maanantai 4. helmikuuta 2013

Self-carriage

Kouluratsastuksessa on joitain ihanteita, joihin kaikessa harjoittelussa pyritään. Klassisen koulutusskaalan portaat ovat: tahti, rentous, tuntuma, lennokkuus, suoruus ja kokoaminen. Osittain nämä aihealueet menevät limittäin. Voimakkaasti vino tai jännittynyt hevonen ei kulje tahdissa, jolloin ensimmäiseenkin tavoitteeseen on vaikea päästä. Muistan eräässä kouluratsastustuomareiden skaalantarkistuksessa kollegan kysyneen: mistä tulee tahdin tärkeä rooli, se että sitä arvioidaan aina ensimmäisenä? Vastaus on yksinkertainen: terve ja itseään terveellä tavalla käyttävä hevonen on aina tahdissa. Kaikki tahdin epämääräisyydet voivat olla oire hevosen hyvinvointiin liittyvistä ongelmista, minkä vuoksi näihin tulisi puuttua ehdottoman tarkasti. Ratsastus itsessään jo lajina kärsii lukuisista eettisistä kysymyksistä, jos ei ongelmista. Siksi urheilukumppanin hyvinvoinnin valvominen on tärkeä osa lajin harjoittelemista.
Hevosen koulutuksen tähtäin on kokoamisessa; luonnostaan etupainoinen hevonen siirtää painopistettään lähemmäs takajalkojaan, joustaa takajalkojen nivelistään voimakkaammin alaspäin ja tasapainottuu siten kaikkien raajojensa välille tasaisesti, mikä lisää sen omaa kehonhallintaa ja suorituskykyä. Voimakkaimmat kokoamisasteet antavat hevoselle mahdollisuuden esittää suurtakin lennokkuuden, liikkeen ilmavuuden muotoa. Englanninkielinen ratsastustermistö käsittää paljon ilmauksia, jotka ovat sellaisia, että niitä on hankala yhdellä suomenkielisellä sanalla kääntää tai selittää. Silti ne ovat kuvaavudessaan ylivertaisia. Avaan tässä muutamia edellä mainittua koulutusportaikkoa sivuten.

Tahti - Energia ja tempo. Tahdin tasaisuus vaatii aina aktiivisuutta, tasaista lihastyötä kokonaisvaltaisesti hevosen kehossa.
Rentous - Elastisuus ja pehmeys. Englanniksi aiheesta puhutaan käsitteellä "suppleness". Se kääntyy sanoille joustavuus, notkeus, taipuisuus, kimmoisuus. Mielentilana "supple" on vastaanottavainen, levollinen. Kun hevosen lihakset ja mieli ovat riittävän rennot, sen kehoon on mahdollista vaikuttaa ja se voi ottaa vastaan ratsastajan avut tarkkaavaisena. Rentous ei ole siten koskaan velttoutta tai hitautta.
Tuntuma - englanniksi usein myös "connection". Tarkoittaa yhteyttä. Ei siis vain ratsastajan käden muodostamaa yhteyttä hevosen suuhun vaan myös kuinka hevonen vastaanottaa avut ja käyttää kehoaan näiden apujen yhteistoiminnan ohjaamana. Kuinka se tasapainottuu ratsastajan istunnan ja ohjastuntuman väliin, annettuun tilaan. Tätä suomeksi kuvataan sanalla "peräänanto".
Lennokkuus - lisääntynyt energia ja työntövoima. Englanninkielinen termi "impulsion" on kuvaava. Se nimenomaan kääntyy työntövoimaksi siinä missä suomenkielinen termi lennokkuus sijoittuu sanana lähemmäs "liihottelemista". Impulse - impulssi - käy myös loistavasti tähän sanapariksi: "Rider's impulse creates impulsion." (Ratsastajan antama impulssi luo työntövoimaa.) "Impulse" kääntyy myös sanalle "sysäys", joka suomen kielessä antaa mielikuvan selkeästä olotilanmuutoksesta. Ratsastajan jalan tuottama sysäys hevosen takajaloista, sen pitkienselkälihasten, epäkäslihasten ja kaulan lihasten kautta tuottaa energisen ja maasta kimmahtavan liikkeen. Tätä kuvataan sanalla "bounce" - (pallon) kimmahdus. Se on juuri, mitä hevosen kehossa tapahtuu. Hevosen paino laskeutuu sen jaloille, jänteet, siteet ja lihakset venyvät, niihin varastoituu energiaa, joka vapautuu hevosen kimmahtaessa takaisin ilmaan. Lennokkuus ei koskaan ole vain laajenevaa askelmittaa tai askeleen levollisuutta (kadenssi) vaan myös energisyyden ilmentymistä hevosen liikkeessä.
Suoruus - parantunut ryhmittyminen ja tasapaino. Kouluratsastussäännöt sanovat, että hevosen tulee liikkua vartalostaan ratsastettavan tien suuntaisena. Suorilla urilla suorana ja kaarevilla urilla kaarteen mukaisesti taipuneena, tasaisesti koko kehostaan. Suoruus on siten aina lisääntynyttä kehonhallintaa, hevosen itsensä sekä ratsastajan hallintaa hevosen kehoon. Lisäksi se on symmetriaa - hevosten luontaisten puolierojen tasoittumista ja kykyä suorittaa kaikki liikkeet samanlaisella laadulla molempiin suuntiin. Sana "alignment" kääntyy sanoille suuntaus, ojennus, ryhmittyminen, suora linja, jotka kaikki sopivat kuvaamaan tuntemaamme suoruus-käsitettä.
Kokoaminen - lisääntynyt takaosan aktiivisuus, etuosan keveys ja ryhti. Kuvaus englanniksi "increased engagement, lightness of the forehand and self-carriage" on asian ytimessä. "Engagement" kääntyy tässä yhteydessä yhdistymiseksi, osallistumiseksi, kytkeytymiseksi. "Engage the hindquarters" on takaosan aktivointia koko kehon paremman tasapainon ja sen kantovoiman lisäämiseksi. Etuosan keveyden kautta pääsemme tämän kirjoituksen otsikkoon "self-carriage". Se ei käänny suomeksi yhdellä sanalla kuin "ryhdiksi", mutta on käsitteenä niin paljon enemmän. Raakasuomennoksena voitaisiin puhua "(itse)kannosta".

Oppivanhemmistani ratsastukseeni eniten vaikuttaneet Kyra Kyrklund ja Richard White sanoivat aina: "Sinun tehtäväsi on kantaa itsesi, hevosen tehtävä on kantaa itsensä ja sinut." Tämän kun avaa ajatuksena: ratsastajan tulee omalla kehonhallinnallaan mahdollistaa hevosen tasapainottuminen, aktivoituminen ja ryhdistyminen edellä mainitut kohdat täyttäen. "Self-carriage" edellyttää aina muutamia seikkoja. Se ei voi koskaan mielestäni tapahtua täydellisesti silloin kun hevosen fyysisiin mittasuhteisiin kajotaan. Hevonen voi kantaa itsensä täydellisesti vain silloin kun se saa tehdä sen oman kehonsa ehdoilla: kokoamisen myötä hevosen takaosa laskee, etuosa nousee ja niska tulee hevosen korkeimmaksi kohdaksi. Niska nousee, mutta ei lyhene, vaikka äkkiseltään se siltä näyttäisikin. Tällöin ratsastajan tarjoama tuntuma toimii tukipisteenä hevoselle, mutta hevonen ei kannattele itseään tämän tuntuman avulla. Hevosen kaula on tärkein yksittäinen tasapainottava tekijä hevosen kehossa. Jos sen niskanliikkeitä estetään liian lyhyellä tai joustamattomalla tuntumalla, "self-carriage" jää tapahtumatta.
Liiallinen keveyden ihannointi energian ja aktiivisuuden kustannuksella johtaa samaan puutteellisuuteen, vain toisesta lähtökohdasta. Jos ratsastaja ei koskaan ratsasta hevostaan eteenpäin kohti tuntumaa, se jää helposti jäykäksi ylälinjastaan, vaikka näennäisesti olisi oikeassa työskentelyasennossa. Lisäksi sen ylälinjan lihasten vahvistuminen voi jäädä vaillinaiseksi, jolloin ei päästä koskaan hevosen täyteen liikepotentiaaliin. Huomaamisenarvoista on myös, että hyvin moni hevonen (samalla tavalla kuin ihminen!) vaatii kehonkäytönohjausta. On yllättävän paljon hevosia, jotka luonnostaan liikkuvat kaulaansa lyhentäen, ikään kuin lapojensa väliin työntäen, jolloin hevosen ylälinja ei työskennellessä veny vatsalinjaa pidemmäksi. Hevonen ei tule koskaan "rehellisesti oikeinpäin". Siinä missä omaa kehoaan virheellisesti käyttävä ihminen tarvitsee fysioterapeuttista hoitoa ja fyysisiä harjoitteita, tällainen hevonen tarvitsee ratsastajan, joka opettaa hevosta käyttämään kehoaan toisella tavalla. Muutosprosessissa hevonen pitää opettaa ensin liikkumaan pitkänä selkälinjastaan - työntymään kohti ratsastajan kättä, jotta sitä voitaisiin myöhemmin ratsastaa aktiiviseksi ja parempaan tasapainoon sen tulematta lyhyeksi niskastaan ja selästään.
Toisenlainen hevonen voi puolestaan aina yrittää työntyä ratsastajan kannettavaksi, jolloin tehtäväksi jää muistuttaa hevosta sen työskentelytilan ääripisteistä puolipidättein ja jättää se kantamaan itseään annettuun tilaan itsenäisemmin. Millaista korjaamista hevonen vaatii tulee aina satulan alla olevasta hevosyksilöstä. Taitava valmentaja osaa arvioida hevosen rakenteen ja luontaisen liikemekaniikan heikkoudet ja vahvuudet ja ohjata ratsastajaa tekemään korjauksia, jotka parantavat heikkouksia ja vahvistavat vahvuuksia. Silloin oppiminen on helppoa ja mukavaa molemmille, hevonen pysyy rentona ja yritteliäänä sekä terveessä työskentelyasennossa.
"Self-carriage" ei voi tapahtua koskaan silloin, kun ratsastajan kädentoiminnan suunta ja sen tendenssi on kohti hänen omaa vartaloaan. Siksi lienee syytä heittää ilmoille ajatus: "Yritä aina tehdä enemmän kädenliikkeitä eteenpäin kuin taaksepäin." Niin kuin tanssissa, hevonen tarvitsee ratsastuksessa partnerin, joka on läsnä, elastinen ja mukautuvainen, mutta antaa silti tuen ja ohjaa. Siksi oikea tuntuma on vaikein yksittäinen osa-alue kouluratsastuksessa. Sen ja kaiken yllä mainitun onnistuessa täydellisesti, kouluratsastuksen historia ja nykypäivä ovat tarjonneet joitain huikeita, jopa ylimaallisia hetkiä. Tässä niistä muutama esimerkki:

http://www.youtube.com/watch?v=1R_THSK2wis - ratsukko on energian, kimmoisuuden, mutta samalla joustavuuden ilmentymä!
http://www.youtube.com/watch?v=woJhn__TKfo - tämän ratsukon tekniikassa näkee selvästi, kuinka hevosta tasapainotetaan, mahdollisesti korjataan ja sitten sille annetaan tila työskennellä ja kantaa itseään. Keveys ei tässäkään tarkoita vähäisempää energiatasoa suorittamisessa. Lopputervehdykseen hevonen saapuu lisätyssä ravissa, mutta erinomaisen tasapainotilan ja kannon vuoksi se pystyy pysähtymään turpa luotiviivalla, niskaansa lyhentämättä oikeaan asentoon.

Harjoitteluniloa!

JK.  http://www.youtube.com/watch?v=-HQDlkabe-U - vielä vähän vanhempi videonpätkä ratsukosta, joka huokuu harmoniaa. Tässäkään keveys, jota ratsun kevyt tyyppi vielä korostaa, ei ole voimattomuutta tai tehottomuutta tai kaipaa lisää energiaa.