keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Keskustelusta ja kuvista

Yön nukuttuani heräsin tähän aamuun ja avasin uutissyötteen puhelimestani. Näen ensimmäisenä kuvan maailmanennätysratsukosta, jonka päälle oli piirretty kaikenlaisia havainneviivoja näyttämään kuinka huonosti hevonen kulkee. Eilinen kirjoitus ei jää siksi ainoaksi lajiaan vaan tässä seuraa sille jatkoa.

Internet on hyvä ja internet on huono. Olen äärettömän kiitollinen, että se tarjoaa minulle tänä päivänä mahdollisuuden seurata kansainvälistä ratsastusta siten, ettei minun joka kissanristiäistä varten tarvitse poistua kotoani. Se tarjoaa monia erinomaisia mahdollisuuksia oppia ja valistaa itseään. Ja sitten sillä kolikolla on kääntöpuoli. Se on tämä: täysin hallitsematon keskustelukulttuuri.

Minun treeniini viime viikonloppuna tuli uusi junioriratsastaja. Söötti tyttö vuokrahevosellaan. Hänen suurin ongelmansa oli, että hevonen painui kuolaimen alle, erityisesti hänen sitä taivuttaessa. Hän oli kuullut minusta tallikavereiltaan ja tuli hakemaan asiaan apua. Heti ensi silmäyksellä näin kyllä, että tytön oma ratsastusasento erityisesti kaarevilla urilla aiheutti suurimman osan ongelmasta, mutta että myös hevosessa oli puutteita - se oli todella voimaton ja puutteellisessa lihaskunnossa. He molemmat olivat vasta tiensä alussa. Annoin heille kahden päivän aikana täsmäharjoitteita, sellaisia mitä junnutyttö yksinäänkin voi harjoitella ja joista hän hyötyisi, vaikkei olisi heti ymmärtänyt ideaakaan oikein. Hevonen parani ja toisena päivänä se hakeutui ravissa jo luotiviivan tuntumaan, sen mitä se jaksoi. Kaikki hyvin? Ei aivan. Toisen päivän päätteeksi tyttö huolissaan vielä kysyi, että näin kun tämä nyt meni, onko se ok? Voiko hän näin ratsastaa? Tämän lausunnon jälkeen kävi ilmi, että tyttöä kiusataan kotitallilla sen takia, että hänen ratsunsa kulkee luotiviivan takana. Anteeksi mitä? Siis ei opasteta, ei auteta vaan kiusataan. Selvitin hänelle vielä uudelleen, mitkä tekijät johtivat nykytilassa siihen, että hevonen oli kuolaimen takana ja että siinä menisi vielä tovi ennen kuin hevonen jaksaisi kantaa itsensä kaikissa hetkissä vakaassa, oikeaoppisessa muodossa. Sitä ennen muoto tulisi vaihtelemaan jonkin aikaa. Helpottunut ratsastajatar kävi kapsahtamassa kaulaan vielä myöhemmin ratsastuksen jälkeen.

Vuosi sitten toukokuussa meillä kävi Saksassa vieraita maan suurimmasta hevoslehdestä Cavallosta. Toimittaja ja kuvaaja tekivät jutun suomenhevosista, joka sitten ilmestyi viime vuoden heinäkuun numerossa. Siinä kun otettiin kuvia, kävi muutama asia ilmi: heillä oli erittäin tiukat ohjeistukset siitä minkälaisia kuvia lehdessä tulisi julkaista. Ensinnäkin niissä kuvissa pitäisi ihmisen (ja mieluusti hevosen) hymyillä leveästi eikä yksikään hevonen saisi olla senttiäkään luotiviivan takana. Kuvaajan kanssa kun siinä päivän aikana monta tilannetta käytiin läpi, hän sanoi, että ratsastan "uskomattoman kauniisti", sen jälkeen hän kysyi missä olen peruskoulutukseni saanut, ja sitten hän kertoi, että vaikka minusta ja nuorista hevosistani saa monta hyvää kuvaa, pitää ottaa riittävästi eri tilanteista, että varmasti saadaan ne, missä hevonen on täydellisessä päänasennossa, muuten heidän lukijoidensa keskuudessa nousee äläkkä. En ole sittemmin nähnyt saatua kuvamateriaalia, mutta lehteen suurimmaksi kuvaksi päätyi se, jossa päästelen neliä Tuurikkaalla meidän laukkaradalla. No, molemmilla ainakin oli hauskaa sekä kuvassa että tosi elämässä.

Ratsastuksesta käytävää keskustelua lähes poikkeuksetta vääristää se, että sitä käydään still-kuvien avulla. Niiden kautta on helppo havainnollistaa ja arvioida asioita, paneutua rauhassa, mutta ongelma on se, ettei ratsastus ole koskaan yksittäisiä paikalleen pysähtyviä hetkiä vaan askelten jatkumoa, parhaimmillaan askelten täydellisen soljuvaa virtaa eli flow'ta. Eikä sen laatua tulisi yksittäisten kuvien valossa edes vakavasti arvioida. Videolta voidaan saada pysäytettyä sellaisia ruutuja, häviävän lyhyitä hetkiä, joita paljas ihmissilmä ei edes kykene havaitsemaan. Nämä eivät mielestäni ole läheskään niin arvokkaita anniltaan kuin yleinen keskustelu antaa ymmärtää. Hevosen terve liikemekaniikka on siellä kaikkien niiden suoritettujen askelten keskiössä - se keskiarvo, jota hevonen toteuttaa. Ei niissä ääripäissä, missä hevonen tasapainoillessaan käy. Tai sen puoleen hänen ratsastajansakaan.

Meistä jokaisesta voi saada otettua hyvän tai huonon kuvan. Maailmanennätysratsastajasta voi saada muistikortille monta monituista liki (!) täydellistä kuvaa, mutta koska kukaan ei vieläkään ole rikkonut 100 prosentin tulosta eli tehnyt kympinarvoisesti joka liikettä radalla, saa hänestä ja hänen hevosestaan myös täydellä varmuudella otettua kuvia, joissa eivät asiat ole optimaalisesti. Hekin, kaikessa erinomaisuudessaan, menettävät joskus tasapainonsa, energiansa ja kantovoimansa, ja ratsastaja joutuu paikkaamaan radalla asian tekemällä joskus suuriakin kompromisseja. Eivätkä hekään ole pyhiä. Toivottavasti tulevaisuudessa radalle tulee ratsukko, joka tekee asiat vielä paremmin - hevonen vielä paremmin omassa, itsenäisessä tasapainossaan, elegantissa ryhdissä, hienossa tahdissa, tanssittaen meidät katsojat toiseen maailmaan, jossa elää kentaureja. Näin toivon.

Olen jo monta kertaa todennut, että kolmen ja viiden tähden GP:n erottaa muistikortilla olevista kuvista siitä, että kolmen tähden GP:n kuvista alle puolet on julkaisukelpoisia ja viiden tähden luokan kuvista yli puolet on jo oikeaa asiaa esittäviä, parhaiden ratsukoiden kuvista liki jokainen näyttää riittävän "nätiltä". Näin se on - kolmen tähden tasolla ollaan vielä vähän hakusessa, viiden tähden tasolla jo varmempia siinä omassa tekemisessä. Eikä sen tarvitse suoraan tarkoittaa, että kolmen tähden tasolla jokainen ratsastaja tietoisesti pahoinpitelisi hevostaan, vaikka toki räikeitä ääripäitä mukaan mahtuu niitäkin.

On muutamia tuhansia vuosia vanha sanonta ensimmäisen kiven heittämisestä. Kritiikkiä pitää voida toki esittää, vaikkei itse olisi täydellinen. Meistä kukaan ei ole täydellinen, ei ihmisenä eikä tässä lajissa. On heitäkin, joilla on hyvä ymmärrys, muttei kykyä tai mahdollisuuksia itse toteuttaa. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin päättänyt, että otan vakavasti vain sellaisen syväluotaavan kritiikin, jota saan taholta, jonka tekemisiä voi nähdä julkisesti livenä tai videoilta, ja jonka tekeminen on linjassa puheen kanssa. Jos kriitikon kompetenssi riittää vain muutamien yksittäisten still-kuvien julkaisemiseen, jätän hänen puheensa varaukselliseen harkintaan. Ehkä se käy ohjenuoraksi muillekin?

Positiivisuus edellä uuteen päivään.


tiistai 30. toukokuuta 2017

Ajatuksia lajin tilasta

Istun Helsinki-Vantaan loungessa - usein lentävän ihmisen elämän pieniä mukavuustekijöitä epämukavina matkustuspäivinä. Lentojen välillä on pitkä tauko, olen paluumatkalla Münchenistä, jossa seurasin viikonloppuna kansainvälisiä kouluratsastuskilpailuja sen lisäksi, että valmensin omia valmennettaviani parilla eri tallilla. Viikonloppu herätti muutamastakin syystä jälleen ajatuksia kouluratsastuksen nykytilasta ja mitä sille olisi tehtävissä, jos jotain olisi tehtävä.

Ensinnäkin on sanottava, että lähtökohta on mielestäni se, ettei kouluratsastuksessa ole mitään vikaa. Kouluratsastussäännöt eli haluttua tekniikkaa ja liikkeiden suorittamista kuvaavat pykälät ovat myös eläintensuojeluperspektiivistä täysin hyväksyttävissä niin kauan kun yleinen mielipide on, että hevosella voi ylipäätään ratsastaa. Kouluratsastuksen tulisi olla kevyin merkein suoritettua ihmisen ja eläimen yhteistyötä, eläimen työskennellessä sille itselleen mahdollisimman terveessä asennossa. Edelleen, jos sääntökirjaa tulkitaan, kuten se on kirjoitettu.

Toiseksi on sanottava, että ihan viime vuosien kehitys on ollut eläintensuojeluperspektiivistä positiivista. Paljon on puhuttu siitä, kuinka edellisten vuosikymmenten arvostelu on mennyt liikaa näyttävyys edellä ja kuinka hevosten on voitava voida urheilussa paremmin. Minun lapsuudessani valmentajat pyysivät tietämättömyyttään vetämään turpahihnan niin kireälle kuin sen sai, vaikkei meilläkään mitään kovakouraisia valmentajia ollut. Tänä päivänä Pulliainen saa pitää hevosillaan juuri niin löysät turpikset kuin häntä huvittaa - eivät ole valmentajat valittaneet.
Keveyttä arvostetaan, ja siksi britit ovat pärjänneet myös ns. vaatimattomammillakin ratsuilla (Carl Hesterin Nip Tuck ei ole mikään ihmeellinen helikopteri, mutta pärjää korrektilla tekniikallaan varsin hyvin, näin esimerkkinä).

Kolmas huomio on annettava sille, että Suomessa ratsastetaan keskimäärin erittäin hevosystävällisesti. Siis näihin keveysperiaatteisiin pyrkien. Tämä on pitkälti Kyran ja hänen leirinsä ansiota.

Eli näin lepäävän kouluratsastustuomarin ja aktiivivalmentajan ja -ratsastajan silmin asiat eivät ole niin kovin huonosti. Moni asia menee ihan hyvin, vaikka kehitystä tarvitaan edelleen. Ehkä Olympia-statuksen vuoksi lajin kilpailuformaattia on muutettava televisioystävällisemmäksi, mutta sen ei tarvitse muuttaa arvosteluperiaatteita.

Se mitä allekirjoittanut kuitenkin kavahtaa, on nykyihmisen tarve hakeutua ääripäihin. Tästä hälyttäviä esimerkkejä löytyy mm. eteläisestä Saksasta. Kouluratsastuksen hard-core-insiderit ovat tottuneet kovin kovakouraiseen ratsastuskulttuuriin, jossa rullataan hevosia vahvasti. Pahimmillaan hevoset juoksevat suu auki, pää etujalkojen välissä, etupainoisena, yleensä yli- tai alitemmossa. Yleensä vielä niin, että ratsastaja omalla toiminnallaan aiheuttaa ratsastettavuusongelmat, joita hän pyrkii ratkomaan. Kenttien laidoilla kuulee sellaisiakin lausuntoja, että "hevonen ei tarvitse itsenäistä tasapainoa". Aha. Suosittelen lukemaan säännöt.

Koska Saksassa osa ihmisistä on kyllästynyt kovakouraiseen ratsastukseen, he ovat hakeutuneet sen parista pois. Western on eteläisessä maanosassa iso laji. Sinne on siirtynyt paljon porukkaa, joita kouluratsastus ei enää puhutellut. Toki voidaan olla montaa mieltä vipuvarsikuolaimien ja tähtirissojen ystävällisyydestä. Lisäksi on koko joukko keveyttä painottavia "englantilaisia" ratsastajia, jotka eivät millään tavalla halua ottaa osaa kilparatsastukseen. Pahimmillaan heidän valmentajansa kieltävät heitä avoimen julkisesti osallistumasta mihinkään kilpailuihin. Osalle ei riitä asianmukainen kouluratsastus vaan hevosia on ratsastettava ilman varusteita. Yleensä tukka auki (luonnonkiharoin tai permanentilla) ja ilman kypärää. Vapaasti kuin tuuli.

Pahinta kaikessa on, että ääripäitä ei tunnuta saavan osallisiksi samaan keskusteluun. Kunnianhimoiset kilparatsastajat viittaavat kintaalla kritiikkiin, mutta kriitikotkaan eivät viitsi perehtyä sääntöihin tai käytäntöihin yhtään sen enempää. Syytökset lentelevät ilmaan puolin ja toisin kuin päivän populistisessa politiikankentässä ikään. Tämä ei vie lajia eteenpäin.

Mikä sitten vie? Aito, osallistuva, vuorovaikuttava keskustelu. Yhteisen maaperän hakeminen. Sen perusteella yhteisen ihanteen luominen (sääntökirjahan meillä olisi jo olemassa, jos sitä väki lukisi). Sen käytännöntulkinnan selkiyttäminen. Sitä kautta perusteellisempi tuomarikoulutus. Ja lopputuloksena kilpaurheilu, joka on eettisesti kestävää ja mielekästä kaikille osapuolille. Tavoitteelliset kilparatsastajat kun esittävät juuri sitä ratsastusta, jolla kilpailuja voittaa - ei tämä ole tämän vaikeampaa.

Minun henkilökohtainen agendani on yrittää muuttaa lajia sen sisältä käsin. Hakeutumatta mihinkään leiriin, minnekään laidalle. Osallistuen itse ja tehden parhaani, tällä hetkellä valmentajan ja ratsastajan rooleissa. Minä haastan kaikki mukaan näihin talkoisiin, valitsemaan meille sitä yhteistä keskitietä, jolla haluamme lajissa edetä.