lauantai 19. tammikuuta 2013

Asenne

Valmennan nykyisin suomalaisia oppilaitani noin kuukauden välein. Jokainen saa kotiläksyt treenien päätteeksi, joiden aihe on ratsukolle ajankohtainen; jonkin tärkeän, sillä hetkellä suurimman ongelman ratkaiseminen tai tietyn työskentelytavan vakiinnuttaminen. Lähtötasostaan ja annetuista tehtävistä riippumatta jotkut ratsukot kehittyvät annettujen ohjeiden mukaisesti ns. kotiharjoittelujaksolla. Tämä tarkoittaa, että seuraavalla treenikerralla voidaan ottaa uusia haasteita harjoittelun alle, usein jo heti ensimmäisellä tunnilla alkuverryttelyn jälkeen. Toiset ratsukot toistuvasti vaativat muistutusta annetuista korjauksista, mutta pääsevät nopeasti jyvälle, ja heidän kanssaan voidaan edetä seuraaviin tehtäviin valmennuskerran sisällä. Kolmannen tyypin ratsukot eivät etene harjoittelukertojen välillä vaan heidän kanssaan on palattava samoihin perusharjoitteisiin, jotta he voivat valmennuksen kuluessa palautua sille työskentelytasolle, jolla he olivat edellisen valmennuskerran päätteeksi. Kuten sanottu nämä ratsukko- ja erityisesti ratsastajakohtaiset erot eivät suuremmassa, pitkän aikavälin vertailussa tule lähtötasosta, hevosen laadusta, ratsastajan iästä tai edes harjoittelutiheydestä. Missä siis syy eroihin?

Haastateltuna ratsastajat usein sanovat harjoitelleensa annettuja tehtäviä. Osa kertoo rehellisesti, etteivät kaikki treenit ole menneet, kuten oli sovittu. Kenties ei olla jopa harjoiteltu kotitehtäviä erilaisista syistä johtuen. Toisilla on aina mennyt "ihan kivasti." Kuitenkin aina päivänkunto kertoo valmentajalle missä mennään. Hevoset suurimmalla todennäköisyydellä toistavat sitä, mitä niiden kanssa on harjoiteltu.
Suurin osa valmennettavistani on sellaisella ratsastuksellisella perustasolla, jossa vastuun harjoittelun sisällöstä kantaa valmentaja. Kun oppija on sisäistänyt ja oppinut jonkin asian (ja ratsastuksessa aina asioita monikossa), hän kykenee soveltamaan tätä tietoa ja taitoa. Sellaisella tasolla oppilaistani ovat ne, jotka ovat ratsastaneet tai ratsastavat ammattimaisesti ja ovat siten sekä kokemustasoltaan että harjoittelun toistomääriltään vakaalla pohjalla. Tällaiset ratsastajat voivat myös itsenäisesti tehdä valintoja kotiharjoittelujakson sisällönmuutoksista, oman tunteensa pohjalta. Suurin osa ratsastajista kuitenkaan ei tähän vielä (tai koskaan) kykene, joten kuuliaisuus opettajan ohjeiden noudattamisessa lienee avainasemassa kehityksen kannalta. Usein on kuitenkin havaittavissa, ettei ohjeita ole noudatettu tai oikeita toistoja saatu aikaan. Miksi?

Yksi ilmiselvä syy on tietysti, ettei ratsastaja ole edellisellä valmennuskerralla oikeista toistoista huolimatta vielä sisäistänyt asiaa. Silloin harjoittelu helposti ohjautuu treenikertojen välillä väärille urille. Ratsastaja raportoi, että edellisen valmennuskerran jälkeen meni viikko pari hyvin ja sitten "ote katosi". Tällaisen tilanteen korjaaminen on melko helppoa; lisää oikeita toistoja. Tarvittaessa kotivalmennuksessa valvotusti.

Joskus kuitenkin on niin, että ratsastaja onnistuu treenissä, kun valmentaja on vieressä "patistamassa" ja tämä toistuu valmennuskerta valmennuskerralta. Jopa onnistuu siten, ettei valmentajan tarvitse kertoa miten asia tehdä vaan ikään kuin iskusanalistankaltaisesti luetella muistutukseksi asioita. Silloin usein syy on ratsastajan keskittymisessä tai lähinnä sen puutteessa. Ja itsekurissa.

Sitten on joukko tilanteita, joita ei voida selittää millään muulla kuin yhdellä sanalla: asenne.

Ihminen, joka tietää asian, ei voi oppia asiaa. Jos ihmismieli on päättänyt, että tämä asia on nyt sisäistetty, "minähän tiedän tämän", se ei ole avoin eikä vastaanottavainen uudelle tai syventävälle tiedolle. Ratsastus äärettömän vaikeana tekniikkalajina vaatii siten ensisijaisesti nöyrän asenteen.
Terapeutti Tommy Hellsten sanoo: Nöyryys on todellisuudentajua. Jotta ihminen voisi oppia ja kehittyä, tulee hänen olla realisti. Nöyryys suomalaisessa kulttuurissa usein ymmärretään väärin, kuvitellaan että nöyryys on jatkuvaa itsensä anteeksipyytämistä. Anteeksipyytämällä ratsastuksessa ei saa mitään, muutamaa kaveria lukuunottamatta. Olemalla realistinen omien taitojensa suhteen sen sijaan pääsee pitkälle.

Kun taitava ammattilainen on hevosen selässä ja tuntee hevosen vastustavan oikeaa taivutusta olemalla jäykkä ja jännittynyt, ratsastaja ensimmäiseksi käy läpi oman kehonsa; tuleeko jostain nyt virhesignaali, onko paino oikein, onko käsi rento, onko jalanasento oikea? Usein omaa kehonasentoaan ja jäntevyystilaansa säätämällä löytyy hevosestakin oikea vaste. Kun ammattilaisen hevonen on ollut viimeisen parin treenin aikana enenevässä määrin hidas jalalle, hän ensimmäisenä tekee muutaman pysähdyksen ja liikkeellelähdön, joissa hän tarkistaa oman vaikutuksensa (jalkansa nopeuden), sitten hevosen antaman vasteen ja sen jälkeen hän "kalibroi" nämä uudelleen halutulle herkkyystasolle. Jos harjoittelu ei tuota muutosta, hän tarkistaa hevosensa kunnon, jotta hevosen käytökselle ei ole fyysistä syytä. Jos sellaista ei löydy, hän rakentaa harjoittelun sellaiseksi, että tulosta tulee. Lisäksi hän puree hammastaan yhteen ja jaksaa korjata tätä perustavaa laatua olevaa ongelmaa, kunnes toistot ovat oikealla tasolla.
Taitavan, kehittyvän ratsastajan tunnistaa aina ensimmäisenä asenteesta: ratsastaja on realisti ja sen lisäksi hän on yritteliäs.

Hevonen toistaa sitä, mitä sillä harjoitellaan. Kilparatsastustermein ratsukon normaali suorituskyky on yleensä 5 % sisällä kouluratsastustuloksena. Tuon 5 %:n yläpäässä ratsukko on silloin, kun se onnistuu muttei ylitä itseään, ja sen alarajalla ratsukko on silloin, kun asiat eivät mene täydellisesti. Jos ratsukko on normaalivedossa vähintään n. 60-65% suoritustasolla - suurimmasta osasta liikkeistä ratsukko niin kotona kuin kilpailuissa saa pisteitä 6-7 - voidaan sanoa ratsukon olevan tuolla tasolla. Jos harjoittelu painottuu siten, että kotona 30 minuuttia tehdyistä toistoista arvioitaisiin numerolla 5-5,5 ja sitten tulee 10-15 minuutin jakso, jossa toistot ovat kuutosen luokkaa, on ratsukon taso yhä 55 prosentin keskitasolla. Se tarkoittaa sanallisesti, että suorittaminen on jotakuinkin tunnistettavissa aiotuksi tekemiseksi. Ollaan vielä kaukana hyvästä.

Tähän statistiikkaan pohjaten: hevosen normaali ns. päivävaihtelu sijoittuu tuohon 5 prosentin marginaaliin. Kun sillä (tai sen ratsastajalla?) on ns. "huono päivä", se suoriutuu senhetkiseen keskitasoonsa nähden muutaman prosentin alakanttiin. Ei sen enempää. Toki joskus kilpailuolosuhteissa kovasti jännittävä hevonen voi tämänkin tilaston ohittaa ja suoriutua 10% oman tasonsa alle. Silloin kuitenkin puhutaan vielä melko huterasta ja häilyväisestä perustasosta, jossa tekeminen pitäisi vakiinnuttaa vahvemmin tietylle tasolle. Usein kyse on nuoresta ja kokemattomasta hevosesta tai ratsastajasta.

Miten ratsastaja kehittyy? Kuten tuli jo todettua, ratsastajan tulee ensimmäiseksi olla realisti. Hänen on itselleen rehellisenä myönnettävä omat tekemisensä ongelmat ja aito lähtötasonsa. Sen jälkeen hänen on asetettava (valmentajansa avulla) realistinen lyhyen ja pitkän aikavälin tavoite. Ja sen jälkeen hänen on pidettävä huolta, että kaikki toistot, jotka hän tekee, ovat mahdollisimman lähellä oikeaa. Tässä yhteydessä lienee muistutettava, että oikealla toistolla tarkoitetaan jokaista käytettävää apua ja siihen saatavaa vastetta. Suorittaminen kun koostuu pienistä hetkistä: merkeistä ja niiden tuottamasta liikkeestä hevosessa. Siksi kaikki aika jonka hevonen on töissä, on merkityksellistä, mukaan lukien verryttelyt. Toistoilla ei siis tarkoiteta vain ratsastettavia liikkeitä.

Oikeita toistoja saa aikaan vain ratsastaja, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Tällainen ratsastaja ei etsi vikaa ensisijaisesti hevosesta, muista ratsastusalueen käyttäjistä tai olosuhteista, ei yksityiselämästään. Ratsastajan tulee olla keskittynyt ja kanavoida tekemisensä oikein. Omassa kotiharjoittelussaan ratsastaja voi asettaa tavoitteita tietyissä sykleissä: tänään ja seuraavalla työskentelykerralla teen nämä tietyt korjaukset itseeni ja hevoseeni ja katson, että onnistun. Pitäydyn suunnitelmassani. Ensi viikkoon mennessä tämä pieni yksityiskohta on korjattu. Päätän, että seuraavalla valmennuskerralla valmentajani ei tarvitse huomauttaa minulle siitä ongelmasta, josta viime kerralla oli puhetta.
Ja viimeiseksi tärkeä asia: siedän epämukavuutta ja hikeä. Vaikka hyvä ratsastus on aina kevyttä ja rentoa, siihen pääseminen vaatii ratsastajalta ponnisteluja. Joskus jokin korjaus tuntuu ratsastajasta hetkellisesti huonolta ja saattaa jopa hengästyttää. Kun ensimmäinen hikikarpalo vierii otsalla, ei ole aika höllätä. Tai sitten on mietittävä tavoitetaso uudelleen.

Onnettomin on urheilija, jolla on vaikean tason tavoite ja halu vain helpon tason harjoitteluun. Siksi rehellisyys itseään kohtaan on onnistumisen tärkeimpiä tekijöitä. Mihin olen valmis itseni laittamaan ja mitä itseltäni vaatimaan päästäkseni tavoitteeseeni ja edistyäkseni? Näihin kysymyksiin vastaamalla ratsastaja voi aloittaa itsetutkiskelunsa, jonka jälkeen hän voi määrittää sekä lähtötasonsa että realistisen tavoitteen, jota kohti työskennellä. Nöyrä, realistinen asennoituminen antaa mahdollisuuden kehitykselle.

Lopuksi vielä pieni tosielämän kertomus asenteesta: Kahdeksan vuotta sitten minulla oli suuri kunnia päästä koeratsastuksen ja haastattelun perusteella Kyra Kyrklundin tallille harjoitteluun. Sinne mennessäni olin jo toiminut valmentajana, käynyt puolitoista vuotta ratsastuksenohjaajalinjaa Ypäjällä ja saanut kouluratsastuksen loppukokeista (he A) täydet pisteet kuuluen luokkani parhaimmistoon. Kun menin ensimmäisen kerran Englannissa satulaan, en saanut ratsuani siirtymään käynnistä raviin vaivatta. Yritettyäni muutaman minuutin, ratsastin ratsastustani seuranneen Richardin eteen ja sanoin: "Käsitän, että ilmeisesti teen aika paljon väärin. Voisitko neuvoa kuinka minun tulee tehdä?" Tätä seurasi puolisen vuotta harjoittelua, jossa koko perusistuntani ja hevoseen vaikuttamiseni laitettiin uusiksi. Nöyryys tiedon edessä piti huolen, että opin joka päivä uutta. Ja sillä opintiellä olen edelleen. Hevonen on paras opettajani.