tiistai 21. tammikuuta 2014

Hilloista

Mitä yhteistä on ratsastuksella ja hillolla? Ei juuri mitään äkkiseltään ajateltuna.

Oppiäitini Kyra Kyrklund on usein käyttänyt vertauskuvaansa mansikkahillosta. Hyvä ratsastus on kuin mansikkahilloa - se joka on sitä maistanut, tietää mitä se on, miltä se maistuu ja tuntuu suussa. Valmentaja voi yrittää kuvailla oppilaalleen miltä mansikkahillo maistuu, mutta jos oppilas ei ole koskaan päässyt sitä maistamaan, ei hän sitä selittämällä ymmärrä. Hänen pitää päästä kokemaan se itse.

Olen täällä Saksassa asuessani käyttänyt omaa hevostani jonkin verran muiden ihmisten opettamiseen. Kyseinen ratsu ei enää varsinaisesti tähtää kilpailuihin urallaan, joten sen säätöjen tilapäinen "häviäminen" amatööriratsastuksen seurauksena ei tuota erityistä harmia. Vaikutus useamman ihmisen ratsastukseen on ollut suuri, kun he ovat päässeet istumaan sellaisen hevosen selkään, joka sekä reagoi että kykenee reagoimaan oikein. He ovat päässeet maistamaan mansikkahilloa. Toki taitava opettaja teettää siinä hetkessä vain sellaisia asioita, joista oppilas saa oikeanlaiset tuntemukset, jotta kokemuksen pitkäaikaisvaikutukset olisivat mahdollisimman positiiviset.

Miksi tämä tuli mieleeni näin uuden vuoden alkumetreillä? Olen usein huomannut, että oppilailta puuttuu ns. tunnetta eli fiilistä. Mitä näinkin epämääräinen käsite pitää sitten sisällään? Se on lähinnä sitä, että ymmärtää mihin on menossa ja pyrkimässä, mitkä ovat tämän tavoitteen merkittävimmät osaset ja portaat tavoitetta kohti sekä millaisin metodein matka taitetaan. Käytännöntasolla fiilis on vielä sitä, minkälaisella paineella ja ajoituksella ratsastaja päättää hevoseen milläkin hetkellä vaikuttaa.
Mansikkahillon eli ratsastuksellisen täydellisyyden tunne on sellainen, että siitä harvoin erehtyy. Kun sen kokee, tietää, että tätä se on. Tämä on oikein. Vaikeus on, että matkalla tähän ratsastaja kohtaa monenlaisia muita tuntemuksia - mitkä näistä sitten ovat oikeita ja mitkä vähemmän oikeita? Miten erottaisi eri hillolaadut toisistaan?

Tyyppiesimerkki tällaisesta prosessin keskellä olevasta ratsastajasta on vaikkapa sellainen ihminen, joka on saanut hevosen kaulan kaarelle ensimmäisen kerran lukitsemalla kätensä alas, menettäen samalla kyynärkulman elastisuuden. Koska tämä kankea tila siinä hetkessä on saanut aikaan näennäisesti halutun tuloksen, ratsastaja pyrkii toistuvasti tähän tilaan. Ratsastajan käsi turtuu ja ratsastaja oppii pitämään kovettunutta, joustamatonta ja liikkumatonta tuntumaa normaalina ja jossain määrin tavoiteltavana ominaisuutena. Ratsastaja myös tottuu turhan paineistettuun tuntumaan. Ylipäätään tällaiset ratsastajan käteen liittyvät tekniset puutteet ovat kaikkein yleisimpiä sekä vaikeimpia korjata pois. Usein tällainen ihminen on elänyt koko ratsastusuransa mannapuuron maailmassa. Sekin on makeaa tavallaan, mutta ei mansikkahilloa. Taitava valmentaja pyrkii ohjaamaan valmennettavan tästä pois. Kun sitten mannapuuroon tottunut ratsastaja saa luumusosetta, kuvittelee hän tämän mansikkahilloksi - tästä se valmentaja nyt puhui! Ratsastaja ei ymmärrä, että hillomaisempi koostumus ei vielä tee asiasta mansikkahilloa. Mitä tämä metafora tahtoo sanoa on, että ratsastaja tuntee helposti, että "vähän parempi" on jo se, mihin ollaan pyrkimässä, vaikka valmentajan perspektiivistä ollaan vielä jokseenkin kaukana tavoitetasosta. Kun valmentaja sitten tässä ohjaa ratsastajaa muuttamaan tekniikkaansa ja ratsastuksen tavoitetasoa, saa ratsastaja mahdollisesti kokemuksen "lakkahillosta". Valmentaja tietää, että ollaan lähempänä tavoitetta, mutta oppilas vierastaa tuntemusta. Mannapuuro ja luumusose ovat lähempänä toisiaan, tuntuvat tutummalta, turvallisemmalta ja paremmalta. Oppilas ei muuta tekniikkaansa tai tavoitetasoaan, sillä hän alitajuisesti luottaa omaan tuntemukseensa eikä usko valmentajan olevan oikeassa. Valmentajan antama palaute kaikuu kuuroille korville.

Sama ilmenee usein helposti pohjetekniikassa - ratsastajat tottuvat ratsastuskouluissa hevosiin, jotka ovat hitaita jalalle (tämä on ratsastuskoulun turvallisuuden kannalta jokseenkin elinehto!). Se on niin tavallista, etteivät he edes voi kuvitella tilannetta, jossa hevonen reagoisi nopeammin apuihin. Kun sitten joskus omalla hevosella treenatessaan vaste on vähän parempi eli nopeampi pienemmästä avusta, kuvitellaan jo, että ollaan tavoitetasolla - vaikka edelleen ratsukko olisi vasta matkalla siihen, mikä on todellinen tavoitetaso.

Valmentajalle tällaiset tilanteet ovat haaste. Aina ei ole mahdollista istuttaa kaikkia ratsastajia "mansikkahillopurkin ääreen" eli hyvin koulutetun ja ratsastetun hevosen selkään. Mitä muita vaihtoehtoja on? Visuaalisesti eli näkemällä oppivat ihmiset ovat tässä suhteessa helpoimpia. Jos he pystyvät lisäksi kuvittelemaan, miltä jokin tuntuu, vaikka eivät ole sitä itse vielä tunteneet, he pääsevät nopeasti kiinni oikeisiin asioihin. Tekemisen kautta oppivat ovat vaikeammassa asemassa, sillä heille pitäisi saada riittävän selvästi aikaan tunne, jota kohti edetä ratsastuksessaan. Useimmin tällaiset ihmiset tarvitsevat paljon johdonmukaista kotivalmennusta, jotta eivät eksy polulta.

Yleispätevästi totean, että KAIKKIA eli siis ihan kaikenlaisia ratsastajia hyödyttää lajin teoriaopiskelu. Mitä paremmin tuntee sekä eläimenkoulutusteoriat, hevosen biomekaniikan pääpiirteet, lajin kilpailusäännöt sekä erilaisia harjoituksia, sitä parempia valintoja pystyy tekemään ja sitä paremmin ratsastamaan. Lisäksi tätä tietoa pitäisi käsitellä erilaisissa yhteyksissä ja kernaasti myös analysoida - mutta ei liikaa siellä satulassa, jossa on mahdollisuus opiskella asiaa käytännössä. Lisäksi ratsastaja tarvitsee aimoannoksen itsekritiikkiä ja rehellisyyttä itseään kohtaan sekä nöyryyttä, jotta hän voi tunnistaa asiat, jotka näkyvät peilistä ja videolta ja kuuluvat valmentajan sanoista.

Miten muuten hillo liittyy ratsastukseen? Ratsastaminen tietyllä tasolla vaatii melkomoisen määrän hilloa eli rahaa. Valmentautuminen ja kilpaileminen on kallista, valitettavasti. Hyvät hevoset ovat yhä kalliimpia, ne harvoin ovat tavallisten ihmisten ulottuvissa. Köyhän ratsastuksenammattilaisen ainoa mahdollisuus on ostaa varsoja ja toivoa, että ne kasvavat sellaisiksi, että niillä pääsee purkittamaan lisää hilloa, molemmissa merkityksissään.