Istun Helsinki-Vantaan loungessa - usein lentävän ihmisen elämän pieniä mukavuustekijöitä epämukavina matkustuspäivinä. Lentojen välillä on pitkä tauko, olen paluumatkalla Münchenistä, jossa seurasin viikonloppuna kansainvälisiä kouluratsastuskilpailuja sen lisäksi, että valmensin omia valmennettaviani parilla eri tallilla. Viikonloppu herätti muutamastakin syystä jälleen ajatuksia kouluratsastuksen nykytilasta ja mitä sille olisi tehtävissä, jos jotain olisi tehtävä.
Ensinnäkin on sanottava, että lähtökohta on mielestäni se, ettei kouluratsastuksessa ole mitään vikaa. Kouluratsastussäännöt eli haluttua tekniikkaa ja liikkeiden suorittamista kuvaavat pykälät ovat myös eläintensuojeluperspektiivistä täysin hyväksyttävissä niin kauan kun yleinen mielipide on, että hevosella voi ylipäätään ratsastaa. Kouluratsastuksen tulisi olla kevyin merkein suoritettua ihmisen ja eläimen yhteistyötä, eläimen työskennellessä sille itselleen mahdollisimman terveessä asennossa. Edelleen, jos sääntökirjaa tulkitaan, kuten se on kirjoitettu.
Toiseksi on sanottava, että ihan viime vuosien kehitys on ollut eläintensuojeluperspektiivistä positiivista. Paljon on puhuttu siitä, kuinka edellisten vuosikymmenten arvostelu on mennyt liikaa näyttävyys edellä ja kuinka hevosten on voitava voida urheilussa paremmin. Minun lapsuudessani valmentajat pyysivät tietämättömyyttään vetämään turpahihnan niin kireälle kuin sen sai, vaikkei meilläkään mitään kovakouraisia valmentajia ollut. Tänä päivänä Pulliainen saa pitää hevosillaan juuri niin löysät turpikset kuin häntä huvittaa - eivät ole valmentajat valittaneet.
Keveyttä arvostetaan, ja siksi britit ovat pärjänneet myös ns. vaatimattomammillakin ratsuilla (Carl Hesterin Nip Tuck ei ole mikään ihmeellinen helikopteri, mutta pärjää korrektilla tekniikallaan varsin hyvin, näin esimerkkinä).
Kolmas huomio on annettava sille, että Suomessa ratsastetaan keskimäärin erittäin hevosystävällisesti. Siis näihin keveysperiaatteisiin pyrkien. Tämä on pitkälti Kyran ja hänen leirinsä ansiota.
Eli näin lepäävän kouluratsastustuomarin ja aktiivivalmentajan ja -ratsastajan silmin asiat eivät ole niin kovin huonosti. Moni asia menee ihan hyvin, vaikka kehitystä tarvitaan edelleen. Ehkä Olympia-statuksen vuoksi lajin kilpailuformaattia on muutettava televisioystävällisemmäksi, mutta sen ei tarvitse muuttaa arvosteluperiaatteita.
Se mitä allekirjoittanut kuitenkin kavahtaa, on nykyihmisen tarve hakeutua ääripäihin. Tästä hälyttäviä esimerkkejä löytyy mm. eteläisestä Saksasta. Kouluratsastuksen hard-core-insiderit ovat tottuneet kovin kovakouraiseen ratsastuskulttuuriin, jossa rullataan hevosia vahvasti. Pahimmillaan hevoset juoksevat suu auki, pää etujalkojen välissä, etupainoisena, yleensä yli- tai alitemmossa. Yleensä vielä niin, että ratsastaja omalla toiminnallaan aiheuttaa ratsastettavuusongelmat, joita hän pyrkii ratkomaan. Kenttien laidoilla kuulee sellaisiakin lausuntoja, että "hevonen ei tarvitse itsenäistä tasapainoa". Aha. Suosittelen lukemaan säännöt.
Koska Saksassa osa ihmisistä on kyllästynyt kovakouraiseen ratsastukseen, he ovat hakeutuneet sen parista pois. Western on eteläisessä maanosassa iso laji. Sinne on siirtynyt paljon porukkaa, joita kouluratsastus ei enää puhutellut. Toki voidaan olla montaa mieltä vipuvarsikuolaimien ja tähtirissojen ystävällisyydestä. Lisäksi on koko joukko keveyttä painottavia "englantilaisia" ratsastajia, jotka eivät millään tavalla halua ottaa osaa kilparatsastukseen. Pahimmillaan heidän valmentajansa kieltävät heitä avoimen julkisesti osallistumasta mihinkään kilpailuihin. Osalle ei riitä asianmukainen kouluratsastus vaan hevosia on ratsastettava ilman varusteita. Yleensä tukka auki (luonnonkiharoin tai permanentilla) ja ilman kypärää. Vapaasti kuin tuuli.
Pahinta kaikessa on, että ääripäitä ei tunnuta saavan osallisiksi samaan keskusteluun. Kunnianhimoiset kilparatsastajat viittaavat kintaalla kritiikkiin, mutta kriitikotkaan eivät viitsi perehtyä sääntöihin tai käytäntöihin yhtään sen enempää. Syytökset lentelevät ilmaan puolin ja toisin kuin päivän populistisessa politiikankentässä ikään. Tämä ei vie lajia eteenpäin.
Mikä sitten vie? Aito, osallistuva, vuorovaikuttava keskustelu. Yhteisen maaperän hakeminen. Sen perusteella yhteisen ihanteen luominen (sääntökirjahan meillä olisi jo olemassa, jos sitä väki lukisi). Sen käytännöntulkinnan selkiyttäminen. Sitä kautta perusteellisempi tuomarikoulutus. Ja lopputuloksena kilpaurheilu, joka on eettisesti kestävää ja mielekästä kaikille osapuolille. Tavoitteelliset kilparatsastajat kun esittävät juuri sitä ratsastusta, jolla kilpailuja voittaa - ei tämä ole tämän vaikeampaa.
Minun henkilökohtainen agendani on yrittää muuttaa lajia sen sisältä käsin. Hakeutumatta mihinkään leiriin, minnekään laidalle. Osallistuen itse ja tehden parhaani, tällä hetkellä valmentajan ja ratsastajan rooleissa. Minä haastan kaikki mukaan näihin talkoisiin, valitsemaan meille sitä yhteistä keskitietä, jolla haluamme lajissa edetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti