluttaja tai "marionettinukke". Tämä tietysti ei aina välitä oikeaa viestiä kilpailijalle tai seuraavalle yleisölle: kouluratsastuksessa kun ensisijaisesti pitäisi olla kyse hevosen koulutustason ja kouluttamisen onnistumistason arvioinnista. Ihan niin kuin koirien tottelevaisuuskokeissa.
Jos eläisimme ihannemaailmassa, meillä olisi kouluratsastuksen lisäksi muuhun eläinten koulutukseen ja niiden koemuotoihin perehtynyt tuomaristo, jolla olisi todelliset valmiudet ohjata harrastuksen suuntaa aina noviisitasolta kansainväliseen huippuun. Tuomaristo olisi myös perehdytetty intensiivikursseilla tunnistamaan haluttu laatutaso hevosen peruskoulutuksessa ja kuinka se ilmenee kouluratsastuskokeen eri tehtävissä. Erityisesti kuinka näitä pykäliä sovelletaan silloin, kun sääntökirjan optimi ei vielä toteudu. Säännöt antavat kyllä suuntaviivat, mutta käytäntö epätäydellisesssä maailmassamme osoittaa, ettei tulkinta aina kohtaa sääntökirjaa tai eri toimijat tulkinnoillaan toisiaan. Ihannemaailmassa meidän ratsastuksenopettajamme myös saisivat tällaista "cross-over"-koulutusta, laaja-alaisesti ja syvällisesti perehdyttäen. Optimitilanteessa hevosia opetettaisiin vain kestävillä periaatteilla, johdonmukaisesti ja huolehtien hyvästä peruskoulutuksesta ennen kuin niiden treenaamisessa keskityttäisiin vaadittavaan lihaskuntoon ja voimaan ts. kootumpiin liikkeisiin ja niiden vaatimaan voimisteluasteeseen.
Mitä tämä saattaisi tarkoittaa käytännössä: ihan sillä helpoimmalla tasolla ei olisi niin kovasti väliä, onko hevosen turpa luotiviivalla vai sen edessä vaan sillä, vastaako hevonen annettuihin apuihin korrektisti ja osaako ratsastaja apujaan antaa. Tämä ilmenisi siinä, kuinka hyvin reitille ratsukko pääsee ja pystyykö se esittämään halutut askellajit, tempot ja siirtymiset niiden välillä. Jolloin mahdollisesti ratsukon harjoittelu kotona myös saadun palautteen valossa painottuisi ensisijaisesti oikeiden vasteiden harjoitteluun. Tästä kun (ainakin guruja kuuntelemalla) olisi kaikkein eniten hyötyä tulevaisuudessa.
Eläintenkoulutukseen liittyvää materiaalia ja koulutusta on nykyään kiitettävästi tarjolla. On tahoja kuten Andrew McLean, jotka ovat tehneet pioneerityötä ja laatineet selviä ohjeita siihen, kuinka hevosta tulisi kouluttaa kestävien periaatteiden mukaisesti. Opeta selvä perusvaste selvästä perusmerkistä ja sitten muokkaa toisto toistolta tuo vaste optimiin. Näin yksinkertaista se on. Enää tarvitsee vain laittaa käsi sydämelle, tuliko tuo vaste nyt oikeasti hiottua optimiin vai tekikö mieli oikaista yksi kulma? Yksi asia tosin ei muutu: ratsastus on urheilulaji ja siinä tulee hiki. Toisin kuin koiria koulutettaessa, ellei ole hurjan lämmin. Urheilua tai ei, kouluratsastuksessa parhaiten menestyy se, joka osaa kouluttaa hevosensa loogisesti ja joka pitää yllä standardinsa koskien omaa vaikuttamistaan ja hevosen antamien vasteiden laatua.
Jos joku erehtyi luulemaan, että huomio yksityiskohtiin tarkoitti strasseja otsapannassa ja kannusremmissä, yhteneväistä metallilaatua suitsien soljissa ja kuolaimessa tai sävy sävyyn sovitettuja pinteleitä ja satulahuopaa, hälle tiedoksi, sitä kutsutaan termillä "tuning and the finishing touch to the appearance", suomeksi "tuunaus ja ulkoinen viimeistely".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti