keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Ystäväni (?) hevonen

Lähdin viime viikolla Suomeen työkeikalle. Kun olin ollut illan poissa, juniorioppilaani Saksasta lähetti minulle Facebookin kautta kuvan, jonka oli askarrellut neljästä hevosestani. Saatesanoina oli: "Hevosillasi on jo sinua ikävä." Tämä ja muutama muu tapahtuma viimeisten kuukausien ajalta sai minut miettimään jälleen ihmisen ja hevosen välistä suhdetta. Olin ja olen hyvin vahvasti vakuuttunut, ettei minun hevosillani ole minua ikävä tavalla, jolla ihmiset ikävöivät. Mutta ajatus ansaitsi enemmän pohdintaa.

Millainen eläin hevonen on? Se on saaliseläin, jonka hyvinvoinnin merkittävimpiä kulmakiviä ovat turvallisuus, ennalta-arvattavuus, lajitovereiden seura sekä säännöllinen ruokailu. Ihminen tarjoaa näitä resursseja hevoselle rutiinien kautta. Kun hevonen on oppinut, miten sen tulee toimia missäkin tilanteessa, mitä sen käytökseltä odotetaan kaiken kaikkiaan, se on tutun hevoslauman ympäröimä ja kun se ruokitaan riittävän useasti päivässä, erityisesti korsirehulla, sen stressitasot pysynevät kohtuullisina ja se voi olla ihmismäisestä perspektiivistä "onnellinen".

Abraham Maslow määritteli 1900-luvun alkupuoliskolla ihmisen perustarpeet ja niiden hierarkian eli merkittävyysjärjestyksen ihmisen hyvinvoinnille. Kolmannelta portaalta löytyvät rakkaus, välittäminen ja läheisyys. Toisinaan ihmiset eivät saa näitä tarpeitaan tyydytettyä ihmisten kesken ja elävät tyhjiössä, jossa läheisyyttä ja välittämisentunnetta saatetaan hakea lemmikkieläinten kautta. Monella ihmisellä on kotonaan karvainen kaveri, yleensä koira, joka on vuosituhansien jalostuksella saatu säilyttämään pentumaisia henkisiä ominaisuuksia myös aikuisiällä - eläin etsii sen ihmisen hyväksyntää, johon se on leimautunut. Koiralle on jalostunut tarve miellyttää ja se ottaa rodusta ja yksilöstä riippuen vaihtelevasti kontaktia ihmiseen. Elekielessä tämä näkyy silmiinkatsomisena ja huomionhakemisena toiminnan keinoin. Viime vuosina koirien kognitiivisiä kykyjä on mitattu erilaisin tutkimuksin. Näissä on todettu koiran erkaantuneen susi-esi-isistään pitkän matkan ja että jalostus on saanut aikaan koiria, joilla on monia hyvin ihmismäisiä piirteitä. Joku tutkija on jopa sanonut, että monet "välkyt" koirayksilöt saavuttavat elinaikanaan kouluikäisen lapsen kognitiivisen tason. Olen todistanut tätä useampia kertoja itse. Juuri divaanille hypähti Suski, 12-v., joka varmasti istuisi kahvipöydässä ihmisten kanssa, jos vain osaisi käyttää lusikkaa. Koska koira on niin monilta osin "ihmismäinen" käytökseltään, sekä ihmismäisesti saalistaja perimältään, samankaltaisuus johtaa usein eläimen inhimillistämiseen. Koira on osa perhettä ja ihminen osa koiran laumaa.

Tällainen ajattelutapa ei suoraan istu hevoseen. Siinä missä jalostus on muovannut koiraa paljon ajan saatossa, hevonen on perustarpeiltaan ja -käytökseltään hyvin samankaltainen kuin sen villit serkut. Tuntematta täysin villejä hevosia tämä lienee spekulointia, mutta olen melko varma, ettei eläinjalostus hevosen kohdalla ole keskittynyt niin paljon luonneominaisuuksiin kuin koirien kohdalla. Silti hevoset kerta toisensa jälkeen antavat itsensä altistua ihmiselämälle. Tähän ne on luonnollisesti myös siedätetty eli koulutettu, ja prosessin onnistuttua täydellisesti hevonen on sekä luotettava että työteliäs "työkaveri" tai "urheilujoukkueenjäsen". Koirille tyypillistä miellyttämisenhalua ei ole käsittääkseni pystytty osoittamaan missään kokeissa. Näin on tapahtunut myös tieteelliselle tutkimukselle, jossa on tutkittu sitä, kuinka hevonen näkee ihmisen. Mitkään tulokset eivät osoita, että hevonen pitäisi ihmistä "toisena hevosena" ja siten laumansa osana.

Oppiäitini Kyra sanoi joskus, että nyt jo eläköitynyt kilparatsunsa Max näkee hänet todennäköisesti suurena sokeripalana. Tällä hän tarkoitti sanoa, että hän edustaa hevoselle ehkä ruokaa, ainakin säännöllistä liikuntaa, rutiineja ja siten turvaa. Kun minun hevoseni hörisevät minulle tallinkäytävällä tai tarhakujalle aitauksistaan tähyillen, olen niille todennäköisimmin lounas tai illallinen. Ehkä sisään- tai ulospääsy, liikunta tai helpotus hyttysenpuremiin. Tällainen ajattelutapa voi tuntua jostain kylmältä ja turhan järkeilevältä. Selitän kuitenkin miksi näin tulisi ajatella.

Ihminen, joka siirtää omia henkisiä tarpeitaan eläimeen, on usein epäjohdonmukainen kouluttaja. Eräs tällainen hahmo on rouva, joka haluaa, että hänen hevosensa voivat "ilmaista tunteitaan" työntämällä päänsä hänen syliinsä aina, kun ne niin haluavat tehdä. Hevosten motiivi on todennäköisimmin tilanteessa pehmeä käsivarsi tai vatsa, johon voi mukavasti hinkata kutiavaa päätään. Kun nämä hevoset talutettuna säikähtävät, ne työntyvät silloinkin sumeilematta ihmisen henkilökohtaiseen tilaan, eivätkä varo lainkaan taluttajaa. Rouvan jalat ovat jääneet hevosten kavioiden alle lukuisia kertoja eivätkä hänen hevosensa ole turvallisia ja toimivia taluttaa, sillä asteikolla jolla suomalainen ratsastuksenopetus haluaa asian nähdä.

Ihminen, joka näkee hevosen aina ensisijaisesti sellaisenaan kuin se eläimenä on, tulee tehneeksi parempia valintoja koulutustilanteessa. Ammattilaistenkin suusta joskus pääsee lausuntoja: "sillä on kusta päässä." Näin se ei tietysti ole. Hevosen virtsankierto ei ole mennyt sen korvien väliin, se ei "ilkeyttään keljuile" ratsastajalle tai suunnittele aktiivisesti tekemisiään. Hevonen elää hetkessä. Sen aivojen rakenteellinen ero ihmisaivoihin mahdollistaa erinomaisen (paikkasidonnaisen) oppimisen eli muistamisen, mutta hevonen ei käsittele muistissaan olevia asioita muulloin kuin siinä tilanteessa, jossa jokin muistoon liittyvä ärsyke sen laukaisee. Hevonen, joka niskuroi eli käyttäytyy epämiellyttävällä tavalla harjoitustilanteessa, tuntee aktiivista kipua tai on joko päässyt ehdollistumaan sille, että ko. käytös johtaa jonkin epämiellyttävän asian poistumiseen (kuten ratsastajan vaikutuksen) tai se on havainnut ärsykkeen, joka laukaisee tahattomasti muistijäljen mukaisen tarpeen reagoida tilanteeseen ko. tavalla. Oli mistä tahansa vaihtoehdosta kyse, ihmisen vastuulla on järjestää asiat siten, että hevonen voi jatkossa käyttäytyä toivotulla tavalla. Kivunaiheuttaja poistetaan ja/tai hevoselle opetetaan vaihtoehtoinen tapa toimia tilanteessa. Ehdollistaminen vaatii lukuisia onnistuneita toistoja.
Mitä tulee hevosen kokemaan paikkapelkoon, se kannattaa aina hoitaa tilanteessa kunnolla. Hevonen, joka joutuu ohittamaan pelottavan asian päivänä yksi, osoittaa vähemmän stressiä samassa tilanteessa seuraavana päivänä kuin hevonen, jonka ei tarvinnut ns. pelkoaan kohdata. Tämä on osoitettu tutkimuksin.

Hevonen on siis hevonen. Saaliseläin, joka siedättyy elämään ihmisen kanssa. Voiko hevosella kuitenkin olla ikävä? Ehkä ei ihmistä, mutta toista lajikumppania. Voiko hevonen kuitenkin kokea iloa nähdessään tutun ihmisen? Uskon näin, silloin kun kyseinen ihminen edustaa hevoselle positiivisia asioita. Voiko hevonen nauttia oppimisesta? Luulen että ainakin tavalla, jossa hevonen kokee vähemmän stressiä tietäessään, kuinka sen tulee annetusta ärsykkeestä toimia. Saattaa jopa olla, että hevosesta on "hauska" osata asioita. Tällaisen tieteellisesti hyväksyttävä osoittaminen on kuitenkin todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Jos hevonen voi osoittaa, ettei se halua lähteä töihin tai halua liikkua, lienee yhtä mahdollista, että hevonen voi haluta lähteä töihin sen lisäksi, että asia on hevoselle yhdentekevä. Tällaisessa valossa hevonen näyttäytyy sellaisenaan kuin se tieteellisesti on nähtävissä: päätoimisena laiduntajana.

Kuitenkin vuosien varrella olen törmännyt hevosiin, jotka lähestulkoon osoittavat miellyttämisenhalua tai siihen rinnastettavaa henkistä tilaa. Vanhempi tammoistani on ollut minulla yhdeksän vuotta. Se "osoittaa työvireensä" jo karsinassa. Kun sillä on jokin tarve päästä liikkeelle, se on hyvin aktiivisesti ovella jo varustettaessa. Jos taas jokin vaivaa tai on ns. "huono päivä", se kyllä toimii, kuten rutiinit sanovat, mutta vaatii useampia pyyntöjä ja ärsykkeiden toistoja, jotta tekee kaiken yhtä laadukkaasti kuin "hyvinä" päivinä. Jo siellä tallissa lähtien. Toisinaan näille notkahduksille löytyy fyysinen syy, joskus taas ei. Tammalla on myös onnistuneen treenin jälkeen tapana loppukäyntiä kävelyttäessäni käydä sievästi tuuppaamassa minua käsivarteen. Tämän eleen se tekee aina silloin, kun se on "hyvällä tuulella" eli osoittaa vähäisiä stressinoireita ja vaikuttaa työteliäältä ja antaa hyvät vasteet tuntemilleen merkeille. Ele on hyvin pehmeä ja "kohtelias", sillä hevonen on liki koko ikänsä opetettu pysymään pois ihmisen välittömästä läheisyydestä, mainituista turvallisuussyistä. Mieleeni tulee tamma, joka tönäisee varsaansa turvallaan. Eleen syytä en tiedä, mutta oletan sen olevan jonkinlainen "minä näen sinut" -tunnustus.

Välillä on kovin vaikea sulkea ihmismäinen tuntojen tulkinta, kun on eläinten kanssa tekemisissä. Silti se on asia, johon aktiivisesti pyrin, jotta voisin olla kouluttajana parempi. En silti voi olla ihmettelemättä suomenhevosvarsani "Ramin" käytöstä: se tuntuu jopa "kaipaavan huomiota" ja ihmisseuraa, tämän tarpeen tai kiinnostuksen toisinaan ylittäessä hevosseuran tai ruoan hetkellisesti hevosen henkilökohtaisessa tarvehierarkiassa. Ramilla ikää on nyt 2 vuotta. Olisiko jalostus kuitenkin saanut aikaan ihmismäisiä piirteitä hevosessa? Ehkä ei, mutta on se hevonen tullut varsin tärkeäksi omistajalleen.