torstai 18. joulukuuta 2014

Täydellisyys

Näyttää hyvin pitkälti tältä: http://www.topdressage.tv/phpBB3/viewtopic.php?f=190&t=8890&p=19456#p19456

Charlotte Dujardinin ja Valegron ME-tulokseen oikeuttanut vapaaohjelma huokuu oikeaa kouluratsastusta, siten kuin sääntökirjaa tulkitsen. Esimerkiksi sulkutaivutus kootussa ravissa, perään passagessa ja sama käänteisessä järjestyksessä toiseen suuntaan olivat henkeäsalpaavan hyvin tahdissa ja tasapainossa. Upea kontrolli ja liikkuvuus. Kontrolli tässä tarkoittaen, että hevosta ei pidetä missään vaan sen liikkeitä ohjaillaan ja se saa koko ajan suorittaa itsenäisesti. Kontrollista huikeana esimerkkinä piaffet ja laukkapiruetit passagen tahdin lisäksi, liikkuvuudesta sekä laukkasulkutaivutukset että lisäykset. Radan heikoin hetki nähtiin lisätyssä käynnissä, mutta sekin jätti vain jonkin verran toivomisen varaa eikä missään nimessä ollut huono.

Läpi radan pistää silmiin liki täydellinen tahti, joka ei energisyydessään ole sähköinen tai hektinen milläänlailla. Seesteisyys ja levollisuus. Kadenssi. Self-carriage.

Olen vaikuttunut. Olin 2009 Windsorissa katsomassa, kun jossain määrin kiistelty Totilas voitti. Siinä hevosessa ja sen suorittamisessa oli oma hehkunsa - mutta se nimenomaan oli suorittamista. Energiatasojen pikkutarkkaa säätelyä sillä rajalla, että säätely pettää. Valegro näytti tänään aamulla siltä, että se oli pitämässä hauskaa - niin kuin se olisi treenannut oman ihmisensä kanssa yksin jossain pellolla. Olemuksella, josta tulee mieleen parhaimmat työ- ja tottelevaisuuskoirat.

Elän saksalaisessa ympäristössä, jossa kovin vahvana on "pyöreänä ratsastamisen" kulttuuri. Siis tunnetummin rullaustekniikkaa käyttämällä työskentely kouluratsastuksessa. Toki poikkeuksia löytyy, mutta keskiverto (etelä-)saksalainen haluaa kovastikin työntää hevosen jalalla "umpikujaan", josta pitää huolen suhteellisen vahvasti passiivinen käsi. Omanlaistani ratsastusta näkee harvemmin.

Taannoin meillä kävi kokeilemassa hevosia paikallinen kouluratsastusvaikuttaja, grand prix-tasollakin kilpaillut tuomarisihminen. Hän sanoi: "Olen yllättynyt, että joku voi kouluttaa hevosia noin kevyellä tuntumalla." En tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Tiennyt edes, oliko se hänen perspektiivistään hyvä asia. Tykkäsivät kuitenkin lahjakkaasta ja herkästä hevosesta. Kokeiluapuna ollut paikallinen nimiratsastaja totesi, että "hieno hevonen, vain toinen koulukunta". Mutta itsekriittisenä ihmisenä jäin miettimään, onko minun syytä tarkistaa näkemystäni - oliko keveys mennyt jo yli? Esimerkiksi energian kustannuksella? Pohdiskelin asiaa pari viikkoa.

Joka tapauksessa taas nähtyäni tämän radan, olen vakuuttunut siitä, että valitsemani tie on minulle ja hevosilleni oikea, ja olen inspiroitunut pitämään oman lippuni korkealla. Tyylejä on monia, en väitä olevani yksikantaan oikeassa, mutta omassa systeemissäni minä tiedän mitä minä teen. Ja se riittää niin kauan kuin kehityn ja opin uutta ja katson ylöspäin oikeaan suuntaan. Näin aluksi edellä mainittua ratsukkoa. Nämä asiat ovat sitä täydellisyyttä, johon minä pystyn tässä vaiheessa elämääni ja uraani. Myöhemmin ehkä rahkeet riittävät johonkin muuhunkin. Tai sitten eivät. Ehkä täydellisyyttä onkin vain yrittää tavoitella sitä.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Kolme ohjetta kokoamiseen

Näin joulun alla ajattelin, että on aika laittaa ilmoille muutama käytännönneuvo, joilla omaa ratsastustaan voi parantaa. Nämä seuraavat kolme ohjetta ovat sellaisia, jotka joudun käymään läpi jokaisen uuden ratsastajan kanssa, joten voidaan puhua hyvin universaaleista ongelmista. Kaikilla kolmella asialla on myös hyvin suuri vaikutus yhteen kouluratsastuksen tärkeimmistä tavoitteista: kokoamiseen.
Siispä asiaan.


1. Päätä mihin menet

Hevosen tasapaino ja siten oikea työskentelyasento on aina riippuvainen ratsastettavasta reitistä. Ei ole peräänantoa ilman reittiä. Tiedä siis mihin ratsastat! Kaikista selvimmin tämän näkee kulmissa, joissa heittämällä n. 90 % ratsastajista antaa hevosen oikoa enemmän tai vähemmän. Ja nyt siis en tarkoita pelkästään sitä, että hevonen kanttaisi kulman sisään vaan sitä, että ratsastaja antaa hevosen päättää mistä kulma alkaa. Itselläni meni useita vuosia ennen kuin ymmärsin mihin "Kyran kulmaharjoituksella" pyritään: ei ainoastaan reitinhallintaan, yksinkertaisiin apuihin ja hevosen tottelevaisuuteen vaan myös hevosen painopisteen hallintaan. Hyvin moni hevonen nimittäin ennen kulmaa siirtää painopisteensä kohti sisäetujalkaa, vaikkei poistuisikaan ratsastajan valitsemalta reitiltä. Tämä poikkeuksetta vie hevosen painopisteen pois sen takajaloilta ja hävittää siten oikean kokoamisen. Tiedä siis mihin ratsastat, mistä kulma eli kääntyvät askeleet alkavat ja mihin ne päättyvät. Kun hevonen tekee omia ratkaisujaan, korjaa painopiste pidätteellä alkuperäiseen paikkaan (tarvittaessa pysäyttäen), myötää ja jatka. Ole pedantti ja johdonmukainen!


2. Ratsasta hevosen rintakehää

Hevosen selässä on helppo keskittyä turhan paljon siihen, mitä näkee edessään: hevosen päähän. Muista, että se on vain 10% hevosen vartalosta eikä sen sijainnilla ole niin suurta merkitystä, sillä hevosen pää lähes poikkeuksetta tulee oikeaan paikkaan, kun hevosen etuosa muutoin tekee oikeita asioita. Hevosen tulee kantaa rintakehäänsä ja kaulantyveään, jotta se voisi olla tasapainossa. Kun ratsastat hevosta, kuvittele sen etujalkojen taakse ja kaulantyven ympärille "silmukat", joilla ikään kuin nostat hevosta ylöspäin. Tämä mielikuva ei itsessään auta ratsastajaa muutoin kuin säätelemään mihin suuntaan ja minkäsuuruisia apuja hän tekee, mutta voi olla hyvinkin hyödyksi, kun hevosta aletaan koota enemmän. Hevosen pään asettaminen muutama senttimetri jompaankumpaan suuntaan on hyvin usein täysin riittävä toimenpide hevosen pään ja kaulan kaarevuuden kontrolloimiseksi. Kun tasapainossa on ongelma, mieti aina ensimmäiseksi: mihin hevosen säkä osoittaa ja onko se suorassa vai kallellaan? Kuten ensimmäisessä kohdassa todettiin, hallitse hevosen suunta ja painopiste.


3. Anna virheen tapahtua

Kouluratsastusta on kahta lajia: kilparatsastusta ja hevosenkoulutusta. Ensimmäinen tähtää ratsukon vahvuuksien esittämiseen ja heikkouksien peittämiseen, jolloin ratsastaja toisinaan radalla tukee hevosta enemmän kuin on hevosen kehityksen kannalta suotavaa. Jälkimmäinen on se, millä pidetään huolta, että hevonen kehittyy ja myöhemmin tarvitsee yhä vähemmän tukea ratsastajalta.
On äärettömän tärkeää, että ratsastaja harjoitellessaan antaa virheiden tapahtua. Mitä tämä tarkoittaa? Jotta hevonen voisi oppia, pitää olla tapahtuma eli käytös, korjaus ja myötääminen eli vahviste. Jos ratsastaja pitää avut "päällä" enemmän tai vähemmän kaiken aikaa, hevonen ei opi itsenäiseksi eikä siis välttämättä edes kirjaimellisesti opi mitään, mistä olisi hyötyä myöhemmin. Pahimmillaan hevonen turtuu merkeille. Ennakointi tarkoittaa, että ratsastaja tekee valintoja harjoiteltavien asioiden, niiden toteutuksen ja koulutustilanteiden suhteen. Ei että ratsastaja tekee asiat hevosen puolesta. Ratsastaja, joka ei anna hevosen erehtyä, on usein sama ratsastaja, joka ei saa hevostaan koottua. Jotta hevonen kokoaisi itsensä oikein, tulee sen olla tasapainossaan itsenäinen. Tämä tarkoittaa, että ratsastajan on uskallettava jättää hevonen yksin tasapainonsa kanssa silläkin uhalla, että hevonen menettää kantonsa, ja ratsastaja joutuu korjaamaan tasapainon uudelleen. Siis anna ohjeet ja palaute, katso miten käy, korjaa ja anna palaute. Älä häkelly, jos joudut korjaamaan joskus useampaan kertaan. Pidä huolta, että vasteiden laatu säilyy, mutta tee hevosesta samalla itsenäinen. Hevonen voi kannatella itsensä vain jos ratsastaja antaa sen tapahtua eikä kannattele hevosta.


Kun nämä kolme asiaa ovat hallinnassa, loppu on vain hienosäätöä.

Hyvää Joulua!

Yleisön pyynnöstä vielä kuvan kera. Tässä ne mielikuvasilmukat hevosen rungon ja kaulantyven ympärillä. Niillä korjataan, ei kannatella! :) JK. Hevosen rungon ympäri menevä silmukka voisi olla kiinni myös ratsastajan jaloissa. Tämä voisi mielikuvana auttaa vielä paremmin monia, jotta ratsastus ei painottuisi liikaa käsiin.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Suomi – ratsastuksen melankolinen peräkylä?

Provosoinpa heti alkuun otsikolla. En ihan älyttömän herkästi ryhdy yleistämään, mutta nyt on sopiva mielentila pienelle henkiselle tuuletukselle.

Olen asunut Saksassa nyt putkeen kaksi vuotta. Tätä aiemmin olen asunut täällä lyhyemmin ja toisen lyhyen jakson Iso-Britanniassa. Laskin tuossa taannoin, että olen ratsastanut kahdeksassa eri maassa, joko yksittäisiä kertoja tai jonkin jakson putkeen. En sano, että se antaa pohjaa arvostelulle, mutta jonkinlaiselle analysoinnille.

Suomi on hyvä hevosmaa. Se tiedetään täälläkin – siellä missä minkäänlaista yleissivistystä on havaittavissa. Talliin tupsahti toiselle asiakkaalle uusi kengittäjä muutama viikko sitten. Sen lisäksi, että hän osasi suomeksi sekä tervehtiä, laskea kahteen, sanoa ”seppä” että tunnustaa tunteensa (”minä rakastan sinua”), hän tuntui arvostavan suomalaista hevososaamista hyvin korkealle. Kehui ravikuskeja, suomalaisten hevosammattilaisten työmoraalia ja sanoi että suomalaiset ovat aitoja hevosihmisiä. Hän on pitkälti oikeassa.

Suomessa on monta hyvää puolta. Suhteellisen nuoren hevoskulttuurin sekä yleisen suhtautumistavan vuoksi suomalaiset ovat avoimia uudelle. Meillä sekä tehdään että luetaan tutkimuksia koskien hevosten ruokintaa, hoitoa, fysiologiaa... lista on pitkä. Suomessa kuullaan mielellään, mitä muualla ollaan mieltä asioista. On melkein jopa ulkomaisten valmentajien luvattu maa, sillä suomalainen kuuntelee huolella ja uskoo myös herkästi, jos puhujalla on eksoottiselta kalskahtava tai otsikoissa vilahtava sukunimi.
Ratsastuksen näkökulmasta meillä on vielä yksi ylivertainen yksityiskohta: Kyra ja kyralainen ratsastuskulttuuri. Mitä se tarkoittaa? Logiikkaa ja hevosystävällistä, yleispätevää hevosenkoulutusmetodia, joka pohjaa tutkittuihin eläintenkoulutusteorioihin. Kyralainen koulukunta on myös tuottanut koko joukon ihmisiä, jotka ovat päteviä kouluttamaan hevosia ihan kovimmalle tasolle saakka – tästä on lehtihaastatteluissa maininnut mm. nykyinen kouluratsastuksen maajoukkuevalmentaja Faurie.
Keskiverto suomalainen harrasteratsastaja ratsastaa kansainvälisessä vertailussa hyvin, silloin kun sillä tarkoitetaan suhteeellisen tasapainoista ja johdonmukaista istuntaa ja loogista hevoseenvaikuttamista.

Mitä Suomessa ei ole? Ihan älyttömän suurta määrää hevosia, varsinkaan siellä huipputasolla. Mutta eipä meillä ole niin paljon ihmisiäkään kuin esimerkiksi Saksassa. Ja miinuspuolelle laskettakoon myös kilpailuiden vähäinen määrä ja kalleus. Sekä pitkä talvi. Nämä ovat kuitenkin vain suhteellisia asioita.

Vedänpä tässä välissä faktat yhteen: Suomessa on kaikki mahdollisuudet kehittyä hyväksi ratsastajaksi. Suomessa osataan. Suomessa on ihan hyviä hevosiakin. Suomessa on halleja ja kelvollisia treenausolosuhteita tarjolla ihan ympäri maata. Suomessa voitaisiin järjestää enemmän kilpailujakin, vaikka vain kilpailuharjoitustasolla. Suomessa on mahdollisuudet vaikka mihin!

Ja missä sitten mättää? Suomi on melankolian ja päämäärättömän laiskottelun tyyssija. Suomalainen luonteenlaatu on helposti itsesääliin käpertyvä. Miksi? Koska se on helppoa. Huomattavasti helpompaa kuin kuulla kuinka asiat oikeasti ovat. Huomattavasti helpompaa kuin tehdä asioille jotain. 

Suomalainen haluaa olla hyvä, hevoselle ainakin ja mielellään parempi ratsastajana kuin naapuriboksin pullaponin omistaja. Suomalainen sanoo olevansa motivoitunut ja hehkuttaa kuinka on sitoutunut ja valmis panostamaan. Suomalainen saattaa lukea, analysoida ja ajatellakin. Mutta mitä suomalainen tekee? 

Kun hevonen ensimmäisen kerran heilauttaa päätään treenissä, juoksee hän talliin kaivamaan kaapista psyllium-kuurin tai soittaa satulansovittajalle. Kun ensimmäisen kerran treenissä tulee selvempi hiki jommallekummalle, on kyse stressistä tai vilustumisesta ja treeniä kevennetään.
Kun suomalainen kuulee treenissä, että hevonen ei vastaa apuihin oikein ja että 57% helposta B:stä ei ole hyvä tulos, suomalainen menee toisen valmentajan treeniin hakemaan näitä kumoavaa tietoa. Suomalainen haluaa kuulla, että tekee ihan kohta piaffea, vaikka siirtyminen käynnistä raviin tulee viiden sekunnin viiveellä. Suomalainen haluaa myös kuulla, että se tapahtuu ihan kohta. Ehkä jo huomenna. Ja ilman harjoittelua. Ja todennäköisesti myös sillä omalla viisitoistavuotiaalla risteytysruunalla, joka ravasi tahdissa viimeksi helmikuussa.

Ja sitten kun koko kisakausi meni ohi hevosen mysteeristen virusoireiden vuoksi, suomalainen mielellään moittii kilpailusysteemiä. Ei ollut taaskaan riittävästi kisoja, ainakaan lähellä. Kuinka täällä nyt mihinkään kehittyisi? Eikä missään olisi kuitenkaan yhtään kelvollista pohjaa, missä sitä helppoa B:tä voisi turvallisesti hinkata. Ja jos voisi, on tuomari vähintäänkin puusilimä. Ja sitten ihan viimeisenä korttina on haukkua tallinomistaja, joka on syntipukki kaikkeen, mihin ratsukko ei ole urallaan yltänyt. Välittämättä siitä, että suomalainen käytti vuodessa enemmän rahaa uusiin loimiin ja lisärehuihin kuin valmentautumiseen.

No joo, kärjistystä kaikki tyyni, mutta ei niin, etteikö takana olisi jotain ajatustakin. Ja jos ei ajatusta, jonkinlaista vuosien varrella kertynyttä tilasto-otantaa.

Missä se ero saksalaiseen kulttuuriin sitten on? Täällä sanotaan suoraan. Täällä myös ymmärretään, että jos on hyvä, pärjää kisoissa ja etenee. Joskus täällä uskotaan siihen vähän liikaakin, mutta mihin tällainen ajattelu johtaa, on enempään työntekoon. Ne, jotka ratsastavat tosissaan tekevät kovasti töitä asian eteen: ratsastavat ja harjoittelevat. Mikä vapaapäivä? Mikä palauttelu? En väitä, että ilmiö olisi pelkästään hyvä, mutta se myös jollain todennäköisyydellä tuottaa uusia, kykeneviä ja pärjääviä ratsastajia. Vaikka heidän hevosensa söisivät heinää vain kahdesti päivässä (apua!) ja asuisivat tallilla, jossa ei ole minkäänlaista tarhausmahdollisuutta.

Kuten jo alkuun toivottavasti annoin ymmärtää – suomalaisessa hevoskulttuurissa on hurjan monta hienoa puolta. Erityisesti se, kuinka suomalainen keskiverto hevosihminen on hevosen puolella. Siitä ei pidä luopuman, sillä hevosen voi kouluttaa ihan hyvin sitä vastaan kääntymättäkin. Mutta jossain kohtaa soisi suomalaisen tekevän muutakin kuin analysoivan ja selittävän. Ehkä edes kerran vuodessa, vaikka joulun jälkeen.


JK. Selvyyden vuoksi: Meillä ruokitaan hevoset vähintään kolmesti päivässä. Ne syövät heinän lisäksi lusernia ja vain vähän väkirehua. Ne pyritään ottamaan karsinasta ulos kaksi kertaa päivässä ja niille annetaan riittävästi palautumismahdollisuuksia. Ja tehdään kaikki, että ne voisivat voida hyvin. Ja niitä koulutetaan niiden ehdoilla. Mutta tavoitteellisesti ja edistyen. Ja niin, että tulee hiki. Ja kyllä, kaikki tämä on onnistunut tähän saakka ihan hyvin, liiallisia kompromisseja tekemättä.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Taidonoppiminen: Lähdekritiikki ja tosin totuus

Ratsastus on nykyään voimakkaasti naisvaltainen laji. Mikä on naisille tyypillistä käytöstä? Puhua ja analysoida.

Lienen jo jossain aiemmassa kirjoituksessani pohdiskellut analysoinnin puolia. Tietty pohdiskelu on aina tarpeen, mutta hevosenselässä on syytä keskittyä enimmäkseen toimintaan ja tuloksien pikaiseen peilaamiseen. Se siitä näin lyhykäisyydessään.
Kun sitten on laskeuduttu ratsailta, on aika syvempään analyysiin. Etenkin pidemmän aikavälin tilastojen valossa. Jossain hetkessä käy sitten väistämättäkin niin, että analysointi herättää kysymyksiä, joihin ei löydy välittömästi vastauksia. Ennen internet-aikakautta juteltiin kokeneemmille hevosihmisille tallilla, soitettiin valmentajalle ja luettiin sekä vanhat kirjat kotona että käytiin kirjastossa kaivamassa uusia. Mitä tehdään tänään? Avataan google ja kipaistaan ht.nettiin. Lähin datayhteys löytyy tavan harrastajan tallitakin taskusta.

Opettajat tämän päivän kouluissa eri koulutusasteissa puhuvat lähdekritiikistä. Pitää osoittaa tervettä epäluuloa tietolähteen todenperäisyyttä kohtaan. Käyttää suomeksi sanottuna järkeä siinä, miten erilaisia tietolähteitä arvottaa ja mistä tietoa kaivaa. Kaikki mikä internettiin on ladattu ei ole totta. Pahimmillaan kritiikitön suhtautumistapa johtaa hevosen hyvinvoinnin heikentymiseen, kun hevosen hoitoa tai treeniä muutetaan väärien, ammattitaidottomien ohjeiden mukaisesti.

Toisinaan netinkäyttö voi aiheuttaa kiusallisia tilanteita. Todistin tällaisen viime keväänä. Tallillamme oli hevonen, jolla oli ollut pidempään hengitystieoireita. Näitä sitten lähdettiin tutkimaan ja limanäytteestä selvisi, että hevosella oli eräänlaisia streptokokkibakteereja kiusanaan. Eläinlääkäri määräsi täsmälääkityksen ja totesi, että hevonen tullee kuntoon viikossa. Tilanne oli hallinnassa, kunnes hevosen omistaja meni nettiin ja pisti googleen sanat "streptokokki" ja "hevonen". Hakutuloksiin ilmestyi yksi sana heti päällimmäisenä, se oli "pääntauti".
Ei olisi ollut ongelmaa tässäkään, mutta hevosenomistaja oli suhteellisen tuore ja kokematon omassa lajissaan eikä tiennyt mitä pääntauti tarkoittaa: mikä sen taudinkuva on ja miten siihen yleisesti suhtaudutaan. Eikä välittänyt tilanteessa ilmeisesti opiskellakaan. Kun häneltä sitten kysyttiin, mikä hevosella oli, hän vastasi kirkkain silmin, että pääntautihan sillä. Suhteellisen harmittomasta, toisen streptokokin aiheuttamasta hengitystieoirehdinnasta tuli päivän sisällä koko Münchenin miljoonakaupunkialueen laajuinen mayday-hätätila. Tässäkin internet auttoi asiaa - facebook toitotti, että tallillamme oli pääntautia, ja ihmiset ajautuivat paniikkiin ja vaativat karanteenia.
Sain silloin onneksi pikaisesti tutkineen eläinlääkärin kiinni, joka kielsi koskaan käyttäneensä tätä sanaa eikä voinut käsittää, mistä moinen huhu oli lähtenyt liikkeelle. Muutama päivä meni, että saimme pahimmat "tulipalot" sammutettua ja väärät huhut kumottua. Asiasta aiheutui kuitenkin haittaa sekä kaikille tallilla hevosiaan pitäville että tallinomistajalle.

Internetissä on paljon tietoa, mutta yleistä totuutta sieltä on turha etsiä. Nuoret ihmiset, jotka ovat omaksuneet sosiaalisen median blogeineen omaksi maailmakseen, tuntuvat usein kuitenkin pitävän tätä ympäristöä vähintään "toisena todellisuutena". Lähdekritiikin puute näkyy siinä, kuinka toisten kirjoituksia ja sitä, millaisena he esiintyvät näissä foorumeissa, pidetään totena. Tällainen saattaa helposti saattaa ajatukset väärille urille. Jokainen kun haluaa esiintyä sellaisena kuin haluaisi olla. Elämä voi olla yhtä blin-blingiä ja Kingslandiä, vaikka todellisuus olisikin toista.

Vertaistuki on tärkeä osa yhteisöllisyyttä ja ihmisyyttä. Siksi kai näitä sosiaalisen median areenoita ihmiset käyttävätkin. Yhtälailla kuin kahvittelu naapurin kanssa voi käydä terapiasta, voi se myös aiheuttaa kateutta ja ikäviä tuntemuksia omasta riittämättömyydestä. Ei naapuri aina esiinny toiselle ihmiselle todellisessa valossa - sano että avioliitto on kuraa ja palkka huono ja luottokortit tapissa. Mieluummin sitä esittää toiselle ihmiselle onnellista menestyjää, ihan vain suojellakseen itseään. Sama ilmiö toistuu somessa, jossa ihmiset ovat keskimääräistä upeampia ja urheampia. Postauksiin laitetaan kuvia ruusukkeista ja uusista varusteista, taka-alalle jäävät kuraiset kumpparit ja hevosen repimä talliloimi. Eikä kukaan tahdo kirjoittaa avoimesti, että ratsasti huonosti. Miksi haluaisi?

Tällaiset seikat saattavat johtaa myös vääristyneisiin käsityksiin hevosalasta. Sikäli kun olen oikein käsittänyt, hevosalan oppilaitoksissa keskeyttämisprosentti on nousussa. En ole tuoretta tilastoa tästä nähnyt, joten nyt sopii harjoittaa lähdekritiikkiä - tämä heitto perustuu omaan tuntumaan ja kuultuun, puhuttuun tietoon. Mikäli tendenssi todella on tällainen, se kertoo ainakin yhdestä ilmiöstä: odotukset opiskelulle, sen sisällölle ja alalle ovat olleet epärealistiset. Miksi muuten ihmiset lopettaisivat kesken? Jos he tietävät, mitä ala ja alalla opiskelu on käytännössä, he tuskin jättävät suhteellisen lyhyttä koulutusta kesken.

Yksi totuus on: hevosala on rankka. Olen onnellinen siitä, että jo nuorena tyttönä näin joidenkin kotimaan huippuammattilaisten työskentelyä ja sain muodostaa käsityksen siitä, millaista on olla hevosalan ammattilainen. Se "nyrkkipajameininki" oli ja on kaukana siitä julkisuuskuvasta, joka luksuslajin ympärille on vuosien varrella rakentunut. Totuus on kuitenkin, että suurin osa hevosalanammattilaisista työskentelee yhä mudan, irronneiden kenkien sekä mustelmien ja paleltumien täplittämien reisien maailmassa. Siellä, missä todellisuutta ei tarvitse etsiä, se tuntuu luissa ja ytimissä.

maanantai 18. elokuuta 2014

Muotoseikat

Muoto, peräänanto, kuolaintuntuma, kontakti...

Näillä sanoilla kuvataan ilmiötä, jota opetustyössäni nimitän termillä "hevosen työskentelyasento". Eikä mikä tahansa työskentelyasento vaan se oikeaoppinen. Mitä tällä tarkoitetaan?

Hevosen keho ei varsinaisesti ole luotu ratsastusta varten. Vuosituhansien jalostus on toki vaikuttanut rakenteen soveltuvuuteen, mutta yhä hevosella on tietynlaisia vaikeuksia ratsun tehtävistä suoriutuakseen. Hevonen itsessään on etupainoinen eläin. Se kannattelee yksilöstä riippuen n. 60-70 % painostaan etujaloillaan. Tämä johtaa kehon epätasaiseen kuormittumiseen ja tasapainottomuuden kautta hevosen heikompaan hallittavuuteen. Jotta hevonen voisi työskennellä terveesti, sen tulee siirtää painopistettään taaemmas kehossaan eli niiata takajalkojensa päälle. Tämä tasapainottuminen tuottaa sitten sivutuotteena aina hevosen parempaa ohjattavuutta. Tässä ovat syyt työskentelyasennolle, jota peräänannoksi kutsutaan.

Mitä hevosen kehossa tapahtuu? Hevonen koukistaa enemmän takajalkojaan siten että jalkojen nivelet painuvat alas, sen ylälinjan ligamentit "kiristyvät" ja nostavat sidekudosten ja lihasten tuella hevosen runkoa ylöspäin. Hevonen kannattelee kaulantyveään korkeammalla. Ensimmäiseksi harjaantumaton silmä huomaa yleensä sen viimeisen seurauksen: hevosen kaula kaartuu ja sen nenäpii lähestyy luotiviivaa. Työskentelyasento mahdollistaa sekä painon tasaisemman jakautumisen hevosen jalkojen kesken että sen  kehonhallinnan.

Miksi tämä on tärkeää? Ei ainoastaan yllä mainituista syistä vaan myös koska ratsastajan paino aiheuttaa painetta hevosen selkärankaan. Vaikka tämä rakenne on hevosella luontaisesti hyvin jäykkä, väärässä asennossa ja / tai epäsopivin varustein tehty työ voi muuttaa hevosen selkärangan asentoa. Ns. oirehtiva "kissing spine" (ratsastavat eli toisiaan hankaavat selkärangan nikamat) on joidenkin eläinlääkäreiden mukaan yksistään väärällä treenillä hankittu vaiva. Lisäksi hyvin suuri osa, elleivät jopa kaikki, ratsastukselliset ongelmat tulevat hevosen väärästä vartalonkäytöstä.

Olen vuosien varrella huomaamattani erikoistunut hevosten erilaisten fyysisten vaivojen kuntoutukseen. Oppiin on tullut hevosia, joilta on kadonnut yksi tai useampi askellaji, surkastunut tai loukkaantunut yksi tai useampi lihas tai lihasryhmä, hävinnyt ratsastettavuus... Näiden hevosten kanssa työskentely on ollut mielenkiintoista ja saanut huomaamaan, kuinka paljon oikealla työskentelyasennolla on merkitystä hevosen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Minulla on viime aikoina ollut työn alla useampi uusi hevonen. Omia ja muiden. Yksi yhteenveto on helppo tehdä: on huomattavasti helpompi ohjata kouluttamaton hevonen käyttämään kehoaan oikein kuin opettaa tämä taito hevoselle, joka on jostain syystä oppinut vääriä liikeratoja. Miksi näin on? Peräänanto on hevoselle suhteellisen luontainen tila. Hevonen, jolla on yhtään ratsastukseen soveltuva, terve rakenne, hakeutuu peräänantoon aina, kun sen painopiste on likimain sen kehon keskellä ja se tekee riittävää lihastyötä kehollaan riittävän rennossa mielentilassa. Tämä on totuus. Hevosia ei tarvitse "ratsastaa peräänantoon" vaan tasapainoon, joka itsessään tuottaa halutun työskentelyasennon. Tämä on prosessina huomattavasti vaikeampaa, kun hevonen on oppinut toimimaan toisin.

Entiset ravurit ovat mm. ryhmä, joilla haasteita on ihan eri tavalla. Aisojen välissä suorin vartaloin toimiva, sekillä "väärinpäin" tuettu vartalonasento on lähes päinvastainen sille, mihin kouluratsastuksessa pyritään. Hevonen menettää ihan ensimmäiseksi lapojen "rotaation" eli sen, että se työntäisi ulkolapansa eteenpäin kääntyessään. Tämä jo itsessään johtaa suurimpiin tasapainovaikeuksiin ja ns. kaatumiseen ratsastaja selässä. Toinen on luonnollisesti verrattaen ylhäälle viritetty päänasento, josta hevosen pitää oppia pois. Hevosen täytyy oppia pidentämään ylälinjaansa ja nostamaan ja tasapainottamaan kehoaan ylälinjan lihastyöllä kaulan mekaanisen ylösnoston sijaan.

Kaikenlaisia virheellisiä liikeratoja löytyy myös "puhtailta" ratsuilta. Gramaanien (englanniksi "veto-ohjat") liiallisen ja vääränlaisen käytön jäljiltä olen korjannut useita hevosia. Näillä ongelmana on ollut laaja kirjo vaivoja: surkastuneet selkälihakset, kaulan lihasten epätasapaino, lapojen rotaation häviäminen... Erilaiset kiputilat aiheuttavat samanlaista jälkeä. Ratsastettavuusongelmia tulee myös ihan ilman näkyvää syytä, vain ajattelemattomasti toteutetun peruskoulutuksen jäljiltä. Viime aikoina olen korjannut hevosta, jolta puuttuivat jarrut, koska se pidätteen tuntiessaan valui lavoilleen. Tätä ei ulospäin ollut helppo nähdä, koska hevonen on rakenteeltaan ryhdikäs. Vasta runsaat toistot satulasta käsin avasivat verhot todellisen ongelman edestä, sillä hevosella oli runsas repertuaari selviytymiskeinoja ja kikkoja, joilla se kompensoi tilaansa. Kun nämä yksi toisensa jälkeen oli käyty läpi, jäi jäljelle se varsinainen ongelma, jonka korjaaminen on muuttanut koko hevosen ratsastettavuuden. Aina oikea vastaus ei ole kristallinkirkas kokeneellekaan hevosenkorjaajalle.

Jokaisen hevostaan kouluttavan ratsastajan tulisi tuntea hevosen biomekaniikkaa edes auttavasti. Ja jokaisen itseään opettajaksi tai valmentajaksi tituleeraavan ihmisen tulisi opiskella aihetta aktiivisesti. Mitä enemmän tällaista fysiologista tuntemusta alalla on, sitä paremmin hevoset voivat. Tästä olen varma.

PS. Jos "peräänantoon ratsastaminen" kuitenkin kiinnostaa aiheena (kuten netin keskustelupalstat antavat usein ymmärtää), keväällä julkaistu Perusratsastus -kirjan uusittu painos antaa aiheeseen työkalut.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Testaa itseäsi ja ota vaikutteita

Oppiäitini Kyra on usein julkisesti sanonut: "Jos teet niin kuin olet aina tehnyt, saat sitä mitä olet aina saanut." Tämä tarkoittaa, että mikäli ratsastaja haluaa kehittyä ja edistyä, pitää olla valmis muuttumaan ja muuttamaan asioita. Joskus jopa kokeilemaan uutta.

Ratsastus on laji, jossa helposti urautuu. Tämän näkee ratsastajien suuressa maneerien kirjossa. Ratsastuskoulut ovat paikkoja, joissa opettajien pitäisi pysyä kovin valppaana korjaamaan alkavat huonot tavat. Mitä suuremmat ryhmät, sitä vaikeampi on puuttua yksittäisten ratsastajien virheasentoihin, väärään tekniikkaan tai huonoon ajoitukseen. Usein sellainen ratsastaja, joka pärjää ryhmän mukana, onnistuu harjoituksissa kohtalaisesti, saa helposti "pitää virheensä", oli se sitten vaikka käsien väärä asento tai paukuttavat pohkeet. Tästä syystä monelle ratsastuskouluratsastajalle olisi todella tärkeää ottaa säännöllisin väliajoin yksityistunteja, joissa pääpaino olisi perustekniikan hiomisessa. Ihmiskeho on se väline, jolla hevosta ratsailla hallitaan. Jos tämä instrumentti on epäkunnossa tai toimii teknisesti huonosti, ratsastus tulee aina olemaan sitä samaa.

Urautumiseen eivät syyllisty vain ratsastuskouluissa ratsastavat. Yksin harjoittelevat yksityisratsastajat lienevät vielä suuremmassa vaarassa tehdä asiat aina samalla tavalla; hevonen pysyy samana joka viikko ja päivä eikä heillä ole edes ketään muistuttamassa siitä, mitä piti korjata! Yksin ratsastavan ihmisen vastuu omasta harjoittelustaan on valtavan suuri, jopa epäinhimillinen. Ihmisen on kovin vaikea toimia sekä urheilijan että valmentajan (peilin) roolissa yhtä aikaa. Helposti pienet virheet lipsahtavat sormien välistä ja ajanmyötä kasvavat yhä isommiksi ongelmiksi. Yhtäkkiä ratsastaja huomaa, ettei hevonen enää vastaa perusapuihin lainkaan halutulla tavalla tai on tullut vinoksi tai mitä milloinkin.

Kehittyvän ratsastajan on tärkeää testata itseään. Tähän sopivia ovat tietynlaiset harjoitteet ja kilpailusuorituksenkaltaiset tilanteet. Mitä tulee kouluratsastukseen: jos pystyy ratsastamaan useita liikkeitä peräjälkeen haluamallaan tasolla ja laadulla, asiat yleensä ovat hyvin. Jos väliin tarvitsee aina "mietintäympyrän", on harjoittelu menossa väärille urille tai ympyrältä ei olisi pitänyt vielä poistuakaan. Itse teen paljon pysähdyksiä ja siirtymisiä läpi erilaisten tehtävien, testaan että voin millä tahansa hetkellä esim. pysäyttää hevosen ja jatkaa samaa harjoitusta. Oli kyseessä sitten voltti, keskiravi, avo- tai sulkutaivutus. Jos pystyn pysäyttämään hevosen samalla reitillä, samassa vartalonasennossa sekä samassa muodossa ja pääsen liikkeelle takaisin harjoitukseen samoilla laadullisilla ominaisuuksilla, asiat yleensä ovat mallillaan.

Ratsastajan on myös hyvä ottaa vaikutteita muualta, muista ratsastuksenlajeista. Carl Hester on sanonut, että hyvä peruslaukka tuntuu siltä kuin ratsastaisit hyvällä imulla kohti isoa okseria. Myös siis silloin, kun hevosella tehdään laukkaa ns. sileällä. Tällainen mielikuva voi olla hyvinkin hyödyllinen, kun harjoittelee yksinään.
Eilen treenasin puolipiruetteja vanhimmalla hevosellani. Voisi jopa sanoa, että ko. hevonen viihtyy paremmin kokopiruetissa, koska puolipiruetti paljastaa sen virheet helpommin. Siinä harjoitellessani minulla oli tunne, etten pysty riittävän tarkasti hallitsemaan linjaa ennen ja jälkeen kuvion, mutta että myös kuvion aikana kontrolli ei ollut haluamallani tasolla. Tein muutamia puolipiruetteja uralta, jotta pystyisin paremmin hahmottamaan missä menen. Sitten tuli mieleeni, että aikanaan Englannissa pooloponeja ratsastaessani ohjeena oli kääntää poneja "aitaa vasten" eli siten, että esim. pensasaita pakottaisi hevosen kääntymään nopeasti. Harjoitus sellaisenaan ei toimi huomattavasti kontrolloidumman ja kootumman piruetin parantamiseen, mutta ajatuksentasolla siinä oli ideaa. Tätä tietoa käyttäen valitsin ns. 3/4 linjan kentällä ja tein puolipiruetit uraa kohti, rajatussa tilassa. Tuloksena huomattavasti paremmat puolipiruetit, kootumpi hevonen ja paremmin koordinoidut laukanvaihdot.

Mitä enemmän ratsastaja harjoittelee yksin tai vailla yksityisopetusta, sitä enemmän hän tarvitsee aivojaan. Ei selittääkseen itselleen, miksi nyt ei onnistu, vaan testatakseen ja haastaakseen itseään, valvoakseen omaa kehitystään ja keksiäkseen uusia lähestymistapoja tehtäviin, menettämättä hevosen tuntemaa signaalien logiikkaa.

Lopulta elämässä tieto siitä, mikä on väärin, on painoarvoltaan suhteellisen vähäinen, huomattavasti tärkeämpää on keskittyä siihen, mitä asialle voi tehdä. Lisäksi tulee tietää, mitä tahtoo. Mitä tulee ratsastukseen, haluatko ratsastaa tasolla helppo B vai vaativa B? Ja haluatko tehdä liikkeet arvosanalla 6 vai 8?

lauantai 17. toukokuuta 2014

Kenestä kouluttamaan hevonen?

Ikivanha sanonta kertoo, että kokematon hevonen ja kokematon ratsastaja ovat huono yhdistelmä. Että onnistuvassa ratsukossa vähintään toinen osapuoli on aina kokenut. Niin kuin monet pitkään eläneet sanonnat, tämäkin lienee totta.

Miksi sitten kokematon ratsastaja ei ole sopiva hevosenkouluttaja? Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Maailma on täynnä hyvää ratsastuskirjallisuutta, videoita, klinikoita. Ammattilaiset tuottavat sopivaa oppimateriaalia tuon tuosta, osa materiaalista vaikuttaa klassikoina vuodesta toiseen. Tänä päivänä tällainen projekti ei kaatune tiedonpuutteeseen – tietoa on saatavilla, jos sitä on vain yhtään kiinnostunut hakemaan.

Hevosen koulutus itsessään on periaatteiltaan varsin yksinkertaista. Negatiivinen vahviste toimii ehdollistamisvälineenä suurimmassa osassa tilanteista eikä tätä periaatetta ole lainkaan vaikea oppia tai soveltaa eri tilanteisiin. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Onko siis ensimmäisessä kappaleessa mainittu sanonta puhdasta hevosammattilaisten luomaa hapatusta? Legenda, jota pidetään hengissä, jotta raha virtaisi ammattilaisten tyhjänä ammottaviin taskuihin? Vastaus on lyhyt: ei. Perustelu sen sijaan vaatii sitten jo laajemman otannan.

Otan esimerkin. Minulla on (kuten ahkerampi lukija tietää) kaksi nuorta oria, tätä kirjoittaessa kaksi- ja kolmivuotiaat. Näistä vanhempi on ehkä rohkein kohtaamani hevosyksilö, jonka kanssa kaikki on ollut suhteellisen suoraviivaista ja helppoa. Jos ongelmia on tullut vastaan, ne on voitu kouluttaa pois ”muutamilla toistoilla”. Nuorempi sen sijaan on varsin reaktiivinen nuori mies. Todennäköisesti syntyessään säikähtänyt. Sen kohdalla tein virheen, että jätin sen ensimmäiseksi vuodeksi kasvattajalle – tietämättä varsinaisesti, missä ja miten se elää, miten sitä käsitellään jne. Tullessaan minulle se oli hankalahko huoltaa arkirutiineissakin. Tällaisen hevosen kanssa johdonmukaisuus ja varmisteltu eteneminen nousee arvoon arvaamattomaan. Ko. hevosen on voinut toistaiseksi opettaa tekemään mitä tahansa ja sietämään mitä tahansa, mutta prosessi on vaatinut aivotyötä.
Laajennan esimerkkiä: vuoden henkilökohtaisen tuttavuuden otannalla tiedostin, että kyseessä on hevonen, joka tulee jännittämään ja pelkäämään satulavyötä. Mietin kuumeisesti, millä keinoin voin siedättää hevosen turvallisesti ja onnistuneesti satulaan. Ensimmäisessä asteessa siedätin sen juoksutusvyön painoon selässä. Toisessa vaiheessa siedätin sen mahavyön kosketukseen vatsapuolella. Kolmannessa laitoin vyön kiinni. Mitä tapahtui? Juuri se, mitä olin odottanutkin – hevosesta tuli pienimuotoinen atomipommi. Olin varannut tilaksi sen turvallisimman: tallimme pikkumaneesin, jossa on hevonen voi olla yksin neljän turvallisen seinän sisällä, tilaa on sopivasti muttei liikaa. Hevonen suoritti rodeoharjoitteita noin kymmenen viisitoista minuuttia, jonka jälkeen se vapisevana kääntyi katsomaan minua. Ymmärsi, että koska tuo ihminen tuossa nyt seisoo kaikessa rauhassa, ei se vyö ehkä olekaan petoeläin kietoutuneena rungon ympäri vaan jotain muuta. Tästä etenimme viikon aikana siihen, ettei vyö aiheuttanut enää lainkaan reaktiota. Kyseinen prosessi vaati paljon tarkkaa ajoitusta ja oikeita pyyntöjä sekä luonnollisesti turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä. Seuraavalla viikolla oli satulan aika. Opetin hevosen sietämään satulan laskemisen selkään. Kun tämä oli hallussa ja hevonen astui joitain askelia pyydettynä eteen, taakse ja sivulle satula selässään ja rentona, laitoin vyön kiinni. Jälleen samat rajuhkot reaktiot. Tästä etenin kolmen neljän päivän aikana ensin vahvistaen opittua satulointitilannetta (jonka suoritusvarmuus heikkeni hevosen yhdistäessä satulan epämiellyttävään tuntemukseen) aina sitten siihen, että hevonen juoksi satula selässään ympärilläni poukkoilematta ja turhia jännittämättä heti alusta saakka. Toisen päivän loppupuolella liitin mukaan positiivisen vahvisteen, porkkanan. Palkkasin hevosen halutuista reaktioista. Tämä nopeutti oppimista ja rohkaisi hevosta oikeaan suuntaan. Viimeisenä päivänä hevonen juoksi nätisti satula selässään ympyröitä ja rauhoittui ja rentoutui harjoitusten jälkeen. Onnistuminen siis.

Tässä tarinassa ei välttämättä ole mitään mielenkiintoista tällaisenaan. Sitä siitä tulee vasta, kun mietitään, miten moni asia olisi voinut mennä pieleen? Mitä jos olisin tehnyt virheen ja satuloinut hevosen ensi kertaa tallissa, karsinassaan? Olisiko se tai minä loukkaantunut episodin aikana? Mitä jos en olisi osannut ajoittaa vahvisteita oikein? Jos olisin valinnut väärän hetken käyttää positiivista vahvistetta tukena? Mitä jos minulla seisoisi nyt tallissa hevonen, jolle ei saisi satulaa selkään?

Kaiken tämän esti kokemus ja ennakointi.

Käyn seuraavassa läpi olennaiset seikat.
  1. Hevosen ”tyyppiprofiili.”

    Tämä kertoo sen, minkälainen on hevosen luontainen käytösmalli mm. kohdatessa uusia asioita. Onko se utelias, rohkea, pelokas? Onko se pelokkaana vain pakeneva vai jopa helposti aggressiivinen (puree, potkii, pukittaa)? Kyseistä kohtaa tutkii ja kuvaa koirapuolella luonnetesti, jonka tulokset antavat viitteitä siitä, kuinka eläin todennäköisesti toimii paineen alla sekä koulutuksessa että yllättävissä, uusissa tilanteissa ja kuinka se niistä palautuu. Tämä antaa kouluttajalle hyvät perustiedot koulutustilanteiden onnistumisen varmistamiselle ja siten ennakoinnille.
  2. Koulutuskokonaisuudet ja rytmitys.

    Mitä, missä ja miten koulutetaan. Koulutus onnistuu, kun koulutettava asia on pilkottu riittävän pieniin osiin, askeliin, kun koulutus suoritetaan tilassa ja tilanteessa, missä se voi tuottaa haluttua käytöstä ja missä riskit on minimoitu sekä kun koulutettava asia esitellään ja vahvistetaan hevoselle oikein.
  3. Selkeä portaittainen tavoitetaso

    Koulutus onnistuu, kun tiedetään, mikä on haluttu tavoitetaso kulloisellakin hetkellä ja mikä on realistinen aika/toistomäärä, jolla se voidaan saavuttaa.

Kun eläimen, tässä hevosen, koulutuksessa otetaan nämä asiat huomioon, se yleensä tuottaa haluttua tulosta. Tässä kuvaan jälleen astuu kokemattomuuden huono puoli. Kokematon ratsastaja ei välttämättä ole eläimenkouluttajan ”huono” henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. ”Huonous” tulee siitä, ettei hänellä ole vaadittavaa henkilökohtaista tietopohjaa yllämainituista asioista. Mikään kirja tai video ei voi kyllin kattavasti kuvata hevosen käytöksen nyanssien koko kirjoa, jotta se voisi toimia ainoana tai merkittävimpänä tietolähteenä kouluttajalle. Hyvin usein kokemattomuus käytännössä tarkoittaa seuraavia seikkoja:
  • puutteellista tietotaitoa hevosen luontaisesta käyttäytymisestä ja sen toteutumisesta ja ilmenemisestä koulutustilanteissa eli kyvyttömyyttä ”profiloida” hevonen ja ennakoida sen tyypillistä käytöstä, sen lisäksi myös kyvyttömyyttä tulkita ja lukea hevosen käytöstä koulutustilanteissa riittävän tarkasti
  • riittämätöntä johdonmukaisuutta koulutustilanteissa, väärää / heikkoa käytöksen vahvistamista sekä vääriä valintoja koskien oppimiskokonaisuuksien sisältöä ja kestoa sekä oppimistilanteiden ajoitusta tai sijoittamista
  • riittämätöntä tietoa oikeiden tavoitevasteiden laadusta
  • fyysistä kyvyttömyyttä kouluttaa urheilevaa eläintä

Näistä viimeiset kaksi lienevät ne merkittävimmät sellaisen kokemattoman ratsastajan kohdalla, joka on mahdollisesti perehtynyt tähän koulutusaiheeseen jo syvällisemmin. Kun ihminen on kokematon, se tarkoittaa ettei hänellä ole kokemusta siitä, miltä tuntuu tai näyttää jokin, mikä on haluttua käytöstä ja miten erottaa se kaikesta sellaisesta käytöksestä joka on enemmän tai vähemmän epätoivottua.

Käytännöntason esimerkki: kokematon ratsastaja ei tiedä, miltä tuntuu kun hevonen vastaa eteenpäinajaviin apuihin riittävän kevyesti, nopeasti ja oikealla laadulla.
Miksi usein näin? Koska ratsastajalta puuttuu kehonhallinta, joka mahdollistaisi sekä oikean merkinannon että myös halutun vasteen seuraamisen.

Hevoset ovat kalliita. Toistuvasti kuulen ja näen kuinka ihmiset ”säästävät” ostaessaan nuoria, kouluttamattomia hevosia vajaavaisilla taidoilla. Vanhempia, jo ns. valmiita hevosia karsastetaan – ajatellaan, ettei niillä ole annettavaa ja ne menettävät arvoaan ja ovat siten huonoja sijoituksia. Olenpa kuullut väitettävän, että kokeneen hevosen kanssa ratsastaja ei voi oppia omaa tyyliään vaan joutuu opettelemaan hevosen ”tyylin”. Tähän sanoisin, että jokaisen on opittava ratsastuksessa jokin ”kieli”. Vasta kun hallitsee yhden kielen, voi alkaa runoilla eli kirjoittaa itse. Siksi jokaisen ratsastajan on hyväksyttävä, että on kuljettava (ja maksettava!) määrätty opintie, joka mahdollistaa myöhemmin vaikka nuorten hevosten kouluttamisen.
Kaikista lisäksi ei ole henkisiltä ominaisuuksiltaan kouluttamaan eläimiä: helposti ahdistuvan ja hermostuvan yksilön pitää pitäytyä jo koulutettujen eläinten kanssa touhuamisessa.

Jokainen, joka mielii kouluttaa oman hevosensa tai hevosia toisille, aloittaa jostain. Ja se joskus vaatii virheiden kautta opiskelua. Jos tälle tielle halajaa, kannustan rohkeasti opiskelemaan hevosia ja lajia vanhaan kunnon tyyliin jonkin kokeneemman kouluttajan ”oppipoikana” ennen kuin ryhtyy toimeen. Monta kallista virhettä voidaan välttää huolellisella opiskelulla ja paneutumisella. Eikä yksikään hevosta tarkkailemalla vietetty tunti ole hukkaan mennyttä aikaa.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Perusratsastus-kirjan uusittu painos ennakkomyynnissä!

PERUSRATSASTUS

UUDISTETTU LAITOS ILMESTYY HUHTIKUUN PUOLIVÄLIIN MENNESSÄ.

NORMAALIHINTA 32 € (alv 3,20 €) + postikulut

ENNAKKOTILAAJANA SAAT KIRJAN HINTAAN 28 € (alv 2,80 €) + postikulut

LÄHETÄ TILAUKSESI sähköpostitse osoitteeseen riitta.pulliainen@pp1.inet.fi viimeistään ti 9.4.2014.

Paluuviestissä saat tilinnumeron, jonne suoritat maksun. Kun suorituksesi näkyy tilillämme ja olemme saaneet kirjat painosta, postitamme tilaamasi kirjan / kirjat sinulle.


maanantai 24. maaliskuuta 2014

Mielentila

Tämä kirjoitus on sekä päivitys liittyen viime vuoden puolella aloittamaani aiheeseen otsikolla "Johtajuuspohjainen koulutusmalli vs. koulutusteoreettinen johdonmukaisuus?" että oma itsenäinen pohdintansa.

Minulla on kaksi nuorta oria, 2- ja 3-vuotiaat. Näistä vanhemman kohdalla ajankohtaiseksi on tullut sisäänratsastus. En ole pitänyt enkä pidä tällä kiirettä, sillä kyseinen hevonen on vielä kesken kehityksen - etuosa on selvästi takaosaa jäljessä. Odotan varsinaisen ratsastuksen kanssa, kunnes se on tasapainoisempi ja valmis kantamaan ratsastajan painoa. Tämä ei kuitenkaan estä hevosen valmistelemista tuleviin tehtäviinsä.
Muutimme muutama viikko sitten hevosten kanssa uudelle tallille. Koska nurmitarhat oli juuri lannoitettu, en tarhannut poikia ennen kuin olimme saaneet vähän sadetta lannoitteen päälle. Tämä tarkoitti, että niille oli järjestettävä vaihtoehtoista liikuntaa ja ohjelmaa. Uudella tallilla meillä on erikseen hevosten juoksutukseen varattu maneesi (20*21 m). Täällä työskentelin poikia reilun viikon joka päivä, pääosin irti ns. pyöröaitaustekniikan keinoin. Tosin sillä erotuksella, etten pistä hevosia kovan paineen kohteeksi - sille kun ei ole tarvetta.

3-vuotiaan kohdalla päivittäinen harjoittelu on pitänyt sisällään myös jakkaran vieressä seisomista, siinä ratsastajan painon ja kosketuksen hyväksymistä. Olen maannut sen selässä mahallani, heilutellut jalkaani sen kylkeä pitkin, nostanut jalkaa selän päälle ja silitellyt ja taputellut sitä joka puolelta. Koska kyseessä on energinen nuori hevonen, sessiot ovat olleet kerrallaan hyvin lyhyitä (muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin), jonka jälkeen olen päästänyt sen taas juoksemaan irti. Tämä on toiminut erittäin hyvin. Jopa niin hyvin, että viikon jälkeen tuli vahva tunne, että se ottaa minut selkäänsä vailla stressiä. Ja niin minä menin sen selkään, varusteinani naruriimu ja riimunnaru sidottuna ohjiksi, avustajanani luottamus hevoseen ja tehtyyn siedätykseen. Se meni hienosti. Kävelimme kymmenen metriä, pysäytin hevosen äänellä ja pienellä paineella kuonoon ja tulin alas selästä. Hevonen oli levollinen, ei osoittanut stressiä tai minkäänlaista oudoksumistakaan tilannetta kohtaan.
Menin tämän tietysti kertomaan ystävilleni, joista innokkain halusi seuraavana päivänä tulla katsomaan "sisäänratsastuksenihmeen". Seuraava päivä kun koitti, oli minulla aivan toisenlainen hevonen työskenneltävänä. Se oli kiivas, ryntäili ympäri hallia ja hirnui kovasti. Totesin, että tänään ei ole se päivä, jolloin kyytiin mennään. Harjoittelin vain valmistelevia harjoitteita. Kokemus on osoittanut, että kun on huono tai hyvä tunne, siihen pitää luottaa. Nyt oli huono tunne. Päivän verran arvoin miksi hevosen mielentila oli niin toisenlainen kuin edellisenä päivänä, kunnes tajusin, että molemmat tammani olivat voimakkaan kevätkiiman vallassa. Tämä ei jäänyt nuorilta herroilta huomaamatta, sillä molempien käytös oli keskittymätöntä ja jopa paikoin hermostunutta. Selvää on, että opeteltujen asioiden "kestävyys" ei ole vielä siellä, missä sen pitäisi lopulta olla. Kun toiminta on kestävällä pohjalla, ei sitä häiritse hormonitoiminta tai ulkoiset tekijät.
Sittemmin olen toistanut tämän selkäänmenemisen muutamaan kertaan, samoilla varusteilla, samalla valmistelulla ja yhtä hyvin tuloksin, levollisella ja luottavaisella hevosella.

Tämä kokemus sai minut miettimään jälleen sitä, kuinka tärkeää eläimen (ja ihmisen!) mielentila on koulutuksen onnistumisen kannalta. Muistan nuoruudestani voimakkaasti sellaisen ajattelun, jossa "hevonen pistettiin menemään". Eikä sellainen ajattelu ole kuollut vuosien varrella, etenkään Saksan kaltaisessa suuressa hevosmaassa, jossa hevoset ovat oman taloudenhaaransa hammasrattaissa jauhautuvia hiekanjyviä. Osa kestää henkisen ja fyysisen paineen ja puristuksen, osa ei.
Hevosen koulutuksessa ollaan aina tekemisissä stressin kanssa. Mikään eläimenkoulutus ei ole stressitöntä. Jopa se, että eläin yrittää itse keksiä millä keinoin se saa makupalan, voi olla sille stressaavaa. Tämä on hyväksyttävä. Mutta tärkeää olisi pitää tilanne aina sellaisena, ettei kohotettu stressi estä oppimista. Ja hyvin usein silloin, kun ihminen tarttuu kättä vahvempaan, näin käy. Voidaan gramaaneilla tai vahvemmilla kuolaimilla estää hevosta toimimasta ja pistää kannuksin ja raipoin hevonen tekemään. Ja hevoset voivat tehdäkin. Ongelma vain on, etteivät ne välttämättä muista tilanteesta mitään, mistä olisi hyötyä tulevaisuudessa. Tai ne oppivat samassa tilanteessa jotain väärin. Vähintään ne voivat oppia jännittämään.

Ihmisen mielentila on myös tärkeä - vain levollinen ja keskittynyt mieli tekee oikeita, perusteltuja valintoja. Vain rauhallinen ja peloton mieli arvioi tilannetta totuudenmukaisesti. Ja vain myönteinen ja avoin mieli voi kokea onnistumiseniloa.
Mieleeni tulee yksi ratsukko, jonka harjoittelua olen seurannut sivusilmällä. En ole koskaan nähnyt ratsastajan hymyilevän. Koko hänen olemuksensa viestii kireyttä ja tyytymättömyyttä, parhaimmillaankin siedettävyyttä. Hänen hevosensa on kireä, hapan ja potentiaalisesti jopa kärkevä ja sitä kautta vaarallinen. Kysymys herää: kumpi on muna ja kumpi kana? Kouluttajana toimivan ihmisen suhtautuminen tilanteeseen on merkityksellistä, vaikka henkinen lataus ei suoraan siirtyisi ihmisestä hevoseen kuten se siirtyy ihmisten välillä. Tiedossa kuitenkin on, että ratsastajan kohonnut sydämensyke nostaa hevosen sykettä. Kiihtyneisyys tarttuu.

Paljon tämän päivän ongelmaa on myös, että ihmiset viettävät niin vähän aikaa hevosten parissa, etteivät he osaa enää lukea näitä tai että ihmiset ylipäätään ostavat hevosia liian vähäisellä kokemuksella. Tehdään arviointivirheitä vain omaa tietämättömyyttään, sokeuttaan. Hevosta voi lukea onnistuneesti vain, jos tietää jotain niiden luontaisesta käytöksestä ja elekielestä.

Muistisääntöni hevosenkoulutukseen, kun eläimelle opetetaan uutta asiaa:
1. Valitse rauhallinen paikka, tilanne ja hetki. Tämä ei tarkoita kuolemanhiljaisuutta vaan tilannetta, jonka hevonen kokee tavanomaiseksi omassa arjessaan.
2. Valitse riittävän pieni tavoitetaso kerrallaan. Hyvä tavoite on sellainen, että se suurella todennäköisyydellä saavutetaan.
3. Etene loogisesti ja pienin portain. Valmistele jokainen uusi asia siten, että onnistuminen on mahdollista. Lisää vaikeusastetta vasta kun edellinen taso on varmalla pohjalla ja valitse jälleen riittävän pieni askel seuraavaan tavoitetasoon.
4. Vie jokainen oppimistilanne loppuun. Jos kohtaat ongelmia, älä jätä opetettavaa asiaa kesken hallitsemattoman kompromissin tilaan. Älä vahvista väärää käytöstä.
5. Toista. Treenaa jokaisen opetellun asian kestävyyttä, kunnes opittu asia toimii tilanteessa kuin tilanteessa suurella todennäköisyydellä.
6. Pidä oppimiskokonaisuudet hallinnassa. Muista eläimen keskittymiskyvyn rajallisuus - tauota koulutusta riittävän usein.
7. Pysy rauhallisena, älä kiihdy.


Mitä sitten kuuluu muutoin nuorten oriiden koulutusprojektille? Muutto meni hienosti. Vanhempi ori lastautui traileriin muutamassa sekunnissa negatiivisen ja positiivisen vahvisteen yhdistelmällä (lastaus on tuttu asia tälle hevoselle), nuorempi hevonen muutamassa minuutissa pelkän positiivisen vahvisteen varassa. Uudella tallilla molemmat ovat olleet käsiteltävissä ja käyttäytyneet melko sivistyneesti. Sanoisin, että valittu tie on kantanut hedelmää. Ja erityisesti sen näkee vanhemman oriin nopeassa edistymisessä ratsukoulutuksen alkeissa.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Hilloista

Mitä yhteistä on ratsastuksella ja hillolla? Ei juuri mitään äkkiseltään ajateltuna.

Oppiäitini Kyra Kyrklund on usein käyttänyt vertauskuvaansa mansikkahillosta. Hyvä ratsastus on kuin mansikkahilloa - se joka on sitä maistanut, tietää mitä se on, miltä se maistuu ja tuntuu suussa. Valmentaja voi yrittää kuvailla oppilaalleen miltä mansikkahillo maistuu, mutta jos oppilas ei ole koskaan päässyt sitä maistamaan, ei hän sitä selittämällä ymmärrä. Hänen pitää päästä kokemaan se itse.

Olen täällä Saksassa asuessani käyttänyt omaa hevostani jonkin verran muiden ihmisten opettamiseen. Kyseinen ratsu ei enää varsinaisesti tähtää kilpailuihin urallaan, joten sen säätöjen tilapäinen "häviäminen" amatööriratsastuksen seurauksena ei tuota erityistä harmia. Vaikutus useamman ihmisen ratsastukseen on ollut suuri, kun he ovat päässeet istumaan sellaisen hevosen selkään, joka sekä reagoi että kykenee reagoimaan oikein. He ovat päässeet maistamaan mansikkahilloa. Toki taitava opettaja teettää siinä hetkessä vain sellaisia asioita, joista oppilas saa oikeanlaiset tuntemukset, jotta kokemuksen pitkäaikaisvaikutukset olisivat mahdollisimman positiiviset.

Miksi tämä tuli mieleeni näin uuden vuoden alkumetreillä? Olen usein huomannut, että oppilailta puuttuu ns. tunnetta eli fiilistä. Mitä näinkin epämääräinen käsite pitää sitten sisällään? Se on lähinnä sitä, että ymmärtää mihin on menossa ja pyrkimässä, mitkä ovat tämän tavoitteen merkittävimmät osaset ja portaat tavoitetta kohti sekä millaisin metodein matka taitetaan. Käytännöntasolla fiilis on vielä sitä, minkälaisella paineella ja ajoituksella ratsastaja päättää hevoseen milläkin hetkellä vaikuttaa.
Mansikkahillon eli ratsastuksellisen täydellisyyden tunne on sellainen, että siitä harvoin erehtyy. Kun sen kokee, tietää, että tätä se on. Tämä on oikein. Vaikeus on, että matkalla tähän ratsastaja kohtaa monenlaisia muita tuntemuksia - mitkä näistä sitten ovat oikeita ja mitkä vähemmän oikeita? Miten erottaisi eri hillolaadut toisistaan?

Tyyppiesimerkki tällaisesta prosessin keskellä olevasta ratsastajasta on vaikkapa sellainen ihminen, joka on saanut hevosen kaulan kaarelle ensimmäisen kerran lukitsemalla kätensä alas, menettäen samalla kyynärkulman elastisuuden. Koska tämä kankea tila siinä hetkessä on saanut aikaan näennäisesti halutun tuloksen, ratsastaja pyrkii toistuvasti tähän tilaan. Ratsastajan käsi turtuu ja ratsastaja oppii pitämään kovettunutta, joustamatonta ja liikkumatonta tuntumaa normaalina ja jossain määrin tavoiteltavana ominaisuutena. Ratsastaja myös tottuu turhan paineistettuun tuntumaan. Ylipäätään tällaiset ratsastajan käteen liittyvät tekniset puutteet ovat kaikkein yleisimpiä sekä vaikeimpia korjata pois. Usein tällainen ihminen on elänyt koko ratsastusuransa mannapuuron maailmassa. Sekin on makeaa tavallaan, mutta ei mansikkahilloa. Taitava valmentaja pyrkii ohjaamaan valmennettavan tästä pois. Kun sitten mannapuuroon tottunut ratsastaja saa luumusosetta, kuvittelee hän tämän mansikkahilloksi - tästä se valmentaja nyt puhui! Ratsastaja ei ymmärrä, että hillomaisempi koostumus ei vielä tee asiasta mansikkahilloa. Mitä tämä metafora tahtoo sanoa on, että ratsastaja tuntee helposti, että "vähän parempi" on jo se, mihin ollaan pyrkimässä, vaikka valmentajan perspektiivistä ollaan vielä jokseenkin kaukana tavoitetasosta. Kun valmentaja sitten tässä ohjaa ratsastajaa muuttamaan tekniikkaansa ja ratsastuksen tavoitetasoa, saa ratsastaja mahdollisesti kokemuksen "lakkahillosta". Valmentaja tietää, että ollaan lähempänä tavoitetta, mutta oppilas vierastaa tuntemusta. Mannapuuro ja luumusose ovat lähempänä toisiaan, tuntuvat tutummalta, turvallisemmalta ja paremmalta. Oppilas ei muuta tekniikkaansa tai tavoitetasoaan, sillä hän alitajuisesti luottaa omaan tuntemukseensa eikä usko valmentajan olevan oikeassa. Valmentajan antama palaute kaikuu kuuroille korville.

Sama ilmenee usein helposti pohjetekniikassa - ratsastajat tottuvat ratsastuskouluissa hevosiin, jotka ovat hitaita jalalle (tämä on ratsastuskoulun turvallisuuden kannalta jokseenkin elinehto!). Se on niin tavallista, etteivät he edes voi kuvitella tilannetta, jossa hevonen reagoisi nopeammin apuihin. Kun sitten joskus omalla hevosella treenatessaan vaste on vähän parempi eli nopeampi pienemmästä avusta, kuvitellaan jo, että ollaan tavoitetasolla - vaikka edelleen ratsukko olisi vasta matkalla siihen, mikä on todellinen tavoitetaso.

Valmentajalle tällaiset tilanteet ovat haaste. Aina ei ole mahdollista istuttaa kaikkia ratsastajia "mansikkahillopurkin ääreen" eli hyvin koulutetun ja ratsastetun hevosen selkään. Mitä muita vaihtoehtoja on? Visuaalisesti eli näkemällä oppivat ihmiset ovat tässä suhteessa helpoimpia. Jos he pystyvät lisäksi kuvittelemaan, miltä jokin tuntuu, vaikka eivät ole sitä itse vielä tunteneet, he pääsevät nopeasti kiinni oikeisiin asioihin. Tekemisen kautta oppivat ovat vaikeammassa asemassa, sillä heille pitäisi saada riittävän selvästi aikaan tunne, jota kohti edetä ratsastuksessaan. Useimmin tällaiset ihmiset tarvitsevat paljon johdonmukaista kotivalmennusta, jotta eivät eksy polulta.

Yleispätevästi totean, että KAIKKIA eli siis ihan kaikenlaisia ratsastajia hyödyttää lajin teoriaopiskelu. Mitä paremmin tuntee sekä eläimenkoulutusteoriat, hevosen biomekaniikan pääpiirteet, lajin kilpailusäännöt sekä erilaisia harjoituksia, sitä parempia valintoja pystyy tekemään ja sitä paremmin ratsastamaan. Lisäksi tätä tietoa pitäisi käsitellä erilaisissa yhteyksissä ja kernaasti myös analysoida - mutta ei liikaa siellä satulassa, jossa on mahdollisuus opiskella asiaa käytännössä. Lisäksi ratsastaja tarvitsee aimoannoksen itsekritiikkiä ja rehellisyyttä itseään kohtaan sekä nöyryyttä, jotta hän voi tunnistaa asiat, jotka näkyvät peilistä ja videolta ja kuuluvat valmentajan sanoista.

Miten muuten hillo liittyy ratsastukseen? Ratsastaminen tietyllä tasolla vaatii melkomoisen määrän hilloa eli rahaa. Valmentautuminen ja kilpaileminen on kallista, valitettavasti. Hyvät hevoset ovat yhä kalliimpia, ne harvoin ovat tavallisten ihmisten ulottuvissa. Köyhän ratsastuksenammattilaisen ainoa mahdollisuus on ostaa varsoja ja toivoa, että ne kasvavat sellaisiksi, että niillä pääsee purkittamaan lisää hilloa, molemmissa merkityksissään.