Internet on hyvä ja internet on huono. Olen äärettömän kiitollinen, että se tarjoaa minulle tänä päivänä mahdollisuuden seurata kansainvälistä ratsastusta siten, ettei minun joka kissanristiäistä varten tarvitse poistua kotoani. Se tarjoaa monia erinomaisia mahdollisuuksia oppia ja valistaa itseään. Ja sitten sillä kolikolla on kääntöpuoli. Se on tämä: täysin hallitsematon keskustelukulttuuri.
Minun treeniini viime viikonloppuna tuli uusi junioriratsastaja. Söötti tyttö vuokrahevosellaan. Hänen suurin ongelmansa oli, että hevonen painui kuolaimen alle, erityisesti hänen sitä taivuttaessa. Hän oli kuullut minusta tallikavereiltaan ja tuli hakemaan asiaan apua. Heti ensi silmäyksellä näin kyllä, että tytön oma ratsastusasento erityisesti kaarevilla urilla aiheutti suurimman osan ongelmasta, mutta että myös hevosessa oli puutteita - se oli todella voimaton ja puutteellisessa lihaskunnossa. He molemmat olivat vasta tiensä alussa. Annoin heille kahden päivän aikana täsmäharjoitteita, sellaisia mitä junnutyttö yksinäänkin voi harjoitella ja joista hän hyötyisi, vaikkei olisi heti ymmärtänyt ideaakaan oikein. Hevonen parani ja toisena päivänä se hakeutui ravissa jo luotiviivan tuntumaan, sen mitä se jaksoi. Kaikki hyvin? Ei aivan. Toisen päivän päätteeksi tyttö huolissaan vielä kysyi, että näin kun tämä nyt meni, onko se ok? Voiko hän näin ratsastaa? Tämän lausunnon jälkeen kävi ilmi, että tyttöä kiusataan kotitallilla sen takia, että hänen ratsunsa kulkee luotiviivan takana. Anteeksi mitä? Siis ei opasteta, ei auteta vaan kiusataan. Selvitin hänelle vielä uudelleen, mitkä tekijät johtivat nykytilassa siihen, että hevonen oli kuolaimen takana ja että siinä menisi vielä tovi ennen kuin hevonen jaksaisi kantaa itsensä kaikissa hetkissä vakaassa, oikeaoppisessa muodossa. Sitä ennen muoto tulisi vaihtelemaan jonkin aikaa. Helpottunut ratsastajatar kävi kapsahtamassa kaulaan vielä myöhemmin ratsastuksen jälkeen.
Vuosi sitten toukokuussa meillä kävi Saksassa vieraita maan suurimmasta hevoslehdestä Cavallosta. Toimittaja ja kuvaaja tekivät jutun suomenhevosista, joka sitten ilmestyi viime vuoden heinäkuun numerossa. Siinä kun otettiin kuvia, kävi muutama asia ilmi: heillä oli erittäin tiukat ohjeistukset siitä minkälaisia kuvia lehdessä tulisi julkaista. Ensinnäkin niissä kuvissa pitäisi ihmisen (ja mieluusti hevosen) hymyillä leveästi eikä yksikään hevonen saisi olla senttiäkään luotiviivan takana. Kuvaajan kanssa kun siinä päivän aikana monta tilannetta käytiin läpi, hän sanoi, että ratsastan "uskomattoman kauniisti", sen jälkeen hän kysyi missä olen peruskoulutukseni saanut, ja sitten hän kertoi, että vaikka minusta ja nuorista hevosistani saa monta hyvää kuvaa, pitää ottaa riittävästi eri tilanteista, että varmasti saadaan ne, missä hevonen on täydellisessä päänasennossa, muuten heidän lukijoidensa keskuudessa nousee äläkkä. En ole sittemmin nähnyt saatua kuvamateriaalia, mutta lehteen suurimmaksi kuvaksi päätyi se, jossa päästelen neliä Tuurikkaalla meidän laukkaradalla. No, molemmilla ainakin oli hauskaa sekä kuvassa että tosi elämässä.
Ratsastuksesta käytävää keskustelua lähes poikkeuksetta vääristää se, että sitä käydään still-kuvien avulla. Niiden kautta on helppo havainnollistaa ja arvioida asioita, paneutua rauhassa, mutta ongelma on se, ettei ratsastus ole koskaan yksittäisiä paikalleen pysähtyviä hetkiä vaan askelten jatkumoa, parhaimmillaan askelten täydellisen soljuvaa virtaa eli flow'ta. Eikä sen laatua tulisi yksittäisten kuvien valossa edes vakavasti arvioida. Videolta voidaan saada pysäytettyä sellaisia ruutuja, häviävän lyhyitä hetkiä, joita paljas ihmissilmä ei edes kykene havaitsemaan. Nämä eivät mielestäni ole läheskään niin arvokkaita anniltaan kuin yleinen keskustelu antaa ymmärtää. Hevosen terve liikemekaniikka on siellä kaikkien niiden suoritettujen askelten keskiössä - se keskiarvo, jota hevonen toteuttaa. Ei niissä ääripäissä, missä hevonen tasapainoillessaan käy. Tai sen puoleen hänen ratsastajansakaan.
Meistä jokaisesta voi saada otettua hyvän tai huonon kuvan. Maailmanennätysratsastajasta voi saada muistikortille monta monituista liki (!) täydellistä kuvaa, mutta koska kukaan ei vieläkään ole rikkonut 100 prosentin tulosta eli tehnyt kympinarvoisesti joka liikettä radalla, saa hänestä ja hänen hevosestaan myös täydellä varmuudella otettua kuvia, joissa eivät asiat ole optimaalisesti. Hekin, kaikessa erinomaisuudessaan, menettävät joskus tasapainonsa, energiansa ja kantovoimansa, ja ratsastaja joutuu paikkaamaan radalla asian tekemällä joskus suuriakin kompromisseja. Eivätkä hekään ole pyhiä. Toivottavasti tulevaisuudessa radalle tulee ratsukko, joka tekee asiat vielä paremmin - hevonen vielä paremmin omassa, itsenäisessä tasapainossaan, elegantissa ryhdissä, hienossa tahdissa, tanssittaen meidät katsojat toiseen maailmaan, jossa elää kentaureja. Näin toivon.
Olen jo monta kertaa todennut, että kolmen ja viiden tähden GP:n erottaa muistikortilla olevista kuvista siitä, että kolmen tähden GP:n kuvista alle puolet on julkaisukelpoisia ja viiden tähden luokan kuvista yli puolet on jo oikeaa asiaa esittäviä, parhaiden ratsukoiden kuvista liki jokainen näyttää riittävän "nätiltä". Näin se on - kolmen tähden tasolla ollaan vielä vähän hakusessa, viiden tähden tasolla jo varmempia siinä omassa tekemisessä. Eikä sen tarvitse suoraan tarkoittaa, että kolmen tähden tasolla jokainen ratsastaja tietoisesti pahoinpitelisi hevostaan, vaikka toki räikeitä ääripäitä mukaan mahtuu niitäkin.
On muutamia tuhansia vuosia vanha sanonta ensimmäisen kiven heittämisestä. Kritiikkiä pitää voida toki esittää, vaikkei itse olisi täydellinen. Meistä kukaan ei ole täydellinen, ei ihmisenä eikä tässä lajissa. On heitäkin, joilla on hyvä ymmärrys, muttei kykyä tai mahdollisuuksia itse toteuttaa. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin päättänyt, että otan vakavasti vain sellaisen syväluotaavan kritiikin, jota saan taholta, jonka tekemisiä voi nähdä julkisesti livenä tai videoilta, ja jonka tekeminen on linjassa puheen kanssa. Jos kriitikon kompetenssi riittää vain muutamien yksittäisten still-kuvien julkaisemiseen, jätän hänen puheensa varaukselliseen harkintaan. Ehkä se käy ohjenuoraksi muillekin?
Positiivisuus edellä uuteen päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti