keskiviikko 9. elokuuta 2017

Se kompromissin tila, jota kilpakouluratsastukseksi kutsumme

Ne, jotka tämän blogin päasiallista kohderyhmää ovat, tietävät mistä aiheeni kumpuavat. Muille lukijoille kerrottakoon, että blogin tekstien aiheet tulevat pääosin omien asiakkaitteni kanssa käydyistä keskusteluista. Täydentämään niitä tai jakamaan ne muillekin asiakkailleni. Nyt kun eletään elokuun alkua (mihin aika taas meni?), ollaan jo pitkällä kilpailukaudessa ja matkalla kohti sen loppua. Henkilökohtaisessa kalenterissani on vielä mahdollisesti joku kilpailu tulossa, mutta kaikki ns. varmat suunnitelmat on nyt kahlattu läpi ja kisakausi pitkälti taputeltu meidän osalta.

Kausi on mennyt ihan mukavasti. Yksi hevosista on kärsinyt koko kesän vatsavaivoista ja on silti ollut sijoitusten tuntumassa ja jonkun kerran ruusukkeellakin. Toinen hevonen on perusluonteeltaan ujo ja arka ja se on oikeastaan suoriutunut yli odotusten, käynyt sijallakin ja ollut kaikissa starteissaan tulostasoltaan tasainen, teki ensimmäisen vaativansakin. Yhdelle hevoselle piti tehdä mahdollisimman paljon tulosta. Se sijoittuikin viimeistä kilpailua lukuun ottamatta kaikkina viikonloppuina ja voitti kertaalleen. Mission accomplished. Ja muutamalle muullekin saatiin kaivattuja 60+ prosentin läpimenoja. Oppilaille on siunautunut läpi kauden voittoja ja sijoituksia - hyvä te!






Näin kun kilpailee 2-4 ratsulla per päivä, tuntuu Suomen lyhytkin kilpailukausi ihan riittävältä rupeamalta. Niin kivaa kuin olikin kilpailla pitkästä aikaa, vielä mukavampaa on, kun kausi alkaa olla ohi. Kilpailut alkavat nimittäin tuntua jo hevosten vartalossa, erityisesti, jos ne joutuvat tekemään töitä senhetkisen kokoamiskykynsä korkeimmassa päässä. Kauden aikana on pidettävä huolta suoritusvarmuudesta, joten isoja riskejä ei kannata ottaa ja esim. omista hevosistani helpoiten jäykistyvä tyyppi on sellainen, että sen kanssa saa jonkin verran varoa rikkoja. Joten kaikki ylimääräinen jumppa on jäänyt kyllä verryttelyalueilta pois. Ihanaa, että peruskuntokausi alkaa!

Miksi peruskuntokausi on suosikkini? Silloin ratsastaja voi todella työstää hevosta, kouluttaa sitä sen ehdoilla ja kehittää yhteistyötä hevosen kanssa. Ilman merkittäviä kompromisseja. Sillä mitä muuta kilpakouluratsastus on kuin yksi enemmän tai vähemmän hallittu kompromissi?

Klassisen laulun koulutuksessa sanotaan, että lavalla esiintyvä taiteilija pystyy parhaimmillaankin vain 80 prosenttiin omasta tavanomaisesta suorituskyvystään esiintymistilanteesta johtuen. Allekirjoitan tämän täysin myös ratsastuksen saralla. Jo puhtaasti asetelma itsessään luo ensimmäisen kompromissin - myönnytyksen suoritustasossa. Kun puhutaan hevosista, pakenevista saaliseläimistä, on kilpailutilanne niille kaikkine muuttuvine ympäristötekijöineen erittäin stressaava paikka, jopa voisi sanoa, että kauhujen talo. Hevosen epämukavuus voi ilmetä monella eri tavalla: fyysisenä jännittymisenä, jähmettymisenä, säikkymisenä, pakenemisena, reaktionopeuden muutoksena (nopeutuen/hidastuen), jopa äärimmillään kyvyttömyytenä toimia millään järkevällä tavalla tilanteessa. Sellaisenkin tälle kautta näin, ettei eräs kilpailija päässyt areenalla koskaan suorituksensa alkuun hevosen mentyä poissa tolaltaan.

Jos hevonen nyt kuitenkin jollain tavalla, enemmän tai vähemmän rohkeasti, radalla suoriutuu ja antaa vaikuttaa itseensä, päästään valitsemaan muita kompromisseja. Harvassa nimittäin ovat ne hevoset, jotka esiintyvät tilanteessa täydellisesti edukseen. Olen antanut itseni ymmärtää, että jo eläköitynyt Valegro oli kilpahevosena sen verran lunki tyyppi, että se lähinnä parani erityisesti uransa alkuaikoina kilpailutilanteissa - tuli terävämmäksi ja sai sitä kautta lisää näyttävyyttä. Harvassa ovat Valegrot, kuten tiedämme. Suurin osa hevosista on joko yli- tai alivirittyneitä. Jännittäjätyypin hevoset virittyvät usein yli ja ne, jotka osaavat rauhoittaa itsensä tilanteessa, virittyvät ali. Alivirittyminen näkyy hevosen työskentelyasennossa, joka menee automaattisesti matalammaksi.

Alivirittynyt hevonen jää muodossa matalaksi

Tuomarikoulutuksessa sanotaan, että kun ratsukko tulee radalle, se ikään kuin tarjoilee tuomarille pisteitä tarjottimelta. Omaan tavanomaiseen suoritustasoonsa nähden loogisen skaalan pistevaihtoehtoja. Jos asiat ovat hyvin suomalaisella kansallisella tasolla, tuo skaala on 6-8. Silloin liikkeessä epäonnistuessaan ratsukko saa kuutosen ja onnistuessaan se saa kahdeksikon. Yleensä tällainen ratsukko sijoittuu luokassa kärkipäähän prosentein 67-72.
Sitten on koko joukko ratsukoita, joiden normaali skaala on 5-7. Eli epäonnistuessaan he ovat viitosen pinnassa, onnistuessaan kiinni seiskoissa. Ja näitä, ystävät, on suurin osa osanottajista. Mikä tekee asian tuomareille erityisen vaikeaksi.

Arvosanaan 6 mahtuu nimittäin iso määrä pieniä virheitä, kompromisseja. Kuutosen saa, kun liike on tunnistettavissa, se on pääpiirteittäin oikealla reitillä ja jotakuinkin tahdissa. Kuutosessa voi kuitenkin olla moitetta muodossa, taivutuksessa, tempossa, lennokkuudessa... Vaihtoehtoja on lukuisia. Kun ratsukon suoritus nimetyssä liikkeessä on laadultaan tällainen, on täysin tuomarin henkilökohtaisesta preferenssistä kiinni, onko numero 6 vai 6,5. Ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa ratsukolla voi olla tuomareiden antamien pisteiden välissä liki 5 prosentin ero. Mitä epävarmempi tuomari on näiden suoritusten kohdalla omasta linjastaan, ideaalistaan ja siihen johtavista portaista, sitä nopeammin tulee vaikeus sijoittaa ratsukot järkevään järjestykseen. Hyvin usein ison luokan päätyttyä ei kellään toimihenkilöistä ole selvää käsitystä siitä, missä järjestyksessä ratsukot sijaluvuilla 5.-15. toisiinsa nähden ovat.
Mitä kokeneemmat ja kouluttautuneemmat tuomarit, sitä helpommin he tämän vaikeuden selättävät. Erityisesti olen pannut merkille, että ne tuomarit, joilla on koulutus arvostella nuorten hevosten luokkia eli ovat saaneet koulutuksen hevosen liikemekaniikan arviointiin, tuntuvat parhaiten tietävän luokan jälkeen, missä järjestyksessä heillä ratsukot ovat - mikä on ollut heidän näkemyksensä suorituksista. Havainto, joka on sen verran mielenkiintoinen, että se antaa ajattelemisenaihetta koskien tuomarikoulutusta.

Tuo harmahtava kuutosmassa on yksi asioista, jotka tekevät kouluratsastuksesta yhden suuren kompromissin. Sitten on vielä se kysymys, mikä on meidän ideaali? Ideaali on kirjattu sanoina kouluratsastussääntöihin. Sanoina, jotka toisen suussa taipuvat ja mieltyvät yhdeksi ja toisen suussa toiseksi. Olen usein sanonut, että jos kouluratsastussäännöt lukee oikein tarkkaan, ei meidän lajissamme ole mitään vikaa - se on hevosystävällistä ja eettisesti kestävää. Mitä se sitten käytännössä on, se vaihtelee tarkastelukulman mukaan. Tällä kaudella koin sellaisenkin hetken, että eräänä lauantaina esitin hevosen tuomareille x ja y leppoisassa tunnelmassa, hevonen oli suhteellisen tyytyväinen, minulla oli hyvä fiilis - tavoitteena oli saada 60 prosenttia rikki, muttei tähdätä muutamista syistä johtuen yhtään sen korkeammalle. Yritin siis ratsastaa "kuutosia ja kuuspuolosia". Ei mennyt läpi tuomarilla x. Oli liian vaatimaton. Seuraavana päivänä pistin painetta, ratsastin napakammin, pienen "perkeleen" kera ja minun pisteeni nousivat tuomarilla x liki 7 prosenttia edellisestä päivästä. Tuomarin antamien pisteiden viesti oli selvä: tämä on parempi suunta. Omasta perspektiivistäni tunne ratsastuksesta oli puolestaan huonompi - hevonen oli tyytymätön ja stressaantuneempi.

Tämä sinänsä tavallinen tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka kaikessa epätäydellisyydessään, mahdollisessa epävarmuudessaan ja erehtyväisyydessäänkin tuomaritoiminta aina ohjaa ratsastusta. Ratsastajat ratsastavat pääosin siten, kuten heitä pistein palkitaan, erityisesti silloin, kun ratsastajilla on jo jonkin verran kokemusta, ja he voivat valita kilpailutilanteessa kompromissinsa itse. Osa harrastajista ja alan ammattilaisista on ratkaissut tämän dilemman siten, etteivät ota osaa kilpailuihin tai kilparatsastukseen millään tavalla - ratkaisu sekin. Minä haluan yhä uskoa, että keskustelulla ja koulutuksella meillä on olemassa laji, joka on eettisesti kestävällä pohjalla niin eläimen kuin kilpaurheilijan kannalta ja jota on sekä mukava tehdä että mukava seurata. Kompromisseista huolimatta. Siispä kohti ensi kautta!

PS. Tuossa vielä video Parsan kauden parhaasta vedosta, joka toi kokeneelta tuomarilta ansaitut prosentit 66,9. Oltiin hänen listassaan luokassa toisia. https://www.facebook.com/minttu.pulliainen/posts/10155073120324263