Koulutatko vai selviydytkö?

Turvallisuus on yksi ehdottomasti tärkeimmistä, ellei jopa ihan kaikkein tärkein asia harrastuksemme parissa. Sitä ei koskaan tule millään tavoin väheksymän. Turvallisuuden tärkeä osa on, että ihmisille kerrotaan millainen eläin hevonen on ja että kuinka hevosen ympärillä tulisi käyttäytyä. Toinen tärkeä osa on, että hevoselle kerrotaan minkälainen eläin ihminen on, mitä ihmiset usein puuhaavat ja miten näihin asioihin tulisi suhtautua.

Kun hevonen käyttäytyy vaarallisella tai arvaamattomalla tavalla, jommassa kummassa selonteossa on epäonnistuttu, yleisimmin jälkimmäisessä. Hevosten parissa harvoin tapahtuu täysin ennalta-arvaamattomia onnettomuuksia. Hyvin moni tilanne on usean pienen asian ketju, ja jälkeenpäin arvioituna kokemattomampikin hevosihminen tunnistaa lukuisia varoitussignaaleja, vaaratekijöitä, joiden huomiottajättäminen johti onnettomuuden syntyyn.

Koska ympäristöä on vaikea hallita, pitäisi jokainen hevonen varustaa sellaisin sosiaalisin taidoin, että se pärjää ihmisympäristössä. Ihan ensimmäiseksi on ymmärrettävä, ettei hevosella luontaisesti tällaisia taitoja ole ollenkaan. Hevonen osaa olla vain hevonen. Se ei ole lukenut yhtään hevosenkoulutus- tai ratsastusopasta eikä sillä ole sisäsyntyisesti minkäänlaista käsitystä, mitä siitä ihmismaailmassa halutaan. Se ei välttämättä osaa ollenkaan edes tulkita, mitä ihmiset käytöksellään tarkoittavat. Hevonen pitää opettaa lukemaan ihmistä, jopa ehkä vähän puhumaankin.

Kun puhutaan hyvästä hevosenkoulutuksesta, tämä tekijä tulee aina ensimmäisenä mieleeni. Opetetaanko hevoselle toivotunlaisia käytösmalleja vai yritetäänkö sen kanssa vain selviytyä? Kun koulutus on kestävällä, hevosen hyvinvointia edistävällä pohjalla, hevonen sekä oppii haluttuja (laji)taitoja että elämäntaitoja - siitä tulee rauhallinen ja sopeutuvainen sekä ihmissilmin järkevä reaktioissaan. Se palautuu stressitilanteista nopeasti eikä menetä toimintakykyään. Sen kanssa voidaan mennä vaihteleviin tilanteisiin, myös uusiin, melko luottavaisin mielin.

Moni ihan perinteisin metodein koulutettu hevonen tällaisen tilan järjellisessä ajassa saavuttaakin, ja hyvä niin. Ongelmia tulee usein niiden hevosten kohdalla, jotka ovat sosiaalisesti vähän hölmöjä, hermorakenteeltaan erikoisempia, luontaisesti hermostuneempia ja niin edelleen. Niiden hevosten kohdalla, joiden kanssa tuntuu, ettei mikään toistomäärä maailmassa riitä. Sitten loppuu kouluttajan aika ja pinna ja alkaa selviytyminen.

Selviytymisen tunnusmerkkejä ovat, ettei ratsastaja pärjää ilman kiinnipitäjää / taluttajaa / jotain muuta tuki- tai avustajahenkilöä. Selviytymisen tunnistaa myös siitä, että silloin pyritään kontrolloimaan enemmän ympäristöä kuin sitä omaa hevosta. Selviytymiselle ominaista on, että lisähallintaa haetaan kuolaimista, apuohjista ja muista välineistä sekä hevosen väsyttämisestä.

Selviytymistaktiikan vaikeus on, että se yleensä vain pyrkii estämään jonkin epätoivotun käytöksen tai tilanteen synnyn. Kuitenkaan tällainen toiminta, jonkin käytöksen estäminen, ei välttämättä opeta hevoselle ollenkaan, kuinka sen tulisi reagoida tai käyttäytyä. Se ettei jokin asia pääse tapahtumaan, ei välttämättä kerro eläimelle, mitä pitäisi tapahtua. Siksi selviytymiselle tyypillistä myös on, ettei hevosen käytös ajansaatossa parane tai paranee hyvin hitaasti. Selviytyminen ei tuota oppimista.

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Turvallisuus ja siihen liittyvät rutiinit ovat tärkeitä asioita, etenkin silloin, kun hevosten parissa toimijat ovat kokemattomia eivätkä vielä osaa lukea hevosta tarkasti. Yhtälailla turvallisuutta tulisi nimenomaan arvioida hevosten koulutuksellisena ongelmana ja pyrkiä sellaiseen hevosenkoulutukseen, jossa hevonen oppii toimimaan ihmisympäristössä halutulla tavalla, meidän sanoin: luottavaisesti ja kuuliaisesti.

Onneksemme osaamista hevosten koulutuksessa on jo paljon tarjolla. Osaan tähän hätään nimetä useamman kouluttajan lisäksi myös useamman internetpalvelun, virtuaalikoulutusohjelman, jonka avulla hevosestaan voi kouluttaa kunnollisen hevoskansalaisen. Enää tarvitsee vain viitsiä, ryhtyä toimeen ja toistaa. Ja olla rehellinen itselleen: koulutanko minä hevostani vai selviydynkö minä hevoseni kanssa?

Back in Business! ( = Kuinka tullaan ylös pohjamudista.)

Ei mene elämä aina niin kuin on sen suunnitellut.

Minä suunnittelin meidän paluumuuton Suomeen huolellisesti. Pidimme pidemmät tauot kuin koskaan ennen, kaiken piti olla viimeisen päälle hevosia varten varmistettu. Epäonni ei katso aikaa eikä paikkaa, eikä sitä suunnitelmaakaan. Reissu meni laivamatkaa myöten hyvin. Hevoset söivät ja joivat, kaikki oli kunnossa. Kun pääsimme Orimattilan taukopaikkaan, "Venla" alkoi oirehtia kuumetta - se tärisi karsinassaan eikä syönyt. Rutiiniluonteisesti olin jo Hannoverin taukopaikassa ennen laivallemenoa mitannut kaikilta lämmöt, missään ei ollut ollut huomauttamista. Orimattilassa Venlalla ei ollut lämpöä juurikaan, mutta sen yleisvointi oli yllättäen heikko. Kahdella muulla hevosella oli sitten kuumetta myös. Koska tilanne oli epänormaali, soitin hetimmiten naapurin klinikalle ja hain sieltä ensimmäiset tulehduskipulääkkeet ensiavuksi. Yöllä tuli eläinlääkäri näitä sairaita eläimiä raveista päästyään katsomaan, ja todettiin että niiden pitäisi jäädä klinikalle hoitoon. Eikä vähiten Venla, jolle oli ilmestynyt sydämeen yllättäen sivuääni. Terveet hevoset jatkoivat seuraavana päivänä matkaa Ouluun.

Aluksi näytti siltä, että koko sairastunut kolmikko vastasi lääkehoitoon hyvin. Eläinlääkäri soitteli päivittäin ja totesi, että kaikki oli kuten toivottu - Venla vastasi hoitoon ja sydämensivuääni vaimeni päivä päivältä. Kunnes sitten tuli soitto, että nyt se ääni on palannut, entistä voimakkaampana. Hevosta hoidettiin intensiivisesti. Hoidosta konsultoitiin useampaan kertaan Helsingin Yliopiston kollegoita. Sydän ultrattiin. Ultravideota analysoitiin kahdella klinikalla. Ei mitään ihmeellistä löydöstä. Sivuääni vain paheni ja paheni ja paheni, kunnes sitten maanantaina 6.3. sydämen varsinaista ääntä ei enää sivuääniltä kuulunut, ja hevonen alkoi osoittaa sydämen vajaatoiminnan merkkejä. Tein itsestäänselvän, mutta raskaan päätöksen ja pyysin lopettamaan Venlan vielä samalle päivälle. Asialle ei ollut mitään tehtävissä, hevonen odotti luonnollista kuolemaansa.

Asiaa on selvitelty sittemmin. Siis tapahtuneen syitä. Vielä ei ole selvää, oliko hevosiin esimerkiksi Hannoverin taukopaikasta tarttunut jokin virus, joka olisi heikentänyt hevosten yleiskuntoa siten, että ne kuljetuskuumeeseen näin sairastuivat. Sydämeen asti leviävä tulehdustila ei ole hevosilla mitenkään yleinen. Se jo kuitenkin tiedetään, että Venlan sydämessä oli sydänlihaksentulehdus. Vikaa oli myös jo läpissä ja muissa sydämen rakenteissa. Sydän oli käytännössä pettämässä eikä siksi vastannut hoitoon.

Muut hevoset ovat parantuneet taudistaan kuka nopeammin, kuka hitaammin. Oulussa Vilhelmi vielä sairastui ja joutui hakemaan klinikalta sekä diagnoosin että lääkityksen. Nyt pikku hiljaa olemme pääsemässä takaisin normaaliin tilaan, kukaan hevosista ei oireile. Tässä kohtaa koputan puuta.

Minulla ei ole voimavaroja tähän nyt avata tuntojani tapahtuneesta enempää. Elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Myös silloin kun selittämätön tapahtuu. Niin se on jatkunut nytkin. Projektit ja työt pitävät kiven liikkeessä, vaikka sammal kuinka haluaisi huntuaan sen ylle verhoilla.

Tänä viikonloppuna polkaisimme käyntiin kilpailukauden, kotitallilla kilpailuharjoitusten puitteissa. "Rami" kävi ensimmäistä kertaa ruudussa koko elämässään. Se ei ole aiemmin edes nähnyt valkoisia aitoja. Ja vaikka sen seuraksi pienenpienellä verryttelyalueella sattui kiimainen ponitamma, se ei hötkyillyt vaan teki työnsä. Ei toki vielä täydellisesti, mutta selviytyen tehtävästä toiseen ja osoittaen todellista kilpahevosen luonnetta. Tuloksena 66,538 prosenttia ja luokkavoitto tasolta helppo B!

Tuurikas kävi tekemässä helpon B:n myös. Ja ujosteli kovin radalla. Silloin kun Tuurikasta vähän hirvittää, se käy "etana-jänis-bensalla" - vuoron perään jarruttaen ja sitten sännäten. Se tekee menosta kovin epätasaista ja etupainoista. Niin tänäänkin. Pääsimme kyllä radan läpi, mutta rikot ja kiireiseksi mennyt käynti toivat prosentit 58:n pintaan. Tuurikkaan jälkeen radalla oli pitempi tauko ja mahdollisuus ratsastaa "ei-kilpailevia" hevosia, joten jatkoimme radalla hetken suorituksen jälkeen, jotta sain sen kevennettyä rennoksi eteen-alas. Se onnistui ja molemmille tuli hyvä mieli.
Samaisella tauolla käytin myös Saken (5-v. kakara) ja Parsan (toipilas) käsihevosena ihmettelemässä aidat. Sakkea jännitti, ja siksipä teimme muutamat maastakäsin-harjoitteet sen rentouttamiseksi. Parsa oli luottavainen eikä tehnyt tilanteesta ongelmaa.

Kolmantena starttasin muutaman viikon ratsutuksessa olleen hienon Ricardan, joka teki tasaisen radan 67 prosenttiin ja otti tuosta helppo A -luokasta sinisen ruusukkeen. Oli oikein hyvä käydä sen kanssa ruudussa ja todeta, miten sen ratsastettavuus siellä elää - nyt tiedän mitä vielä parantaa ja harjoitella, jotta sen oma emäntä hyötyy parhaiten tästä ratsutusjaksosta.

Oikein hyvä viikonloppu, johon on myös mahtunut treenit Heidin kanssa. Heidi valmensi minua aktiivisestikin, etenkin Etelä-Suomessa asuttujen vuosien aikana, joten olo oli kuin olisi kotiin tullut. Ja sitähän tässä kirjaimellisesti on tapahtunutkin. Vielä huomisaamuna jatketaan ja otetaan Ramin kanssa vähän kotiläksyjä tehtäväksi.

Otsikossa sanon reteästi, että back in business. Monelta osaa juuri näin. Kilpa- ja etenkin eläinurheilussa vastoinkäymisiä tulee aina. Ne ovat osa lajia, osa elämää, ja niistä on vain jatkettava eteenpäin, periksi antamatta ja sinnikkäästi. Toivoen, että se vahvuus kantaa ja vie eteenpäin kohti uusia, parempia hetkiä, kuten tänä viikonloppuna.

Kuullaan!

PS. Oululaiset: pikku hiljaa pyörähtävät tunnitkin kunnolla käyntiin. Opetushevosrintamassa on siis tapahtunut sellaisia muutoksia, että Venlan poismenon ja Leevin sairasloman vuoksi hevosista ovat Tuurikas (heti) ja Vilhelmi (muutaman viikon päästä) valmiina palvelemaan asiakkaita. Lisäksi lainaamme minun pitkäaikaista hevosasiakastani tarvittaessa. Nämä kolme ruunaa ovat oikein mukavia ratsuja ja toivottavat uudet asiakkaat lämpimästi tervetulleeksi!

Kotiin, Ouluun!

TIEDOTE

Annamiina Pulliainen Dressage muuttaa Suomeen ja aloittaa toimintansa 1.3.2017 Toiminimi Annamiina Pulliaisen nimissä, toimipaikkanaan ABC-Ratsutallit Haukiputaalla, Oulun pohjoispuolella.

Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa kouluratsastusvalmennusta yksityisratsastajille ja ratsastusvalmennuspalveluita ratsastajille, joilla ei ole omaa hevosta käytössään.

Yksityisratsastajille Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa sekä yksittäisiä valmennustunteja että valmennuspäiviä niin Oulussa kuin muualla Suomessa ja Euroopassa. Tämän lisäksi tarjolla on valmennuspaketteja ratsastajille, jotka harjoittelevat ABC-Ratsutalleilla. Valmennuksen sisältö räätälöidään aina ratsukon tarpeiden mukaisesti siten, että se johtaa kohti yhdessä asetettuja tavoitteita.

Hevosettomia ratsastajia varten Annamiina Pulliainen Dressagen käytössä on neljä vaativammallekin harrastajalle soveltuvaa ratsua. Niitä hoidetaan ja ratsastetaan kuten yksityishevosia (hevoset liikkuvat ratsastettuna kerran, joskus kaksi kertaa päivässä, riippuen tuntien kestosta), joten ne ovat reippaita ja sopivalla tavalla herkkiä ja voivat siten opettaa ratsastajalle oikeaa herkkyyttä ja apujenkäytöntarkkuutta. Kaikki hevoset ovat turvallisia ratsastaa, mutta eivät ole aloittelijalle parhaiten soveltuvia ratsuja, sillä ne reagoivat myös tahattomasti annettuihin merkkeihin. Tästä syystä Annamiina Pulliainen Dressage ei tarjoa alkeistunteja vaan ainoastaan valmennusta jo perusavut ja kaikki askellajit taitaville ratsastajille, joille tavanomainen ratsastuskouluopetus ryhmässä ei enää tuo sitä samaa iloa ja hyötyä kuin aiemmin. Valmennustunnit ovat oikea ratkaisu silloin, kun oma hevonen ei vielä tai jostain syystä tule kyseeseen tai ratsastaja haluaa oman hevosensa rinnalla ratsastaa myös muita hevosia valmennuksessa.

Käytössä olevista hevosista pienin on ponikokoinen suomenhevonen “Leevi” ja suurin noin 168 cm korkea hannovertamma “Venla”. Hevoset kattavat siten sellaisten ratsastajien tarpeet, jotka ovat iältään vähintään 12-vuotiaita ja painoltaan maksimissaan 85 kg. Mahdollisesti kookkaampien ratsastajien kohdalla katsotaan yksilökohtaisesti, mikäli löytyy ratkaisu laadukkaalle harrastamiselle.

Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa ainoastaan yksityis- ja paritunteja, joilla tehdään ratsastajalle henkilökohtaisesti räätälöityjä täsmäharjoituksia, selkein tavoittein – oli tuo tavoite sitten edistyä tietylle taitotasolle tai korjata jokin istunta- tai tekniikkavirhe.

Seuraavalle tasolle tähyävälle ratsastajalle suositeltavia ovat säännölliset viikkotunnit, vähintään kaksi kertaa viikossa. Tämä on myös vähimmäisedellytys, mikäli ratsastaja haluaa kilpailla. Taidon ylläpitämiseen soveltuu ratsastustunti kerta viikkoon.

Tunnit sovitaan aina yksilöllisesti ratsastajan tarpeiden, hevosten ohjelman ja ratsastusareenoiden varauskalenterin puitteissa. Siten tunnit onnistuvat sekä viikolla että viikonloppuisin, aamuisin, päivisin tai iltaisin – sopimuksen mukaan. Tunneilla ratsastetaan pääasiassa ns. “vakio- eli nimikkoratsuilla.”

Jos tavoitteenasi on laadukas ratsastus ja edistyminen lajissasi, olet valmis sitoutumaan harjoitteluusi ja siten nauttimaan sen tuomista hedelmistä, ole yhteydessä ja varaa tutustumistunti!

apulliainen.com - tmipulliainen(at)gmail.com - Annamiina Pulliainen Dressage - palvelut ja hinnasto

Jouluisia ajatuksia hevosenkoulutuksesta

Leivoin perjantaiaamuna karjalanpiirakoita, jotta tulisi näin Baijerin sydämeenkin kotoisen jouluinen tunnelma. Se on muuten tarkkaa puuhaa se piirakoiden leivonta.

Pitää ensinnäkin pitää huolta, että taikina on riittävän kosteaa ja sopivan viileää yhtä aikaa. Sitten ehdottoman tärkeää on, että jokaisen piirakan pohjaksi pyöriteltävän taikinapallon tekee riittävän tiivisrakenteiseksi ja tasalaatuiseksi. Pallo kauliintuu pyöreäksi taikinalevyksi vain jos sen koostumus on riittävän vahva ja symmetrinen. Pitää myös olla kaukaa viisas ja jauhottaa pöytä ja kaulin huolellisesti. Taikinalevyä pitää kääntää muutama kerta kaulitsemisen aikana ja sitten kun tuntuu, ettei taikinalevy enää laajene, pitää sijoittaa sen alle riittävästi jauhoja – sen jälkeen löytyy vielä muutama sentti lisää kokoa joka suuntaan. Puuron pitää olla riittävän löysää, että se levittyy hyvin. Muttei liian löysää tai vetistä, ettei se paistettaessa leviä kuorien ulkopuolelle. Yllätyksiinkin pitää varautua; sattumalta olin varautunut, ja myös porkkanalaatikon riisipuuro meni melkein kokonaisuudessaan piirakkakuorien sisään.

Kaikella laatuisalla tekemisellä on yhtämäkohtaa hevosenkoulutukseen. Jokainen työvaihe on tehtävä huolella, valmiiksi. Taikinapallon pyörittämisessä hökeltäminen ei säästä aikaa eikä vaivaa – kaulitseminen eli taikinan työstäminen muuttuu huomattavasti vaikeammaksi, jos taikinan laatu on epätasaista. Ratsuhevosen kouluttamisessa pätevät samat lainalaisuudet. Pohja on rakennettava kestäväksi, kesti siinä miten kauan tahansa. Sen jälkeen tapahtuva koulutus on yleensä suhteellisen vaivatonta, kun kouluttajan ei tarvitse korjata peruskoulutusta ja käyttää siihen turhaa aikaa.

Tämä muutamin käytännönesimerkein: minulle henkilökohtaisesti punainen vaate ovat hevoset, joiden selkään/selästä ei ratsastaja pääse ilman maamiehen apua. Jos hevonen on siinä mielentilassa, että se tahtoo pois tilanteesta ja karkuun ratsastajan alta, ei sillä pitäisi mitään muuta harjoitella kuin ihmisen läsnäolon hyväksyntää ja selkäännousua. Minä en nouse sellaisen hevosen selkään, jonne en ilman apua pääse. Se on halvin henkivakuutus, jonka voin ottaa. Ainoastaan mikäli hevonen on niin pyöreärunkoinen, että satula pyörähtää kyljelle selkäännoustessani, saa joku pitää toiselta puolelta vastaan. Tämäkin yleensä hoituu sillä, että nousee riittävän korkealta jakkaralta ja sijoittaa painonsa vatsan avulla suoraan satulan päälle hetimmiten ja kierähtää keskivartalon ympäri satulaan. Jokainen hevonen voi oppia seisomaan paikallaan tässä tilanteessa ja rauhoittumaan siihen – asiaan pitää vain käyttää aikaa ja vaivaa, joskus enemmän, usein vähemmän. Hevonen, joka pysyy mieleltään ihmisen alla ja vaikutuspiirissä, on huomattavasti helpompi ja turvallisempi kouluttaa.

Perusasioihin tulee käyttää niiden vaatima aika. Eilen juuri keskustelin yhden asiakkaani kanssa asiasta. Hän katsoi, kun ratsastin 5-vuotiasta suomenhevosoriani. Se harjoittelee parasta aikaa helpon A:n asioita näin teknisestä tarkastelukulmasta: vastalaukkaa, väistöjä ja avotaivutuksia sekä temponmuutoksia. Kerroin asiakkaalleni, että ori on ollut oikeastaan töissä vasta viime keväästä, kun sen kasvu tasaantui niin, ettei se ollut enää selvästi takakorkea. Ratsastin sillä ensimmäisiä kertoja, kun se oli kolmevuotias. Siitä lähtien olen ratsastanut sitä lyhyissä jaksoissa, välillä antaen sille kuukausienkin taukoja. Erityisesti silloin kun sen takaosa oli joka suuntaan noin puolitoistakertaa yhtä suuri kuin sen etuosa. Silloin ei ollut mitään järkeä sijoittaa sen selkään satulaa ja ratsastajanpainoa aiheuttamaan yhä suurempia tasapainovaikeuksia. Viime keväästä asti ori on ollut tasaisesti töissä. Ja yhtäkkiä huomaan, että se on teknisesti ihan sillä tasolla, missä ikäisensä viisivuotiaan suomenhevosen pitää olla. Sen kanssa on syksyyn asti harjoiteltu vain perusapuja ja niihin vastaamisen tarkkuutta. Reitin tarkkuutta ja eri vartalonasentoja. Pikku hiljaa se harjoittelee enemmän kokoamista, pienissä erissä, ja kerää voimaa.

Seitsenvuotias puoliveriruunani tuli minulle vuosi sitten syksyllä. Se oli elämässään ollut joitain kuukausia ratsutuksessa, muuta se ei tiennyt työnteosta tai elämästä yleensä. Oli ollut kasvattajan hoivissa peräkammarinpoikana ja akkalauman ainoana miehenä. Tein sillä syksyn oikeastaan vain maasta käsin töitä – koordinaatiota ja reaktionopeutta siten, ettei se mieleltään järkyttyisi vaan erottaisi käskyt muista ärsykkeistä. Ratsastelin talven ajan lyhyissä jaksoissa – 10-20 minuuttia kerrallaan. Isoliikkeisen hevosen kantokyky ei silloin juuri muuhun riittänyt. Keväällä kunto tuntui jo paremmalta, ja aloimme treenata enemmän. Kesällä yhtäkkiä huomasin, että hevonen teki sujuvasti laukanvaihdot käynnin kautta, vastalaukat. 

Pohkeenväistö meinasi muodostua ongelmaksi – se hakkasi etupolviaan yhteen ja hätääntyi. Päätin opettaa sille sulkutaivutuksen ensin eli mennä takapuoli edellä puuhun hetkellisesti. Ensin opetin sille vain sen asennon: askel siinä asennossa ja pois. Kun asento tuli tutuksi, opetin sen menemään asennossa muutaman askeleen ympyrälinjalla. Kun se viihtyi siinä, suoristin sen väistöön. Se oppi menemään sivuttain lyömättä polviaan yhteen. Nyt se tekee ihan hyvää väistöä ja sulkuakin.

Laukanvaihdoista meinasi alkuun myös tulla ongelma. Sen isoa ja erittäin vahvaa laukkaa ei ollut helppo saada rikottua. Pelleilin asennoilla ja reiteillä ja keikuttelin sen painopistettä, kunnes löysin paikat, joissa se oli altis vaihdolle. Siihen meni ehkä kuukausi tai pari, että se ymmärsi mistä on kyse. Välillä sitten tempun ymmärrettyään kuumuen sen verran, että harjoittelusta oli syytä pitää taukoa. Nyt se vaihtaa suhteellisen sujuvasti molempiin suuntiin – pystyn valitsemaan vaihdon ajankohdan ja linjan itse, enkä tekemään vaihtoa vain silloin, kun se tuntuu mahdolliselta. Hyvänä päivänä olen sen kerran antanut luvan kanssa tehdä kolme vaihtoa samalla suoralla. Joskus ennakoidessaan se tekee jo satunnaisia ykkösvaihtoja paikatessaan virhettään. Asia, joka sille alkuun tuntui todella vaikealta, on muuttunut hevosen silmissä hauskaksi leikiksi. Innolla odotan, mitä muuta tämä hevonen vielä oppii ja oivaltaa. "Parsa" saa aloittaa ensi kauden käymällä valmennuksissa vieraissa paikoissa ja pikkukisoissa harjoittelemassa olosuhteita ja sitten toivottavasti kauden aikana etenee kohti vaativan starttia.

Hevosenkoulutus on kuin leivontaa: huolellista valmistelua, suunnitelmallisuutta, ajatuksella tehtyjä asioita, laatua ja johdonmukaisuutta jokaisessa työvaiheessa. Laadukas, kestävä hevosenkoulutus on lopulta nopeampaa kuin hutiloitu kiirehtiminen. Kun mitään työvaihetta ei tarvitse toistaa uudelleen, opettaen uudelleen, päästään parhaaseen lopputulokseen suorinta tietä – vaikkakin ehkä aluksi hitaammalla etenemisnopeudella. Ihmispuolelta tiedetään, että uudenoppiminen on huomattavasti nopeampi prosessi kuin jo opitun asian motorinen muuttaminen.

Toivotan oikein hyvää joulua kaikille! Ja vielä enemmän harjoitteluniloa ensi vuoteen.

Pulliainen pakkaa hevoset ja koirat autoon helmikuun lopussa ja palailee Suomeen. Tästä lisätietoa luvassa heti alkuvuodesta.

Ensiksi hevonen

Tulen perheestä, jossa eläimet ja luonto ovat aina olleet jollain tapaa lähellä ja luonnollinen tapa elää elämäänsä. Kun olin pieni, meillä oli labradorinnoutaja. Sitten tuli kaneja ja suomenpystykorva ja kissoja.. myöhemmin omia koiria. Isäni oli lapsuuteni vuosina yliopiston eläintieteen professori, omana erityisalanaan suurpedot ja niistä erityisesti sudet ja niiden käyttäytyminen, siten myös koirien käyttäytyminen. 

Aloitin ratsastuksen joskus ennen kouluikää, isosiskoni tallille mukaanottamana. Hevoset kiehtoivat, mutta jännittivät alkuun kovasti. En sanoisi, että niillä ihan ensimmäisillä ratsastustunneillani olisin kovasti pelännyt, en ainakaan muista sellaisia tuntemuksia. Mutta sitten varsinaisilla alkeiskursseilla joskus 80-luvun loppupuolella pelko pääsi pitkällekin ihon alle. Alkeiskurssit on nimettävä monikossa, sillä niitä tuli käytyä kaksin kappalein. Ensimmäisellä kurssilla olin muutaman tunnin poissa ja sitten lopun ajan vietin pitkälti hiekassa. Putoilin kuin kypsä omena syystuulessa. Takapuoli märkänä, itkuisena, minut raahattiin aina takaisin satulaan. Minua pelotti ja jännitti niin että oksetti. Ponit eivät olleet myötämielisiä ja ne järjestivät kaikenlaisia kepposia toistuvasti. Taisinpa alkeiskurssien jälkeen pitää välillä joitain kuukausia taukoakin, kun alkoi motivaatio kärsiä. Sitten jollain ilveellä palasin satulaan.

90-luvun alussa ratsastuskoulu muutti uusiin tiloihin ja samalla osti joukon uusia poneja, joissa oli muutama loistava luottoyksilö. Ratsastamiseen tuli uutta luottamusta ja hohtoa, kun ei ihan joka tunnilla lentänyt satulasta. Muutaman vuoden jälkeen ostettiin sitten perheelle oma hevonen. Sillä käytiin kovasti tunneilla ja opeteltiin kaikki mahdollinen hevosesta, sen pidosta ja hoidosta. Tajuttiin monia tärkeitä asioita hevosesta. Vaikka olihan sitä hoitohevoskulttuurista paljon silloin jo tarttunutkin, kokonainen tekemisen meininki. 

Omat hevoset johtivat treenaamiseen ja kilpailemiseen. Ne johtivat opettamiseen ja ratsuttamiseen ja lopulta veivät koulunpenkille ja sitten alalle. Vähän kuin vahingossa, ei ollenkaan suunnitellusti. Minusta piti ensin tulla eläinlääkäri ja lukioiässä aloitetun lauluharrastuksen myötä oopperalaulaja. Nykyään laulan vain autossa ja suihkussa. Hengitystekniikasta tosin on hyötyä, kun pitää saada hallissa kaikki ratsukot hädän tullen pysähtymään välittömästi.

Mihin tämä pitkä johdanto on matkalla? Kaikkien näiden vuosien aikana on ollut yksi asia ylitse muiden: hevonen. Eläin, jonka ei tarvitsisi minun kanssani mihinkään ryhtyä. Eläin, joka ei ole minulle mitään velkaa. Eläin, jonka elämäntehtävä on syödä ruohoa ja olla hevonen, jokaisella kehonsa solulla. Eläin, jonka käsityskyky maailmasta rajautuu omaan kokemuspiiriinsä ja sisäisesti koodattuihin tarpeisiin. Hevonen.

Minä olen tässä viime vuosina paljon pohtinut tätä koko tekemisemme eettistä puolta. Paljon käydään julkisesti hyvää ja tarpeellista keskustelua hevosista, hevosenpidosta ja ratsastusurheilusta. Paljon se keskustelu on saanut mielestäni jo aikaankin. Ihmiset ovat tiedostavampia. Mutta silti en voi olla sivuuttamatta sitä tosiasiaa, että hevosten parissa pyörii myös ihmisiä, joiden paikka olisi jossain muualla. En aina ymmärrä, miten nämä ihmiset eivät itseään pois hevosten luota löydä. Niin kuin he olisivat jotenkin jumissa väärässä huoneessa, mutteivät ymmärrä käyttää ovea? 

Miksi näin ajattelen? Kun ollaan hevosten kanssa tekemisissä, on ainoastaan ja vain eettisesti oikein, että hevonen tulee ensin. Hevonen ei ole voinut valita kohtaloaan, ei sitä, että se on ihmisen vankina ja altistuu ihmisen käyttöön. Ei se ymmärrä, miksi tätä kaikkea tehdään. Se vain nyt usein sattuu olemaan niin hyväntahtoinen, että antaa meidän puuhastella kaikenlaista, enemmän tai vähemmän taitavasti.

Jos hevosen laittaminen ensimmäiseksi tärkeysjärjestyksessä tuntuu luonnottomalta tai vastenmieliseltä, ei Sinun pitäisi tulla lähellekään näitä eläimiä. Elämässä voi tehdä niin paljon muutakin. Ei Sinun tarvitse olla näiden eläinten kanssa. Ei päivittäin, ei sitä yhtäkään kertaa viikossa. Ei, jos sillä hetkellä, kun olet eläimen kanssa, sen hyvinvoinnin priorisointi ei Sinulta luonnistu.

Jos ei ole niin tärkeää, että hevosella on vettä saatavilla, riittävästi hyvälaatuista ruokaa, että sillä on kuivat pahnat mille käydä makuulle, että se pääsee ulkoilemaan, että sen loimi on suorassa, jos sille on loimi pitänyt päälle pukea. Että sen ei tarvitse kokea tarpeetonta kipua tai stressiä, hämmennystä. Jos nämä eivät ole Sinulle tärkeitä asioita, mene pois. Pudota talikko tai piiska kädestäsi ja kävele toiseen suuntaan. Hevonen ei kaipaa lähelleen yhtään rakkaudetonta ihmistä. Eikä ole sellaista ihmistä lähelleen ansainnut.

Jos olet sitä mieltä, että kouluratsastussääntöjä voi käyttää takapuolen pyyhkimiseen toiletin puolella tai ettei hevonen tarvitse kevyttä kuolaintuntumaa ja itsensä kannattelua (self-carriage), mene pois. Jos hevoset ovat mielestäsi aina dominantteja ja ansaitsevat tulla kuritetuksi, mene pois.

Ja toisaalta, jos pelkäät näitä eläimiä kuollaksesi, ja jokainen kerta tallilla on sinulle Pelkokerroin-ohjelman episodi, mene pois. Elämässä on niin paljon muutakin tehtävää, itsensä voi voittaa altistamatta tällaiselle kokeilulle viatonta eläintä. Yhtälailla, jos et hyväksy tosiasiaa, että ratsastus on urheilulaji, joka keveimmilläänkin harrastushömpöttelynä vaatii edes auttavaa koordinaatiota ja fyysistä kuntoa, mene pois. Vähin, mitä voit hevosen eteen tehdä, on olla häiritsemättä sitä, kun se yrittää liikkua allasi eteenpäin.

Ja vielä, jos haluat rakkaudellesi ihmismäistä vastakaikua, asettaa hevosellesi ihmismäisiä tarpeita, inhimillistää sitä, etkä saa mieltäsi ja sydäntäsi hallintaan, ota etäisyyttä. Se voi tehdä Sinulle hyvää ihmisenä.

Ei, turha kuvitella, en ole minäkään puhdas pulmunen. Olen pelännyt, voittanut pelot ja jatkanut eteenpäin. Olen kokeillut koulutusmetodeja, joita tämän päivän tietämyksellä en käyttäisi enää uudelleen. Olen menettänyt pinnani ja käyttänyt tarpeetonta voimaa. Olen purkanut omia turhautumisiani hevoseen, olen antanut paineen päästä ihoni alle ja vaatinut liikaa. Tästä kaikesta olen oppinut. Vuodet Etelä-Saksassa ovat vain kristallisoineet käsitystä siitä, mikä on tärkeää. Tärkeää ei ole oma kunnianhimo. Tärkeää ei ole tehdä kuten muut tekevät. Tärkeää ei ole sulautua joukkoon. Tärkeää ei ole ottaa luuloja pois. Tärkeää ei ole tehdä vaikka väkisin. Tärkeää ei ole kerätä ihmisten ihailua. Tärkeää on katsoa peiliin. Tärkeää on olla esimerkki itselleen ja hevoselle. Tärkeää on tehdä ajatuksella, järkevästi, oikeita asioita. Tärkeää on olla johdonmukainen ja hallita mielensä. Tärkeää on kouluttaa siten, että oppimista tapahtuu. Tärkeää on välttää stressiä. Tärkeää on kantaa vastuu. Tärkeää on pitää huolta kaveristaan. Tärkeää on pistää hevonen ensimmäiseksi.

Hyväksi ratsastajaksi

Hei Suomi! Ja suomenkieliset lukijat. Viime kerrasta onkin aikaa.

Ilta laskeutuu Joensuuhun, jossa olen ollut valmentamassa tänään. Huomenna vielä jatkuu. Tässä kun on hetki aikaa rauhassa olla, on myös sopiva hetki kirjoittaa aiheesta, joka tuli tuossa joitain päiviä sitten mieleeni. Miten tullaan hyväksi ratsastajaksi?

Susanna Rahkamon väitöskirjasta uutisoitiin vastikään: millä aineksilla syntyy toistuvasti ylivoimainen urheilija? Pitää olla äärettömän innostunut, pitää olla kova tekemään töitä. Pitää kysyä itseltään, miksi jokin ei onnistu ja olla valmis muuttamaan tekemisiään, jotta pääsee tuloksiin. Näkemys ohjaa toimiin. Pitää sen lisäksi olla itseluottamusta, luotto siihen, että pystyy ja pääsee tuloksiin. Siitä tulee jälleen polttoainetta innostukselle, josta jälleen kumpuaa voimavara tehdä kovasti töitä.

Allekirjoitan kaiken tämän, vaikken ole moninkertainen olympiamitalisti. Ehkä vain moninkertainen epätodennäköisyyksien selättäjä omassa elämässäni. Minun nykyinen toimenkuvani on pääasiassa auttaa muita ratsastajia prosessissa, jossa he etsivät vastauksia kysymyksiin ja luovat näkemystä uusiin toimenpiteisiin. Yleisesti ottaen suurimmat korjaukset tulen aina tehneeksi ratsastajan instrumenttiin: istuntaan ja kehonhallintaan.

Nämä korjaukset ovat usein hyvin henkilökohtaisia viritykseltään. Monista tuntuu siltä kuin he halvaantuisivat muutosten ensivaiheissa. Silloin kun korjattavaa on vähän, toiset löytävät apua heti ja huomaavat tehtyjen korjausten positiiviset vaikutukset. Tämä jälkimmäinen tilanne on opettajalle helppo - tulos itsessään jo ruokkii oikeansuuntaista toimintaa, ja oppilaan voi jättää levollisin mielin yksin harjoittelemaan asiaa. Kun taas oppilaalla on vaikeuksia sisäistää tai luottaa tehtyihin korjauksiin, kuulee opettaja lauseen: "Musta tuntuu kuin olisin ihan takakenossa/etunojassa/oikealla kyljellä/vasemmalla kyljellä/vinossa/..." Tämä lause sisältää luonnollisesti toisinaan vain neutraalin havainnoinnin, mutta osittain siihen sisältyy pieni tai suurempikin sisäinen protesti. Tunne on vieras ja arveluttava - voiko tämä olla oikein?

Tällainen ajattelu kumpuaa nurinkurisesta ajatusmallista. Ajatuksesta, jossa lähtöpiste on ratsastajan mielessä jollain tasolla "normi", taso, johon muutoksia on verrattava. Referenssi. Kun ajatellaan, että muutoksia on lähdetty tekemään, koska se entinen tekeminen ei ole toiminut toivotulla tavalla, ei referenssinä voida käyttää lähtöpistettä - lähtöpisteen tunne on ollut valheellinen tai väärä eikä siten ole käyttökelpoinen verrokki. Ratsastajan kokemien muutosten referenssinä pitäisi käyttää sitä lopputulosta, mihin halutaan päästä. Maalia. Ideaalia. Tähän vertaamalla tulee ratsastaja edistyneeksi askel kerrallaan haluttuun suuntaan.

Tästä tullaan toki seuraavaan ongelmaan: miten edetä kohti jotain, josta ei ole vielä aiempaa kokemusta, tuntemusta? Katsomalla hyvää ratsastusta, opiskelemalla intohimoisesti ja käyttämällä mielikuvitusta. Kuvittelemalla, miltä voisi tuntua se, mitä kohti haluaa olla matkalla. Usein huomaa, ettei se ole ehkä lähelläkään sitä, missä on jo ollut. Askel kohti tavoitteita vaatii rohkeutta ja luottamusta. Kysymällä, opiskelemalla saatu näkemys Rahkamon osoittaman esimerkin myötä tarjoaa jälleen polttoainetta innolle ja työmotivaatiolle. On jokin suunta, jota kohti lähteä kulkemaan.

Ratsastus ei ole helppo laji. Se on kovin vaikea, jos ollaan oikein rehellisiä. Mutta unelmoida pitää, tehdä kovasti töitä ja tavoitella uusia tasoja omassa tekemisessään. Eikä elää menneisyydessä, jo tehdyssä, vaan hakea kaikupohjaa tulevasta.

Harjoitteluniloa talveen!

Miten valita systeemi?

Muutama vinkki oman tiensä valitsemiseen uusimmassa englanninkielisessä blogitekstissä:

http://balanceddressage.blogspot.de/2016/04/a-system.html