perjantai 16. joulukuuta 2016

Ensiksi hevonen

Tulen perheestä, jossa eläimet ja luonto ovat aina olleet jollain tapaa lähellä ja luonnollinen tapa elää elämäänsä. Kun olin pieni, meillä oli labradorinnoutaja. Sitten tuli kaneja ja suomenpystykorva ja kissoja.. myöhemmin omia koiria. Isäni oli lapsuuteni vuosina yliopiston eläintieteen professori, omana erityisalanaan suurpedot ja niistä erityisesti sudet ja niiden käyttäytyminen, siten myös koirien käyttäytyminen. 

Aloitin ratsastuksen joskus ennen kouluikää, isosiskoni tallille mukaanottamana. Hevoset kiehtoivat, mutta jännittivät alkuun kovasti. En sanoisi, että niillä ihan ensimmäisillä ratsastustunneillani olisin kovasti pelännyt, en ainakaan muista sellaisia tuntemuksia. Mutta sitten varsinaisilla alkeiskursseilla joskus 80-luvun loppupuolella pelko pääsi pitkällekin ihon alle. Alkeiskurssit on nimettävä monikossa, sillä niitä tuli käytyä kaksin kappalein. Ensimmäisellä kurssilla olin muutaman tunnin poissa ja sitten lopun ajan vietin pitkälti hiekassa. Putoilin kuin kypsä omena syystuulessa. Takapuoli märkänä, itkuisena, minut raahattiin aina takaisin satulaan. Minua pelotti ja jännitti niin että oksetti. Ponit eivät olleet myötämielisiä ja ne järjestivät kaikenlaisia kepposia toistuvasti. Taisinpa alkeiskurssien jälkeen pitää välillä joitain kuukausia taukoakin, kun alkoi motivaatio kärsiä. Sitten jollain ilveellä palasin satulaan.

90-luvun alussa ratsastuskoulu muutti uusiin tiloihin ja samalla osti joukon uusia poneja, joissa oli muutama loistava luottoyksilö. Ratsastamiseen tuli uutta luottamusta ja hohtoa, kun ei ihan joka tunnilla lentänyt satulasta. Muutaman vuoden jälkeen ostettiin sitten perheelle oma hevonen. Sillä käytiin kovasti tunneilla ja opeteltiin kaikki mahdollinen hevosesta, sen pidosta ja hoidosta. Tajuttiin monia tärkeitä asioita hevosesta. Vaikka olihan sitä hoitohevoskulttuurista paljon silloin jo tarttunutkin, kokonainen tekemisen meininki. 

Omat hevoset johtivat treenaamiseen ja kilpailemiseen. Ne johtivat opettamiseen ja ratsuttamiseen ja lopulta veivät koulunpenkille ja sitten alalle. Vähän kuin vahingossa, ei ollenkaan suunnitellusti. Minusta piti ensin tulla eläinlääkäri ja lukioiässä aloitetun lauluharrastuksen myötä oopperalaulaja. Nykyään laulan vain autossa ja suihkussa. Hengitystekniikasta tosin on hyötyä, kun pitää saada hallissa kaikki ratsukot hädän tullen pysähtymään välittömästi.

Mihin tämä pitkä johdanto on matkalla? Kaikkien näiden vuosien aikana on ollut yksi asia ylitse muiden: hevonen. Eläin, jonka ei tarvitsisi minun kanssani mihinkään ryhtyä. Eläin, joka ei ole minulle mitään velkaa. Eläin, jonka elämäntehtävä on syödä ruohoa ja olla hevonen, jokaisella kehonsa solulla. Eläin, jonka käsityskyky maailmasta rajautuu omaan kokemuspiiriinsä ja sisäisesti koodattuihin tarpeisiin. Hevonen.

Minä olen tässä viime vuosina paljon pohtinut tätä koko tekemisemme eettistä puolta. Paljon käydään julkisesti hyvää ja tarpeellista keskustelua hevosista, hevosenpidosta ja ratsastusurheilusta. Paljon se keskustelu on saanut mielestäni jo aikaankin. Ihmiset ovat tiedostavampia. Mutta silti en voi olla sivuuttamatta sitä tosiasiaa, että hevosten parissa pyörii myös ihmisiä, joiden paikka olisi jossain muualla. En aina ymmärrä, miten nämä ihmiset eivät itseään pois hevosten luota löydä. Niin kuin he olisivat jotenkin jumissa väärässä huoneessa, mutteivät ymmärrä käyttää ovea? 

Miksi näin ajattelen? Kun ollaan hevosten kanssa tekemisissä, on ainoastaan ja vain eettisesti oikein, että hevonen tulee ensin. Hevonen ei ole voinut valita kohtaloaan, ei sitä, että se on ihmisen vankina ja altistuu ihmisen käyttöön. Ei se ymmärrä, miksi tätä kaikkea tehdään. Se vain nyt usein sattuu olemaan niin hyväntahtoinen, että antaa meidän puuhastella kaikenlaista, enemmän tai vähemmän taitavasti.

Jos hevosen laittaminen ensimmäiseksi tärkeysjärjestyksessä tuntuu luonnottomalta tai vastenmieliseltä, ei Sinun pitäisi tulla lähellekään näitä eläimiä. Elämässä voi tehdä niin paljon muutakin. Ei Sinun tarvitse olla näiden eläinten kanssa. Ei päivittäin, ei sitä yhtäkään kertaa viikossa. Ei, jos sillä hetkellä, kun olet eläimen kanssa, sen hyvinvoinnin priorisointi ei Sinulta luonnistu.

Jos ei ole niin tärkeää, että hevosella on vettä saatavilla, riittävästi hyvälaatuista ruokaa, että sillä on kuivat pahnat mille käydä makuulle, että se pääsee ulkoilemaan, että sen loimi on suorassa, jos sille on loimi pitänyt päälle pukea. Että sen ei tarvitse kokea tarpeetonta kipua tai stressiä, hämmennystä. Jos nämä eivät ole Sinulle tärkeitä asioita, mene pois. Pudota talikko tai piiska kädestäsi ja kävele toiseen suuntaan. Hevonen ei kaipaa lähelleen yhtään rakkaudetonta ihmistä. Eikä ole sellaista ihmistä lähelleen ansainnut.

Jos olet sitä mieltä, että kouluratsastussääntöjä voi käyttää takapuolen pyyhkimiseen toiletin puolella tai ettei hevonen tarvitse kevyttä kuolaintuntumaa ja itsensä kannattelua (self-carriage), mene pois. Jos hevoset ovat mielestäsi aina dominantteja ja ansaitsevat tulla kuritetuksi, mene pois.

Ja toisaalta, jos pelkäät näitä eläimiä kuollaksesi, ja jokainen kerta tallilla on sinulle Pelkokerroin-ohjelman episodi, mene pois. Elämässä on niin paljon muutakin tehtävää, itsensä voi voittaa altistamatta tällaiselle kokeilulle viatonta eläintä. Yhtälailla, jos et hyväksy tosiasiaa, että ratsastus on urheilulaji, joka keveimmilläänkin harrastushömpöttelynä vaatii edes auttavaa koordinaatiota ja fyysistä kuntoa, mene pois. Vähin, mitä voit hevosen eteen tehdä, on olla häiritsemättä sitä, kun se yrittää liikkua allasi eteenpäin.

Ja vielä, jos haluat rakkaudellesi ihmismäistä vastakaikua, asettaa hevosellesi ihmismäisiä tarpeita, inhimillistää sitä, etkä saa mieltäsi ja sydäntäsi hallintaan, ota etäisyyttä. Se voi tehdä Sinulle hyvää ihmisenä.

Ei, turha kuvitella, en ole minäkään puhdas pulmunen. Olen pelännyt, voittanut pelot ja jatkanut eteenpäin. Olen kokeillut koulutusmetodeja, joita tämän päivän tietämyksellä en käyttäisi enää uudelleen. Olen menettänyt pinnani ja käyttänyt tarpeetonta voimaa. Olen purkanut omia turhautumisiani hevoseen, olen antanut paineen päästä ihoni alle ja vaatinut liikaa. Tästä kaikesta olen oppinut. Vuodet Etelä-Saksassa ovat vain kristallisoineet käsitystä siitä, mikä on tärkeää. Tärkeää ei ole oma kunnianhimo. Tärkeää ei ole tehdä kuten muut tekevät. Tärkeää ei ole sulautua joukkoon. Tärkeää ei ole ottaa luuloja pois. Tärkeää ei ole tehdä vaikka väkisin. Tärkeää ei ole kerätä ihmisten ihailua. Tärkeää on katsoa peiliin. Tärkeää on olla esimerkki itselleen ja hevoselle. Tärkeää on tehdä ajatuksella, järkevästi, oikeita asioita. Tärkeää on olla johdonmukainen ja hallita mielensä. Tärkeää on kouluttaa siten, että oppimista tapahtuu. Tärkeää on välttää stressiä. Tärkeää on kantaa vastuu. Tärkeää on pitää huolta kaveristaan. Tärkeää on pistää hevonen ensimmäiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti