sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Suomen kouluratsastus

Tänä viikonloppuna Suomen kouluratsastuksen kärkinimet ovat takoneet tuloksia kansainvälisillä kilpakentillä ihailtavaan tahtiin: Henri Ruoste Ranskassa, Emma Kanerva Saksassa kahdella hevosella, Stella Hagelstam Norjassa... Tuloksia, joita ei tarvitse enää millään mittapuulla hävetä ja jotka vain saavat ajattelemaan "odottakaapa hetki, tämä on vasta alkusoittoa."

Itselleni nämä tulokset eivät tule minkäänlaisena yllätyksenä. Olen niitä jo odottanutkin. Ne ovat pidempään käynnissä olleen kehityksen vääjäämättömiä seurauksia. Suomen kouluratsastuksella menee nimittäin aika hyvin. Näin tietysti siksi, että yksilötasolla meidän uuden polven ykkösratsastajistamme suurin osa on sekä panostanut voimakkaasti omaan urakehitykseensä ja saanut ansaitsemansa mahdollisuudet näyttää kyntensä että päässyt viimein siihen pisteeseen kehityksessään, jossa harjoittelun satoa niin sanotusti korjataan. Hard work has paid off. Näitä meidän ykkösratsastajiamme ei kuitenkaan olisi, jos meillä ei olisi sellaista ratsastuskulttuuria kuin meillä on. Nyt joku lukija kohottaa kulmiaan? Eikö Suomi ole se pieni, surkea takapajula? Mitä jos minä vastaan siihen, että ei.

Suomessa on hieno ratsastuskulttuuri. Se on nuori ja siltä ehkä siitä syystä puuttuu perinteitä, mutta se on myös moderni, avoin ja avarakatseinen. Täällä sekä vaalitaan kyralaista, loogista, nyky- (ja menneen) kouluratsastuksen arvostamaa kevyttä ratsastustekniikkaa että otetaan avoimin mielin ja uteliaana vastaan kaikki uusi tieto. Se on kuulkaa vanhojen hevosmaiden mittapuulla paljon se. Suomessa lisäksi hevoset hoidetaan erittäin hyvin, mutta tästä minä olen meuhkannut jo ihan riittämiin. Suomalaisen ratsastuksenopetuksen taso on erittäin vertailukelpoista kansainvälisesti. Suomalainen ratsastuksenopettaja osaa korjata ratsastajan istuntaa ja ohjeistaa järkevään ja hevosystävälliseen apujenkäyttöön. Tästä seurauksena se, että tämän päivän ratsastuksenharrastajat Suomessa istuvat, käyttävät apuja ja ratsastavat teknisesti keskimäärin paremmin kuin kohtalotoverinsa esimerkiksi Etelä-Saksassa. Tämän sanon kokemuksen äänellä ja toivoen, etten onnistu pahoittamaan kenenkään mieltä, se ei ole tarkoitukseni. Suomessa on kaikki mahdollisuudet kasvaa hyväksi ratsastajaksi.

Mistä sitten kiikastaa, ettei Suomi ole uusi Iso-Britannia, mitä tulee kilpailumenestykseen? Ei ole vielä. Yksi tekijä on se, että meidän pitäisi saada vielä isompi harrastajien massa sekä yksinkertaisesti lisätä hevosten määrää tässä maassa. Ratsastusteknisesti ja jopa hevosten laadussa ollaan jo monin paikoin ihan hyvällä tasolla (sanoivat happamat naamat mitä tahansa suomalaisesta kansallisesta ruohonjuuritasosta). Toisen tekijän toi ilmi Rien van der Schaft, maajoukkueemme luotsi, eilen Ratsastuksen tulevaisuus -foorumin puheenvuorossaan: me tarvitsemme parhaan tasomme ratsastajia myös täällä Suomessa. Olin revetä spontaaneihin aplodeihin ja riemunkiljahduksiin, sillä en voisi olla enempää yhtä mieltä hänen kanssaan. Me tarvitsemme esikuvia! Meidän aivan hyvät ratsastajamme aivan hyvillä hevosillaan tarvitsevat samoille radoille, samoihin kilpailuihin niitä, jotka jo ovat pidemmällä - ihan sillä kansainvälisellä tasolla. Kun silmää ruokitaan, mieli seuraa perässä ja se mieli alkaa sekä matkia että uskoa kaiken olevan mahdollista ja siitä tulee terveellä tavalla rohkea yrittämään. Varmasti ahkerimmat harrastajat saavat jo netin livestreameja seuratessaan hyviä ideoita, mutta onhan se aivan erilaista ratsastaa samalla kentällä huippujen kanssa. Aistia se kaikilla aisteillaan ja olla siinä atmosfäärissä. Toisinaan se voi olla kokemuksena yhtä voimakas vaikutukseltaan kuin hyvä ratsastustunti. Suomalainen kilparatsastuksen harrastaja tarvitsee rohkeutta yrittää, ratsastaa vielä vähän tarkemmin ja tehokkaammin ja tehdä vielä vähän enemmän töitä päästäkseen tavoitteisiinsa.

Minä olen optimisti. Mutta siksi minulla onkin energiaa ja tahtoa tehdä kaikenlaista. Ylenpalttisesta synkistelystä ja suomalaisesta inhorealismista ja melankoliasta en ole viime aikoina kokenut hyötyväni millään tavalla. Tässä kaikessa oman elämäni innossa minä koen, että Suomi voisi ihan lähitulevaisuudessakin olla kouluratsastuksen pieni suuri maa. Eväät siihen ovat olemassa, kun pistetään pöhinäksi, tsempataan ja uskotaan siihen, että kaverin hyvä on myös minun hyväni. Että jos joku toinen pääsee eteenpäin, se tekee sekä lajille että sitä kautta itsellemme hyvää, suoraan. Ja me tarvitsemme uskoa tähän missioon läpi kaikkien tasojen, ruohonjuurelta maajoukkueidemme luotseihin.

tiistai 24. syyskuuta 2019

Insta-ajan lapsista

Pitkän kirjoitustauon jälkeen olen viime viikkoina havahtunut tarpeeseen kirjoittaa aiheesta, johon törmään omassa työssäni yhä enenevässä määrin. Mitä meidän pitäisi tehdä insta-ajan lapsille, joista yhä harvemmasta on leivottavissa urheilija?

Aina voidaan toki kysyä, miksi kenenkään pitäisi urheilla ammatikseen tai edes harrastuksekseen kuntoliikuntaa ihmeellisemmin? Mutta jos sivuutetaan tämä näkökulma kokonaan, voidaan mennä suoraan siihen ongelmaan, joka nykynuorisoa vaivaa. Se on heikko itsetunto.

Kuulin tuossa eräältä tuttavalta hänen tyttärestään, joka ei uskalla mennä urheilukentälle harjoittelemaan oman lajinsa perusharjoitteita "jos joku näkee". Jos joku näkee? Että hän harjoittelee jotain, missä hän ei heti onnistu. Saman olen kohdannut ratsastustunneilla. Nuori ei halua yrittää jotain tai työskennellä jonkun perustekniikka-asian parissa, koska se on hankalaa ja näyttääkin siltä. Asiat kuitataan sanomalla: "Kun mulla on se ja se juttu" tai "Mä oon este-/kenttäratsastaja" tai "Kun mä vain olen huono tässä" tai mitä milloinkin. Sen sijaan, että ryhdyttäisiin töihin, yritetään väistää tilanne. Jokainen, joka on koskaan opetellut minkäänlaisen taidon, ymmärtää, että tämä on täysin kestämätön tie. Vailla riittäviä perustaitoja ei voi kehittyä hyväksi missään lajissa, ei edes neulomaan. Siinä missä oman ikäluokkani ratsastajat tulivat seuraavalle tunnille sisuuntuneina ja tekivät kahta kauheammin töitä päästäkseen ongelmasta yli tai seuraavalle tasolle, moni tämän päivän lapsi jättää leikin kesken; ei ilmesty tunnilleen, vaihtaa valmentajaa useammin kuin sukkiaan tai ratsastelee sitten vain itsekseen. Sillä omalla tasollaan, saavuttamatta koskaan täyttä potentiaaliaan. Instapäivityksissä tämä ei tosin välttämättä näy - niitä tulee yhtä tiheästi kuin aiemmin.

Mikä insta-ajassa sitten mättää? Uskon nimittäin, että sosiaalisen median läpitunkeva vaikutus on tämän ilmiön takana. Ei ihminen itsessään ole muuttunut yhtään sen heikommaksi, vaikka helposti tekisi mieli puhua pullamössönuorisosta. Sosiaalisessa mediassa julkaistu materiaali antaa nopeasti vaikutelman, että ihan jokainen ammattilainenkin onnistuu kaikessa heti. Kaikki hevoset ovat lahjakkaita supertähden alkuja, jokainen ratsastaja oman alansa nero ja luontainen lahjakkuus, jolla kaikki luonnistuu vain sormia napsauttamalla. Kukaan ei nimittäin julkaise sitä videota, jossa se ensimmäinen laukanvaihto päätyy rikkoutuneeseen seinälautaan ja sen jälkeiseen kiitolaukkaan ympäri hallia. Meille näytetään, ja me näytämme vain niitä hetkiä, joista olemme itse ylpeitä. Se tietysti on täysin luontaista ihmiselle, etenkin, jos hän etsii itselleen uusia yhteistyökumppaneita ja asiakkaita. Kuitenkin tämä jatkuva suodattaminen johtaa siihen, että ihmiset miettivät ainoastaan ja vain, miltä asiat näyttävät ulospäin. Paine näyttää joltain muiden silmissä ylittää tahdon todella osata jokin taito. Se ei tee kenestäkään urheilijaa eikä taitajaa.

Äitini kertoo mielellään eteenpäin kuulemaansa tarinaa intialaisesta kadunlakaisijasta. Kadunlakaisija tulee joka päivä samaan paikkaan ja lakaisee katua päivän. Sama toistuu joka päivä. Katu ei kuitenkaan tule yhtään sen puhtaammaksi päivien kuluessa. Häneltä tästä kysyttäessä hän vastaa: "Ei minun tehtäväni ole lakaista katua vaan sijaita moitteettomasti kadunlakaisijan roolissa." Ratsastaja, joka sijaitsee moitteettomasti ratsastajan roolissa, ei ole vielä ratsastaja. Itsetunto, joka on rakentunut puhtaasti tai pääosin ulkoisen palautteen varaan, ei auta urheilijaa itse suorituksessa. Vanhempien, valmentajien ja ystävien tsemppaus ja vakuuttelu, ehkä jopa katteeton tulevaisuuden menestyksen maalailu, on täysin yhdentekevää, kun ihminen kokee avuttomuutta ja voimattomuutta suorituksensa aikana. Suoritusvarmuus tulee vain siitä, että urheilija todella itse tietää osaavansa oman tehtävänsä. Kaikissa olosuhteissa, sateella ja paisteella ja niin rennolla kuin jännittyneellä hevosella. Tällainen itsetunto rakentuu vain, kun se pohjaa periksiantamattomasti tehdylle työlle.

Miten tämä kelkka käännetään? Haastan kaikki näyttämään esimerkkiä omalla kohdallaan. Mennään sinne urheilukentälle itse hyppimään ja tehdään harjoittelu avoimesti toisten silmien edessä. Tehdään omalta osaltamme opettelu ja siinä epäonnistuminen luontaiseksi osaksi oppimisen prosessia. Eikä mennä siihen halpaan, että yritetään ulkoisesti rakentaa näille nuorille niitä kuoria, joiden sisällä he pelkäävät epäonnistumista enemmän kuin haluavat onnistua.

lauantai 5. toukokuuta 2018

Keveys on kommunikointia

Jälleen pitäisi tehdä Oulun työpäivän päätteeksi kasvatustieteen tehtävää. En näemmä tee vaan kirjoitan tämän. Ehkä kirjoitan vain lyhyesti, siitähän se virsi kaunis.

Tämä on oikeastaan tarina. Huomasin tarvetta kertoa sen aamulla kolmeen otteeseen eri oppilaille, joten se lienee syytä kirjoittaa ylös muidenkin luettavaksi: kolmetoista vuotta sitten Englannissa Kyran ja Richardin opissa sain joitain perustavaa laatua olevia oppeja. Yksi niistä oli "raami" ja sen kontrolloiminen. Mitä sillä tarkoitetaan ja miten periaate toimii. Koin oivaltaneeni tämän. Palasin kotimaahan ja koulutin silloista omaa ratsuani kymmenisen vuotta. Tämä hevonen oli hyvin herkkä suustaan ja varoi tuntumaa erityisen huolellisesti. Sen kanssa raamin pitäminen ei ollut koskaan ongelma, raamin täyttyminen kylläkin. Tällaiset kokemukset kouluttavat ratsastajaa. "Venla" koulutti minun käteni tuntuman ja ihanteen tietynlaiseksi, hyvin kevyeksi. Tuosta hevosesta aika jätti vuosi sitten, mutta jo sitä ennen luonnollisesti tulin ratsastaneeksi hyvin erilaisia hevosia - sellaisiakin, joille raamiin sijoittuminen ja suhtautuminen ovat olleet haasteellisempia. Suomeksi: on tullut vastaan hevosia, jotka tulevat enemmän tai vähemmän kädelle, kun ne eivät jaksa tai ymmärrä kantaa itseään. Kun olin vuosien ajan tottunut keveyteen, lähdin hakemaan kevyempää tuntumaa kevenemällä itse. Lopulta niinkin pitkälle, että pyrin pois tuntumalta. Muuten hyvä, mutta sellainen keveys on vain puoli totuutta.
Richardin klinikalla kaksi viikkoa sitten palauduin "juurilleni". Ironista tietysti, että juuri Richardin piti sanoa ne maagiset sanat, jotta muistin ja ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Olin lakannut pitämästä tuntumaa. Ja siis erityisesti sellaista tuntumaa, joka määrittelee raamin.

Käyn seuraavassa nopeasti läpi, mitä tämä tarkoittaa:

Ratsastaja pitää tuntumaa ja määrittelee "raamin" eli hevoselle kehollaan antaman työskentelytilan jaloillaan ja käsillään. Kun puhutaan käsistä, ei itse asiassa tarkoiteta käsiä vaan niitä lihaksia, jotka liittävät ihmisen käsivarret hänen kehoonsa. Siis lapoja.  Kun tuntumaa pidetään lavoilla, kyynärpää voi olla joustava ja sallia hevosen niskan liikkeet, vaikka hevonen ei kokisikaan varsinaista myötäämistä. Hevonen tarvitsee ratsastajalta "raamin", jotta se tietää minkälaisessa kokoamisasteessa sen tulisi liikkua. Hevosen tulee myös täyttää annettu mitta ja astua takaa eteen tuntumalle. Hevonen tarvitsee ratsastajalta toisinaan kevyttä tukea, jotta se voi tasapainottaa itsensä. Ratsastaja ei vedä hevosen kaulaa syliinsä vaan antaa jäntevällä istunnalla ja tuntumalla hevoselle hetkellisesti selkeät rajat, jotta se voi korjata asentonsa. Hetkellisesti tuntuma voi olla tällöin vahvakin. Keveys syntyy, kun ratsastaja informoi, hevonen reagoi ja muuttuu. Kun hevonen sopeutuu annettuun tilaan ja alkaa kantaa itseään, tuntuma kevenee itsestään. Ratsastajalle tulee myös halu työntää kättään pois sylistään, menettämättä selkänsä tukea tai pystyasentoaan. Keveys on siten kommunikointia hevosen ja ratsastajan välillä eikä suinkaan sitä, että ihminen luopuu tuntumasta ja "menee pois kanavalta" hevosen suuntaan. Optimaalinen tuntuma on joustava, kevyt ja tasainen. Matkalla siihen ratsastaja tulee kokemaan useita erilaisia variaatioita eikä niistä työskentelyvaiheista tule säikähtää.

"Raamittaminen" eli kokoaminen onnistuu sellaisella hevosella, joka on neutraali kehostaan. Hevosen kehon neutralisoimisesta olen kirjoitellut useampaan kertaan. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ennen kuin hevosta voidaan koota, sen täytyy olla auttavassa tasapainossa leveyssuunnassa (vasemman ja oikean jalkaparinsa välillä) ja rento ylälinjastaan. Tällöin hevosella on edellytykset koota itseään tavalla, joka on hyvää voimistelua ja terveyttä edistävää lihastyötä.

Toivottavasti tämä avasi asiaa muillekin. Varmaa on, että huomenna harjoittelemme jo asiaa lisää!


keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Richard Whiten klinikalla

Siitä on kulunut 13 vuotta, kun viimeksi olin Richardin tunnilla. Silloin tehtiin ihmeitä perusistunnan korjauksissa puolen vuoden aikana. Kun nyt tarjoutui tilaisuus osallistua Richardin klinikalle, ei tarvinnut kauaa miettiä, haluaako lähteä mukaan vai ei.

Odotukset olivat kovat ja ne täyttyivät. Osallistuin kurssille Butterfly Effect -hevosen kanssa (2009, Ballettmeister - Rio Negro), joka on ollut minulla 2,5 vuotta. Sitä on myös iästään huolimatta ratsastettu oikeastaan vain tuon verran. Ennen minulle tuloaan se oli ollut omistaja-kasvattajansa laitumella vajaan vuoden ajan ja sitä ennen se oli vain lyhyesti sisäänratsastettu. Viime kesänä se teki ensimmäisen kilpailukautensa tasolla helppo A, startaten kerran myös vaativa B-tasolla. Tarkoitus tällä kaudella on kilpailla vaativaa B:tä. Liikkeitä hevonen osaa jo tätä tasoa pidemmälle, mutta kaiken aikaa treenatessa kohti näiden luokkien tehtäviä huolena on ollut oikean kokoamisasteen säilyttäminen. Olen hakenut tähän korjausta sillä, että olen pitänyt jalustinmittaa, joka mahdollistaa jalkojen nivelten selkeän taipumisen ja tarjoaa itselleni enemmän tukea istua omassa asennossani. Kaikki istunnasta eteenpäin painetta aiheuttanut vaikutus on tuntunut enemmän tai vähemmän menevän suoraan kädelle ja etuosalle, johtuen hevosen liikemekaniikasta ja rakenteesta (luontaisesti laajat liikkeet ja pieni takakorkeus).
Ihan ensimmäiseksi Richard pidensi jalustimiani kahdella rei'ällä. Tällä hän pyrki siihen, että saan reiden pidemmäksi hevosen kylkiä pitkin ja etten voi yrittää kantaa hevosen runkoa jalallani. Että hevoselle jää kantovastuu ei pelkästään itsestään vaan myös minun kehostani. Lisäksi muuttunut jalanasento mahdollisti paremmin hevosen liikkeen "imuun" pääsemisen. Asia, josta myös 13 vuotta sitten puhuttiin ja jota fiilisteltiin, mutta jonka olen vähän unohtanut ja johon tämän hevosen kanssa en ole kokenut päässeeni.
Richard halusi myös, että uskallan pitää ulko-ohjalla hevosen raamin huolellisemmin, vaikka hevonen välillä kyseenalaistaisi tuota tuntumaa. Ideana että hevosen on kannettava itsensä takaosallaan. Sitä ei vedetä sinne, mutta sille annetaan selkeästi rajattu tila, jossa se voi tehdä muutokset itse. Kun hevonen hyväksyy raamin, ratsastajan käsi ja ylävartalo kuitenkin loittonevat toisistaan. Hevosen etuosaa ei tuoda syliin, hevonen tulee ratsastajan jalasta eteenpäin ratsastajan käden tuntumalle ja kantaa itsensä ratsastajan jaloillaan asettamassa kujassa keskellä. Myös esimerkiksi laukanvaihdon valmistelussa. Hevosen tulee pitää itse itsensä reitillä eikä sitä saa tukea liikaa. Hevosen rungon tulee tuntua joustavalta ratsastajan yläpohkeitten välissä.

Kahdessa päivässä päästiin kilometri eteenpäin muutamassa tärkeässä asiassa. Takaosan aktiivisuus, jota joidenkin muiden ohjeiden mukaan on yritetty saada aikaan hevosta nopeuttamalla (sille luonnottomaan tahtiin), saatiin nyt tapahtumaan toista kautta. Parhaat hetket tuntuivat erittäin hyviltä satulaan. Vaikeat hetket toki joltain muulta (vaikkei sitä kuulemma ulospäin nähnyt), mutta prosessi on nyt käynnissä ja suunta selkeä.

Muutama erityisen hyvä kommentti tähän ikään kuin muistutuksena itselleni:

"Anna reisiluiden liukua alas hevosen kylkiä pitkin ja hevosen kantaa ne."
"Pidä tuntuma, mutta anna ylävartalon ja käden loitontua toisistaan."
"Pidä pää selän päällä ja selkä istuinluiden päällä. Jalat vartalon etupuolella."
"Hevosen täytyy reagoida ratsastajan yläpohkeeseen, ei jalkaterään (kantapäähän)."
"Pidä tuntuma lavoillasi, älä kyynärpäillä."
"Anna hevosen astua takajalalla ulko-ohjaan."
"Älä jahtaa tai purista."

Ja tähän loppuun vielä pari lyhyttä videota kahden päivän treeneistä.

https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/videos/vb.569909262/10155773520599263/?type=3
https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/videos/vb.569909262/10155775143229263/?type=3
https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/videos/vb.569909262/10155776429599263/?type=3

torstai 5. huhtikuuta 2018

Ilmapiiri

Oikeastaan pitäisi nukkua tai lukea kasvatustieteen verkkokurssin materiaalia, mutta päätin nyt kirjoittaa lyhykäisesti aiheesta, joka on ollut mielessäni tovin.

Minulla oli suunnaton etuoikeus saada kolmetoista vuotta sitten olla puolisen vuotta työharjoittelussa Kyra Kyrklundin tallilla. Se oli omalta osaltani käänteentekevää aikaa, ilman tuota kokemusta olisin todennäköisesti vaihtanut alaa melko nopeasti valmistumiseni jälkeen. Opin valtavasti noina kuukausina, ja kiitos tarkan visuaalisen muistini, pystyn palauttamaan mieleeni yhä siellä elettyjä hetkiä, joista pystyn ammentamaan uudestaan lisäoppia. Kaikki tämä oli hienoa, mutta vielä hienompaa ehkä oli olla osa sitä työyhteisöä. Kyran tallissa oli mahtava boogie! Sinä vuonna Max tähtäsi EM-kisoihin ensimmäistä kertaa. Tavoite tsemppasi koko tiimiä, mutta se ei ollut ainoa tavoite. Jokaisella ratsastajalla oli oma tavoitteensa, jokaisella hevosella oma tavoitteensa, minulla ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana saada oikea jalka oikeaan asentoon ratsailla. Kenenkään tavoitetta ei väheksytty - kaikki olivat samalla opintiellä kohti henkilökohtaisia maalejaan. Ilmapiiri oli kannustava ja positiivinen, parhaimmillaan jopa hurmoksellinen. Kun sitten lähdin Englannista, Kyra antoi muutamia neuvoja urakehitystä koskien. Yksi oli, että "pysy aina oikeassa atmosfäärissä". Tällä hän tarkoitti, että aina pitäisi olla ympäristössä, jossa näkee hyvää ratsastusta ja on menossa oikeaan suuntaan. En vuosien varrella ole pystynyt toteuttamaan tätä ohjetta optimaalisella tavalla, syystä ja toisesta.

Muutin vuonna 2012 Saksaan. Viiden Saksassa vietetyn vuoden aikana muutin hevosteni kanssa useamman kerran. Yritystoimintaa harjoitin neljässä eri tallissa. Viimeisimpänä päädyin talliin, jolla oli erinomainen sijainti ja siellä oli hyvät puitteet pyörittää valmennustallia. Itse talli oli jo parhaat päivänsä nähnyt, vaikkakin meidän aikana sinne rakentui toinen, uusi maneesi. Paikka oli tunnettu takavuosien ykköspaikkana, mitä tuli kilpailuihin ja valmentautumiseen. Tallinomistaja oli valitettavasti vuosien varrella kyllästynyt ja oli aikeissa luopua paikasta. Mukavista, tallin pitkäaikaisista asiakkaista suurin osa oli jollain tapaa samassa mielentilassa - valmiita lopettamaan uransa tai harrastuksensa pikku hiljaa. Kaikkia väsytti ja turhautti. Tallin yllä leijui masennuksen harmaa, tukahduttava pilvi.

Tulin takaisin Suomeen vuosi sitten ja olen tässä haistellut paikallista ratsastusurheilua sekä pohjoisen että etelän perspektiivistä. Yksi yhtäläisyys on eikä se ole hyvä. Täältä puuttuu boogie! Olen sanoinkuvaamattoman kyllästynyt kuuntelemaan ihmisten vähättelyä. Suomi on hieno maa, jossa tehdään paljon hyviä asioita, myös ratsastusrintamalla. Ratsastus on myös hieno laji, jonka ammattilaisten arki on raskaudestaan huolimatta huikeaa! Olen sarkasmin kautta lähestynyt tätä aihetta jo aiemmin, mutta sanottakoon tämä nyt ihan suomeksi ja vailla piilomerkityksiä: suomalaisista aineksista on vaikka mihin. Me elämme monilla mittareilla mitattuna maailman onnellisimmassa maassa. Senkin merkityksen ymmärtää vasta, kun on ollut täältä riittävän pitkään poissa. Siinä missä Saksan kaltaisessa suuressa hevosmaassa on etunsa, itse Saksa ei tee ketään autuaaksi. Olen päättänyt, etten suostu keskustelemaan "Saksasta" enää kenenkään sellaisen kanssa, joka a) ei ole käynyt maassa b) on käynyt maassa vain satunnaisia viikonloppuja c) on vieraillut vain muutamalla pohjois-saksalaisella ammattitallilla. Saksassa on ihan siinä missä Suomessakin monen tasoista ratsastusta ja monenlaisia tekijöitä. Ja kun Suomessa niin kovasti aina puhutaan "tätiratsastuksesta", kannattaisi jalkautua saksalaiselle ruohonjuuritasolle ennen kuin puhuu mitään aiheesta. Perspektiivi tässäkin asiassa voi olla virkistävää.

Viimeisin blogikirjoitukseni kertoi suomalaisten ratsastuksenopettajien tasosta oman henkilökohtaisen kokemukseni pohjalta. Tässä ihanassa, aktiivisessa porukassa olen sitä hyvää pöhinää ollut tunnistavinani. Kun julkisessa keskustelussa on paljon peräänkuulutettu ratsastuksenopettajien intoa, sanoisin että tämän oikean ilmapiirin, boogien, luomiseen voi jokainen omalta osaltaan osallistua. Jos suomalainen perushappamuus estää liiallisen iloisuuden, kerrataanpa niitä aiheita, joista positiivisuutta voi ammentaa:

a) hevonen on hieno eläin
b) on jumalainen ihme, että tällainen arvaamaton saaliseläin haluaa olla missään tekemisissä ihmisen kanssa
c) on täysin käsittämätöntä, että hevonen suostuu kantamaan ratsastajaa selässään ja vielä opettelemaan erilaisia taitoja ihmisen ohjauksessa
d) on upeaa, että ihmiset voivat harrastaa tällaista lajia
e) vieläkin hienompaa on, jos siitä voi tehdä itselleen ammatin!!!
f) ratsastus on lajina niin hieno, että sen pitäisi olla samalla viivalla, mitä tulee formuloihin ja muihin suuren riskin lajeihin

Minun henkilökohtaisesti piti elää hetki ulkomailla ja järjestellä yksityiselämäni uudelleen, että olen päässyt takaisin oikeaan ilmapiiriin omassa päässäni. Mutta nyt kun olen, kuva on kristallinkirkas. Tämä on ehkä makeinta, mitä ihminen voi tehdä! Ja meidän tallissa ollaan matkalla tulevaisuuteen. Mitä se kunkin hevosen tai ratsastajan kohdalla tarkoittaa, on käytännössä hyvinkin laajan spektrin sisällä. Pääasia on, että meillä on mukavaa ja meillä opitaan.

Kevätaurinko paistaa, löydetään sieltä valoa jokaiseen risukasaan ja rummutetaan ratsastuksen ilosanomaa eteenpäin!

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Uusi vuosi ja uudet prokkikset

Näin se vuosi taas vaihtui. Vauhdilla kulkee aika, kun on paljon mielekästä tekemistä.

Blogin puolella tulee olemaan hetken hiljaista muista työprokkiksista johtuen. Vuoden ensimmäisten 10 viikon aikana on kuitenkin tulossa uutta teoriamateriaalia harjoitusoppaan muodossa. Se on ostettavissa Trainer4riding -verkkokaupasta.

https://trainer4riding.fi/minttu-pulliaisen-harjoitusoppaan-ensimmainen-osa-julkaistu/

Ensimmäinen osa sisältää perustiedot askellajeista ja niiden ratsastamisesta sekä aina tärkeiden siirtymisten perustan kertauksen.

Tulevissa osissa pääpaino on harjoituksissa - mitä kannattaa tehdä ja miten korjata tietyt perusvirheet liikkeenratsastuksessa. Oppaan materiaali tulee siis poikkeamaan Perusratsastus-kirjan sisällöstä ja sopii hyvin tukemaan kirjan antia.

Harjoitusoppaan osat ja aiheet:
  1. Askellajit ja siirtymiset
  2. Hevosen työskentelyasento
  3. Ratsastusradan tiet
  4. Pohkeenväistö
  5. Avotaivutus
  6. Sulkutaivutus
  7. Täyskäännös takaosalla
  8. Peruutus
  9. Laukanvaihdot
  10. Kilpailuihin viimeistely

torstai 9. marraskuuta 2017

Ratsastuksenopettajista

Tämän päivän henkeen tuntuu kuuluvan voimakaskin itsemarkkinointi kaikkia mahdollisia (sosiaalisen median) kanavia käyttäen. Vähän itse vieroksun tätä, vaikka yritän virrassa mukana räpistellä. Mutta nyt ei tarvitse kehua itseään, pääsee kehumaan muita. Kun sellainen tilaisuus avautuu, se pitää ehdottomasti käyttää!

Takana on osaltani toinen lähijakso masterope-koulutuksessa. Olen ollut varsin otettu siitä, kuinka klassisen tyylikkäästi kollegani ratsastavat. Eettisesti kestävällä tavalla, hyvällä apujenkäytöllä. Jälleen ulkomaan vuosien tuoman perspektiivin turvin voin todeta, että mikäli suomalaisten ratsastuksenopettajien oman ratsastuksen taso on tätä luokkaa, on meidän ratsastuksenopetuksemme erinomaisissa kantimissa!

Ypäjällä ja muissa oppilaitoksissa on vuosien saatossa (kaikista määrärahaleikkauksista huolimatta) tehty johdonmukaista, laaja-alaista, modernia koulutustyötä, jonka hedelmiä ovat opettajat, joilla on ammattiosaamista ja homma hanskassa. Minusta tuntuu, etteivät suomalaiset ratsastuskouluharrastajat ehkä ymmärrä, kuinka onnekkaita he ovat saadessaan oppia tällaisilta ammattilaisilta. Maailman mittakaavassa opettajiemme taso on huippuluokkaa. Tätä tasoa nimenomaan mittaa ratsastustekniikka, eivät kilpailutulokset.

Ainakin pääkaupunkiseudulla on laaja valmentajatarjonta, on koulutettua ja on itseoppinutta, enemmän ja vähemmän kokenutta neuvojaa. Moni etsii sitä itselleen sopivaa valmentajaa, kyselee tuttavilta, mutta kyselee myös netin keskustelupalstoilta suosituksia. Niin moni ratsastaja harrastaa itse ratsastuksen perustasolla, teknisesti aina helppoon A:han. Tämä on taso, jonka opettamiseen löytyvät valmiudet niin ratsastuksenohjaajalta, -opettajalta kuin masteropelta, näistä viimeinen luotsaa ratsukot jo vähintään kohti vaativia luokkia. Eikä osaaminen rajaudu kehä kolmosen sisäpuolelle vaan ammatti-ihmisiä on levittäytyneenä ympäri maata.

Siispä vinkkinä lukijalle, joka miettii omia valmennuskuvioitaan: seuraa mitä tapahtuu oman alueesi ratsastuskouluissa. Missä koulussa on hyvä pöhinä, missä ihmiset kehittyvät harjoittelutiheytensä sallimissa puitteissa, mistä toistuvasti kuuluu ja näkyy hyvää? Ehkä siellä toimii sellainen ope, joka olisi Sinullekin tähän hetkeen se oikea luotsi kohti ulkoista tarkastelua kestävää ratsastustekniikkaa.

Iloa marraskuuhun! Rock!