torstai 27. maaliskuuta 2014

Perusratsastus-kirjan uusittu painos ennakkomyynnissä!

PERUSRATSASTUS

UUDISTETTU LAITOS ILMESTYY HUHTIKUUN PUOLIVÄLIIN MENNESSÄ.

NORMAALIHINTA 32 € (alv 3,20 €) + postikulut

ENNAKKOTILAAJANA SAAT KIRJAN HINTAAN 28 € (alv 2,80 €) + postikulut

LÄHETÄ TILAUKSESI sähköpostitse osoitteeseen riitta.pulliainen@pp1.inet.fi viimeistään ti 9.4.2014.

Paluuviestissä saat tilinnumeron, jonne suoritat maksun. Kun suorituksesi näkyy tilillämme ja olemme saaneet kirjat painosta, postitamme tilaamasi kirjan / kirjat sinulle.


maanantai 24. maaliskuuta 2014

Mielentila

Tämä kirjoitus on sekä päivitys liittyen viime vuoden puolella aloittamaani aiheeseen otsikolla "Johtajuuspohjainen koulutusmalli vs. koulutusteoreettinen johdonmukaisuus?" että oma itsenäinen pohdintansa.

Minulla on kaksi nuorta oria, 2- ja 3-vuotiaat. Näistä vanhemman kohdalla ajankohtaiseksi on tullut sisäänratsastus. En ole pitänyt enkä pidä tällä kiirettä, sillä kyseinen hevonen on vielä kesken kehityksen - etuosa on selvästi takaosaa jäljessä. Odotan varsinaisen ratsastuksen kanssa, kunnes se on tasapainoisempi ja valmis kantamaan ratsastajan painoa. Tämä ei kuitenkaan estä hevosen valmistelemista tuleviin tehtäviinsä.
Muutimme muutama viikko sitten hevosten kanssa uudelle tallille. Koska nurmitarhat oli juuri lannoitettu, en tarhannut poikia ennen kuin olimme saaneet vähän sadetta lannoitteen päälle. Tämä tarkoitti, että niille oli järjestettävä vaihtoehtoista liikuntaa ja ohjelmaa. Uudella tallilla meillä on erikseen hevosten juoksutukseen varattu maneesi (20*21 m). Täällä työskentelin poikia reilun viikon joka päivä, pääosin irti ns. pyöröaitaustekniikan keinoin. Tosin sillä erotuksella, etten pistä hevosia kovan paineen kohteeksi - sille kun ei ole tarvetta.

3-vuotiaan kohdalla päivittäinen harjoittelu on pitänyt sisällään myös jakkaran vieressä seisomista, siinä ratsastajan painon ja kosketuksen hyväksymistä. Olen maannut sen selässä mahallani, heilutellut jalkaani sen kylkeä pitkin, nostanut jalkaa selän päälle ja silitellyt ja taputellut sitä joka puolelta. Koska kyseessä on energinen nuori hevonen, sessiot ovat olleet kerrallaan hyvin lyhyitä (muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin), jonka jälkeen olen päästänyt sen taas juoksemaan irti. Tämä on toiminut erittäin hyvin. Jopa niin hyvin, että viikon jälkeen tuli vahva tunne, että se ottaa minut selkäänsä vailla stressiä. Ja niin minä menin sen selkään, varusteinani naruriimu ja riimunnaru sidottuna ohjiksi, avustajanani luottamus hevoseen ja tehtyyn siedätykseen. Se meni hienosti. Kävelimme kymmenen metriä, pysäytin hevosen äänellä ja pienellä paineella kuonoon ja tulin alas selästä. Hevonen oli levollinen, ei osoittanut stressiä tai minkäänlaista oudoksumistakaan tilannetta kohtaan.
Menin tämän tietysti kertomaan ystävilleni, joista innokkain halusi seuraavana päivänä tulla katsomaan "sisäänratsastuksenihmeen". Seuraava päivä kun koitti, oli minulla aivan toisenlainen hevonen työskenneltävänä. Se oli kiivas, ryntäili ympäri hallia ja hirnui kovasti. Totesin, että tänään ei ole se päivä, jolloin kyytiin mennään. Harjoittelin vain valmistelevia harjoitteita. Kokemus on osoittanut, että kun on huono tai hyvä tunne, siihen pitää luottaa. Nyt oli huono tunne. Päivän verran arvoin miksi hevosen mielentila oli niin toisenlainen kuin edellisenä päivänä, kunnes tajusin, että molemmat tammani olivat voimakkaan kevätkiiman vallassa. Tämä ei jäänyt nuorilta herroilta huomaamatta, sillä molempien käytös oli keskittymätöntä ja jopa paikoin hermostunutta. Selvää on, että opeteltujen asioiden "kestävyys" ei ole vielä siellä, missä sen pitäisi lopulta olla. Kun toiminta on kestävällä pohjalla, ei sitä häiritse hormonitoiminta tai ulkoiset tekijät.
Sittemmin olen toistanut tämän selkäänmenemisen muutamaan kertaan, samoilla varusteilla, samalla valmistelulla ja yhtä hyvin tuloksin, levollisella ja luottavaisella hevosella.

Tämä kokemus sai minut miettimään jälleen sitä, kuinka tärkeää eläimen (ja ihmisen!) mielentila on koulutuksen onnistumisen kannalta. Muistan nuoruudestani voimakkaasti sellaisen ajattelun, jossa "hevonen pistettiin menemään". Eikä sellainen ajattelu ole kuollut vuosien varrella, etenkään Saksan kaltaisessa suuressa hevosmaassa, jossa hevoset ovat oman taloudenhaaransa hammasrattaissa jauhautuvia hiekanjyviä. Osa kestää henkisen ja fyysisen paineen ja puristuksen, osa ei.
Hevosen koulutuksessa ollaan aina tekemisissä stressin kanssa. Mikään eläimenkoulutus ei ole stressitöntä. Jopa se, että eläin yrittää itse keksiä millä keinoin se saa makupalan, voi olla sille stressaavaa. Tämä on hyväksyttävä. Mutta tärkeää olisi pitää tilanne aina sellaisena, ettei kohotettu stressi estä oppimista. Ja hyvin usein silloin, kun ihminen tarttuu kättä vahvempaan, näin käy. Voidaan gramaaneilla tai vahvemmilla kuolaimilla estää hevosta toimimasta ja pistää kannuksin ja raipoin hevonen tekemään. Ja hevoset voivat tehdäkin. Ongelma vain on, etteivät ne välttämättä muista tilanteesta mitään, mistä olisi hyötyä tulevaisuudessa. Tai ne oppivat samassa tilanteessa jotain väärin. Vähintään ne voivat oppia jännittämään.

Ihmisen mielentila on myös tärkeä - vain levollinen ja keskittynyt mieli tekee oikeita, perusteltuja valintoja. Vain rauhallinen ja peloton mieli arvioi tilannetta totuudenmukaisesti. Ja vain myönteinen ja avoin mieli voi kokea onnistumiseniloa.
Mieleeni tulee yksi ratsukko, jonka harjoittelua olen seurannut sivusilmällä. En ole koskaan nähnyt ratsastajan hymyilevän. Koko hänen olemuksensa viestii kireyttä ja tyytymättömyyttä, parhaimmillaankin siedettävyyttä. Hänen hevosensa on kireä, hapan ja potentiaalisesti jopa kärkevä ja sitä kautta vaarallinen. Kysymys herää: kumpi on muna ja kumpi kana? Kouluttajana toimivan ihmisen suhtautuminen tilanteeseen on merkityksellistä, vaikka henkinen lataus ei suoraan siirtyisi ihmisestä hevoseen kuten se siirtyy ihmisten välillä. Tiedossa kuitenkin on, että ratsastajan kohonnut sydämensyke nostaa hevosen sykettä. Kiihtyneisyys tarttuu.

Paljon tämän päivän ongelmaa on myös, että ihmiset viettävät niin vähän aikaa hevosten parissa, etteivät he osaa enää lukea näitä tai että ihmiset ylipäätään ostavat hevosia liian vähäisellä kokemuksella. Tehdään arviointivirheitä vain omaa tietämättömyyttään, sokeuttaan. Hevosta voi lukea onnistuneesti vain, jos tietää jotain niiden luontaisesta käytöksestä ja elekielestä.

Muistisääntöni hevosenkoulutukseen, kun eläimelle opetetaan uutta asiaa:
1. Valitse rauhallinen paikka, tilanne ja hetki. Tämä ei tarkoita kuolemanhiljaisuutta vaan tilannetta, jonka hevonen kokee tavanomaiseksi omassa arjessaan.
2. Valitse riittävän pieni tavoitetaso kerrallaan. Hyvä tavoite on sellainen, että se suurella todennäköisyydellä saavutetaan.
3. Etene loogisesti ja pienin portain. Valmistele jokainen uusi asia siten, että onnistuminen on mahdollista. Lisää vaikeusastetta vasta kun edellinen taso on varmalla pohjalla ja valitse jälleen riittävän pieni askel seuraavaan tavoitetasoon.
4. Vie jokainen oppimistilanne loppuun. Jos kohtaat ongelmia, älä jätä opetettavaa asiaa kesken hallitsemattoman kompromissin tilaan. Älä vahvista väärää käytöstä.
5. Toista. Treenaa jokaisen opetellun asian kestävyyttä, kunnes opittu asia toimii tilanteessa kuin tilanteessa suurella todennäköisyydellä.
6. Pidä oppimiskokonaisuudet hallinnassa. Muista eläimen keskittymiskyvyn rajallisuus - tauota koulutusta riittävän usein.
7. Pysy rauhallisena, älä kiihdy.


Mitä sitten kuuluu muutoin nuorten oriiden koulutusprojektille? Muutto meni hienosti. Vanhempi ori lastautui traileriin muutamassa sekunnissa negatiivisen ja positiivisen vahvisteen yhdistelmällä (lastaus on tuttu asia tälle hevoselle), nuorempi hevonen muutamassa minuutissa pelkän positiivisen vahvisteen varassa. Uudella tallilla molemmat ovat olleet käsiteltävissä ja käyttäytyneet melko sivistyneesti. Sanoisin, että valittu tie on kantanut hedelmää. Ja erityisesti sen näkee vanhemman oriin nopeassa edistymisessä ratsukoulutuksen alkeissa.