sunnuntai 16. helmikuuta 2020

Suomen kouluratsastus

Tänä viikonloppuna Suomen kouluratsastuksen kärkinimet ovat takoneet tuloksia kansainvälisillä kilpakentillä ihailtavaan tahtiin: Henri Ruoste Ranskassa, Emma Kanerva Saksassa kahdella hevosella, Stella Hagelstam Norjassa... Tuloksia, joita ei tarvitse enää millään mittapuulla hävetä ja jotka vain saavat ajattelemaan "odottakaapa hetki, tämä on vasta alkusoittoa."

Itselleni nämä tulokset eivät tule minkäänlaisena yllätyksenä. Olen niitä jo odottanutkin. Ne ovat pidempään käynnissä olleen kehityksen vääjäämättömiä seurauksia. Suomen kouluratsastuksella menee nimittäin aika hyvin. Näin tietysti siksi, että yksilötasolla meidän uuden polven ykkösratsastajistamme suurin osa on sekä panostanut voimakkaasti omaan urakehitykseensä ja saanut ansaitsemansa mahdollisuudet näyttää kyntensä että päässyt viimein siihen pisteeseen kehityksessään, jossa harjoittelun satoa niin sanotusti korjataan. Hard work has paid off. Näitä meidän ykkösratsastajiamme ei kuitenkaan olisi, jos meillä ei olisi sellaista ratsastuskulttuuria kuin meillä on. Nyt joku lukija kohottaa kulmiaan? Eikö Suomi ole se pieni, surkea takapajula? Mitä jos minä vastaan siihen, että ei.

Suomessa on hieno ratsastuskulttuuri. Se on nuori ja siltä ehkä siitä syystä puuttuu perinteitä, mutta se on myös moderni, avoin ja avarakatseinen. Täällä sekä vaalitaan kyralaista, loogista, nyky- (ja menneen) kouluratsastuksen arvostamaa kevyttä ratsastustekniikkaa että otetaan avoimin mielin ja uteliaana vastaan kaikki uusi tieto. Se on kuulkaa vanhojen hevosmaiden mittapuulla paljon se. Suomessa lisäksi hevoset hoidetaan erittäin hyvin, mutta tästä minä olen meuhkannut jo ihan riittämiin. Suomalaisen ratsastuksenopetuksen taso on erittäin vertailukelpoista kansainvälisesti. Suomalainen ratsastuksenopettaja osaa korjata ratsastajan istuntaa ja ohjeistaa järkevään ja hevosystävälliseen apujenkäyttöön. Tästä seurauksena se, että tämän päivän ratsastuksenharrastajat Suomessa istuvat, käyttävät apuja ja ratsastavat teknisesti keskimäärin paremmin kuin kohtalotoverinsa esimerkiksi Etelä-Saksassa. Tämän sanon kokemuksen äänellä ja toivoen, etten onnistu pahoittamaan kenenkään mieltä, se ei ole tarkoitukseni. Suomessa on kaikki mahdollisuudet kasvaa hyväksi ratsastajaksi.

Mistä sitten kiikastaa, ettei Suomi ole uusi Iso-Britannia, mitä tulee kilpailumenestykseen? Ei ole vielä. Yksi tekijä on se, että meidän pitäisi saada vielä isompi harrastajien massa sekä yksinkertaisesti lisätä hevosten määrää tässä maassa. Ratsastusteknisesti ja jopa hevosten laadussa ollaan jo monin paikoin ihan hyvällä tasolla (sanoivat happamat naamat mitä tahansa suomalaisesta kansallisesta ruohonjuuritasosta). Toisen tekijän toi ilmi Rien van der Schaft, maajoukkueemme luotsi, eilen Ratsastuksen tulevaisuus -foorumin puheenvuorossaan: me tarvitsemme parhaan tasomme ratsastajia myös täällä Suomessa. Olin revetä spontaaneihin aplodeihin ja riemunkiljahduksiin, sillä en voisi olla enempää yhtä mieltä hänen kanssaan. Me tarvitsemme esikuvia! Meidän aivan hyvät ratsastajamme aivan hyvillä hevosillaan tarvitsevat samoille radoille, samoihin kilpailuihin niitä, jotka jo ovat pidemmällä - ihan sillä kansainvälisellä tasolla. Kun silmää ruokitaan, mieli seuraa perässä ja se mieli alkaa sekä matkia että uskoa kaiken olevan mahdollista ja siitä tulee terveellä tavalla rohkea yrittämään. Varmasti ahkerimmat harrastajat saavat jo netin livestreameja seuratessaan hyviä ideoita, mutta onhan se aivan erilaista ratsastaa samalla kentällä huippujen kanssa. Aistia se kaikilla aisteillaan ja olla siinä atmosfäärissä. Toisinaan se voi olla kokemuksena yhtä voimakas vaikutukseltaan kuin hyvä ratsastustunti. Suomalainen kilparatsastuksen harrastaja tarvitsee rohkeutta yrittää, ratsastaa vielä vähän tarkemmin ja tehokkaammin ja tehdä vielä vähän enemmän töitä päästäkseen tavoitteisiinsa.

Minä olen optimisti. Mutta siksi minulla onkin energiaa ja tahtoa tehdä kaikenlaista. Ylenpalttisesta synkistelystä ja suomalaisesta inhorealismista ja melankoliasta en ole viime aikoina kokenut hyötyväni millään tavalla. Tässä kaikessa oman elämäni innossa minä koen, että Suomi voisi ihan lähitulevaisuudessakin olla kouluratsastuksen pieni suuri maa. Eväät siihen ovat olemassa, kun pistetään pöhinäksi, tsempataan ja uskotaan siihen, että kaverin hyvä on myös minun hyväni. Että jos joku toinen pääsee eteenpäin, se tekee sekä lajille että sitä kautta itsellemme hyvää, suoraan. Ja me tarvitsemme uskoa tähän missioon läpi kaikkien tasojen, ruohonjuurelta maajoukkueidemme luotseihin.