Hyvä, huono nöyryys

Pikainen ajatus henkisestä näkökulmasta ratsastukseen.

Ratsastus on erittäin vaikea tekniikkalaji, ehkä vaikein kaikista, jossa urheilupartnerilla ei ole lähtökohtaisesti mitään hajua, mitä halutaan tehdä, miksi niin tehdään ja mihin koko hommassa pyritään. Jos ja kun hevonen ei onnistu, on ratsastajan aina katsottava peiliin: "Mitä minä nyt tein väärin? Miksi se ei ymmärrä?"

Suomen kyralaisessa kulttuurissa mielestäni ymmärretään tämä asia melko hyvin. Ainakin puheen tasolla. Kunnes sitten tulee nämä klassiset "miksi tämä hevonen tekee näin?", "mutta kun tämä hevonen..." ja mitä niitä nyt on. Suurin osa minun oppilaistani kysyy ensin nämä kysymykset, kunnes sitten yhdessä käydään läpi, miksi mikäkin asia tapahtuu tai jää tapahtumatta. Hyvää nöyryyttä on se kun katsotaan peiliin. Ymmärretään oma vastuu tekemisen laadusta.

Huonoksi nöyryys muuttuu, kun ratsastaja ei enää ota kunniaa mistään. Kuulinpa tuossa taannoin erään oppilaani suusta: "Aika hyvä siirtyminen." Ansaitusti hän näin sanoi, mutta sen jälkeen hän tokaisi, että ehkä lienee sattumaa tai hevonen on oppinut tehtävän tai mitä lie... Piti siihen oikaisemani, että ei se hevonen yksin ymmärrä sitä hyvää siirtymistä tehdä. Että kyllä siinä on ratsastajan omalla kehollaan pitänyt mahdollistaa hevosen oikea toiminta, antaa se kevyt apu oikealla ajoituksella ja hellittääkin oikea-aikaisesti. Vaikka hevonen "oppisi tehtävän" ja ennakoisi positiivisella tavalla tehtävää, on sekin ratsastajan aikaansaamaa tekemistä. Silloin pitää ottaa ilo irti omasta onnistumisesta: "Hyvä minä!"

Hyvä nöyryys esiintyy rakentavana itsekritiikkinä, pyrkimyksenä parempaan, kovana työntekona, realismina. Huono nöyryys puolestaan siten, että urheilija painaa itseään alas, ei uskalla iloita onnistumisesta, suhtautuu pessimistisesti tulevaisuuteen (pohjois-suomalainen suosikkini: "Ei meistä kenestäkään tule ikinä mitään...") ja mahdollisesti näiden seurauksena passivoituu.

Hyvä nöyryys ei ole kuvien kumartamista, nöyristelyä. Hyvä nöyryys on vakavoitumista tärkeän asian äärellä, vastuunkantoa omista tekemisistään ja urheilukumppanin arvostusta. Nöyräkin urheilija voi sanoa: "Minä haluan tulla hyväksi. Minä olen hyvä." Silloin kun niitä sanoja tukee käytännöntekeminen.