keskiviikko 9. elokuuta 2017

Se kompromissin tila, jota kilpakouluratsastukseksi kutsumme

Ne, jotka tämän blogin päasiallista kohderyhmää ovat, tietävät mistä aiheeni kumpuavat. Muille lukijoille kerrottakoon, että blogin tekstien aiheet tulevat pääosin omien asiakkaitteni kanssa käydyistä keskusteluista. Täydentämään niitä tai jakamaan ne muillekin asiakkailleni. Nyt kun eletään elokuun alkua (mihin aika taas meni?), ollaan jo pitkällä kilpailukaudessa ja matkalla kohti sen loppua. Henkilökohtaisessa kalenterissani on vielä mahdollisesti joku kilpailu tulossa, mutta kaikki ns. varmat suunnitelmat on nyt kahlattu läpi ja kisakausi pitkälti taputeltu meidän osalta.

Kausi on mennyt ihan mukavasti. Yksi hevosista on kärsinyt koko kesän vatsavaivoista ja on silti ollut sijoitusten tuntumassa ja jonkun kerran ruusukkeellakin. Toinen hevonen on perusluonteeltaan ujo ja arka ja se on oikeastaan suoriutunut yli odotusten, käynyt sijallakin ja ollut kaikissa starteissaan tulostasoltaan tasainen, teki ensimmäisen vaativansakin. Yhdelle hevoselle piti tehdä mahdollisimman paljon tulosta. Se sijoittuikin viimeistä kilpailua lukuun ottamatta kaikkina viikonloppuina ja voitti kertaalleen. Mission accomplished. Ja muutamalle muullekin saatiin kaivattuja 60+ prosentin läpimenoja. Oppilaille on siunautunut läpi kauden voittoja ja sijoituksia - hyvä te!






Näin kun kilpailee 2-4 ratsulla per päivä, tuntuu Suomen lyhytkin kilpailukausi ihan riittävältä rupeamalta. Niin kivaa kuin olikin kilpailla pitkästä aikaa, vielä mukavampaa on, kun kausi alkaa olla ohi. Kilpailut alkavat nimittäin tuntua jo hevosten vartalossa, erityisesti, jos ne joutuvat tekemään töitä senhetkisen kokoamiskykynsä korkeimmassa päässä. Kauden aikana on pidettävä huolta suoritusvarmuudesta, joten isoja riskejä ei kannata ottaa ja esim. omista hevosistani helpoiten jäykistyvä tyyppi on sellainen, että sen kanssa saa jonkin verran varoa rikkoja. Joten kaikki ylimääräinen jumppa on jäänyt kyllä verryttelyalueilta pois. Ihanaa, että peruskuntokausi alkaa!

Miksi peruskuntokausi on suosikkini? Silloin ratsastaja voi todella työstää hevosta, kouluttaa sitä sen ehdoilla ja kehittää yhteistyötä hevosen kanssa. Ilman merkittäviä kompromisseja. Sillä mitä muuta kilpakouluratsastus on kuin yksi enemmän tai vähemmän hallittu kompromissi?

Klassisen laulun koulutuksessa sanotaan, että lavalla esiintyvä taiteilija pystyy parhaimmillaankin vain 80 prosenttiin omasta tavanomaisesta suorituskyvystään esiintymistilanteesta johtuen. Allekirjoitan tämän täysin myös ratsastuksen saralla. Jo puhtaasti asetelma itsessään luo ensimmäisen kompromissin - myönnytyksen suoritustasossa. Kun puhutaan hevosista, pakenevista saaliseläimistä, on kilpailutilanne niille kaikkine muuttuvine ympäristötekijöineen erittäin stressaava paikka, jopa voisi sanoa, että kauhujen talo. Hevosen epämukavuus voi ilmetä monella eri tavalla: fyysisenä jännittymisenä, jähmettymisenä, säikkymisenä, pakenemisena, reaktionopeuden muutoksena (nopeutuen/hidastuen), jopa äärimmillään kyvyttömyytenä toimia millään järkevällä tavalla tilanteessa. Sellaisenkin tälle kautta näin, ettei eräs kilpailija päässyt areenalla koskaan suorituksensa alkuun hevosen mentyä poissa tolaltaan.

Jos hevonen nyt kuitenkin jollain tavalla, enemmän tai vähemmän rohkeasti, radalla suoriutuu ja antaa vaikuttaa itseensä, päästään valitsemaan muita kompromisseja. Harvassa nimittäin ovat ne hevoset, jotka esiintyvät tilanteessa täydellisesti edukseen. Olen antanut itseni ymmärtää, että jo eläköitynyt Valegro oli kilpahevosena sen verran lunki tyyppi, että se lähinnä parani erityisesti uransa alkuaikoina kilpailutilanteissa - tuli terävämmäksi ja sai sitä kautta lisää näyttävyyttä. Harvassa ovat Valegrot, kuten tiedämme. Suurin osa hevosista on joko yli- tai alivirittyneitä. Jännittäjätyypin hevoset virittyvät usein yli ja ne, jotka osaavat rauhoittaa itsensä tilanteessa, virittyvät ali. Alivirittyminen näkyy hevosen työskentelyasennossa, joka menee automaattisesti matalammaksi.

Alivirittynyt hevonen jää muodossa matalaksi

Tuomarikoulutuksessa sanotaan, että kun ratsukko tulee radalle, se ikään kuin tarjoilee tuomarille pisteitä tarjottimelta. Omaan tavanomaiseen suoritustasoonsa nähden loogisen skaalan pistevaihtoehtoja. Jos asiat ovat hyvin suomalaisella kansallisella tasolla, tuo skaala on 6-8. Silloin liikkeessä epäonnistuessaan ratsukko saa kuutosen ja onnistuessaan se saa kahdeksikon. Yleensä tällainen ratsukko sijoittuu luokassa kärkipäähän prosentein 67-72.
Sitten on koko joukko ratsukoita, joiden normaali skaala on 5-7. Eli epäonnistuessaan he ovat viitosen pinnassa, onnistuessaan kiinni seiskoissa. Ja näitä, ystävät, on suurin osa osanottajista. Mikä tekee asian tuomareille erityisen vaikeaksi.

Arvosanaan 6 mahtuu nimittäin iso määrä pieniä virheitä, kompromisseja. Kuutosen saa, kun liike on tunnistettavissa, se on pääpiirteittäin oikealla reitillä ja jotakuinkin tahdissa. Kuutosessa voi kuitenkin olla moitetta muodossa, taivutuksessa, tempossa, lennokkuudessa... Vaihtoehtoja on lukuisia. Kun ratsukon suoritus nimetyssä liikkeessä on laadultaan tällainen, on täysin tuomarin henkilökohtaisesta preferenssistä kiinni, onko numero 6 vai 6,5. Ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa ratsukolla voi olla tuomareiden antamien pisteiden välissä liki 5 prosentin ero. Mitä epävarmempi tuomari on näiden suoritusten kohdalla omasta linjastaan, ideaalistaan ja siihen johtavista portaista, sitä nopeammin tulee vaikeus sijoittaa ratsukot järkevään järjestykseen. Hyvin usein ison luokan päätyttyä ei kellään toimihenkilöistä ole selvää käsitystä siitä, missä järjestyksessä ratsukot sijaluvuilla 5.-15. toisiinsa nähden ovat.
Mitä kokeneemmat ja kouluttautuneemmat tuomarit, sitä helpommin he tämän vaikeuden selättävät. Erityisesti olen pannut merkille, että ne tuomarit, joilla on koulutus arvostella nuorten hevosten luokkia eli ovat saaneet koulutuksen hevosen liikemekaniikan arviointiin, tuntuvat parhaiten tietävän luokan jälkeen, missä järjestyksessä heillä ratsukot ovat - mikä on ollut heidän näkemyksensä suorituksista. Havainto, joka on sen verran mielenkiintoinen, että se antaa ajattelemisenaihetta koskien tuomarikoulutusta.

Tuo harmahtava kuutosmassa on yksi asioista, jotka tekevät kouluratsastuksesta yhden suuren kompromissin. Sitten on vielä se kysymys, mikä on meidän ideaali? Ideaali on kirjattu sanoina kouluratsastussääntöihin. Sanoina, jotka toisen suussa taipuvat ja mieltyvät yhdeksi ja toisen suussa toiseksi. Olen usein sanonut, että jos kouluratsastussäännöt lukee oikein tarkkaan, ei meidän lajissamme ole mitään vikaa - se on hevosystävällistä ja eettisesti kestävää. Mitä se sitten käytännössä on, se vaihtelee tarkastelukulman mukaan. Tällä kaudella koin sellaisenkin hetken, että eräänä lauantaina esitin hevosen tuomareille x ja y leppoisassa tunnelmassa, hevonen oli suhteellisen tyytyväinen, minulla oli hyvä fiilis - tavoitteena oli saada 60 prosenttia rikki, muttei tähdätä muutamista syistä johtuen yhtään sen korkeammalle. Yritin siis ratsastaa "kuutosia ja kuuspuolosia". Ei mennyt läpi tuomarilla x. Oli liian vaatimaton. Seuraavana päivänä pistin painetta, ratsastin napakammin, pienen "perkeleen" kera ja minun pisteeni nousivat tuomarilla x liki 7 prosenttia edellisestä päivästä. Tuomarin antamien pisteiden viesti oli selvä: tämä on parempi suunta. Omasta perspektiivistäni tunne ratsastuksesta oli puolestaan huonompi - hevonen oli tyytymätön ja stressaantuneempi.

Tämä sinänsä tavallinen tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka kaikessa epätäydellisyydessään, mahdollisessa epävarmuudessaan ja erehtyväisyydessäänkin tuomaritoiminta aina ohjaa ratsastusta. Ratsastajat ratsastavat pääosin siten, kuten heitä pistein palkitaan, erityisesti silloin, kun ratsastajilla on jo jonkin verran kokemusta, ja he voivat valita kilpailutilanteessa kompromissinsa itse. Osa harrastajista ja alan ammattilaisista on ratkaissut tämän dilemman siten, etteivät ota osaa kilpailuihin tai kilparatsastukseen millään tavalla - ratkaisu sekin. Minä haluan yhä uskoa, että keskustelulla ja koulutuksella meillä on olemassa laji, joka on eettisesti kestävällä pohjalla niin eläimen kuin kilpaurheilijan kannalta ja jota on sekä mukava tehdä että mukava seurata. Kompromisseista huolimatta. Siispä kohti ensi kautta!

PS. Tuossa vielä video Parsan kauden parhaasta vedosta, joka toi kokeneelta tuomarilta ansaitut prosentit 66,9. Oltiin hänen listassaan luokassa toisia. https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/posts/10155073120324263

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Hei me muutetaan!

Näin ne muutoksen tuulet puhaltavat.

Kun tulin Saksasta Suomeen, tavoitteenani oli rantautua Helsingin alueelle ja jäädä sinne. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt - meni tovi, että löysin itselleni sopivan paikan. Nyt se on löytynyt: 1.9. alkaen vaikutan Vantaalla Stable 41:n tiloissa!

Paikka on kuin tehty meille. Lähellä Helsinkiä, tarvittavat areenat täysipainoiseen harjoitteluun ja silti ikään kuin maaseudun rauhassa ja edelleen lähellä lentokenttää. TÄYDELLISTÄ!

Tarjoan valmennuspalveluita täysihoidolla omassa 10 karsinan yksikössäni. Ajatus on, että jokaiselle hevoselle ratsastajineen saadaan räätälöityä juuri sellainen paketti, joka vastaa eläimen ja ihmisten tarpeita. Kaikista kokemistani valmentautumisen muodoista tämä on se, joka on ehdottomasti tehokkain - yksittäisen valvotun harjoittelukerran kestolla ei ole suurtakaan merkitystä kehitykseen vaan sillä, kuinka tiheästi näitä harjoittelukertoja tapahtuu. Mitä tiheämmin, sen parempi. Kehityskaari on tasainen ja oppimistulokset kestäviä. Tähän kannustan ja vaikutuksen näkee myös valmennukseni hinnoittelussakin.

Hevosen management on aina yhtä tärkeää kuin sen treenaaminen. Vain hyvinvoiva eläin oppii ja kehittyy haluttuun suuntaan. Siksi koen, että lankojen on hyvä olla "yksissä käsissä", silloin voidaan pitää huolta, että jokaiselle hevoselle löytyy sille sopiva järjestely - tapa olla ja elää, annetuissa puitteissa.

Jos kiinnostuksesi heräsi, ota ihmeessä yhteyttä! Mielelläni kerron lisää filosofiastani ja käytännön asioista. Karsinoita on vapaana!

Lisätietoa löytyy päivitetyiltä ja yhä päivittyviltä nettisivuilta: apulliainen.com

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Myytti aukikirjoitettuna: Ulko-ohjan tuki

Kouluratsastussäännöt sanovat: "Hevosen on oltava kuolaintuella, niin paikalla kuin liikkeessä. Ratsastaja säilyttää tasaisen kevyen ja pehmeän tuntuman hevosen kumpaankin suupieleen yhtäläisesti. Hevonen kantaa päänsä vakaana, niskasta pehmeässä peräänannossa, kaula vapautuneesti kaartuneen, niska korkeimpana kohtana ja turpa jonkin verran luotiviivan etupuolella."

Tätä vasten olen aina voimakkaasti ihmetellyt termiä "ulko-ohjan tuki", vaikka asia toki tuli minullekin tutuksi 90-luvun valmennuksissa suhteellisen jämäkkänä ulkokäden kouristustilana. Sittemmin viisastuin, luin koulusäännöt, kävin Kyralla mutkan ja opin pitämään tuntumaa molemmissa ohjissa yhtäläisesti. Vuodet kuluivat. Opin ymmärtämään painopisteen merkityksen hevosen ohjaamisessa, ja painovoiman merkityksen yhdistettynä hevosen luontaiseen käyttäytymiseen kaarteissa ja kääntyessä tai kiertyessä. Ja sitten tuli se hetki, kun tajusin, mitä on ulko-ohjan tuki siten, ettei se sodi kouluratsastussääntöjä vastaan. Tämä oivallus alla aukikirjoitettuna.

Kuolaintuntuman logiikka on se, että se toimii kuin polkupyörän ohjaustanko. Hevosen pitäisi siis olla kahden ohjan tuntumalla, tasaisesti. Kun ohjaustanko sen suussa kääntyy, sen pitäisi seurata tätä tankoa portaattomasti siten, että tuntuma molempiin suupieliin säilyy. Eli kun ratsastaja siirtää ulkokättään eteenpäin, hevosen pitäisi seurata tätä muutosta ja säilyttää tuntuma ulko-ohjaan. Ikään kuin täyttää uudelleen se tila, jonka se ratsastajalta sai. Kun hevonen ei ole painovoiman kanssa samassa suunnassa vaan siirtää painopistettään sisään kaarteessa tai taivuttaessa runkoaan, se ei toimi näin vaan ulko-ohjan tuntuma kevenee, muuttuu ns. tyhjäksi. Tai vastaavasti kun hevonen ei kanna rintakehäänsä ja valuu kaarteesta ulos, se tulee vahvemmaksi ulko-ohjalle. Oikeaoppisesti "raiteilla" oleva hevonen antaa ratsastajan säädellä kylkiensä mittaa rakenteensa sallimissa määrin portaattomasti ja säilyttää siten tuntuman sääntöjen edellyttämällä tavalla kaikilla teillä.

Ratsastajan tulee auttaa hevonen takaisin tasapainoon eli raiteilleen. Molemmissa tapauksissa tulee kysymykseen ulkokyljen rooli: ratsastajan tulee jäntevöittää ulkokylkensä lihastonustaso joko pitääkseen hevonen "ulko-ohjalla" hevosen kallistuessa sisään tai rajata ulkokyljellään hevosen työntymistä ulospäin siten, ettei anna hevosen siirtää omaa ulkokylkeään ulospäin. Käytännössä ratsastaja siis ohjaa hevosen painopisteen ja liikeradan symmetriaan. Miksi puhumme ulko-ohjan tuesta? Koska olemme kädellisiä ja elämme suuresti käsiemme ja niiden välittämien tuntemusten kautta. Käytännössä kuitenkin puhutaan ulkokyljen tuesta, joka estää ratsastajaa joko valumasta sisään hevosen mukana tai hevosta työntymästä ulospäin ja pidentämästä kylkeään liikaa.

"Ulko-ohjan tuntuman" tulee sallia hevosen kiertyminen ja taipuminen. Se säätelee hevosen ulkokyljen mittaa, muttei estä hevosta esimerkiksi kaarteissa venyttämästä ulkokylkeään. Siten ulko-ohjan tuntuma ei ole koskaan, missään olosuhteissa, jännittynyt, vastaan vetävä tai staattisesti paikallaan pysyvä ulkokäsi. Ulko-ohjan tuntuma on hevosen säilymistä neutraalissa, tasapainoisessa yhteydessä ulko-ohjaan, yhtäläisesti sisäohjan kanssa.

"Sisäpohje-ulko-ohja" käsite on puolestaan käytännössä sisäistuinluu-ulkokylki ja sisäyläpohje-ulkolapa-ulko-olkavarsi, jos ihan tarkkoja ollaan. Tällä ajetaan takaa sitä, että hevosen sisätakajalka valmistellaan kantamaan hevosen sisäkylkeä kaarteissa. Kun se tehdään suoralla ennen kaarretta, sen tarkoitus on aktivoida, ei varsinaisesti taivuttaa - siksi toimeen ei osallistu asettava käsi merkittävässä roolissa.

Jos haluat tietää aiheesta lisää käytännössä, ota tunti. Kerron mielelläni kuinka sinä teet muutokset oman ratsusi kanssa. Nämä asiat kun oppii paremmin käytännössä.

PS. Kesän viikonloput on tällä hetkellä varattu elokuulle saakka, valmennuksiin mahtuu mukaan Oulun seudulla viikolla, jo sovittuina viikonloppuina Rovaniemellä ja Joensuussa, syksystä alkaen viikonloppukeikkoja saatavilla muualle Suomessa, kun on nopea liikkeissään. Ouluun voi myös tulla lähijaksolle, pistä postia tulemaan!

Viime viikonlopun saldo meidän sakille kisoista tasoilla he B-A, siellä missä perusratsastusta arvioidaan: yksi sijoitus, kaksi voittoa, joista toinen prosenteilla 71. Ei huonosti. Päälle esteratsastajien ruusukkeet ja voitto omissa kinkereissään - näillä asioilla kun on merkitystä myös esteväleissä.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Keskustelusta ja kuvista

Yön nukuttuani heräsin tähän aamuun ja avasin uutissyötteen puhelimestani. Näen ensimmäisenä kuvan maailmanennätysratsukosta, jonka päälle oli piirretty kaikenlaisia havainneviivoja näyttämään kuinka huonosti hevonen kulkee. Eilinen kirjoitus ei jää siksi ainoaksi lajiaan vaan tässä seuraa sille jatkoa.

Internet on hyvä ja internet on huono. Olen äärettömän kiitollinen, että se tarjoaa minulle tänä päivänä mahdollisuuden seurata kansainvälistä ratsastusta siten, ettei minun joka kissanristiäistä varten tarvitse poistua kotoani. Se tarjoaa monia erinomaisia mahdollisuuksia oppia ja valistaa itseään. Ja sitten sillä kolikolla on kääntöpuoli. Se on tämä: täysin hallitsematon keskustelukulttuuri.

Minun treeniini viime viikonloppuna tuli uusi junioriratsastaja. Söötti tyttö vuokrahevosellaan. Hänen suurin ongelmansa oli, että hevonen painui kuolaimen alle, erityisesti hänen sitä taivuttaessa. Hän oli kuullut minusta tallikavereiltaan ja tuli hakemaan asiaan apua. Heti ensi silmäyksellä näin kyllä, että tytön oma ratsastusasento erityisesti kaarevilla urilla aiheutti suurimman osan ongelmasta, mutta että myös hevosessa oli puutteita - se oli todella voimaton ja puutteellisessa lihaskunnossa. He molemmat olivat vasta tiensä alussa. Annoin heille kahden päivän aikana täsmäharjoitteita, sellaisia mitä junnutyttö yksinäänkin voi harjoitella ja joista hän hyötyisi, vaikkei olisi heti ymmärtänyt ideaakaan oikein. Hevonen parani ja toisena päivänä se hakeutui ravissa jo luotiviivan tuntumaan, sen mitä se jaksoi. Kaikki hyvin? Ei aivan. Toisen päivän päätteeksi tyttö huolissaan vielä kysyi, että näin kun tämä nyt meni, onko se ok? Voiko hän näin ratsastaa? Tämän lausunnon jälkeen kävi ilmi, että tyttöä kiusataan kotitallilla sen takia, että hänen ratsunsa kulkee luotiviivan takana. Anteeksi mitä? Siis ei opasteta, ei auteta vaan kiusataan. Selvitin hänelle vielä uudelleen, mitkä tekijät johtivat nykytilassa siihen, että hevonen oli kuolaimen takana ja että siinä menisi vielä tovi ennen kuin hevonen jaksaisi kantaa itsensä kaikissa hetkissä vakaassa, oikeaoppisessa muodossa. Sitä ennen muoto tulisi vaihtelemaan jonkin aikaa. Helpottunut ratsastajatar kävi kapsahtamassa kaulaan vielä myöhemmin ratsastuksen jälkeen.

Vuosi sitten toukokuussa meillä kävi Saksassa vieraita maan suurimmasta hevoslehdestä Cavallosta. Toimittaja ja kuvaaja tekivät jutun suomenhevosista, joka sitten ilmestyi viime vuoden heinäkuun numerossa. Siinä kun otettiin kuvia, kävi muutama asia ilmi: heillä oli erittäin tiukat ohjeistukset siitä minkälaisia kuvia lehdessä tulisi julkaista. Ensinnäkin niissä kuvissa pitäisi ihmisen (ja mieluusti hevosen) hymyillä leveästi eikä yksikään hevonen saisi olla senttiäkään luotiviivan takana. Kuvaajan kanssa kun siinä päivän aikana monta tilannetta käytiin läpi, hän sanoi, että ratsastan "uskomattoman kauniisti", sen jälkeen hän kysyi missä olen peruskoulutukseni saanut, ja sitten hän kertoi, että vaikka minusta ja nuorista hevosistani saa monta hyvää kuvaa, pitää ottaa riittävästi eri tilanteista, että varmasti saadaan ne, missä hevonen on täydellisessä päänasennossa, muuten heidän lukijoidensa keskuudessa nousee äläkkä. En ole sittemmin nähnyt saatua kuvamateriaalia, mutta lehteen suurimmaksi kuvaksi päätyi se, jossa päästelen neliä Tuurikkaalla meidän laukkaradalla. No, molemmilla ainakin oli hauskaa sekä kuvassa että tosi elämässä.

Ratsastuksesta käytävää keskustelua lähes poikkeuksetta vääristää se, että sitä käydään still-kuvien avulla. Niiden kautta on helppo havainnollistaa ja arvioida asioita, paneutua rauhassa, mutta ongelma on se, ettei ratsastus ole koskaan yksittäisiä paikalleen pysähtyviä hetkiä vaan askelten jatkumoa, parhaimmillaan askelten täydellisen soljuvaa virtaa eli flow'ta. Eikä sen laatua tulisi yksittäisten kuvien valossa edes vakavasti arvioida. Videolta voidaan saada pysäytettyä sellaisia ruutuja, häviävän lyhyitä hetkiä, joita paljas ihmissilmä ei edes kykene havaitsemaan. Nämä eivät mielestäni ole läheskään niin arvokkaita anniltaan kuin yleinen keskustelu antaa ymmärtää. Hevosen terve liikemekaniikka on siellä kaikkien niiden suoritettujen askelten keskiössä - se keskiarvo, jota hevonen toteuttaa. Ei niissä ääripäissä, missä hevonen tasapainoillessaan käy. Tai sen puoleen hänen ratsastajansakaan.

Meistä jokaisesta voi saada otettua hyvän tai huonon kuvan. Maailmanennätysratsastajasta voi saada muistikortille monta monituista liki (!) täydellistä kuvaa, mutta koska kukaan ei vieläkään ole rikkonut 100 prosentin tulosta eli tehnyt kympinarvoisesti joka liikettä radalla, saa hänestä ja hänen hevosestaan myös täydellä varmuudella otettua kuvia, joissa eivät asiat ole optimaalisesti. Hekin, kaikessa erinomaisuudessaan, menettävät joskus tasapainonsa, energiansa ja kantovoimansa, ja ratsastaja joutuu paikkaamaan radalla asian tekemällä joskus suuriakin kompromisseja. Eivätkä hekään ole pyhiä. Toivottavasti tulevaisuudessa radalle tulee ratsukko, joka tekee asiat vielä paremmin - hevonen vielä paremmin omassa, itsenäisessä tasapainossaan, elegantissa ryhdissä, hienossa tahdissa, tanssittaen meidät katsojat toiseen maailmaan, jossa elää kentaureja. Näin toivon.

Olen jo monta kertaa todennut, että kolmen ja viiden tähden GP:n erottaa muistikortilla olevista kuvista siitä, että kolmen tähden GP:n kuvista alle puolet on julkaisukelpoisia ja viiden tähden luokan kuvista yli puolet on jo oikeaa asiaa esittäviä, parhaiden ratsukoiden kuvista liki jokainen näyttää riittävän "nätiltä". Näin se on - kolmen tähden tasolla ollaan vielä vähän hakusessa, viiden tähden tasolla jo varmempia siinä omassa tekemisessä. Eikä sen tarvitse suoraan tarkoittaa, että kolmen tähden tasolla jokainen ratsastaja tietoisesti pahoinpitelisi hevostaan, vaikka toki räikeitä ääripäitä mukaan mahtuu niitäkin.

On muutamia tuhansia vuosia vanha sanonta ensimmäisen kiven heittämisestä. Kritiikkiä pitää voida toki esittää, vaikkei itse olisi täydellinen. Meistä kukaan ei ole täydellinen, ei ihmisenä eikä tässä lajissa. On heitäkin, joilla on hyvä ymmärrys, muttei kykyä tai mahdollisuuksia itse toteuttaa. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin päättänyt, että otan vakavasti vain sellaisen syväluotaavan kritiikin, jota saan taholta, jonka tekemisiä voi nähdä julkisesti livenä tai videoilta, ja jonka tekeminen on linjassa puheen kanssa. Jos kriitikon kompetenssi riittää vain muutamien yksittäisten still-kuvien julkaisemiseen, jätän hänen puheensa varaukselliseen harkintaan. Ehkä se käy ohjenuoraksi muillekin?

Positiivisuus edellä uuteen päivään.


tiistai 30. toukokuuta 2017

Ajatuksia lajin tilasta

Istun Helsinki-Vantaan loungessa - usein lentävän ihmisen elämän pieniä mukavuustekijöitä epämukavina matkustuspäivinä. Lentojen välillä on pitkä tauko, olen paluumatkalla Münchenistä, jossa seurasin viikonloppuna kansainvälisiä kouluratsastuskilpailuja sen lisäksi, että valmensin omia valmennettaviani parilla eri tallilla. Viikonloppu herätti muutamastakin syystä jälleen ajatuksia kouluratsastuksen nykytilasta ja mitä sille olisi tehtävissä, jos jotain olisi tehtävä.

Ensinnäkin on sanottava, että lähtökohta on mielestäni se, ettei kouluratsastuksessa ole mitään vikaa. Kouluratsastussäännöt eli haluttua tekniikkaa ja liikkeiden suorittamista kuvaavat pykälät ovat myös eläintensuojeluperspektiivistä täysin hyväksyttävissä niin kauan kun yleinen mielipide on, että hevosella voi ylipäätään ratsastaa. Kouluratsastuksen tulisi olla kevyin merkein suoritettua ihmisen ja eläimen yhteistyötä, eläimen työskennellessä sille itselleen mahdollisimman terveessä asennossa. Edelleen, jos sääntökirjaa tulkitaan, kuten se on kirjoitettu.

Toiseksi on sanottava, että ihan viime vuosien kehitys on ollut eläintensuojeluperspektiivistä positiivista. Paljon on puhuttu siitä, kuinka edellisten vuosikymmenten arvostelu on mennyt liikaa näyttävyys edellä ja kuinka hevosten on voitava voida urheilussa paremmin. Minun lapsuudessani valmentajat pyysivät tietämättömyyttään vetämään turpahihnan niin kireälle kuin sen sai, vaikkei meilläkään mitään kovakouraisia valmentajia ollut. Tänä päivänä Pulliainen saa pitää hevosillaan juuri niin löysät turpikset kuin häntä huvittaa - eivät ole valmentajat valittaneet.
Keveyttä arvostetaan, ja siksi britit ovat pärjänneet myös ns. vaatimattomammillakin ratsuilla (Carl Hesterin Nip Tuck ei ole mikään ihmeellinen helikopteri, mutta pärjää korrektilla tekniikallaan varsin hyvin, näin esimerkkinä).

Kolmas huomio on annettava sille, että Suomessa ratsastetaan keskimäärin erittäin hevosystävällisesti. Siis näihin keveysperiaatteisiin pyrkien. Tämä on pitkälti Kyran ja hänen leirinsä ansiota.

Eli näin lepäävän kouluratsastustuomarin ja aktiivivalmentajan ja -ratsastajan silmin asiat eivät ole niin kovin huonosti. Moni asia menee ihan hyvin, vaikka kehitystä tarvitaan edelleen. Ehkä Olympia-statuksen vuoksi lajin kilpailuformaattia on muutettava televisioystävällisemmäksi, mutta sen ei tarvitse muuttaa arvosteluperiaatteita.

Se mitä allekirjoittanut kuitenkin kavahtaa, on nykyihmisen tarve hakeutua ääripäihin. Tästä hälyttäviä esimerkkejä löytyy mm. eteläisestä Saksasta. Kouluratsastuksen hard-core-insiderit ovat tottuneet kovin kovakouraiseen ratsastuskulttuuriin, jossa rullataan hevosia vahvasti. Pahimmillaan hevoset juoksevat suu auki, pää etujalkojen välissä, etupainoisena, yleensä yli- tai alitemmossa. Yleensä vielä niin, että ratsastaja omalla toiminnallaan aiheuttaa ratsastettavuusongelmat, joita hän pyrkii ratkomaan. Kenttien laidoilla kuulee sellaisiakin lausuntoja, että "hevonen ei tarvitse itsenäistä tasapainoa". Aha. Suosittelen lukemaan säännöt.

Koska Saksassa osa ihmisistä on kyllästynyt kovakouraiseen ratsastukseen, he ovat hakeutuneet sen parista pois. Western on eteläisessä maanosassa iso laji. Sinne on siirtynyt paljon porukkaa, joita kouluratsastus ei enää puhutellut. Toki voidaan olla montaa mieltä vipuvarsikuolaimien ja tähtirissojen ystävällisyydestä. Lisäksi on koko joukko keveyttä painottavia "englantilaisia" ratsastajia, jotka eivät millään tavalla halua ottaa osaa kilparatsastukseen. Pahimmillaan heidän valmentajansa kieltävät heitä avoimen julkisesti osallistumasta mihinkään kilpailuihin. Osalle ei riitä asianmukainen kouluratsastus vaan hevosia on ratsastettava ilman varusteita. Yleensä tukka auki (luonnonkiharoin tai permanentilla) ja ilman kypärää. Vapaasti kuin tuuli.

Pahinta kaikessa on, että ääripäitä ei tunnuta saavan osallisiksi samaan keskusteluun. Kunnianhimoiset kilparatsastajat viittaavat kintaalla kritiikkiin, mutta kriitikotkaan eivät viitsi perehtyä sääntöihin tai käytäntöihin yhtään sen enempää. Syytökset lentelevät ilmaan puolin ja toisin kuin päivän populistisessa politiikankentässä ikään. Tämä ei vie lajia eteenpäin.

Mikä sitten vie? Aito, osallistuva, vuorovaikuttava keskustelu. Yhteisen maaperän hakeminen. Sen perusteella yhteisen ihanteen luominen (sääntökirjahan meillä olisi jo olemassa, jos sitä väki lukisi). Sen käytännöntulkinnan selkiyttäminen. Sitä kautta perusteellisempi tuomarikoulutus. Ja lopputuloksena kilpaurheilu, joka on eettisesti kestävää ja mielekästä kaikille osapuolille. Tavoitteelliset kilparatsastajat kun esittävät juuri sitä ratsastusta, jolla kilpailuja voittaa - ei tämä ole tämän vaikeampaa.

Minun henkilökohtainen agendani on yrittää muuttaa lajia sen sisältä käsin. Hakeutumatta mihinkään leiriin, minnekään laidalle. Osallistuen itse ja tehden parhaani, tällä hetkellä valmentajan ja ratsastajan rooleissa. Minä haastan kaikki mukaan näihin talkoisiin, valitsemaan meille sitä yhteistä keskitietä, jolla haluamme lajissa edetä.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Hyvä, huono nöyryys

Pikainen ajatus henkisestä näkökulmasta ratsastukseen.

Ratsastus on erittäin vaikea tekniikkalaji, ehkä vaikein kaikista, jossa urheilupartnerilla ei ole lähtökohtaisesti mitään hajua, mitä halutaan tehdä, miksi niin tehdään ja mihin koko hommassa pyritään. Jos ja kun hevonen ei onnistu, on ratsastajan aina katsottava peiliin: "Mitä minä nyt tein väärin? Miksi se ei ymmärrä?"

Suomen kyralaisessa kulttuurissa mielestäni ymmärretään tämä asia melko hyvin. Ainakin puheen tasolla. Kunnes sitten tulee nämä klassiset "miksi tämä hevonen tekee näin?", "mutta kun tämä hevonen..." ja mitä niitä nyt on. Suurin osa minun oppilaistani kysyy ensin nämä kysymykset, kunnes sitten yhdessä käydään läpi, miksi mikäkin asia tapahtuu tai jää tapahtumatta. Hyvää nöyryyttä on se kun katsotaan peiliin. Ymmärretään oma vastuu tekemisen laadusta.

Huonoksi nöyryys muuttuu, kun ratsastaja ei enää ota kunniaa mistään. Kuulinpa tuossa taannoin erään oppilaani suusta: "Aika hyvä siirtyminen." Ansaitusti hän näin sanoi, mutta sen jälkeen hän tokaisi, että ehkä lienee sattumaa tai hevonen on oppinut tehtävän tai mitä lie... Piti siihen oikaisemani, että ei se hevonen yksin ymmärrä sitä hyvää siirtymistä tehdä. Että kyllä siinä on ratsastajan omalla kehollaan pitänyt mahdollistaa hevosen oikea toiminta, antaa se kevyt apu oikealla ajoituksella ja hellittääkin oikea-aikaisesti. Vaikka hevonen "oppisi tehtävän" ja ennakoisi positiivisella tavalla tehtävää, on sekin ratsastajan aikaansaamaa tekemistä. Silloin pitää ottaa ilo irti omasta onnistumisesta: "Hyvä minä!"

Hyvä nöyryys esiintyy rakentavana itsekritiikkinä, pyrkimyksenä parempaan, kovana työntekona, realismina. Huono nöyryys puolestaan siten, että urheilija painaa itseään alas, ei uskalla iloita onnistumisesta, suhtautuu pessimistisesti tulevaisuuteen (pohjois-suomalainen suosikkini: "Ei meistä kenestäkään tule ikinä mitään...") ja mahdollisesti näiden seurauksena passivoituu.

Hyvä nöyryys ei ole kuvien kumartamista, nöyristelyä. Hyvä nöyryys on vakavoitumista tärkeän asian äärellä, vastuunkantoa omista tekemisistään ja urheilukumppanin arvostusta. Nöyräkin urheilija voi sanoa: "Minä haluan tulla hyväksi. Minä olen hyvä." Silloin kun niitä sanoja tukee käytännöntekeminen.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Ratsastus on ristiretki

Aina sanotaan, kuinka ratsastajana sitä ei ole koskaan valmis. Aina on lisää opittavaa, ja joka päivä oppii jotain lisää, jos nyt ei uutta niin ainakin jo opittu tieto syvenee tehtyjen toistojen myötä. Totta totta.

Mikä erottaa hyvän ratsastajan keskinkertaisesta? Hyvä ratsastaja esittää kaiken aikaa kysymyksiä itselleen. Miksi tämä on näin? Mitä minä haluan muuttaa? Miten minä selitän sen hevoselle? Mitä, miksi, miten? Ja yrittää siten löytää aina vain paremman kulkuväylän kohti tavoitettaan.

Minulla on ollut ratsastajana onnea matkassa. Olin nuoruusvuoteni Heinon Artsin ja oululaisen ratsastuksen vaikutuspiirissä. Asioita tehtiin aina tietyllä logiikalla ja johdonmukaisuudella. Systemaattisesti. Sitten Ypäjän vuosinani sain apua Hagnerin Kirsiltä, joka puolestaan oli ypäjäläisenä saanut paljon erinomaista oppia. Sitten pääsin ihan kaikkein parhaimpaan oppiin, kun kävin työssäoppimassa Englannissa Kyran ja Richardin tallissa puolen vuoden ajan. Kyran jälkeen Suomessa valmentajana on jatkanut Heidi Svanborg-Lodman, Kyran pitkäaikaisia oppilaita hänkin, yhteistyön jatkuttua nyt jo lähes kymmenen vuotta (tokikin pitkällä Saksan tauolla). Johdonmukainen valmentautuminen on antanut pohjan toimia tässä ammatissa.
Se, että ratsastajalla on vahva perustekniikka, mahdollistaa noiden kysymysten esittämisen. Pienet muutokset eivät muuta suuria linjoja tai kajoa johdonmukaisuuteen. Koska oma ratsastukseni nimenomaan painottuu vihreiden hevosten kouluttamiseen sekä ratsastettavuudeltaan ongelmallisten hevosten läpiratsastukseen ja uudelleenkoulutukseen, olen niin tottunut esittämään näitä kysymyksiä, että pidän sitä itsestäänselvyytenä.

Ei pitäisi pitää. Tämän opin taas tuossa muutama viikko sitten valmentaessani. Pistin ratsastajat tekemään harjoitusta, jossa heidän piti tehdä samoja siirtymisiä eri ylävartalon asento säilyttäen, idealla "teen tämän toiston nyt näin, meni se syteen tai saveen". Painotin ratsastajille, että heidän tehtävänsä oli kerätä tilastoa siitä, kuinka hevonen alla toimi, kun ratsastajan painopiste oli kohtisuorassa, edessä tai takana, myös joko vähän vasemmalla tai oikealla. Ja sitten useampien toistojen myötä heidän piti tehdä analyysi, mikä yhdistelmä sopi sille hevoselle parhaiten missäkin tilanteessa.

Yllättäen pääsimme muutamien ratsukoiden kanssa ihan uudelle tasolle. Asia jonka itse teen jokaikinen ratsastuskerta automaattisesti asiaa sen kummemmin ajattelematta, mutta jonka olen myös olettanut jokaisen ratsastajan ymmärtävän, muutti olennaisesti hevosten ja ratsastajien välistä kommunikointia parempaan suuntaan. Ymmärsin, etteivät nämä minun jo ihan kykenevät ratsastajani kysyneet niitä tärkeitä kysymyksiä vaan yrittivät vain toistaa jotain, minkä luulivat oikeaksi ja mikä oli ehkä joskus toiminut.

Ratsastajan ja hevosen välillä on oltava toimiva dialogi. Ratsastaja on tulkki kouluratsastussääntöjen ja hänen ratsunsa välillä. Hevosella ei ole minkäänlaista sisäsyntyistä ideaa, miltä kouluratsastuksen tulisi näyttää. Eikä välttämättä mitään erityistä motivaatiota ryhtyä vastauksia etsimään. Ratsastajan täytyy väsymättä selittää ratsulleen, mitä sen kehollaan seuraavaksi tulisi tehdä. Paljon siitä kommunikoinnista tapahtuu asentojen ja lihasjäntevyyden muutosten kautta - siten, että sitä on harjaantumattoman silmän vaikea ulospäin nähdä. Ratsastajan on myös jatkuvasti peilattava omaa tekemistään hevosen kautta, sillä hevonen on se, joka arvioi ratsastajan vaikuttamisen laadun. Jos hevonen ei tee oikein eli halutulla tavalla, ei ratsastajan vaikutus ole silloin oikea. Sama se, mitä joku opus asiasta sanoo. Hevonen ei sitä opusta ole lukenut. Se elää omassa kehossaan ja omassa kokemusympäristössään. Ja sen niin kuin meidänkin kehomme elää ja muuttuu alati.

Jotta dialogi hevosen ja ratsastajan välillä voisi olla hedelmällinen, ratsastajalla täytyy olla vahva kielitaito ja aakkoset oikeassa järjestyksessä. Ratsastajan selkeys luo hevoselle turvaa ja se uskaltaa kommunikoida ja yrittää keksiä, mitä siltä milloinkin halutaan. Ja koska hevonen on vain hevonen, ratsastaja on se tekijä, joka vie ratsukkoa kohti asetettuja tavoitteita etappi kerrallaan. Siten ratsastus on koko elämän mittainen ristiretki, täynnä kysymyksiä, joihin löytyvät vastaukset ennemmin tai myöhemmin. Mutta vain esittämällä kysymykset itselleen voi ratsastaja päästä taidoissaan eteenpäin.