"Huomion kiinnittäminen yksityiskohtiin tekee eron tavanomaisen ja erinomaisen välille."
Kävin viime viikonloppuna katsomassa suuren idolini, stand-up-koomikko ja näyttelijä Eddie Izzardin show'n Amsterdamissa. Olen fanittanut miehen ajankohtaisiin aiheisiin, historiaan, uskontoihin ja viihdeilmiöihin paneutuvaa sarkastista ja älykästä, terävän pisteliästäkin, muttei koskaan törkeää tai groteskia (!), humoristista lähestymistapaa jo vuosia. Nyt kun viimein sain tilaisuuden nähdä show'n elävänä, oli taiteilijan repertuaariin ilmestynyt sketsi kouluratsastuksesta. Vieläpä esityksen pisimpänä osiona. Muutaman kerran piti nielaista, mutta kantti kesti nauraa itselleen ja meille lajin ammattilaisille.
Izzard näki kouluratsastuksen tyypillisin, siihen perehtymättömin silmin: miksi sillä on olympialajin status, kun vaikkapa karatella ei ole? Jotta en pilaa kanssafanien iloa mahdollisesti vielä tulevasta katselukokemuksesta, en avaa koko sketsiä tässä. Izzard tosin keksi, mihin kouluratsastusta voisi oikeastaan tänä päivänä käyttää ja miten siitä tulisi lajiinperehtymättömälle kiinnostavampaa seurattavaa. Ehkä FEI voisi ottaa nämä ehdotukset harkintaansa? ;-)
Tuo sketsi antoi ymmärtää, että laji näyttäytyy vieraan silmiin outona liihotteluna pitkin areenaa. Katsoja ymmärtää, että kyse on hevosen (täydellisestä) kontrollista ja saattaa vielä ymmärtää, että tätä on aikanaan tarvittu onnistuneessa taistelutilanteessa. Lajin hienoudet eivät ehkä avaudu, mutta kysymys herää: avautuvatko ne tavan harrastajallekaan?
Kouluratsastuksessa ja koirien tottelevaisuuskoulutuksessa on paljon yhteistä. Molemmat ovat arvostelulajeja, joiden kilpailutilanteissa tulokseen vaikuttavat sääntökirjan lisäksi myös tuomarin oma henkilökohtainen preferenssi. Kummassakin lajissa halutaan, että eläin tottelee pienistä signaaleista, ihmisen perspektiivistä halukkaan ja tyytyväisenoloisesti, nopeasti ja tietyllä tapaa sulavan kontrolloidusti. Siinä missä koirankouluttaja ymmärtää, että koiran perusasennon on oltava juuri oikea, sen seuraamispaikan mitä sääntökirja sanoo ja luoksetulojen mahdollisimman nopeita, ratsastajalta tuntuu joskus unohtuvan oman lajin sääntökirjan sisältö. Tämä tulkinta on tehtävissä, kun vertaa keskiverto koirakon ja ratsukon kotiharjoittelua.
Koirien tottelevaisuuskoulutuksessa optimaaliset suoritukset kootaan pienistä paloista. Tässä on menty viimeisen vuosikymmenenkin aikana hurjasti eteenpäin. Vaikka koulutus on perustunut pitkään positiiviseen vahvisteeseen (palkkioon) ja mahdollinen rankaiseminen on väistynyt siinä samalla siten, ettei sitä juuri enää kentillä näe, tuon ilmiön ja koulutustaidon kasvaminen on ollut laajamittaista. Asiastaan innostuneet harrastajat käyvät koulutuskursseja tuon tuosta. Opettelevat jopa kanoilla, jotta oma ajoitus ja tekniikka paranisi. Koirille "temput" opetetaan pienissä erissä, jatkuvasti muovaten niistä kokonaisempia liikkeitä ja liikesarjoja sitä mukaa, kun koira on sisäistänyt eli oppinut edelliset vaiheet. Kun koira ei jotain opi, kouluttajat yleisesti menevät itseensä - missä mättää, kun ei onnistuta.
Ero hevosurheiluun on siinä, että tottelevaisuuskokeen suoritus ei edellytä koiralta tavanomaista kovempaa peruskuntoa, ei sillä korkeimmallakaan erikoisvoittajaluokan tasolla. Kun taas kouluratsastuksessa koulutetuinkaan hevonen ei pysty suoriutumaan Grand Prix-ohjelmasta vailla vaadittavaa lihasvoimaa. Johtaako tämä hevosen fyysisen kunnon tarve ja sen tiedostaminen eläimen koulutuksen sivuraiteille?
Otsikon englantilainen lausahdus kertoo, kuinka huomion kiinnittäminen pieniin yksityiskohtiin - pikkutarkkuus - tekee usein eron hyvän ja paremman välille - ja saa kouluratsastajat näyttämään pilkkua viilaavilta hifistelijöiltä. Pikkutarkkuus tekee eron luokan voittajan ja muiden välille. Mitä pidempään olen hevosten kanssa tehnyt töitä, sitä selvemmäksi minulle käy, että hevosen antama vaste jokaiseen perusapuun on kaikista olennaisin asia koko lajissamme. Kun vasteet ovat laadullisesti oikeat, käskyjä voidaan yhdistellä nopeasti peräkkäin ja näin syntyvät erilaiset liikkeet. Joka kerta kun saatu vaste poikkeaa optimista, tehdään kompromissi liikkeen laadussa. Tottelevaisuutta harrastava koiranohjaaja tämän ymmärtää, ymmärtääkö ratsastaja?
Usein saattaa kuulla ratsastajan sanovan: "Kun tämä hevonen ei... Miksi tämä hevonen ei..?" Vastaus on aina: koska sen antama vaste on väärä. Miksi se on väärä? Joko se on unohtanut sen, sitä ei ole opetettu sille alusta lähtien oikein tai ratsastajan tekniikka on heikko. Miten asia korjataan: harjoittelemalla. Mitä: oikeaa apua ja vastetta sille perusavulle, jonka vaste on laadultaan väärä.
Jos hevonen on jatkuvasti "pohkeen takana" sen vaste eteenpäinajaville avuille on väärä. Tilanne ei korjaannu useinkaan kovemmilla kannuksilla tai sillä että treeniä vain jatketaan mitään muuttamatta. Jos hevonen antaa pidätteeseen huonon vasteen, on ns. kädellä eikä kanna itseään, tähän ei tule pitkällistä apua kovemmasta kuolaimesta, gramaanista tai muustakaan apuvälineestä. Pidätteen vaste on opetettava hevoselle uudelleen ja sen jälkeen on pidettävä huoli, että hevoselta vaaditaan vain sellaista kokoamisastetta, jossa se jaksaa itsensä kantaa ts. kykenee antamaan oikean vasteen perusavulle. Tämän ei pitäisi olla vaikeaa käsittää? Kyra Kyrklundin kirja "Kyra ja ratsastuksen taito", suomalaisen ratsastuskulttuurin raamattu ja aapinen, lähtee tästä perusolettamuksesta liikkeelle. Silti yhä uudestaan me talutamme Kyran tai jonkun muun kansainvälisen gurun Suomeen kertomaan, että hevostemme kuuluu vastata oikein avuille. Se pistää miettimään.
Tosin ei ole vika vain suomalaisissa. Sama ilmiö on nähtävissä Etelä-Saksassa. Ehkä sillä erotuksella, etteivät kaikki edes haikaile gurujen perään. Ollaan päätetty osata ihan itse, eikä ratsastajan sitä paitsi tarvitse tietää mitään eläinten kouluttamisen periaatteista - se taito tulee verenperintönä? Luinpa taannoin yleisökirjoituksen aiheesta "kansainvälinen tuomaritoiminta ja ratsastus mennyt parempaan suuntaan, kuka toisi sen saksalaiselle ruohonjuuritasolle?"
Tottelevaisuuskokeissa eteneminen tasolta toiselle täytyy ansaita. Jotta voi kilpailla seuraavalla tasolla, pitää saada ns. "ykköstuloksia" eli ylittää tietty pistemäärä kokeessa. Kouluratsastuksessa tarvitsee aluelupaa anoakseen selviytyä jostain seurakilpailusta itseään totaalisesti nolaamatta ja kansallista startatakseen ylittää tietty prosenttiluku aluetasolla helpossa A:ssa. Kummatkaan eivät ole ylivoimaisia tehtäviä. Muuten ratsukko saa edetä ihan oman ja valmentajansa tuntemuksien mukaisesti. Tässä lienee hyvätkin puolensa, mutta juuri nyt en keksi yhtään todella hyvää. Mielikuvituksen puutetta?
Viime vuosina on paljon puhuttu kouluratsastuksen imagosta, hevosen oikeuksista ja hyvinvoinnista. Keskustelu on pääosin ollut tervetullutta, sillä se on havahduttanut myös tuomarijoukon miettimään asioita uudelleen. Tuomarit ovat lopulta ne, jotka ohjaavat kilpailulajin suuntaa. Se millä joku voittaa, on se mitä muut harjoittelevat. Joskus harrastajat eivät pysty havainnoimaan, että joku voi pärjätä jostain erityispiirteestään tai puutteestaan huolimatta, ei sen vuoksi. Suomessa vielä kun kilpailu on melko pientä (tosin ilahduttavasti kaikilla tasoilla yhä kasvavaa!), pärjätäkseen ei tarvitse aina olla ylimaallisen pätevä. Joillakin tasoilla ja joissakin luokissa jopa hyvin liikkuva hevonen tuo ruusukkeen kotiin, oli selässä sitten taitava hevosenkouluttaja tai "marionettinukke". Tämä tietysti ei aina välitä oikeaa viestiä kilpailijalle tai seuraavalle yleisölle: kouluratsastuksessa kun ensisijaisesti pitäisi olla kyse hevosen koulutustason ja kouluttamisen onnistumistason arvioinnista. Ihan niin kuin koirien tottelevaisuuskokeissa.
Jos eläisimme ihannemaailmassa, meillä olisi kouluratsastuksen lisäksi muuhun eläinten koulutukseen ja niiden koemuotoihin perehtynyt tuomaristo, jolla olisi todelliset valmiudet ohjata harrastuksen suuntaa aina noviisitasolta kansainväliseen huippuun. Tuomaristo olisi myös perehdytetty intensiivikursseilla tunnistamaan haluttu laatutaso hevosen peruskoulutuksessa ja kuinka se ilmenee kouluratsastuskokeen eri tehtävissä. Erityisesti kuinka näitä pykäliä sovelletaan silloin, kun sääntökirjan optimi ei vielä toteudu. Säännöt antavat kyllä suuntaviivat, mutta käytäntö epätäydellisesssä maailmassamme osoittaa, ettei tulkinta aina kohtaa sääntökirjaa tai eri toimijat tulkinnoillaan toisiaan. Ihannemaailmassa meidän ratsastuksenopettajamme myös saisivat tällaista "cross-over"-koulutusta, laaja-alaisesti ja syvällisesti perehdyttäen. Optimitilanteessa hevosia opetettaisiin vain kestävillä periaatteilla, johdonmukaisesti ja huolehtien hyvästä peruskoulutuksesta ennen kuin niiden treenaamisessa keskityttäisiin vaadittavaan lihaskuntoon ja voimaan ts. kootumpiin liikkeisiin ja niiden vaatimaan voimisteluasteeseen.
Mitä tämä saattaisi tarkoittaa käytännössä: ihan sillä helpoimmalla tasolla ei olisi niin kovasti väliä, onko hevosen turpa luotiviivalla vai sen edessä vaan sillä, vastaako hevonen annettuihin apuihin korrektisti ja osaako ratsastaja apujaan antaa. Tämä ilmenisi siinä, kuinka hyvin reitille ratsukko pääsee ja pystyykö se esittämään halutut askellajit, tempot ja siirtymiset niiden välillä. Jolloin mahdollisesti ratsukon harjoittelu kotona myös saadun palautteen valossa painottuisi ensisijaisesti oikeiden vasteiden harjoitteluun. Tästä kun (ainakin guruja kuuntelemalla) olisi kaikkein eniten hyötyä tulevaisuudessa.
Eläintenkoulutukseen liittyvää materiaalia ja koulutusta on nykyään kiitettävästi tarjolla. On tahoja kuten Andrew McLean, jotka ovat tehneet pioneerityötä ja laatineet selviä ohjeita siihen, kuinka hevosta tulisi kouluttaa kestävien periaatteiden mukaisesti. Opeta selvä perusvaste selvästä perusmerkistä ja sitten muokkaa toisto toistolta tuo vaste optimiin. Näin yksinkertaista se on. Enää tarvitsee vain laittaa käsi sydämelle, tuliko tuo vaste nyt oikeasti hiottua optimiin vai tekikö mieli oikaista yksi kulma? Yksi asia tosin ei muutu: ratsastus on urheilulaji ja siinä tulee hiki. Toisin kuin koiria koulutettaessa, ellei ole hurjan lämmin. Urheilua tai ei, kouluratsastuksessa parhaiten menestyy se, joka osaa kouluttaa hevosensa loogisesti ja joka pitää yllä standardinsa koskien omaa vaikuttamistaan ja hevosen antamien vasteiden laatua.
Jos joku erehtyi luulemaan, että huomio yksityiskohtiin tarkoitti strasseja otsapannassa ja kannusremmissä, yhteneväistä metallilaatua suitsien soljissa ja kuolaimessa tai sävy sävyyn sovitettuja pinteleitä ja satulahuopaa, hälle tiedoksi, sitä kutsutaan termillä "tuning and the finishing touch to the appearance", suomeksi "tuunaus ja ulkoinen viimeistely".
perjantai 26. huhtikuuta 2013
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Ennakoiminen
Mitä pidemmälle olen elämääni hevosten kanssa elänyt, sitä enemmän huomaan kuinka suurta roolia ennakoiminen näyttelee hevosten koulutuksen onnistumisessa. Moni lienee kuullut tästä puhuttavan, muttei ehkä ymmärrä mitä ja kuinka laaja-alaisesti se käytännössä tarkoittaa. Seuraavassa käyn läpi aihetta muutaman väliotsikon avulla.
Turvallisuus
Hevonen suurena pako- ja saaliseläimenä käyttäytyy luontaisesti paikoin ihmisen silmin arvaamattomalla tavalla. Sen silmittömältä vaikuttava pakeneminen tai puolustautuminen saa aikaan helposti loukkaantumisia ja pahimmillaan kuolemantapauksia - turvallisuus hevosten kanssa on ollut mm. Ratsastajainliiton suosikkiteemoja viime vuosikymmenen aikana, eikä suotta. Ratsastaja joka näkee maailman hevosen silmin, pystyy ennakoimaan eteentulevia riskejä. Kokenut hevosenkäsittelijä puntaroi jatkuvasti vaihtoehtojaan: miten hän lähestyy hevosta missäkin olosuhteissa, missä varusteissa hän hevosta taluttaa, ratsastaa tai ajaa ja minkälaista reittiä, miten hän ohittaa toiset hevoset, missä valossa ja paikassa hän tekee hevoselle vieraita asioita, miten hän sijoittaa uudet asiat hevosen tuttuun päivärytmiin, millaisella voimakkuudella hän vaikuttaa hevoseen missäkin tilanteessa.
Ihmisen luontainen tapa "ennakoida" on jännittyä ja passivoitua. Tutkimuksissa on osoitettu, että ratsastajan kiihtyvä syke saa hevosen sykkeen kiihtymään myös. Kun ratsastaja on tietoinen, että jotain potentiaalisesti hevoselle pelottavaa on pian tapahtumassa, ratsastaja jännittyy ja nostaa siten hevosen valppautta ja kiihtymistasoa. Tästä ei ole apua hevosta koulutettaessa tai kilpailutettaessa. Esimerkin valossa: kun maneesin katsomossa ravaa koira, kokematon tai arka ratsastaja luontaisesti kumartuu etunojaan "turva-asentoon" ja keskittää huomionsa koiraan. Jos hevonen ei koiraa aiemmin huomannut, se huomaa sen nyt varmasti. Tämän jälkeen huonossa tasapainossa istuva ratsastaja ei kykene vaikuttamaan hevoseensa sen oppimalla merkkikielellä, ja tilanne on sattuman käsissä. Ennakointi hevosta koulutettaessa ei ole ihmisen omaa henkistä varautumista vaan tilanteeseen reagoimista, jotta onnistumisen todennäköisyys kasvaa. On muistettava, että hevosta koulutetaan jokainen hetki, jolloin sen kanssa ollaan samassa tilassa - oli ihmisen tarkoitus kouluttaa tai opiskella itse ratsastusta tai hevosenkäsittelyä.
Kouluttaminen
Onnistunut kouluttaminen koostuu sarjasta onnistumisia. Nämä ovat halutunlaatuisia toistoja, jotka jättävät muistijäljen hevosen aivoihin ja aiheuttavat siten aina suurenevalla todennäköisyydellä samaa toimintaa samasta ärsykkeestä jatkossa. Hevosen oppiminen on voimakkaasti paikkasidonnaista. Sekä ihmisen kannalta toivotut että epätoivotut tapahtumat yhdistyvät hevosen aivoissa usein ensimmäiseksi siihen paikkaan, jossa ne tapahtuivat. Tämä mekanismi on auttanut hevosta selviytymään hengissä luonnonarmoilla. Onnistuneessa hevosenkoulutuksessa vältetään minkään harjoitus- tai käsittelypaikan yhdistymistä säikähtämiseen. Hoidin aikanaan toisen maan maajoukkuetehtävissäkin myöhemmin vuosia viihtynyttä herkkää suoritushevosta. Se oli joskus säikähtänyt painetta niskassaan, jota ei sille oltu selkeästikään opetettu oikealla tavalla. Ilman mitään nähtävissä olevaa syytä se aikuisiälläkin sai hoitopilttuussa vetopaniikin tuon tuosta ja katkoi riimunnaruissa olleet turvalangat. Koskaan minulle ei selvinnyt, mikä toimi laukaisevana ärsykkeenä, sillä välillä meni viikkojakin, että hevonen seisoi pilttuussa kiinnisidottuna vailla stressikäytöstä. Se oli vahva osoitus siitä, että hevosen kynnys esittää epätoivottua pelkokäyttäytymistä on (vaihtelevasti) matala. Vaikka hevonen olisi jo poisoppinut jostain käytöksestä tai siedättynyt tiettyyn tilanteeseen, tuo tietty paikka voi käytöksen laukaista yhä uudelleen. Koulutettaessa on jatkuvasti puntaroitava riskejä. Riskien välttely ei saa johtaa hallitsemattomiin kompromisseihin tai siihen, ettei koulutuksessa päästä eteenpäin. Seuraavassa esimerkki tyypillisestä tilanteesta ratsailla.
Ratsastaja huomaa, että ratsastusareenan laidalla on jotain, mitä hevonen voisi potentiaalisesti säikähtää tai jonka huomattuaan se on jo osoittanut ensimmäisiä jännittymisen merkkejä. Mitä hevonen tässä tilanteessa voi oppia oikein tai väärin?
Jos ratsastaja ratsastaa kohdetta päin rohkeasti, on riski että hevonen tulee antamaan huonon vasteen reittiä ohjaavalle avulle. Jos tämä onnistuu, ratsastaja voi päästä pelottavan kohteen ohi ja tilanne voi päättyä, jos ei välttämättä onnistuneeseen, ainakin neutraaliin oppimistapahtumaan, riippuen hevosen reaktioista annetuille avuille. Jos taas tilanne epäonnistuu, pelottava asia peittoaa hevosen mielessä ratsastajan avut, se säikähtää ja pakenee paikalta (poistuu reitiltä metristä alkaen kymmeniin metreihin). Hevonen ei anna haluttua vastetta ratsastajan avulle ja mahdollisesti saa tuosta paikasta huonon muiston. Oppiminen tapahtuu varmasti väärin ja vaatii poisopettamista.
Jos ratsastaja tässä tilanteessa päättää kiertää pelottavan asian kaukaa, tilanne pysyy ehkä hänen hallinnassaan ja hevonen tulee antaneeksi enemmän halutunlaisia vasteita ratsastajan avuille. Oppiminen on suurimmalta osin halutunlaista. Mikäli hevonen on kuitenkin ehtinyt jännittyä näkemästään eikä joudu asiaa ohittamaan, on tilastojen valossa todennäköisempää, että hevonen stressaantuu samasta asiasta / paikasta myös seuraavana päivänä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hevonen joka joutuu ohittamaan pelottavan kohteen, osoittaa vähemmän stressinoireita samassa paikassa seuraavana päivänä.
Viisain ratsastajan vaihtoehdoista lienee ratsastaa pelottavan asian ohi hivenen tavanomaista pidemmällä etäisyydellä siten, että hän samalla valitsee hevoselle tehtävän (askellaji, reitti, hevosen vartalonasento), jossa se todennäköisimmin onnistuu ja tulee tehneeksi oikean toiston. Kun hevonen on ohittanut asian, seuraava kerta voidaan tehdä hivenen lähempää ja seuraava vielä lähempää, jotta lopulta päästään tavoitteeseen stressitason nousematta oppimista häiritseväksi. Ratsastaja ottaa ennakoidessaan huomioon hevosen yksilölliset taipumukset ja tekee valinnan, jossa hän maksimoi onnistumisen ja mahdollisimman todennäköisen halutunlaatuisen lopputuloksen. Parhaimmillaan hevonen ei edes huomaa tuota potentiaalista "vaaraa" ja tulee onnistuneeksi tietämättään. Oppiminen on tapahtunut positiivisessa hengessä.
Terveys
Hevosen terveydentila vaikuttaa voimakkaasti sen koulutettavuuteen ja oppimiseen. Kipua välttelevä hevonen oppii paljon väärin ja on hankala uudelleenkoulutettava. Tästä syystä hevosen terveydentilan tarkkailu ja sen kiputilojen ennakoiminen on yksi tärkeä osa-alue onnistuneessa hevosurheilussa.
Monipuolinen ja sopiva harjoittelu takaa hevosen fyysisen hyvinvoinnin. Oikeanlainen liike on suurimmaksi osaksi paras lääke lihaksiston vaivoihin. Kehittyminen vaatii kuitenkin nousujohteista kuntoharjoittelua, jossa joskus seurauksena on kipeytyvät lihakset. Kun hevonen tekee tavanomaista raskaamman treenin, ennakoiva ratsastaja tarjoaa sille sopivaa palautusliikuntaa seuraavana tai seuraavina päivinä, jolloin vaatimustaso on asetettu niin alas, että hevonen tulee sekä rentoutuneeksi että tehneeksi oikeita toistoja annetuista avuista.
Turvallisuus ja terveys kulkevat hevosten (kuten ihmistenkin) kohdalla käsikädessä. Kun asiat tehdään turvallisesti, minimoidaan loukkaantumisriski. Siksi ennakoiva ratsastaja ei tee riskialtista harjoitetta huonolla pohjalla tai ota riskejä muiden olosuhteiden vuoksi.
Ennakoivaan hevosenpitoon kuuluvat säännölliset jalkojen tarkastukset, istuvat varusteet (satula!), hevosen fysiikalle soveltuva kengitys ja ruokinta, joka on myös mitoitettu tilannekohtaisesti. Ähky on hevosen yleisin kuolinsyy ja voidaan toisinaan välttää järkevällä ruokinnalla ja hevosenpidolla.
Lopuksi muistilista ennakoimisen tueksi:
Varusteet
* käytä turvakärkikenkiä aina kun se on mahdollista
* käytä aina hansikkaita!
* käytä kypärää
* käytä hyvinistuvaa turvaliiviä aina, kun koet loukkaantumisriskin kohonneeksi
* vältä lepattavia vaatteita, huppuja, huiveja, kahisevia materiaaleja ratsastaessasi
* käytä korollisia, varrellisia kenkiä ratsastaessasi ja mielellään saappaita / saappaanvarsia tms.
* älä käytä (isoja) koruja
Käsittely
* lähesty hevosta mieluiten etuviistosta, kuitenkaan älä koskaan suoraan takaa
* kosketa hevosta aina ensimmäisenä lavanseudulle / kaulan tyveen
* kierrä toiset hevosen aina vähintään hevosen mitan etäisyydeltä
* taluta hevosta mieluiten suitsittuna tai naruriimussa, tavallinen riimu on "lelu" silloin, kun hevosta pitää yrittää hallita
* taluta tarvittaessa liinassa tai pidemmällä riimunnarulla
* ohjista taluttaessasi, ota ohjat aina pois kaulalta (martingaalien kanssa riimunnaru!)
* sido hevonen aina kiinni vetosolmulla, älä koskaan suoraan suitsista vaan aina riimusta
* vie hevonen keskeltä oviaukkoa, varo jalustimien / remmien tarttumista ovenkahvoihin. Avaa ovi aina kunnolla auki, tarvittaessa avaa toinen ovi tai valitse suurempi oviaukko
* muista että hevonen pyrkii aina toisten hevosten luokse
* muista että hevonen arkoo voimakkaasti vaihtuvia valoisuuseroja / varjoja / vaihtuvaa pohjanlaatua / vettä
* varoita toisia ennakkoon, kun teet jotain mikä saattaa säikäyttää hevosen (tulet ovesta sisään halliin, tulet nurkan takaa, päästät hevosen areenalla liinan päähän juoksemaan)
* kävelytä hevosta aina mieluiten muualla kuin ratsastusareenalla jossa ratsastetaan, mutta jos kävelytät, tee se keskemmällä areenaa ja pysy valppaana
* älä seiso urilla - noudata ratsastusareenoiden toimintaohjeita, kysy lupa juoksuttamiseen jne.
* älä ohjasaja, kun areenalla on muita
* muista että pomppiva hevonen on toisista hevosista pelottavampi kuin reippaasti etenevä hevonen (esim. juoksutettaessa)
* kiristä satulavyö vaiheittain, vältä laittamasta vyötä aluksi / koskaan liian tiukalle
* ratsautuessasi pidä vähintään toinen ohja potentiaalisesti tuntumalla, ota harjasta ja satulan puolivälistä kiinni, älä potki hevosta, istuudu hitaasti satulaan
* ratsaudu turvallisessa paikassa ja käytä tarvittaessa soveltuvaa nousualustaa
* älä riisuudu / pukeudu hevosen selässä, ellei ole pakko. Pyydä mahd. kiinnipitäjää ja pidä aina ote ohjista
* älä heitä hevosenselästä / selkään ratsastajalle mitään
* kun toimit vieraan hevosen kanssa, toimi kuten se olisi kouluttamaton nuori hevonen - pelaa varman päälle, älä luota sen koulutustasoon tai siedättymisenasteeseen
* noudata aina saamiasi hevoskohtaisia ohjeita
Koulutus
* käytä aina mahdollisimman pientä aloituspainetta
* mitoita käyttämäsi paine sellaiseksi, että kykenet selviytymään ja pitämään paineen samanlaisena / voimistuvana, kun saamasi vaste ei ole oikea - joskus on parempi odottaa hetki pidempään samalla vaikutuksentasolla kuin voimistaa vaikutusta
* mieti aina, miten voisit mahdollistaa onnistumisen hevosen näkökulmasta (hevonen ei tunne kouluratsastuksen tai esteratsastuksen kilpailusääntöjä tai tunne geometriaa - olennaista on se, vastaako hevonen oikein annettuun merkkiin)
* kun teet kompromisseja, tee ne tietoisesti ja tarkoin valiten
* tunnista omat resurssisi ja toimi niiden mukaisesti
* pyri kaikessa hevosen kanssa toimimisessa painettomuuteen, selviin merkkeihin ja johdonmukaisuuteen - opiskele eläintenkoulutuksen periaatteet
* hevonen ei ole mielenterveyshoitaja tai psykologi - jos sinua pelottaa, hoida itse itseäsi ja mielesi kuntoon, älä altista sille hevosta
Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta kirjoittajan on jatkettava muihin töihin.
Turvallista ja tervettä kevättä Saksasta!
JK. Yksi käytännöntilanne ennakoimisesta: Päästin eräs ilta vuotikkaan varsani juoksemaan halliin. Valitsin ajankohdan, jolloin oli hiljaista - olin tallilla yksin. Kytkin kaikki mahdolliset valot päälle reitille takaamaan turvallisuuden. Valitsin naruriimun varsan taluttamiseen, jotta minulla olisi enemmän hallintaa, myös pimeällä osuudella tallinpihalla, matkalla halliin. Valitsin ottaa riimun varsan päästä pois, jotta se ei irti juostessaan ja ilakoidessaan sotkeutuisi turvalta vähän turhan väljään riimuun, jota en saanut tilanteessa säädettyä pienemmäksi. Ottaessani varsaa kiinni, sen maltti ei riittänyt odottamaan naruriimun solmimista ja se tokkasi minua epähuomiossa päällään siten, että mursi nenäni. Kun sitten vertavuotavana jouduin soittamaan itselleni apua tallille, päätin ennakoida tämän paremmin seuraavaa kertaa varten. Seuraavana päivänä opetin varsan ruokapalkalla pujottamaan päänsä itse riimuun. Toivottavasti tämä oppi riittää jatkossa, sekä varsalle että emännälle, tässä asiassa.
Turvallisuus
Hevonen suurena pako- ja saaliseläimenä käyttäytyy luontaisesti paikoin ihmisen silmin arvaamattomalla tavalla. Sen silmittömältä vaikuttava pakeneminen tai puolustautuminen saa aikaan helposti loukkaantumisia ja pahimmillaan kuolemantapauksia - turvallisuus hevosten kanssa on ollut mm. Ratsastajainliiton suosikkiteemoja viime vuosikymmenen aikana, eikä suotta. Ratsastaja joka näkee maailman hevosen silmin, pystyy ennakoimaan eteentulevia riskejä. Kokenut hevosenkäsittelijä puntaroi jatkuvasti vaihtoehtojaan: miten hän lähestyy hevosta missäkin olosuhteissa, missä varusteissa hän hevosta taluttaa, ratsastaa tai ajaa ja minkälaista reittiä, miten hän ohittaa toiset hevoset, missä valossa ja paikassa hän tekee hevoselle vieraita asioita, miten hän sijoittaa uudet asiat hevosen tuttuun päivärytmiin, millaisella voimakkuudella hän vaikuttaa hevoseen missäkin tilanteessa.
Ihmisen luontainen tapa "ennakoida" on jännittyä ja passivoitua. Tutkimuksissa on osoitettu, että ratsastajan kiihtyvä syke saa hevosen sykkeen kiihtymään myös. Kun ratsastaja on tietoinen, että jotain potentiaalisesti hevoselle pelottavaa on pian tapahtumassa, ratsastaja jännittyy ja nostaa siten hevosen valppautta ja kiihtymistasoa. Tästä ei ole apua hevosta koulutettaessa tai kilpailutettaessa. Esimerkin valossa: kun maneesin katsomossa ravaa koira, kokematon tai arka ratsastaja luontaisesti kumartuu etunojaan "turva-asentoon" ja keskittää huomionsa koiraan. Jos hevonen ei koiraa aiemmin huomannut, se huomaa sen nyt varmasti. Tämän jälkeen huonossa tasapainossa istuva ratsastaja ei kykene vaikuttamaan hevoseensa sen oppimalla merkkikielellä, ja tilanne on sattuman käsissä. Ennakointi hevosta koulutettaessa ei ole ihmisen omaa henkistä varautumista vaan tilanteeseen reagoimista, jotta onnistumisen todennäköisyys kasvaa. On muistettava, että hevosta koulutetaan jokainen hetki, jolloin sen kanssa ollaan samassa tilassa - oli ihmisen tarkoitus kouluttaa tai opiskella itse ratsastusta tai hevosenkäsittelyä.
Kouluttaminen
Onnistunut kouluttaminen koostuu sarjasta onnistumisia. Nämä ovat halutunlaatuisia toistoja, jotka jättävät muistijäljen hevosen aivoihin ja aiheuttavat siten aina suurenevalla todennäköisyydellä samaa toimintaa samasta ärsykkeestä jatkossa. Hevosen oppiminen on voimakkaasti paikkasidonnaista. Sekä ihmisen kannalta toivotut että epätoivotut tapahtumat yhdistyvät hevosen aivoissa usein ensimmäiseksi siihen paikkaan, jossa ne tapahtuivat. Tämä mekanismi on auttanut hevosta selviytymään hengissä luonnonarmoilla. Onnistuneessa hevosenkoulutuksessa vältetään minkään harjoitus- tai käsittelypaikan yhdistymistä säikähtämiseen. Hoidin aikanaan toisen maan maajoukkuetehtävissäkin myöhemmin vuosia viihtynyttä herkkää suoritushevosta. Se oli joskus säikähtänyt painetta niskassaan, jota ei sille oltu selkeästikään opetettu oikealla tavalla. Ilman mitään nähtävissä olevaa syytä se aikuisiälläkin sai hoitopilttuussa vetopaniikin tuon tuosta ja katkoi riimunnaruissa olleet turvalangat. Koskaan minulle ei selvinnyt, mikä toimi laukaisevana ärsykkeenä, sillä välillä meni viikkojakin, että hevonen seisoi pilttuussa kiinnisidottuna vailla stressikäytöstä. Se oli vahva osoitus siitä, että hevosen kynnys esittää epätoivottua pelkokäyttäytymistä on (vaihtelevasti) matala. Vaikka hevonen olisi jo poisoppinut jostain käytöksestä tai siedättynyt tiettyyn tilanteeseen, tuo tietty paikka voi käytöksen laukaista yhä uudelleen. Koulutettaessa on jatkuvasti puntaroitava riskejä. Riskien välttely ei saa johtaa hallitsemattomiin kompromisseihin tai siihen, ettei koulutuksessa päästä eteenpäin. Seuraavassa esimerkki tyypillisestä tilanteesta ratsailla.
Ratsastaja huomaa, että ratsastusareenan laidalla on jotain, mitä hevonen voisi potentiaalisesti säikähtää tai jonka huomattuaan se on jo osoittanut ensimmäisiä jännittymisen merkkejä. Mitä hevonen tässä tilanteessa voi oppia oikein tai väärin?
Jos ratsastaja ratsastaa kohdetta päin rohkeasti, on riski että hevonen tulee antamaan huonon vasteen reittiä ohjaavalle avulle. Jos tämä onnistuu, ratsastaja voi päästä pelottavan kohteen ohi ja tilanne voi päättyä, jos ei välttämättä onnistuneeseen, ainakin neutraaliin oppimistapahtumaan, riippuen hevosen reaktioista annetuille avuille. Jos taas tilanne epäonnistuu, pelottava asia peittoaa hevosen mielessä ratsastajan avut, se säikähtää ja pakenee paikalta (poistuu reitiltä metristä alkaen kymmeniin metreihin). Hevonen ei anna haluttua vastetta ratsastajan avulle ja mahdollisesti saa tuosta paikasta huonon muiston. Oppiminen tapahtuu varmasti väärin ja vaatii poisopettamista.
Jos ratsastaja tässä tilanteessa päättää kiertää pelottavan asian kaukaa, tilanne pysyy ehkä hänen hallinnassaan ja hevonen tulee antaneeksi enemmän halutunlaisia vasteita ratsastajan avuille. Oppiminen on suurimmalta osin halutunlaista. Mikäli hevonen on kuitenkin ehtinyt jännittyä näkemästään eikä joudu asiaa ohittamaan, on tilastojen valossa todennäköisempää, että hevonen stressaantuu samasta asiasta / paikasta myös seuraavana päivänä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hevonen joka joutuu ohittamaan pelottavan kohteen, osoittaa vähemmän stressinoireita samassa paikassa seuraavana päivänä.
Viisain ratsastajan vaihtoehdoista lienee ratsastaa pelottavan asian ohi hivenen tavanomaista pidemmällä etäisyydellä siten, että hän samalla valitsee hevoselle tehtävän (askellaji, reitti, hevosen vartalonasento), jossa se todennäköisimmin onnistuu ja tulee tehneeksi oikean toiston. Kun hevonen on ohittanut asian, seuraava kerta voidaan tehdä hivenen lähempää ja seuraava vielä lähempää, jotta lopulta päästään tavoitteeseen stressitason nousematta oppimista häiritseväksi. Ratsastaja ottaa ennakoidessaan huomioon hevosen yksilölliset taipumukset ja tekee valinnan, jossa hän maksimoi onnistumisen ja mahdollisimman todennäköisen halutunlaatuisen lopputuloksen. Parhaimmillaan hevonen ei edes huomaa tuota potentiaalista "vaaraa" ja tulee onnistuneeksi tietämättään. Oppiminen on tapahtunut positiivisessa hengessä.
Terveys
Hevosen terveydentila vaikuttaa voimakkaasti sen koulutettavuuteen ja oppimiseen. Kipua välttelevä hevonen oppii paljon väärin ja on hankala uudelleenkoulutettava. Tästä syystä hevosen terveydentilan tarkkailu ja sen kiputilojen ennakoiminen on yksi tärkeä osa-alue onnistuneessa hevosurheilussa.
Monipuolinen ja sopiva harjoittelu takaa hevosen fyysisen hyvinvoinnin. Oikeanlainen liike on suurimmaksi osaksi paras lääke lihaksiston vaivoihin. Kehittyminen vaatii kuitenkin nousujohteista kuntoharjoittelua, jossa joskus seurauksena on kipeytyvät lihakset. Kun hevonen tekee tavanomaista raskaamman treenin, ennakoiva ratsastaja tarjoaa sille sopivaa palautusliikuntaa seuraavana tai seuraavina päivinä, jolloin vaatimustaso on asetettu niin alas, että hevonen tulee sekä rentoutuneeksi että tehneeksi oikeita toistoja annetuista avuista.
Turvallisuus ja terveys kulkevat hevosten (kuten ihmistenkin) kohdalla käsikädessä. Kun asiat tehdään turvallisesti, minimoidaan loukkaantumisriski. Siksi ennakoiva ratsastaja ei tee riskialtista harjoitetta huonolla pohjalla tai ota riskejä muiden olosuhteiden vuoksi.
Ennakoivaan hevosenpitoon kuuluvat säännölliset jalkojen tarkastukset, istuvat varusteet (satula!), hevosen fysiikalle soveltuva kengitys ja ruokinta, joka on myös mitoitettu tilannekohtaisesti. Ähky on hevosen yleisin kuolinsyy ja voidaan toisinaan välttää järkevällä ruokinnalla ja hevosenpidolla.
Lopuksi muistilista ennakoimisen tueksi:
Varusteet
* käytä turvakärkikenkiä aina kun se on mahdollista
* käytä aina hansikkaita!
* käytä kypärää
* käytä hyvinistuvaa turvaliiviä aina, kun koet loukkaantumisriskin kohonneeksi
* vältä lepattavia vaatteita, huppuja, huiveja, kahisevia materiaaleja ratsastaessasi
* käytä korollisia, varrellisia kenkiä ratsastaessasi ja mielellään saappaita / saappaanvarsia tms.
* älä käytä (isoja) koruja
Käsittely
* lähesty hevosta mieluiten etuviistosta, kuitenkaan älä koskaan suoraan takaa
* kosketa hevosta aina ensimmäisenä lavanseudulle / kaulan tyveen
* kierrä toiset hevosen aina vähintään hevosen mitan etäisyydeltä
* taluta hevosta mieluiten suitsittuna tai naruriimussa, tavallinen riimu on "lelu" silloin, kun hevosta pitää yrittää hallita
* taluta tarvittaessa liinassa tai pidemmällä riimunnarulla
* ohjista taluttaessasi, ota ohjat aina pois kaulalta (martingaalien kanssa riimunnaru!)
* sido hevonen aina kiinni vetosolmulla, älä koskaan suoraan suitsista vaan aina riimusta
* vie hevonen keskeltä oviaukkoa, varo jalustimien / remmien tarttumista ovenkahvoihin. Avaa ovi aina kunnolla auki, tarvittaessa avaa toinen ovi tai valitse suurempi oviaukko
* muista että hevonen pyrkii aina toisten hevosten luokse
* muista että hevonen arkoo voimakkaasti vaihtuvia valoisuuseroja / varjoja / vaihtuvaa pohjanlaatua / vettä
* varoita toisia ennakkoon, kun teet jotain mikä saattaa säikäyttää hevosen (tulet ovesta sisään halliin, tulet nurkan takaa, päästät hevosen areenalla liinan päähän juoksemaan)
* kävelytä hevosta aina mieluiten muualla kuin ratsastusareenalla jossa ratsastetaan, mutta jos kävelytät, tee se keskemmällä areenaa ja pysy valppaana
* älä seiso urilla - noudata ratsastusareenoiden toimintaohjeita, kysy lupa juoksuttamiseen jne.
* älä ohjasaja, kun areenalla on muita
* muista että pomppiva hevonen on toisista hevosista pelottavampi kuin reippaasti etenevä hevonen (esim. juoksutettaessa)
* kiristä satulavyö vaiheittain, vältä laittamasta vyötä aluksi / koskaan liian tiukalle
* ratsautuessasi pidä vähintään toinen ohja potentiaalisesti tuntumalla, ota harjasta ja satulan puolivälistä kiinni, älä potki hevosta, istuudu hitaasti satulaan
* ratsaudu turvallisessa paikassa ja käytä tarvittaessa soveltuvaa nousualustaa
* älä riisuudu / pukeudu hevosen selässä, ellei ole pakko. Pyydä mahd. kiinnipitäjää ja pidä aina ote ohjista
* älä heitä hevosenselästä / selkään ratsastajalle mitään
* kun toimit vieraan hevosen kanssa, toimi kuten se olisi kouluttamaton nuori hevonen - pelaa varman päälle, älä luota sen koulutustasoon tai siedättymisenasteeseen
* noudata aina saamiasi hevoskohtaisia ohjeita
Koulutus
* käytä aina mahdollisimman pientä aloituspainetta
* mitoita käyttämäsi paine sellaiseksi, että kykenet selviytymään ja pitämään paineen samanlaisena / voimistuvana, kun saamasi vaste ei ole oikea - joskus on parempi odottaa hetki pidempään samalla vaikutuksentasolla kuin voimistaa vaikutusta
* mieti aina, miten voisit mahdollistaa onnistumisen hevosen näkökulmasta (hevonen ei tunne kouluratsastuksen tai esteratsastuksen kilpailusääntöjä tai tunne geometriaa - olennaista on se, vastaako hevonen oikein annettuun merkkiin)
* kun teet kompromisseja, tee ne tietoisesti ja tarkoin valiten
* tunnista omat resurssisi ja toimi niiden mukaisesti
* pyri kaikessa hevosen kanssa toimimisessa painettomuuteen, selviin merkkeihin ja johdonmukaisuuteen - opiskele eläintenkoulutuksen periaatteet
* hevonen ei ole mielenterveyshoitaja tai psykologi - jos sinua pelottaa, hoida itse itseäsi ja mielesi kuntoon, älä altista sille hevosta
Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta kirjoittajan on jatkettava muihin töihin.
Turvallista ja tervettä kevättä Saksasta!
JK. Yksi käytännöntilanne ennakoimisesta: Päästin eräs ilta vuotikkaan varsani juoksemaan halliin. Valitsin ajankohdan, jolloin oli hiljaista - olin tallilla yksin. Kytkin kaikki mahdolliset valot päälle reitille takaamaan turvallisuuden. Valitsin naruriimun varsan taluttamiseen, jotta minulla olisi enemmän hallintaa, myös pimeällä osuudella tallinpihalla, matkalla halliin. Valitsin ottaa riimun varsan päästä pois, jotta se ei irti juostessaan ja ilakoidessaan sotkeutuisi turvalta vähän turhan väljään riimuun, jota en saanut tilanteessa säädettyä pienemmäksi. Ottaessani varsaa kiinni, sen maltti ei riittänyt odottamaan naruriimun solmimista ja se tokkasi minua epähuomiossa päällään siten, että mursi nenäni. Kun sitten vertavuotavana jouduin soittamaan itselleni apua tallille, päätin ennakoida tämän paremmin seuraavaa kertaa varten. Seuraavana päivänä opetin varsan ruokapalkalla pujottamaan päänsä itse riimuun. Toivottavasti tämä oppi riittää jatkossa, sekä varsalle että emännälle, tässä asiassa.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Miksi minä ratsastan?
Ratsastus on yksi vaikeimmista, ellei jopa vaikein, urheilumaailman taitolajeista. Otsikon kysymys lienee oikeutettu ja monin paikoin paikallaan esittää, ennen kaikkea itselleen. Sen lisäksi, että laji on hurjan vaativa ja vaikea alalajistaan riippumatta, sen oheistoimintoihin uppoaa käsittämätön määrä aikaa, vaivaa ja rahaa. Hevosista tietämätön mieheni harkitsi suhteemme alussa ratsastuksenaloittamista. Kun totuus tallilla vietetystä ajasta ja hevosten hoidon monipuolisuudesta hänelle valkeni, into laantui välittömästi. Minun virheeni - olisi pitänyt viedä hänet ratsastuskouluun tutustumaan lajiin pienissä erissä eikä näyttää heti koko kuvaa.
Mutta hänen intoaan ei suitsinut ainoastaan oheistoimintoihin kuluva aika ja vaiva (ja "muta ja se alituinen hevosenp*ska") vaan myös lajin harjoittamiseen sisältyvä potentiaali kroonisesta mielipahasta. Se mielipaha kun hyvin nopeasti kumpuaa urheilukumppanin loukkaantumisesta, sen hyvinvoinnin kärsimisestä tai vaikkapa urheilualueiden puutteellisesta kunnosta. Että ei pääsekään ratsastamaan ja treenaamaan tai "hevonen ei ole kunnossa", kuuluu lajiin yhtä vahvasti kuin ruusukkeet ja palkintojenjaot. Painotuksen joskus ollessa ensinmainitussa. Herää kysymys, miksi ratsastaa, kun voisi tehdä jotain muutakin ajallaan?
Asennoituminen lajiin on muuttunut viime vuosikymmenien aikana. Olen nähnyt tuon muutoksen olemalla lajissa aktiivisesti mukana 80-luvun loppupuolelta lähtien. Toki natiaisen kyky analysoida yleistä harrastuskentän ilmapiiriä on suppeampi kuin vanhemman ihmisen, mutta yhteisesti alan ammattilaiset tunnustavat tämän prosessin vaiheet. Siinä missä 80-luvulla oli tärkeää pitää kantapäät alhaalla, nyrkit pystyssä ja tuntea sekä kaikki ratsastusradantiet että hevosrodut ulkoa, tänä päivänä puhutaan paljon hevosen lajityypillisistä tarpeista, eläinten koulutuksen periaatteista ja harmoniasta kahden erityyppisen eläinlajin välillä. Teoriapuolen kehitys on ollut tervetullutta - uskon vahvasti, että yhä useampi hevonen kiittäisi istuvista satuloista, riittävän tiheästä korsirehuruokinnasta ja keventävästä ratsastajasta, jos tietäisi paremmin ja osaisi puhua. Yksi asia on oleellisesti muuttunut, huonompaan suuntaan: tallilla vietetty aika. Siinä missä lapsuudessani roikuimme tallilla kaiken mahdollisen ajan puuhaten, tämän päivän "tulevat eläintenkouluttajat" eivät malta viihtyä eläinten parissa murto-osaakaan tuosta. Tämä tulee asettamaan haasteita tulevaisuuden ammattikoulutuksessa - miten korvata muutaman vuoden kurssituksella tietotaito, joka aiemmin oli kertynyt koululaiselle mahdollisesti yli kymmenen vuoden intensiivisellä tarkkailulla ja käytännönharjoittelulla?
Suomessa eläinten kannalta terveeksi ilmapiirin tekee lajin verrattaen nuori historia. Kun armeijankin perinteet lajissa jäivät jossain määrin lyhyeksi, on pelikenttä ollut avoin tuoreille ajatuksille. Keskiverto ratsastuksen(syvä)harrastaja omaksuu asioita mielellään ja haluaa olla perustellusti "oikeassa". Tiedonnälkään luetaan kirjoja, käydään kursseilla ja tutkitaan viimeisimmät tutkimustulokset. Tuskin millään muulla vastaavan harrastajamäärän kielialueella on edes harkittu ammattilaisille ja "vakavasti harrastaville" suunnatun lehden julkaisemista. ProHevonen on ollut pioneeri tavalla, jonka ymmärtää vasta kun yrittää etsiä saksankieliseltä hevostalous(!)alueelta vastaavanlaista aviisia. Sitä en ole vielä löytänyt. Ja sen mitä olen antanut itselleni kertoa: sellaista ei ole.
Suomessa on paljon, mistä voidaan olla iloisia ja onnellisia. Asiat tavanomaisella hevosten täysihoitotallilla ovat erinomaisesti. Lisäksi suomalaisen ratsuhevosmateriaalin vielä vaihteleva laatu on pistänyt jokaisen pidempään ammatikseen ratsastaneen opettelemaan asiansa melko perusteellisesti, jotta "Jopolla voisi jotain startatakin". Kyra Kyrklundin looginen tapa lähestyä hevosten koulutusta on syvälle juurtunut ja kunnioitettu kansallisaarre.
Saksalainen asennemaailma on keskimäärin huomattavasti kovempi. "Toimimaton" hevonen korvataan toisella tai sen toimivuutta "parannetaan" apujen jatkeilla. Hevosen on oltava valmis tietyssä aikataulussa. Piste. Eikä tavanomaista baijerilaista nelijalkaista tunnu harmittavan, että tarhaan pääsee, jos pääsee, että heinää tulee kaksi kertaa päivässä tallityöntekijän työaikoja myötäillen tai että puutteellinen ratsastustaito korvataan rissoilla ja kangilla? Tosin kukaan ei liene haastatellut keskiverto baijerilaista hevosta. Ehkä siihen ei ole kiinnostusta, sillä tässä maassa on vahva tekemisen kulttuuri - täällä tiedetään, miten asiat kuuluu tehdä. Sillä näin on aina tehty. Tämän kulttuurin jatkuvuutta vahvistaa armoton ammattiratsastajien arsenaali, kokonainen teollisuudenhaara. Siinä missä saksalainen saa paljon aikaankin, tulee hevonen ehkä tehneeksi monta kompromissia tahtomattaan.
Suomessa asiat ovat hyvin. Hevoset eivät ole erityisen huonovointisia. Niitä hoidetaan hyvin, niitä ratsastetaankin paikoin hyvin "korrektisti", ratsastajan oman taitotason mukaisesti. Mutta jos erehtyy lukemaan heppahöpinä.nettejä, saa kuvan ettei Suomessa ole yhtään ihmistä, joka osaisi ratsastaa, ei yhtään kelvollista orieläintä, ei toimivaa organisaatiota tai yhtään ratsastuskoulua, jossa olisi hyvä henki ja tekemisenmeininki. Tai sitten on se yksi, yleisesti hyväksytty vaihtoehto, jota ihannoidaan, mutta jonka lisäksi mikään muu ei sitten kelpaakaan. Otin tämän puheeksi ruotsalaisen kollegan kanssa eilen, siitä tämä kirjoitus saikin alkunsa. Totesimme, ettei naapurin iloluontoisempi kansa syyllisty yhtälailla tällaiseen happamuuteen, vaikka se onkin yleismaailmallinen ilmiö. Ja vieläpä ilmiö, joka helposti vetää sisäänsä. Ennen kuin on huomannutkaan, hyvän päivän ja viimeisen heipan välissä ei ole ainoastaan tuominnut jokaista ratsastustyyliä, liiton aluepolitiikkaa ja valmennusrenkaitten toimimattomuutta vaan jo tuohtunut naapurin vääränvärisestä satulahuovasta ja miksei täällä voi olla Keski-Euroopan ilmasto. Meistä ei ikinä tule täällä mitään! Eikö?
Suomessa on paljon puhetta. Ollakseen maineeltaan juro ja introverttikulttuuri. Olen tullut siihen tulokseen, että kehitys ottaisi aimoharppauksia eteenpäin, jos tuo puhe kääntyisi tekemiseksi. Tietotaito on saatavilla jo. Hevosetkin ovat "ihan jees". Puhumiseen, analysointiin ja märehtimiseen käytetyllä energialla voisi vaikka sulattaa metriset hanget. Kaikki kiistely siitä, kuka on oikeammassa, itsensä jatkuva todistelu tai vastaavasti muiden mustamaalaaminen olisi edistymismetodina loistanut jo ylivertaisuudellaan suomalaisella puska- ja paremmuusratsastustasolla, jos se kantaisi oikeasti hedelmää. Vai hidastaako meitä liikaa se metrinen hanki ulkona? Ei ainakaan talvisodassa. Puhumaan sortuu usein ihminen, joka kärsii kroonistuvasta mielipahasta. Silloin pitäisi miettiä ensisijaisesti, mitä on tehtävissä omalle huonovointisuudelle ja lähteä siitä. Mitä siis tässä vielä lätisen? Töihin, mars.
Ai, mutta vastaus esitettyyn kysymykseen: miksi minä ratsastan? Se on hyvä ja aiheellinen kysymys. Veljeni on joskus tehnyt määritelmän: "Meidän Mintulla on päässä vamma. Sitä sen pitää hoitaa pitämällä paljon eläimiä." Siinä lienee syntymekanismi tällekin oireyhtymälle. Kiinnostus eläimiin, luontoon ja luonnontieteisiin tulee kotoa. Isäni väitteli ensimmäisenä maailmassa tohtoriksi susista ja niiden käytöksestä. Tuli sittemmin tunnetuksi lisänimellä "Susi-Pulliainen". Tuo kiinnostus lisääntyi vain, kun opin kysymään kysymyksiä ja sain perhepiiristä niihin vastauksia. Olen ollut aina nopea oppimaan, melkein mitä tahansa ja minulla on terävä päättelykyky. Pitkään ratsastin siksi, etten suostunut hyväksymään, etten osannut ratsastaa. Että halusin selättää tuon haasteen. Halusin saada selvyyden asioihin - muodostaa universaalin kaavan, jota soveltaa. Yli 15 vuoden etsiminen on saattanut sellaisten tietolähteiden äärelle ja sellaisiin oppimisen oivallushetkiin, että uskon jonkinlaisen loogisen kaavan hahmottuneen. Miksi siis ratsastan nyt? Haluan nähdä, toimiiko tuo kaava oikeasti kaikissa tilanteissa. Empiirinen tutkimustyö on vielä kesken. Tuleeko se koskaan valmiiksi, jää nähtäväksi. Epäilen. Eikä "vamma päässä" tunnu parantuneen vuosien varrella lainkaan, mielipahasta, mudasta ja hevosenpaskasta huolimatta, vaikka välillä hanskat ovat olleet laskeutua tiskin pintaan.
Mutta hänen intoaan ei suitsinut ainoastaan oheistoimintoihin kuluva aika ja vaiva (ja "muta ja se alituinen hevosenp*ska") vaan myös lajin harjoittamiseen sisältyvä potentiaali kroonisesta mielipahasta. Se mielipaha kun hyvin nopeasti kumpuaa urheilukumppanin loukkaantumisesta, sen hyvinvoinnin kärsimisestä tai vaikkapa urheilualueiden puutteellisesta kunnosta. Että ei pääsekään ratsastamaan ja treenaamaan tai "hevonen ei ole kunnossa", kuuluu lajiin yhtä vahvasti kuin ruusukkeet ja palkintojenjaot. Painotuksen joskus ollessa ensinmainitussa. Herää kysymys, miksi ratsastaa, kun voisi tehdä jotain muutakin ajallaan?
Asennoituminen lajiin on muuttunut viime vuosikymmenien aikana. Olen nähnyt tuon muutoksen olemalla lajissa aktiivisesti mukana 80-luvun loppupuolelta lähtien. Toki natiaisen kyky analysoida yleistä harrastuskentän ilmapiiriä on suppeampi kuin vanhemman ihmisen, mutta yhteisesti alan ammattilaiset tunnustavat tämän prosessin vaiheet. Siinä missä 80-luvulla oli tärkeää pitää kantapäät alhaalla, nyrkit pystyssä ja tuntea sekä kaikki ratsastusradantiet että hevosrodut ulkoa, tänä päivänä puhutaan paljon hevosen lajityypillisistä tarpeista, eläinten koulutuksen periaatteista ja harmoniasta kahden erityyppisen eläinlajin välillä. Teoriapuolen kehitys on ollut tervetullutta - uskon vahvasti, että yhä useampi hevonen kiittäisi istuvista satuloista, riittävän tiheästä korsirehuruokinnasta ja keventävästä ratsastajasta, jos tietäisi paremmin ja osaisi puhua. Yksi asia on oleellisesti muuttunut, huonompaan suuntaan: tallilla vietetty aika. Siinä missä lapsuudessani roikuimme tallilla kaiken mahdollisen ajan puuhaten, tämän päivän "tulevat eläintenkouluttajat" eivät malta viihtyä eläinten parissa murto-osaakaan tuosta. Tämä tulee asettamaan haasteita tulevaisuuden ammattikoulutuksessa - miten korvata muutaman vuoden kurssituksella tietotaito, joka aiemmin oli kertynyt koululaiselle mahdollisesti yli kymmenen vuoden intensiivisellä tarkkailulla ja käytännönharjoittelulla?
Suomessa eläinten kannalta terveeksi ilmapiirin tekee lajin verrattaen nuori historia. Kun armeijankin perinteet lajissa jäivät jossain määrin lyhyeksi, on pelikenttä ollut avoin tuoreille ajatuksille. Keskiverto ratsastuksen(syvä)harrastaja omaksuu asioita mielellään ja haluaa olla perustellusti "oikeassa". Tiedonnälkään luetaan kirjoja, käydään kursseilla ja tutkitaan viimeisimmät tutkimustulokset. Tuskin millään muulla vastaavan harrastajamäärän kielialueella on edes harkittu ammattilaisille ja "vakavasti harrastaville" suunnatun lehden julkaisemista. ProHevonen on ollut pioneeri tavalla, jonka ymmärtää vasta kun yrittää etsiä saksankieliseltä hevostalous(!)alueelta vastaavanlaista aviisia. Sitä en ole vielä löytänyt. Ja sen mitä olen antanut itselleni kertoa: sellaista ei ole.
Suomessa on paljon, mistä voidaan olla iloisia ja onnellisia. Asiat tavanomaisella hevosten täysihoitotallilla ovat erinomaisesti. Lisäksi suomalaisen ratsuhevosmateriaalin vielä vaihteleva laatu on pistänyt jokaisen pidempään ammatikseen ratsastaneen opettelemaan asiansa melko perusteellisesti, jotta "Jopolla voisi jotain startatakin". Kyra Kyrklundin looginen tapa lähestyä hevosten koulutusta on syvälle juurtunut ja kunnioitettu kansallisaarre.
Saksalainen asennemaailma on keskimäärin huomattavasti kovempi. "Toimimaton" hevonen korvataan toisella tai sen toimivuutta "parannetaan" apujen jatkeilla. Hevosen on oltava valmis tietyssä aikataulussa. Piste. Eikä tavanomaista baijerilaista nelijalkaista tunnu harmittavan, että tarhaan pääsee, jos pääsee, että heinää tulee kaksi kertaa päivässä tallityöntekijän työaikoja myötäillen tai että puutteellinen ratsastustaito korvataan rissoilla ja kangilla? Tosin kukaan ei liene haastatellut keskiverto baijerilaista hevosta. Ehkä siihen ei ole kiinnostusta, sillä tässä maassa on vahva tekemisen kulttuuri - täällä tiedetään, miten asiat kuuluu tehdä. Sillä näin on aina tehty. Tämän kulttuurin jatkuvuutta vahvistaa armoton ammattiratsastajien arsenaali, kokonainen teollisuudenhaara. Siinä missä saksalainen saa paljon aikaankin, tulee hevonen ehkä tehneeksi monta kompromissia tahtomattaan.
Suomessa asiat ovat hyvin. Hevoset eivät ole erityisen huonovointisia. Niitä hoidetaan hyvin, niitä ratsastetaankin paikoin hyvin "korrektisti", ratsastajan oman taitotason mukaisesti. Mutta jos erehtyy lukemaan heppahöpinä.nettejä, saa kuvan ettei Suomessa ole yhtään ihmistä, joka osaisi ratsastaa, ei yhtään kelvollista orieläintä, ei toimivaa organisaatiota tai yhtään ratsastuskoulua, jossa olisi hyvä henki ja tekemisenmeininki. Tai sitten on se yksi, yleisesti hyväksytty vaihtoehto, jota ihannoidaan, mutta jonka lisäksi mikään muu ei sitten kelpaakaan. Otin tämän puheeksi ruotsalaisen kollegan kanssa eilen, siitä tämä kirjoitus saikin alkunsa. Totesimme, ettei naapurin iloluontoisempi kansa syyllisty yhtälailla tällaiseen happamuuteen, vaikka se onkin yleismaailmallinen ilmiö. Ja vieläpä ilmiö, joka helposti vetää sisäänsä. Ennen kuin on huomannutkaan, hyvän päivän ja viimeisen heipan välissä ei ole ainoastaan tuominnut jokaista ratsastustyyliä, liiton aluepolitiikkaa ja valmennusrenkaitten toimimattomuutta vaan jo tuohtunut naapurin vääränvärisestä satulahuovasta ja miksei täällä voi olla Keski-Euroopan ilmasto. Meistä ei ikinä tule täällä mitään! Eikö?
Suomessa on paljon puhetta. Ollakseen maineeltaan juro ja introverttikulttuuri. Olen tullut siihen tulokseen, että kehitys ottaisi aimoharppauksia eteenpäin, jos tuo puhe kääntyisi tekemiseksi. Tietotaito on saatavilla jo. Hevosetkin ovat "ihan jees". Puhumiseen, analysointiin ja märehtimiseen käytetyllä energialla voisi vaikka sulattaa metriset hanget. Kaikki kiistely siitä, kuka on oikeammassa, itsensä jatkuva todistelu tai vastaavasti muiden mustamaalaaminen olisi edistymismetodina loistanut jo ylivertaisuudellaan suomalaisella puska- ja paremmuusratsastustasolla, jos se kantaisi oikeasti hedelmää. Vai hidastaako meitä liikaa se metrinen hanki ulkona? Ei ainakaan talvisodassa. Puhumaan sortuu usein ihminen, joka kärsii kroonistuvasta mielipahasta. Silloin pitäisi miettiä ensisijaisesti, mitä on tehtävissä omalle huonovointisuudelle ja lähteä siitä. Mitä siis tässä vielä lätisen? Töihin, mars.
Ai, mutta vastaus esitettyyn kysymykseen: miksi minä ratsastan? Se on hyvä ja aiheellinen kysymys. Veljeni on joskus tehnyt määritelmän: "Meidän Mintulla on päässä vamma. Sitä sen pitää hoitaa pitämällä paljon eläimiä." Siinä lienee syntymekanismi tällekin oireyhtymälle. Kiinnostus eläimiin, luontoon ja luonnontieteisiin tulee kotoa. Isäni väitteli ensimmäisenä maailmassa tohtoriksi susista ja niiden käytöksestä. Tuli sittemmin tunnetuksi lisänimellä "Susi-Pulliainen". Tuo kiinnostus lisääntyi vain, kun opin kysymään kysymyksiä ja sain perhepiiristä niihin vastauksia. Olen ollut aina nopea oppimaan, melkein mitä tahansa ja minulla on terävä päättelykyky. Pitkään ratsastin siksi, etten suostunut hyväksymään, etten osannut ratsastaa. Että halusin selättää tuon haasteen. Halusin saada selvyyden asioihin - muodostaa universaalin kaavan, jota soveltaa. Yli 15 vuoden etsiminen on saattanut sellaisten tietolähteiden äärelle ja sellaisiin oppimisen oivallushetkiin, että uskon jonkinlaisen loogisen kaavan hahmottuneen. Miksi siis ratsastan nyt? Haluan nähdä, toimiiko tuo kaava oikeasti kaikissa tilanteissa. Empiirinen tutkimustyö on vielä kesken. Tuleeko se koskaan valmiiksi, jää nähtäväksi. Epäilen. Eikä "vamma päässä" tunnu parantuneen vuosien varrella lainkaan, mielipahasta, mudasta ja hevosenpaskasta huolimatta, vaikka välillä hanskat ovat olleet laskeutua tiskin pintaan.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Tiivistelmä luennolta "Perusratsastus ja itsenäinen harjoitteleminen" (7.3.)
Kuten tuli luvattua, tässä materiaalia luennolta 7.3.
Olkaapa hyvät!
Kouluratsastuksen kilpailusäännöt sanovat:
”401. Kouluratsastuksen tarkoitus
1. Kouluratsastuksen tarkoituksena on asteittain ja järjestelmällisesti kehittää hevosen lihaksistoa ja koko olemusta, pyrkimyksenä tehdä hevosesta irtonainen, joustava ja notkea sekä toisaalta luottavainen, kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä niin, että se on miellyttävä ratsastaa, kestävä ja terve.”
Mitä se tarkoittaa suomeksi?
* vahva, irtonainen, joustava, notkea = monipuolisen liikunnan ja hyvän hoidon seurauksena ei menetä luontaista liikelaajuuttaan, on symmetrinen
* luottavainen = ei osoita stressiä / esitä pakoreaktiota
* kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä = tuntee käskyt, on ehdollistettu hyvin apuihin ja merkkeihin
Hevosella ei ole kunnianhimoa. Se voi hyvin, kun sen lajityypilliset tarpeet täyttyvät:
* lajikumppaneiden seura
* puhdas vesi
* riittävä korsirehu
* raitis ilma
* riittävä liikunta
(luontaiset tarpeet vs. toteutuva liikunta ihmisen hallussa)
Ja ihmisen kanssa:
* johdonmukainen käsittely ja koulutus
Tyytyväinen hevonen treenissä osoittaa aina seuraavia asioita:
* Puhtaassa tahdissa
* Itsenäisessä tasapainossa
* Rento / ”Supple”
* Aktiivinen
* Kevyt avuille, hyväksyy kuolaintuen
* Symmetrinen
Hevosen terve työskentelyasento
Kysy itseltäsi: "Voiko ratsastaja työntää käsiään 20 cm eteenpäin hevosen menettämättä tasapainoaan / tahtiaan / tempokontrollia? Seuraako hevonen silloin joustavasti kasvavaa tuntumantilaa, tulematta etupainoiseksi? Ovatko oikeat lihasryhmät hevosen kehossa aktivoituneet ja oikeat lihasryhmät riittävän rennot?"
.jpg)
Hevonen luontaisessa tasapainossaan:
* Selkälinjan ojentajalihakset tuottavat liikettä eteenpäin
* Epäkäslihakset ovat aktiiviset, mutta säilyttävät mittansa
* Niska joustaa eteen-taakse
* Jalkojen liike symmetrinen
.jpg)
Hevonen rajoitettuna liikaa tuntumalla:
* Niska voi joustaa vain taaksepäin
* Olkavarsi-päälihaksen toiminta vaikeutuu (saattaa jopa tukeutua sillä ratsastajan tuntumaa vasten)
* Etujalkojen liike mataloituu, jonka seurauksena takajalkojen liikerata rajoittuu -> hevosen selkälinjan lihakset eivät pääse tuottamaan liikettä eteenpäin -> epäkäslihakset lyhentyvät (eivätkä välttämättä pääse aktivoitumaan)
* Tuntuma ei "neutraali" -> vaikeuttaa hevosen oppimista oikeille ärsykkeille
.jpg)
Ns. Gramaanimuoto
* Harva hevonen hyötyy tästä työskentelyasennosta siten, että pystyisi samalla vahvistumaan oikeista lihaksista (edellyttää hyvää / soveltuvaa rakennetta)
* Usein rajoittaa etujalkojen liikerataa = vaikutukset samat kuin yllä
* Tuntuma ei "neutraali" -> vaikeuttaa hevosen oppimista oikeille ärsykkeille
* Päänasennosta johtuen hevosen näkökenttä rajautuu pieneksi -> voi aiheuttaa stressitason nousua ja heikentää oppimista
Miten hevonen oppii?
* Negatiivinen vahviste = hevosen ympäristöstä poistetaan jotain epämiellyttävää
* Positiivinen vahviste = hevosen ympäristöön lisätään jotain miellyttävää
Hevosen muisti on hyvä, mutta tapahtumia yhdistelevä muisti on lyhyt (alle 10 sekuntia). Hevonen ei voi käsitellä muistissaan olevia asioita pois kontekstista = sillä ei ole ihmisenkaltaista päättelykykyä / kykyä abstraktiin ajatteluun.
Hevosen koulutus ja erityisesti ratsastus perustuu suureksi osaksi negatiiviseen vahvisteeseen:
* Koulutettava vaste pitää olla kouluttajalle selvä (vain oikeasta vasteesta paine eli ärsyke hellittää)
* Paine kasvaa väärästä käytöksestä, kunnes vaste on oikea (jos paine vaihtelee / vähenee, hevonen voi oppia väärän vasteen)
* Jos käytetään toistuvaa painetta, väli ei saa olla 1 sekuntia pidempi, jotta hevosen käytös ei vahvistu väärin
* kun asetettu tavoitevaste saavutetaan, ärsyke poistetaan VÄLITTÖMÄSTI
(max. rajana 3 sekuntia)
Positiivista vahvistetta voidaan parhaiten käyttää maasta käsin tapahtuvassa koulutuksessa (hevosta palkitaan jollain sen mieluisaksi kokemalla asialla, kun se toimii halutulla tavalla). Esim. jos hevonen luimii ruokittaessa, ruokkija odottaa kunnes hevonen lakkaa luimimasta / rauhoittuu ja antaa ruoan vasta sitten.
Jos halutaan käyttää positiivista vahvistetta yhdistettynä negatiiviseen vahvisteeseen, kannattaa se tehdä siinä vaiheessa, kun annetusta ärsykkeestä saadaan haluttu vaste hyvin kevyellä merkillä. Tällöin voidaan olla varmoja, etteivät vahvisteet peittoa toisiaan ja että hevonen oppii merkin oikealla tavalla.
Koulutusohjeet Andrew McLeanin tapaan:
1. Kouluta helposti erottuvilla merkeillä
2. Käytä pienintä mahdollista signaalia
3. Muokkaa vasteen ominaisuuksia vaiheittain
4. Treenaa vasteita yksittäisinä
5. Opeta vain yksi vaste per signaali
6. Opeta kaikki vasteet alkavaksi ja lopetettavaksi johdonmukaisella laadulla / tietyssä ajassa
7. Treenaa vasteiden jatkuvuutta / kestävyyttä
8. Vältä pakoreaktioita ja varo yhdistämästä niihin
Oppimis- / tavoitemalli McLeanin tapaan:
1. Perusyritys – hevonen tarjoaa periaatteeltaan oikean reaktion
2. Keveys – reaktio tulee kevyestä merkistä
3. Tempokontrolli – hevonen tarjoaa useampia askeleita, ratsastajan / käsittelijän pyytämä variaatio on jatkuva
4. Tiekontrolli – ratsastajan / käsittelijän valitsema reitti säilyy
5. Tuntuma – ohjas-, jalka- ja istunnantuntuma sekä hevosen pää, niska ja kehonasento ovat muuttumattomia
6. Ärsykekontrolli – hevonen vastaa jokaiseen vihjeeseen, mutta vain kun se annetaan, kaikki edellämainitut ominaisuudet säilyttäen, kaikissa ympäristöissä ja tilanteissa
Tältä tasolta kokoaminen syntyy siirtymisten ja progressiivisten kehomuutosten seurauksena.
Harjoittelun laadun sanelee TAVOITE:
*Kehittyminen
vai
*Tason ylläpito;
ikääntyvä hevonen / ”mielihyväharrastaminen”
→ hevosen hyvinvointia edistävää liikuntaa / tekemistä
Kehittymiseen tähtäävä harjoittelu:
Lähtötason määritys (millä tasolla yli 60%?)
Pitkän ja lyhyen aikavälin tavoite
* realistisuus
* ratsukkokohtainen sopiva haaste
* seuranta
* muutokset, jos välitavoitteisiin ei päästä / ilmenee ongelmia
Peruskunto- ja kilpailukausi:
Peruskuntokausi: palautus, ylläpito / kunnon nosto, tekniikan ja voiman parantaminen
Kilpailukausi: suorituskyvyn ylläpito, kilpailut, palautuminen
* kilpailuja max. 2 viikonloppua putkeen (koulu / este)
* muutokset suorituskyvyn ehdoilla
Esimerkki peruskuntokauden ohjelmasta, nousu He C-tasolta He B-tasolle:
He B → A, tehtävät: väistöt, vakaampi tasapaino (kokoamisaste), vastalaukka, käynnin kautta vaihdot, takaosakäännökset...
Ohjelmat: A:2, kko nro 6 / A:1, A:0, A:4... (tässä vaikeutuvassa järjestyksessä)
Valitse ohjelmat aina niin, että voitte onnistua!
Kilpailulajien vaatimukset:
Kouluratsastussuoritus 4-10 min.
Esteratsastussuoritus n. 2 min. (1-2 kertaa / pvä)
Kenttäratsastus (koulu, este, maastoeste)
Suorituskyky kilpa-areenalla max. 80 % normaalista?
Kouluratsastuksen lajityypillinen harjoittelu:
* Kunto / kestävyys
* Voima ja tekniikka
* Liikkuvuus
* Palautuminen
* Kenttäratsastuksen puolelta sovellettavissa rytmitys ”kestävyys, voima, tekniikka, palautuminen”?
* KV-resepti: ”2 päivää töitä, 1 palautuspäivä”
Kehittyvä harjoittelu:
* OIKEAT TOISTOT!
* Miten harjoittelu koostetaan, jotta oikeat toistot toteutuvat? → ”porraskäytävä-ajattelu”
* Miten ratkoa ongelmat, jotta mahd. iso määrä VAIN oikeita toistoja toteutuu?
* ”Tehdään oikea tekeminen helpoksi ja väärä tekeminen vaikeaksi”
* Jatkuva oman kehon tiedostaminen
Treenin koostaminen (aikuinen hevonen):
* Käyntiverryttely 10+ min.
* Verryttely (hölkkää, rentoa laukkaa 10+ min.)
* Tavoitteet: lihasten lämmittäminen, hevosen saattaminen ”avuille” ja jonkinlainen tasapainotila
* Työskentelyjakso (jaettuna 5-10 minuutin jaksoihin, uutta / raskaampaa tehtävää harjoitellessa lyhyempiin)
* Loppuverryttely: hölkkää 5+ min., palauttelua kävellen 10+ min.
Mitä harjoitella:
* Suoruus (symmetria, suoraan ratsastus)
* Notkeus (kaarevat urat, taivutusväistöt)
* Tasapaino (rats.radan TIET, siirtymiset)
* Liikkuvuus (temponmuutokset, siirtymiset, väistöt)
* Oma kehonhallinta
* Kouluratsastusohjelmien tehtävät
→ edistyessä tehtävät peräkkäin
* Kun olosuhteet ovat vastaan, mieti mitä VOIT harjoitella!
Miten varmistaa laatu?
* Säännölliset tunnit / valmennukset
* Kilpailut ja kilpailuharjoitukset
* Videointi
* Tietyt harjoitteet (kouluradan tehtävät, Kyran kulmaharjoitus, sik-sak-urat, volttikahdeksikot ja kiemuraurat...)
* Hevonen kertoo, onko ratsastaja oikeassa!
Ongelmien ratkonta:
* Onko vika ratsastajassa?
* Onko hevosella oikea työskentelyasento?
* Onko tehtävä sopiva?
* Kompromissit (aina tietoisia valintoja!)
* Omien heikkouksien tiedostaminen ja huomioonottaminen (avaruudellinen hahmottamiskyky, itsekurin puute, liiallinen kunnianhimo...)
Tavoitteisiin pääseminen:
* ”huippukunto” eli oikea vire oikeaan hetkeen
* ”management” → mitä korkeammalle tavoitteet, sitä tärkeämpää
* mitä lähempänä hevosen suorituskyvyn äärilaitaa liikutaan, sitä tärkeämpää on koko paketin hallinta
* psyykkinen valmennus
Yhteenveto
* Rehellisyys
* Suunnitelmallisuus
* Johdonmukaisuus
* Sitoutuminen
* Eläimen hyvinvointi
* Positiivinen asennoituminen
Työniloa hevosten kanssa!
Olkaapa hyvät!
Kouluratsastuksen kilpailusäännöt sanovat:
”401. Kouluratsastuksen tarkoitus
1. Kouluratsastuksen tarkoituksena on asteittain ja järjestelmällisesti kehittää hevosen lihaksistoa ja koko olemusta, pyrkimyksenä tehdä hevosesta irtonainen, joustava ja notkea sekä toisaalta luottavainen, kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä niin, että se on miellyttävä ratsastaa, kestävä ja terve.”
Mitä se tarkoittaa suomeksi?
* vahva, irtonainen, joustava, notkea = monipuolisen liikunnan ja hyvän hoidon seurauksena ei menetä luontaista liikelaajuuttaan, on symmetrinen
* luottavainen = ei osoita stressiä / esitä pakoreaktiota
* kuuliainen ja eteenpäinpyrkivä = tuntee käskyt, on ehdollistettu hyvin apuihin ja merkkeihin
Hevosella ei ole kunnianhimoa. Se voi hyvin, kun sen lajityypilliset tarpeet täyttyvät:
* lajikumppaneiden seura
* puhdas vesi
* riittävä korsirehu
* raitis ilma
* riittävä liikunta
(luontaiset tarpeet vs. toteutuva liikunta ihmisen hallussa)
Ja ihmisen kanssa:
* johdonmukainen käsittely ja koulutus
Tyytyväinen hevonen treenissä osoittaa aina seuraavia asioita:
* Puhtaassa tahdissa
* Itsenäisessä tasapainossa
* Rento / ”Supple”
* Aktiivinen
* Kevyt avuille, hyväksyy kuolaintuen
* Symmetrinen
Hevosen terve työskentelyasento
Kysy itseltäsi: "Voiko ratsastaja työntää käsiään 20 cm eteenpäin hevosen menettämättä tasapainoaan / tahtiaan / tempokontrollia? Seuraako hevonen silloin joustavasti kasvavaa tuntumantilaa, tulematta etupainoiseksi? Ovatko oikeat lihasryhmät hevosen kehossa aktivoituneet ja oikeat lihasryhmät riittävän rennot?"
* Selkälinjan ojentajalihakset tuottavat liikettä eteenpäin
* Epäkäslihakset ovat aktiiviset, mutta säilyttävät mittansa
* Niska joustaa eteen-taakse
* Jalkojen liike symmetrinen
* Niska voi joustaa vain taaksepäin
* Olkavarsi-päälihaksen toiminta vaikeutuu (saattaa jopa tukeutua sillä ratsastajan tuntumaa vasten)
* Etujalkojen liike mataloituu, jonka seurauksena takajalkojen liikerata rajoittuu -> hevosen selkälinjan lihakset eivät pääse tuottamaan liikettä eteenpäin -> epäkäslihakset lyhentyvät (eivätkä välttämättä pääse aktivoitumaan)
* Tuntuma ei "neutraali" -> vaikeuttaa hevosen oppimista oikeille ärsykkeille
* Harva hevonen hyötyy tästä työskentelyasennosta siten, että pystyisi samalla vahvistumaan oikeista lihaksista (edellyttää hyvää / soveltuvaa rakennetta)
* Usein rajoittaa etujalkojen liikerataa = vaikutukset samat kuin yllä
* Tuntuma ei "neutraali" -> vaikeuttaa hevosen oppimista oikeille ärsykkeille
* Päänasennosta johtuen hevosen näkökenttä rajautuu pieneksi -> voi aiheuttaa stressitason nousua ja heikentää oppimista
Miten hevonen oppii?
* Negatiivinen vahviste = hevosen ympäristöstä poistetaan jotain epämiellyttävää
* Positiivinen vahviste = hevosen ympäristöön lisätään jotain miellyttävää
Hevosen muisti on hyvä, mutta tapahtumia yhdistelevä muisti on lyhyt (alle 10 sekuntia). Hevonen ei voi käsitellä muistissaan olevia asioita pois kontekstista = sillä ei ole ihmisenkaltaista päättelykykyä / kykyä abstraktiin ajatteluun.
Hevosen koulutus ja erityisesti ratsastus perustuu suureksi osaksi negatiiviseen vahvisteeseen:
* Koulutettava vaste pitää olla kouluttajalle selvä (vain oikeasta vasteesta paine eli ärsyke hellittää)
* Paine kasvaa väärästä käytöksestä, kunnes vaste on oikea (jos paine vaihtelee / vähenee, hevonen voi oppia väärän vasteen)
* Jos käytetään toistuvaa painetta, väli ei saa olla 1 sekuntia pidempi, jotta hevosen käytös ei vahvistu väärin
* kun asetettu tavoitevaste saavutetaan, ärsyke poistetaan VÄLITTÖMÄSTI
(max. rajana 3 sekuntia)
Positiivista vahvistetta voidaan parhaiten käyttää maasta käsin tapahtuvassa koulutuksessa (hevosta palkitaan jollain sen mieluisaksi kokemalla asialla, kun se toimii halutulla tavalla). Esim. jos hevonen luimii ruokittaessa, ruokkija odottaa kunnes hevonen lakkaa luimimasta / rauhoittuu ja antaa ruoan vasta sitten.
Jos halutaan käyttää positiivista vahvistetta yhdistettynä negatiiviseen vahvisteeseen, kannattaa se tehdä siinä vaiheessa, kun annetusta ärsykkeestä saadaan haluttu vaste hyvin kevyellä merkillä. Tällöin voidaan olla varmoja, etteivät vahvisteet peittoa toisiaan ja että hevonen oppii merkin oikealla tavalla.
Koulutusohjeet Andrew McLeanin tapaan:
1. Kouluta helposti erottuvilla merkeillä
2. Käytä pienintä mahdollista signaalia
3. Muokkaa vasteen ominaisuuksia vaiheittain
4. Treenaa vasteita yksittäisinä
5. Opeta vain yksi vaste per signaali
6. Opeta kaikki vasteet alkavaksi ja lopetettavaksi johdonmukaisella laadulla / tietyssä ajassa
7. Treenaa vasteiden jatkuvuutta / kestävyyttä
8. Vältä pakoreaktioita ja varo yhdistämästä niihin
Oppimis- / tavoitemalli McLeanin tapaan:
1. Perusyritys – hevonen tarjoaa periaatteeltaan oikean reaktion
2. Keveys – reaktio tulee kevyestä merkistä
3. Tempokontrolli – hevonen tarjoaa useampia askeleita, ratsastajan / käsittelijän pyytämä variaatio on jatkuva
4. Tiekontrolli – ratsastajan / käsittelijän valitsema reitti säilyy
5. Tuntuma – ohjas-, jalka- ja istunnantuntuma sekä hevosen pää, niska ja kehonasento ovat muuttumattomia
6. Ärsykekontrolli – hevonen vastaa jokaiseen vihjeeseen, mutta vain kun se annetaan, kaikki edellämainitut ominaisuudet säilyttäen, kaikissa ympäristöissä ja tilanteissa
Tältä tasolta kokoaminen syntyy siirtymisten ja progressiivisten kehomuutosten seurauksena.
Harjoittelun laadun sanelee TAVOITE:
*Kehittyminen
vai
*Tason ylläpito;
ikääntyvä hevonen / ”mielihyväharrastaminen”
→ hevosen hyvinvointia edistävää liikuntaa / tekemistä
Kehittymiseen tähtäävä harjoittelu:
Lähtötason määritys (millä tasolla yli 60%?)
Pitkän ja lyhyen aikavälin tavoite
* realistisuus
* ratsukkokohtainen sopiva haaste
* seuranta
* muutokset, jos välitavoitteisiin ei päästä / ilmenee ongelmia
Peruskunto- ja kilpailukausi:
Peruskuntokausi: palautus, ylläpito / kunnon nosto, tekniikan ja voiman parantaminen
Kilpailukausi: suorituskyvyn ylläpito, kilpailut, palautuminen
* kilpailuja max. 2 viikonloppua putkeen (koulu / este)
* muutokset suorituskyvyn ehdoilla
Esimerkki peruskuntokauden ohjelmasta, nousu He C-tasolta He B-tasolle:
He B → A, tehtävät: väistöt, vakaampi tasapaino (kokoamisaste), vastalaukka, käynnin kautta vaihdot, takaosakäännökset...
Ohjelmat: A:2, kko nro 6 / A:1, A:0, A:4... (tässä vaikeutuvassa järjestyksessä)
Valitse ohjelmat aina niin, että voitte onnistua!
Kilpailulajien vaatimukset:
Kouluratsastussuoritus 4-10 min.
Esteratsastussuoritus n. 2 min. (1-2 kertaa / pvä)
Kenttäratsastus (koulu, este, maastoeste)
Suorituskyky kilpa-areenalla max. 80 % normaalista?
Kouluratsastuksen lajityypillinen harjoittelu:
* Kunto / kestävyys
* Voima ja tekniikka
* Liikkuvuus
* Palautuminen
* Kenttäratsastuksen puolelta sovellettavissa rytmitys ”kestävyys, voima, tekniikka, palautuminen”?
* KV-resepti: ”2 päivää töitä, 1 palautuspäivä”
Kehittyvä harjoittelu:
* OIKEAT TOISTOT!
* Miten harjoittelu koostetaan, jotta oikeat toistot toteutuvat? → ”porraskäytävä-ajattelu”
* Miten ratkoa ongelmat, jotta mahd. iso määrä VAIN oikeita toistoja toteutuu?
* ”Tehdään oikea tekeminen helpoksi ja väärä tekeminen vaikeaksi”
* Jatkuva oman kehon tiedostaminen
Treenin koostaminen (aikuinen hevonen):
* Käyntiverryttely 10+ min.
* Verryttely (hölkkää, rentoa laukkaa 10+ min.)
* Tavoitteet: lihasten lämmittäminen, hevosen saattaminen ”avuille” ja jonkinlainen tasapainotila
* Työskentelyjakso (jaettuna 5-10 minuutin jaksoihin, uutta / raskaampaa tehtävää harjoitellessa lyhyempiin)
* Loppuverryttely: hölkkää 5+ min., palauttelua kävellen 10+ min.
Mitä harjoitella:
* Suoruus (symmetria, suoraan ratsastus)
* Notkeus (kaarevat urat, taivutusväistöt)
* Tasapaino (rats.radan TIET, siirtymiset)
* Liikkuvuus (temponmuutokset, siirtymiset, väistöt)
* Oma kehonhallinta
* Kouluratsastusohjelmien tehtävät
→ edistyessä tehtävät peräkkäin
* Kun olosuhteet ovat vastaan, mieti mitä VOIT harjoitella!
Miten varmistaa laatu?
* Säännölliset tunnit / valmennukset
* Kilpailut ja kilpailuharjoitukset
* Videointi
* Tietyt harjoitteet (kouluradan tehtävät, Kyran kulmaharjoitus, sik-sak-urat, volttikahdeksikot ja kiemuraurat...)
* Hevonen kertoo, onko ratsastaja oikeassa!
Ongelmien ratkonta:
* Onko vika ratsastajassa?
* Onko hevosella oikea työskentelyasento?
* Onko tehtävä sopiva?
* Kompromissit (aina tietoisia valintoja!)
* Omien heikkouksien tiedostaminen ja huomioonottaminen (avaruudellinen hahmottamiskyky, itsekurin puute, liiallinen kunnianhimo...)
Tavoitteisiin pääseminen:
* ”huippukunto” eli oikea vire oikeaan hetkeen
* ”management” → mitä korkeammalle tavoitteet, sitä tärkeämpää
* mitä lähempänä hevosen suorituskyvyn äärilaitaa liikutaan, sitä tärkeämpää on koko paketin hallinta
* psyykkinen valmennus
Yhteenveto
* Rehellisyys
* Suunnitelmallisuus
* Johdonmukaisuus
* Sitoutuminen
* Eläimen hyvinvointi
* Positiivinen asennoituminen
Työniloa hevosten kanssa!
maanantai 4. helmikuuta 2013
Self-carriage
Kouluratsastuksessa on joitain ihanteita, joihin kaikessa harjoittelussa pyritään. Klassisen koulutusskaalan portaat ovat: tahti, rentous, tuntuma, lennokkuus, suoruus ja kokoaminen. Osittain nämä aihealueet menevät limittäin. Voimakkaasti vino tai jännittynyt hevonen ei kulje tahdissa, jolloin ensimmäiseenkin tavoitteeseen on vaikea päästä. Muistan eräässä kouluratsastustuomareiden skaalantarkistuksessa kollegan kysyneen: mistä tulee tahdin tärkeä rooli, se että sitä arvioidaan aina ensimmäisenä? Vastaus on yksinkertainen: terve ja itseään terveellä tavalla käyttävä hevonen on aina tahdissa. Kaikki tahdin epämääräisyydet voivat olla oire hevosen hyvinvointiin liittyvistä ongelmista, minkä vuoksi näihin tulisi puuttua ehdottoman tarkasti. Ratsastus itsessään jo lajina kärsii lukuisista eettisistä kysymyksistä, jos ei ongelmista. Siksi urheilukumppanin hyvinvoinnin valvominen on tärkeä osa lajin harjoittelemista.
Hevosen koulutuksen tähtäin on kokoamisessa; luonnostaan etupainoinen hevonen siirtää painopistettään lähemmäs takajalkojaan, joustaa takajalkojen nivelistään voimakkaammin alaspäin ja tasapainottuu siten kaikkien raajojensa välille tasaisesti, mikä lisää sen omaa kehonhallintaa ja suorituskykyä. Voimakkaimmat kokoamisasteet antavat hevoselle mahdollisuuden esittää suurtakin lennokkuuden, liikkeen ilmavuuden muotoa. Englanninkielinen ratsastustermistö käsittää paljon ilmauksia, jotka ovat sellaisia, että niitä on hankala yhdellä suomenkielisellä sanalla kääntää tai selittää. Silti ne ovat kuvaavudessaan ylivertaisia. Avaan tässä muutamia edellä mainittua koulutusportaikkoa sivuten.
Tahti - Energia ja tempo. Tahdin tasaisuus vaatii aina aktiivisuutta, tasaista lihastyötä kokonaisvaltaisesti hevosen kehossa.
Rentous - Elastisuus ja pehmeys. Englanniksi aiheesta puhutaan käsitteellä "suppleness". Se kääntyy sanoille joustavuus, notkeus, taipuisuus, kimmoisuus. Mielentilana "supple" on vastaanottavainen, levollinen. Kun hevosen lihakset ja mieli ovat riittävän rennot, sen kehoon on mahdollista vaikuttaa ja se voi ottaa vastaan ratsastajan avut tarkkaavaisena. Rentous ei ole siten koskaan velttoutta tai hitautta.
Tuntuma - englanniksi usein myös "connection". Tarkoittaa yhteyttä. Ei siis vain ratsastajan käden muodostamaa yhteyttä hevosen suuhun vaan myös kuinka hevonen vastaanottaa avut ja käyttää kehoaan näiden apujen yhteistoiminnan ohjaamana. Kuinka se tasapainottuu ratsastajan istunnan ja ohjastuntuman väliin, annettuun tilaan. Tätä suomeksi kuvataan sanalla "peräänanto".
Lennokkuus - lisääntynyt energia ja työntövoima. Englanninkielinen termi "impulsion" on kuvaava. Se nimenomaan kääntyy työntövoimaksi siinä missä suomenkielinen termi lennokkuus sijoittuu sanana lähemmäs "liihottelemista". Impulse - impulssi - käy myös loistavasti tähän sanapariksi: "Rider's impulse creates impulsion." (Ratsastajan antama impulssi luo työntövoimaa.) "Impulse" kääntyy myös sanalle "sysäys", joka suomen kielessä antaa mielikuvan selkeästä olotilanmuutoksesta. Ratsastajan jalan tuottama sysäys hevosen takajaloista, sen pitkienselkälihasten, epäkäslihasten ja kaulan lihasten kautta tuottaa energisen ja maasta kimmahtavan liikkeen. Tätä kuvataan sanalla "bounce" - (pallon) kimmahdus. Se on juuri, mitä hevosen kehossa tapahtuu. Hevosen paino laskeutuu sen jaloille, jänteet, siteet ja lihakset venyvät, niihin varastoituu energiaa, joka vapautuu hevosen kimmahtaessa takaisin ilmaan. Lennokkuus ei koskaan ole vain laajenevaa askelmittaa tai askeleen levollisuutta (kadenssi) vaan myös energisyyden ilmentymistä hevosen liikkeessä.
Suoruus - parantunut ryhmittyminen ja tasapaino. Kouluratsastussäännöt sanovat, että hevosen tulee liikkua vartalostaan ratsastettavan tien suuntaisena. Suorilla urilla suorana ja kaarevilla urilla kaarteen mukaisesti taipuneena, tasaisesti koko kehostaan. Suoruus on siten aina lisääntynyttä kehonhallintaa, hevosen itsensä sekä ratsastajan hallintaa hevosen kehoon. Lisäksi se on symmetriaa - hevosten luontaisten puolierojen tasoittumista ja kykyä suorittaa kaikki liikkeet samanlaisella laadulla molempiin suuntiin. Sana "alignment" kääntyy sanoille suuntaus, ojennus, ryhmittyminen, suora linja, jotka kaikki sopivat kuvaamaan tuntemaamme suoruus-käsitettä.
Kokoaminen - lisääntynyt takaosan aktiivisuus, etuosan keveys ja ryhti. Kuvaus englanniksi "increased engagement, lightness of the forehand and self-carriage" on asian ytimessä. "Engagement" kääntyy tässä yhteydessä yhdistymiseksi, osallistumiseksi, kytkeytymiseksi. "Engage the hindquarters" on takaosan aktivointia koko kehon paremman tasapainon ja sen kantovoiman lisäämiseksi. Etuosan keveyden kautta pääsemme tämän kirjoituksen otsikkoon "self-carriage". Se ei käänny suomeksi yhdellä sanalla kuin "ryhdiksi", mutta on käsitteenä niin paljon enemmän. Raakasuomennoksena voitaisiin puhua "(itse)kannosta".
Oppivanhemmistani ratsastukseeni eniten vaikuttaneet Kyra Kyrklund ja Richard White sanoivat aina: "Sinun tehtäväsi on kantaa itsesi, hevosen tehtävä on kantaa itsensä ja sinut." Tämän kun avaa ajatuksena: ratsastajan tulee omalla kehonhallinnallaan mahdollistaa hevosen tasapainottuminen, aktivoituminen ja ryhdistyminen edellä mainitut kohdat täyttäen. "Self-carriage" edellyttää aina muutamia seikkoja. Se ei voi koskaan mielestäni tapahtua täydellisesti silloin kun hevosen fyysisiin mittasuhteisiin kajotaan. Hevonen voi kantaa itsensä täydellisesti vain silloin kun se saa tehdä sen oman kehonsa ehdoilla: kokoamisen myötä hevosen takaosa laskee, etuosa nousee ja niska tulee hevosen korkeimmaksi kohdaksi. Niska nousee, mutta ei lyhene, vaikka äkkiseltään se siltä näyttäisikin. Tällöin ratsastajan tarjoama tuntuma toimii tukipisteenä hevoselle, mutta hevonen ei kannattele itseään tämän tuntuman avulla. Hevosen kaula on tärkein yksittäinen tasapainottava tekijä hevosen kehossa. Jos sen niskanliikkeitä estetään liian lyhyellä tai joustamattomalla tuntumalla, "self-carriage" jää tapahtumatta.
Liiallinen keveyden ihannointi energian ja aktiivisuuden kustannuksella johtaa samaan puutteellisuuteen, vain toisesta lähtökohdasta. Jos ratsastaja ei koskaan ratsasta hevostaan eteenpäin kohti tuntumaa, se jää helposti jäykäksi ylälinjastaan, vaikka näennäisesti olisi oikeassa työskentelyasennossa. Lisäksi sen ylälinjan lihasten vahvistuminen voi jäädä vaillinaiseksi, jolloin ei päästä koskaan hevosen täyteen liikepotentiaaliin. Huomaamisenarvoista on myös, että hyvin moni hevonen (samalla tavalla kuin ihminen!) vaatii kehonkäytönohjausta. On yllättävän paljon hevosia, jotka luonnostaan liikkuvat kaulaansa lyhentäen, ikään kuin lapojensa väliin työntäen, jolloin hevosen ylälinja ei työskennellessä veny vatsalinjaa pidemmäksi. Hevonen ei tule koskaan "rehellisesti oikeinpäin". Siinä missä omaa kehoaan virheellisesti käyttävä ihminen tarvitsee fysioterapeuttista hoitoa ja fyysisiä harjoitteita, tällainen hevonen tarvitsee ratsastajan, joka opettaa hevosta käyttämään kehoaan toisella tavalla. Muutosprosessissa hevonen pitää opettaa ensin liikkumaan pitkänä selkälinjastaan - työntymään kohti ratsastajan kättä, jotta sitä voitaisiin myöhemmin ratsastaa aktiiviseksi ja parempaan tasapainoon sen tulematta lyhyeksi niskastaan ja selästään.
Toisenlainen hevonen voi puolestaan aina yrittää työntyä ratsastajan kannettavaksi, jolloin tehtäväksi jää muistuttaa hevosta sen työskentelytilan ääripisteistä puolipidättein ja jättää se kantamaan itseään annettuun tilaan itsenäisemmin. Millaista korjaamista hevonen vaatii tulee aina satulan alla olevasta hevosyksilöstä. Taitava valmentaja osaa arvioida hevosen rakenteen ja luontaisen liikemekaniikan heikkoudet ja vahvuudet ja ohjata ratsastajaa tekemään korjauksia, jotka parantavat heikkouksia ja vahvistavat vahvuuksia. Silloin oppiminen on helppoa ja mukavaa molemmille, hevonen pysyy rentona ja yritteliäänä sekä terveessä työskentelyasennossa.
"Self-carriage" ei voi tapahtua koskaan silloin, kun ratsastajan kädentoiminnan suunta ja sen tendenssi on kohti hänen omaa vartaloaan. Siksi lienee syytä heittää ilmoille ajatus: "Yritä aina tehdä enemmän kädenliikkeitä eteenpäin kuin taaksepäin." Niin kuin tanssissa, hevonen tarvitsee ratsastuksessa partnerin, joka on läsnä, elastinen ja mukautuvainen, mutta antaa silti tuen ja ohjaa. Siksi oikea tuntuma on vaikein yksittäinen osa-alue kouluratsastuksessa. Sen ja kaiken yllä mainitun onnistuessa täydellisesti, kouluratsastuksen historia ja nykypäivä ovat tarjonneet joitain huikeita, jopa ylimaallisia hetkiä. Tässä niistä muutama esimerkki:
http://www.youtube.com/watch?v=1R_THSK2wis - ratsukko on energian, kimmoisuuden, mutta samalla joustavuuden ilmentymä!
http://www.youtube.com/watch?v=woJhn__TKfo - tämän ratsukon tekniikassa näkee selvästi, kuinka hevosta tasapainotetaan, mahdollisesti korjataan ja sitten sille annetaan tila työskennellä ja kantaa itseään. Keveys ei tässäkään tarkoita vähäisempää energiatasoa suorittamisessa. Lopputervehdykseen hevonen saapuu lisätyssä ravissa, mutta erinomaisen tasapainotilan ja kannon vuoksi se pystyy pysähtymään turpa luotiviivalla, niskaansa lyhentämättä oikeaan asentoon.
Harjoitteluniloa!
JK. http://www.youtube.com/watch?v=-HQDlkabe-U - vielä vähän vanhempi videonpätkä ratsukosta, joka huokuu harmoniaa. Tässäkään keveys, jota ratsun kevyt tyyppi vielä korostaa, ei ole voimattomuutta tai tehottomuutta tai kaipaa lisää energiaa.
Hevosen koulutuksen tähtäin on kokoamisessa; luonnostaan etupainoinen hevonen siirtää painopistettään lähemmäs takajalkojaan, joustaa takajalkojen nivelistään voimakkaammin alaspäin ja tasapainottuu siten kaikkien raajojensa välille tasaisesti, mikä lisää sen omaa kehonhallintaa ja suorituskykyä. Voimakkaimmat kokoamisasteet antavat hevoselle mahdollisuuden esittää suurtakin lennokkuuden, liikkeen ilmavuuden muotoa. Englanninkielinen ratsastustermistö käsittää paljon ilmauksia, jotka ovat sellaisia, että niitä on hankala yhdellä suomenkielisellä sanalla kääntää tai selittää. Silti ne ovat kuvaavudessaan ylivertaisia. Avaan tässä muutamia edellä mainittua koulutusportaikkoa sivuten.
Tahti - Energia ja tempo. Tahdin tasaisuus vaatii aina aktiivisuutta, tasaista lihastyötä kokonaisvaltaisesti hevosen kehossa.
Rentous - Elastisuus ja pehmeys. Englanniksi aiheesta puhutaan käsitteellä "suppleness". Se kääntyy sanoille joustavuus, notkeus, taipuisuus, kimmoisuus. Mielentilana "supple" on vastaanottavainen, levollinen. Kun hevosen lihakset ja mieli ovat riittävän rennot, sen kehoon on mahdollista vaikuttaa ja se voi ottaa vastaan ratsastajan avut tarkkaavaisena. Rentous ei ole siten koskaan velttoutta tai hitautta.
Tuntuma - englanniksi usein myös "connection". Tarkoittaa yhteyttä. Ei siis vain ratsastajan käden muodostamaa yhteyttä hevosen suuhun vaan myös kuinka hevonen vastaanottaa avut ja käyttää kehoaan näiden apujen yhteistoiminnan ohjaamana. Kuinka se tasapainottuu ratsastajan istunnan ja ohjastuntuman väliin, annettuun tilaan. Tätä suomeksi kuvataan sanalla "peräänanto".
Lennokkuus - lisääntynyt energia ja työntövoima. Englanninkielinen termi "impulsion" on kuvaava. Se nimenomaan kääntyy työntövoimaksi siinä missä suomenkielinen termi lennokkuus sijoittuu sanana lähemmäs "liihottelemista". Impulse - impulssi - käy myös loistavasti tähän sanapariksi: "Rider's impulse creates impulsion." (Ratsastajan antama impulssi luo työntövoimaa.) "Impulse" kääntyy myös sanalle "sysäys", joka suomen kielessä antaa mielikuvan selkeästä olotilanmuutoksesta. Ratsastajan jalan tuottama sysäys hevosen takajaloista, sen pitkienselkälihasten, epäkäslihasten ja kaulan lihasten kautta tuottaa energisen ja maasta kimmahtavan liikkeen. Tätä kuvataan sanalla "bounce" - (pallon) kimmahdus. Se on juuri, mitä hevosen kehossa tapahtuu. Hevosen paino laskeutuu sen jaloille, jänteet, siteet ja lihakset venyvät, niihin varastoituu energiaa, joka vapautuu hevosen kimmahtaessa takaisin ilmaan. Lennokkuus ei koskaan ole vain laajenevaa askelmittaa tai askeleen levollisuutta (kadenssi) vaan myös energisyyden ilmentymistä hevosen liikkeessä.
Suoruus - parantunut ryhmittyminen ja tasapaino. Kouluratsastussäännöt sanovat, että hevosen tulee liikkua vartalostaan ratsastettavan tien suuntaisena. Suorilla urilla suorana ja kaarevilla urilla kaarteen mukaisesti taipuneena, tasaisesti koko kehostaan. Suoruus on siten aina lisääntynyttä kehonhallintaa, hevosen itsensä sekä ratsastajan hallintaa hevosen kehoon. Lisäksi se on symmetriaa - hevosten luontaisten puolierojen tasoittumista ja kykyä suorittaa kaikki liikkeet samanlaisella laadulla molempiin suuntiin. Sana "alignment" kääntyy sanoille suuntaus, ojennus, ryhmittyminen, suora linja, jotka kaikki sopivat kuvaamaan tuntemaamme suoruus-käsitettä.
Kokoaminen - lisääntynyt takaosan aktiivisuus, etuosan keveys ja ryhti. Kuvaus englanniksi "increased engagement, lightness of the forehand and self-carriage" on asian ytimessä. "Engagement" kääntyy tässä yhteydessä yhdistymiseksi, osallistumiseksi, kytkeytymiseksi. "Engage the hindquarters" on takaosan aktivointia koko kehon paremman tasapainon ja sen kantovoiman lisäämiseksi. Etuosan keveyden kautta pääsemme tämän kirjoituksen otsikkoon "self-carriage". Se ei käänny suomeksi yhdellä sanalla kuin "ryhdiksi", mutta on käsitteenä niin paljon enemmän. Raakasuomennoksena voitaisiin puhua "(itse)kannosta".
Oppivanhemmistani ratsastukseeni eniten vaikuttaneet Kyra Kyrklund ja Richard White sanoivat aina: "Sinun tehtäväsi on kantaa itsesi, hevosen tehtävä on kantaa itsensä ja sinut." Tämän kun avaa ajatuksena: ratsastajan tulee omalla kehonhallinnallaan mahdollistaa hevosen tasapainottuminen, aktivoituminen ja ryhdistyminen edellä mainitut kohdat täyttäen. "Self-carriage" edellyttää aina muutamia seikkoja. Se ei voi koskaan mielestäni tapahtua täydellisesti silloin kun hevosen fyysisiin mittasuhteisiin kajotaan. Hevonen voi kantaa itsensä täydellisesti vain silloin kun se saa tehdä sen oman kehonsa ehdoilla: kokoamisen myötä hevosen takaosa laskee, etuosa nousee ja niska tulee hevosen korkeimmaksi kohdaksi. Niska nousee, mutta ei lyhene, vaikka äkkiseltään se siltä näyttäisikin. Tällöin ratsastajan tarjoama tuntuma toimii tukipisteenä hevoselle, mutta hevonen ei kannattele itseään tämän tuntuman avulla. Hevosen kaula on tärkein yksittäinen tasapainottava tekijä hevosen kehossa. Jos sen niskanliikkeitä estetään liian lyhyellä tai joustamattomalla tuntumalla, "self-carriage" jää tapahtumatta.
Liiallinen keveyden ihannointi energian ja aktiivisuuden kustannuksella johtaa samaan puutteellisuuteen, vain toisesta lähtökohdasta. Jos ratsastaja ei koskaan ratsasta hevostaan eteenpäin kohti tuntumaa, se jää helposti jäykäksi ylälinjastaan, vaikka näennäisesti olisi oikeassa työskentelyasennossa. Lisäksi sen ylälinjan lihasten vahvistuminen voi jäädä vaillinaiseksi, jolloin ei päästä koskaan hevosen täyteen liikepotentiaaliin. Huomaamisenarvoista on myös, että hyvin moni hevonen (samalla tavalla kuin ihminen!) vaatii kehonkäytönohjausta. On yllättävän paljon hevosia, jotka luonnostaan liikkuvat kaulaansa lyhentäen, ikään kuin lapojensa väliin työntäen, jolloin hevosen ylälinja ei työskennellessä veny vatsalinjaa pidemmäksi. Hevonen ei tule koskaan "rehellisesti oikeinpäin". Siinä missä omaa kehoaan virheellisesti käyttävä ihminen tarvitsee fysioterapeuttista hoitoa ja fyysisiä harjoitteita, tällainen hevonen tarvitsee ratsastajan, joka opettaa hevosta käyttämään kehoaan toisella tavalla. Muutosprosessissa hevonen pitää opettaa ensin liikkumaan pitkänä selkälinjastaan - työntymään kohti ratsastajan kättä, jotta sitä voitaisiin myöhemmin ratsastaa aktiiviseksi ja parempaan tasapainoon sen tulematta lyhyeksi niskastaan ja selästään.
Toisenlainen hevonen voi puolestaan aina yrittää työntyä ratsastajan kannettavaksi, jolloin tehtäväksi jää muistuttaa hevosta sen työskentelytilan ääripisteistä puolipidättein ja jättää se kantamaan itseään annettuun tilaan itsenäisemmin. Millaista korjaamista hevonen vaatii tulee aina satulan alla olevasta hevosyksilöstä. Taitava valmentaja osaa arvioida hevosen rakenteen ja luontaisen liikemekaniikan heikkoudet ja vahvuudet ja ohjata ratsastajaa tekemään korjauksia, jotka parantavat heikkouksia ja vahvistavat vahvuuksia. Silloin oppiminen on helppoa ja mukavaa molemmille, hevonen pysyy rentona ja yritteliäänä sekä terveessä työskentelyasennossa.
"Self-carriage" ei voi tapahtua koskaan silloin, kun ratsastajan kädentoiminnan suunta ja sen tendenssi on kohti hänen omaa vartaloaan. Siksi lienee syytä heittää ilmoille ajatus: "Yritä aina tehdä enemmän kädenliikkeitä eteenpäin kuin taaksepäin." Niin kuin tanssissa, hevonen tarvitsee ratsastuksessa partnerin, joka on läsnä, elastinen ja mukautuvainen, mutta antaa silti tuen ja ohjaa. Siksi oikea tuntuma on vaikein yksittäinen osa-alue kouluratsastuksessa. Sen ja kaiken yllä mainitun onnistuessa täydellisesti, kouluratsastuksen historia ja nykypäivä ovat tarjonneet joitain huikeita, jopa ylimaallisia hetkiä. Tässä niistä muutama esimerkki:
http://www.youtube.com/watch?v=1R_THSK2wis - ratsukko on energian, kimmoisuuden, mutta samalla joustavuuden ilmentymä!
http://www.youtube.com/watch?v=woJhn__TKfo - tämän ratsukon tekniikassa näkee selvästi, kuinka hevosta tasapainotetaan, mahdollisesti korjataan ja sitten sille annetaan tila työskennellä ja kantaa itseään. Keveys ei tässäkään tarkoita vähäisempää energiatasoa suorittamisessa. Lopputervehdykseen hevonen saapuu lisätyssä ravissa, mutta erinomaisen tasapainotilan ja kannon vuoksi se pystyy pysähtymään turpa luotiviivalla, niskaansa lyhentämättä oikeaan asentoon.
Harjoitteluniloa!
JK. http://www.youtube.com/watch?v=-HQDlkabe-U - vielä vähän vanhempi videonpätkä ratsukosta, joka huokuu harmoniaa. Tässäkään keveys, jota ratsun kevyt tyyppi vielä korostaa, ei ole voimattomuutta tai tehottomuutta tai kaipaa lisää energiaa.
lauantai 19. tammikuuta 2013
Asenne
Valmennan nykyisin suomalaisia oppilaitani noin kuukauden välein. Jokainen saa kotiläksyt treenien päätteeksi, joiden aihe on ratsukolle ajankohtainen; jonkin tärkeän, sillä hetkellä suurimman ongelman ratkaiseminen tai tietyn työskentelytavan vakiinnuttaminen. Lähtötasostaan ja annetuista tehtävistä riippumatta jotkut ratsukot kehittyvät annettujen ohjeiden mukaisesti ns. kotiharjoittelujaksolla. Tämä tarkoittaa, että seuraavalla treenikerralla voidaan ottaa uusia haasteita harjoittelun alle, usein jo heti ensimmäisellä tunnilla alkuverryttelyn jälkeen. Toiset ratsukot toistuvasti vaativat muistutusta annetuista korjauksista, mutta pääsevät nopeasti jyvälle, ja heidän kanssaan voidaan edetä seuraaviin tehtäviin valmennuskerran sisällä. Kolmannen tyypin ratsukot eivät etene harjoittelukertojen välillä vaan heidän kanssaan on palattava samoihin perusharjoitteisiin, jotta he voivat valmennuksen kuluessa palautua sille työskentelytasolle, jolla he olivat edellisen valmennuskerran päätteeksi. Kuten sanottu nämä ratsukko- ja erityisesti ratsastajakohtaiset erot eivät suuremmassa, pitkän aikavälin vertailussa tule lähtötasosta, hevosen laadusta, ratsastajan iästä tai edes harjoittelutiheydestä. Missä siis syy eroihin?
Haastateltuna ratsastajat usein sanovat harjoitelleensa annettuja tehtäviä. Osa kertoo rehellisesti, etteivät kaikki treenit ole menneet, kuten oli sovittu. Kenties ei olla jopa harjoiteltu kotitehtäviä erilaisista syistä johtuen. Toisilla on aina mennyt "ihan kivasti." Kuitenkin aina päivänkunto kertoo valmentajalle missä mennään. Hevoset suurimmalla todennäköisyydellä toistavat sitä, mitä niiden kanssa on harjoiteltu.
Suurin osa valmennettavistani on sellaisella ratsastuksellisella perustasolla, jossa vastuun harjoittelun sisällöstä kantaa valmentaja. Kun oppija on sisäistänyt ja oppinut jonkin asian (ja ratsastuksessa aina asioita monikossa), hän kykenee soveltamaan tätä tietoa ja taitoa. Sellaisella tasolla oppilaistani ovat ne, jotka ovat ratsastaneet tai ratsastavat ammattimaisesti ja ovat siten sekä kokemustasoltaan että harjoittelun toistomääriltään vakaalla pohjalla. Tällaiset ratsastajat voivat myös itsenäisesti tehdä valintoja kotiharjoittelujakson sisällönmuutoksista, oman tunteensa pohjalta. Suurin osa ratsastajista kuitenkaan ei tähän vielä (tai koskaan) kykene, joten kuuliaisuus opettajan ohjeiden noudattamisessa lienee avainasemassa kehityksen kannalta. Usein on kuitenkin havaittavissa, ettei ohjeita ole noudatettu tai oikeita toistoja saatu aikaan. Miksi?
Yksi ilmiselvä syy on tietysti, ettei ratsastaja ole edellisellä valmennuskerralla oikeista toistoista huolimatta vielä sisäistänyt asiaa. Silloin harjoittelu helposti ohjautuu treenikertojen välillä väärille urille. Ratsastaja raportoi, että edellisen valmennuskerran jälkeen meni viikko pari hyvin ja sitten "ote katosi". Tällaisen tilanteen korjaaminen on melko helppoa; lisää oikeita toistoja. Tarvittaessa kotivalmennuksessa valvotusti.
Joskus kuitenkin on niin, että ratsastaja onnistuu treenissä, kun valmentaja on vieressä "patistamassa" ja tämä toistuu valmennuskerta valmennuskerralta. Jopa onnistuu siten, ettei valmentajan tarvitse kertoa miten asia tehdä vaan ikään kuin iskusanalistankaltaisesti luetella muistutukseksi asioita. Silloin usein syy on ratsastajan keskittymisessä tai lähinnä sen puutteessa. Ja itsekurissa.
Sitten on joukko tilanteita, joita ei voida selittää millään muulla kuin yhdellä sanalla: asenne.
Ihminen, joka tietää asian, ei voi oppia asiaa. Jos ihmismieli on päättänyt, että tämä asia on nyt sisäistetty, "minähän tiedän tämän", se ei ole avoin eikä vastaanottavainen uudelle tai syventävälle tiedolle. Ratsastus äärettömän vaikeana tekniikkalajina vaatii siten ensisijaisesti nöyrän asenteen.
Terapeutti Tommy Hellsten sanoo: Nöyryys on todellisuudentajua. Jotta ihminen voisi oppia ja kehittyä, tulee hänen olla realisti. Nöyryys suomalaisessa kulttuurissa usein ymmärretään väärin, kuvitellaan että nöyryys on jatkuvaa itsensä anteeksipyytämistä. Anteeksipyytämällä ratsastuksessa ei saa mitään, muutamaa kaveria lukuunottamatta. Olemalla realistinen omien taitojensa suhteen sen sijaan pääsee pitkälle.
Kun taitava ammattilainen on hevosen selässä ja tuntee hevosen vastustavan oikeaa taivutusta olemalla jäykkä ja jännittynyt, ratsastaja ensimmäiseksi käy läpi oman kehonsa; tuleeko jostain nyt virhesignaali, onko paino oikein, onko käsi rento, onko jalanasento oikea? Usein omaa kehonasentoaan ja jäntevyystilaansa säätämällä löytyy hevosestakin oikea vaste. Kun ammattilaisen hevonen on ollut viimeisen parin treenin aikana enenevässä määrin hidas jalalle, hän ensimmäisenä tekee muutaman pysähdyksen ja liikkeellelähdön, joissa hän tarkistaa oman vaikutuksensa (jalkansa nopeuden), sitten hevosen antaman vasteen ja sen jälkeen hän "kalibroi" nämä uudelleen halutulle herkkyystasolle. Jos harjoittelu ei tuota muutosta, hän tarkistaa hevosensa kunnon, jotta hevosen käytökselle ei ole fyysistä syytä. Jos sellaista ei löydy, hän rakentaa harjoittelun sellaiseksi, että tulosta tulee. Lisäksi hän puree hammastaan yhteen ja jaksaa korjata tätä perustavaa laatua olevaa ongelmaa, kunnes toistot ovat oikealla tasolla.
Taitavan, kehittyvän ratsastajan tunnistaa aina ensimmäisenä asenteesta: ratsastaja on realisti ja sen lisäksi hän on yritteliäs.
Hevonen toistaa sitä, mitä sillä harjoitellaan. Kilparatsastustermein ratsukon normaali suorituskyky on yleensä 5 % sisällä kouluratsastustuloksena. Tuon 5 %:n yläpäässä ratsukko on silloin, kun se onnistuu muttei ylitä itseään, ja sen alarajalla ratsukko on silloin, kun asiat eivät mene täydellisesti. Jos ratsukko on normaalivedossa vähintään n. 60-65% suoritustasolla - suurimmasta osasta liikkeistä ratsukko niin kotona kuin kilpailuissa saa pisteitä 6-7 - voidaan sanoa ratsukon olevan tuolla tasolla. Jos harjoittelu painottuu siten, että kotona 30 minuuttia tehdyistä toistoista arvioitaisiin numerolla 5-5,5 ja sitten tulee 10-15 minuutin jakso, jossa toistot ovat kuutosen luokkaa, on ratsukon taso yhä 55 prosentin keskitasolla. Se tarkoittaa sanallisesti, että suorittaminen on jotakuinkin tunnistettavissa aiotuksi tekemiseksi. Ollaan vielä kaukana hyvästä.
Tähän statistiikkaan pohjaten: hevosen normaali ns. päivävaihtelu sijoittuu tuohon 5 prosentin marginaaliin. Kun sillä (tai sen ratsastajalla?) on ns. "huono päivä", se suoriutuu senhetkiseen keskitasoonsa nähden muutaman prosentin alakanttiin. Ei sen enempää. Toki joskus kilpailuolosuhteissa kovasti jännittävä hevonen voi tämänkin tilaston ohittaa ja suoriutua 10% oman tasonsa alle. Silloin kuitenkin puhutaan vielä melko huterasta ja häilyväisestä perustasosta, jossa tekeminen pitäisi vakiinnuttaa vahvemmin tietylle tasolle. Usein kyse on nuoresta ja kokemattomasta hevosesta tai ratsastajasta.
Miten ratsastaja kehittyy? Kuten tuli jo todettua, ratsastajan tulee ensimmäiseksi olla realisti. Hänen on itselleen rehellisenä myönnettävä omat tekemisensä ongelmat ja aito lähtötasonsa. Sen jälkeen hänen on asetettava (valmentajansa avulla) realistinen lyhyen ja pitkän aikavälin tavoite. Ja sen jälkeen hänen on pidettävä huolta, että kaikki toistot, jotka hän tekee, ovat mahdollisimman lähellä oikeaa. Tässä yhteydessä lienee muistutettava, että oikealla toistolla tarkoitetaan jokaista käytettävää apua ja siihen saatavaa vastetta. Suorittaminen kun koostuu pienistä hetkistä: merkeistä ja niiden tuottamasta liikkeestä hevosessa. Siksi kaikki aika jonka hevonen on töissä, on merkityksellistä, mukaan lukien verryttelyt. Toistoilla ei siis tarkoiteta vain ratsastettavia liikkeitä.
Oikeita toistoja saa aikaan vain ratsastaja, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Tällainen ratsastaja ei etsi vikaa ensisijaisesti hevosesta, muista ratsastusalueen käyttäjistä tai olosuhteista, ei yksityiselämästään. Ratsastajan tulee olla keskittynyt ja kanavoida tekemisensä oikein. Omassa kotiharjoittelussaan ratsastaja voi asettaa tavoitteita tietyissä sykleissä: tänään ja seuraavalla työskentelykerralla teen nämä tietyt korjaukset itseeni ja hevoseeni ja katson, että onnistun. Pitäydyn suunnitelmassani. Ensi viikkoon mennessä tämä pieni yksityiskohta on korjattu. Päätän, että seuraavalla valmennuskerralla valmentajani ei tarvitse huomauttaa minulle siitä ongelmasta, josta viime kerralla oli puhetta.
Ja viimeiseksi tärkeä asia: siedän epämukavuutta ja hikeä. Vaikka hyvä ratsastus on aina kevyttä ja rentoa, siihen pääseminen vaatii ratsastajalta ponnisteluja. Joskus jokin korjaus tuntuu ratsastajasta hetkellisesti huonolta ja saattaa jopa hengästyttää. Kun ensimmäinen hikikarpalo vierii otsalla, ei ole aika höllätä. Tai sitten on mietittävä tavoitetaso uudelleen.
Onnettomin on urheilija, jolla on vaikean tason tavoite ja halu vain helpon tason harjoitteluun. Siksi rehellisyys itseään kohtaan on onnistumisen tärkeimpiä tekijöitä. Mihin olen valmis itseni laittamaan ja mitä itseltäni vaatimaan päästäkseni tavoitteeseeni ja edistyäkseni? Näihin kysymyksiin vastaamalla ratsastaja voi aloittaa itsetutkiskelunsa, jonka jälkeen hän voi määrittää sekä lähtötasonsa että realistisen tavoitteen, jota kohti työskennellä. Nöyrä, realistinen asennoituminen antaa mahdollisuuden kehitykselle.
Lopuksi vielä pieni tosielämän kertomus asenteesta: Kahdeksan vuotta sitten minulla oli suuri kunnia päästä koeratsastuksen ja haastattelun perusteella Kyra Kyrklundin tallille harjoitteluun. Sinne mennessäni olin jo toiminut valmentajana, käynyt puolitoista vuotta ratsastuksenohjaajalinjaa Ypäjällä ja saanut kouluratsastuksen loppukokeista (he A) täydet pisteet kuuluen luokkani parhaimmistoon. Kun menin ensimmäisen kerran Englannissa satulaan, en saanut ratsuani siirtymään käynnistä raviin vaivatta. Yritettyäni muutaman minuutin, ratsastin ratsastustani seuranneen Richardin eteen ja sanoin: "Käsitän, että ilmeisesti teen aika paljon väärin. Voisitko neuvoa kuinka minun tulee tehdä?" Tätä seurasi puolisen vuotta harjoittelua, jossa koko perusistuntani ja hevoseen vaikuttamiseni laitettiin uusiksi. Nöyryys tiedon edessä piti huolen, että opin joka päivä uutta. Ja sillä opintiellä olen edelleen. Hevonen on paras opettajani.
Haastateltuna ratsastajat usein sanovat harjoitelleensa annettuja tehtäviä. Osa kertoo rehellisesti, etteivät kaikki treenit ole menneet, kuten oli sovittu. Kenties ei olla jopa harjoiteltu kotitehtäviä erilaisista syistä johtuen. Toisilla on aina mennyt "ihan kivasti." Kuitenkin aina päivänkunto kertoo valmentajalle missä mennään. Hevoset suurimmalla todennäköisyydellä toistavat sitä, mitä niiden kanssa on harjoiteltu.
Suurin osa valmennettavistani on sellaisella ratsastuksellisella perustasolla, jossa vastuun harjoittelun sisällöstä kantaa valmentaja. Kun oppija on sisäistänyt ja oppinut jonkin asian (ja ratsastuksessa aina asioita monikossa), hän kykenee soveltamaan tätä tietoa ja taitoa. Sellaisella tasolla oppilaistani ovat ne, jotka ovat ratsastaneet tai ratsastavat ammattimaisesti ja ovat siten sekä kokemustasoltaan että harjoittelun toistomääriltään vakaalla pohjalla. Tällaiset ratsastajat voivat myös itsenäisesti tehdä valintoja kotiharjoittelujakson sisällönmuutoksista, oman tunteensa pohjalta. Suurin osa ratsastajista kuitenkaan ei tähän vielä (tai koskaan) kykene, joten kuuliaisuus opettajan ohjeiden noudattamisessa lienee avainasemassa kehityksen kannalta. Usein on kuitenkin havaittavissa, ettei ohjeita ole noudatettu tai oikeita toistoja saatu aikaan. Miksi?
Yksi ilmiselvä syy on tietysti, ettei ratsastaja ole edellisellä valmennuskerralla oikeista toistoista huolimatta vielä sisäistänyt asiaa. Silloin harjoittelu helposti ohjautuu treenikertojen välillä väärille urille. Ratsastaja raportoi, että edellisen valmennuskerran jälkeen meni viikko pari hyvin ja sitten "ote katosi". Tällaisen tilanteen korjaaminen on melko helppoa; lisää oikeita toistoja. Tarvittaessa kotivalmennuksessa valvotusti.
Joskus kuitenkin on niin, että ratsastaja onnistuu treenissä, kun valmentaja on vieressä "patistamassa" ja tämä toistuu valmennuskerta valmennuskerralta. Jopa onnistuu siten, ettei valmentajan tarvitse kertoa miten asia tehdä vaan ikään kuin iskusanalistankaltaisesti luetella muistutukseksi asioita. Silloin usein syy on ratsastajan keskittymisessä tai lähinnä sen puutteessa. Ja itsekurissa.
Sitten on joukko tilanteita, joita ei voida selittää millään muulla kuin yhdellä sanalla: asenne.
Ihminen, joka tietää asian, ei voi oppia asiaa. Jos ihmismieli on päättänyt, että tämä asia on nyt sisäistetty, "minähän tiedän tämän", se ei ole avoin eikä vastaanottavainen uudelle tai syventävälle tiedolle. Ratsastus äärettömän vaikeana tekniikkalajina vaatii siten ensisijaisesti nöyrän asenteen.
Terapeutti Tommy Hellsten sanoo: Nöyryys on todellisuudentajua. Jotta ihminen voisi oppia ja kehittyä, tulee hänen olla realisti. Nöyryys suomalaisessa kulttuurissa usein ymmärretään väärin, kuvitellaan että nöyryys on jatkuvaa itsensä anteeksipyytämistä. Anteeksipyytämällä ratsastuksessa ei saa mitään, muutamaa kaveria lukuunottamatta. Olemalla realistinen omien taitojensa suhteen sen sijaan pääsee pitkälle.
Kun taitava ammattilainen on hevosen selässä ja tuntee hevosen vastustavan oikeaa taivutusta olemalla jäykkä ja jännittynyt, ratsastaja ensimmäiseksi käy läpi oman kehonsa; tuleeko jostain nyt virhesignaali, onko paino oikein, onko käsi rento, onko jalanasento oikea? Usein omaa kehonasentoaan ja jäntevyystilaansa säätämällä löytyy hevosestakin oikea vaste. Kun ammattilaisen hevonen on ollut viimeisen parin treenin aikana enenevässä määrin hidas jalalle, hän ensimmäisenä tekee muutaman pysähdyksen ja liikkeellelähdön, joissa hän tarkistaa oman vaikutuksensa (jalkansa nopeuden), sitten hevosen antaman vasteen ja sen jälkeen hän "kalibroi" nämä uudelleen halutulle herkkyystasolle. Jos harjoittelu ei tuota muutosta, hän tarkistaa hevosensa kunnon, jotta hevosen käytökselle ei ole fyysistä syytä. Jos sellaista ei löydy, hän rakentaa harjoittelun sellaiseksi, että tulosta tulee. Lisäksi hän puree hammastaan yhteen ja jaksaa korjata tätä perustavaa laatua olevaa ongelmaa, kunnes toistot ovat oikealla tasolla.
Taitavan, kehittyvän ratsastajan tunnistaa aina ensimmäisenä asenteesta: ratsastaja on realisti ja sen lisäksi hän on yritteliäs.
Hevonen toistaa sitä, mitä sillä harjoitellaan. Kilparatsastustermein ratsukon normaali suorituskyky on yleensä 5 % sisällä kouluratsastustuloksena. Tuon 5 %:n yläpäässä ratsukko on silloin, kun se onnistuu muttei ylitä itseään, ja sen alarajalla ratsukko on silloin, kun asiat eivät mene täydellisesti. Jos ratsukko on normaalivedossa vähintään n. 60-65% suoritustasolla - suurimmasta osasta liikkeistä ratsukko niin kotona kuin kilpailuissa saa pisteitä 6-7 - voidaan sanoa ratsukon olevan tuolla tasolla. Jos harjoittelu painottuu siten, että kotona 30 minuuttia tehdyistä toistoista arvioitaisiin numerolla 5-5,5 ja sitten tulee 10-15 minuutin jakso, jossa toistot ovat kuutosen luokkaa, on ratsukon taso yhä 55 prosentin keskitasolla. Se tarkoittaa sanallisesti, että suorittaminen on jotakuinkin tunnistettavissa aiotuksi tekemiseksi. Ollaan vielä kaukana hyvästä.
Tähän statistiikkaan pohjaten: hevosen normaali ns. päivävaihtelu sijoittuu tuohon 5 prosentin marginaaliin. Kun sillä (tai sen ratsastajalla?) on ns. "huono päivä", se suoriutuu senhetkiseen keskitasoonsa nähden muutaman prosentin alakanttiin. Ei sen enempää. Toki joskus kilpailuolosuhteissa kovasti jännittävä hevonen voi tämänkin tilaston ohittaa ja suoriutua 10% oman tasonsa alle. Silloin kuitenkin puhutaan vielä melko huterasta ja häilyväisestä perustasosta, jossa tekeminen pitäisi vakiinnuttaa vahvemmin tietylle tasolle. Usein kyse on nuoresta ja kokemattomasta hevosesta tai ratsastajasta.
Miten ratsastaja kehittyy? Kuten tuli jo todettua, ratsastajan tulee ensimmäiseksi olla realisti. Hänen on itselleen rehellisenä myönnettävä omat tekemisensä ongelmat ja aito lähtötasonsa. Sen jälkeen hänen on asetettava (valmentajansa avulla) realistinen lyhyen ja pitkän aikavälin tavoite. Ja sen jälkeen hänen on pidettävä huolta, että kaikki toistot, jotka hän tekee, ovat mahdollisimman lähellä oikeaa. Tässä yhteydessä lienee muistutettava, että oikealla toistolla tarkoitetaan jokaista käytettävää apua ja siihen saatavaa vastetta. Suorittaminen kun koostuu pienistä hetkistä: merkeistä ja niiden tuottamasta liikkeestä hevosessa. Siksi kaikki aika jonka hevonen on töissä, on merkityksellistä, mukaan lukien verryttelyt. Toistoilla ei siis tarkoiteta vain ratsastettavia liikkeitä.
Oikeita toistoja saa aikaan vain ratsastaja, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Tällainen ratsastaja ei etsi vikaa ensisijaisesti hevosesta, muista ratsastusalueen käyttäjistä tai olosuhteista, ei yksityiselämästään. Ratsastajan tulee olla keskittynyt ja kanavoida tekemisensä oikein. Omassa kotiharjoittelussaan ratsastaja voi asettaa tavoitteita tietyissä sykleissä: tänään ja seuraavalla työskentelykerralla teen nämä tietyt korjaukset itseeni ja hevoseeni ja katson, että onnistun. Pitäydyn suunnitelmassani. Ensi viikkoon mennessä tämä pieni yksityiskohta on korjattu. Päätän, että seuraavalla valmennuskerralla valmentajani ei tarvitse huomauttaa minulle siitä ongelmasta, josta viime kerralla oli puhetta.
Ja viimeiseksi tärkeä asia: siedän epämukavuutta ja hikeä. Vaikka hyvä ratsastus on aina kevyttä ja rentoa, siihen pääseminen vaatii ratsastajalta ponnisteluja. Joskus jokin korjaus tuntuu ratsastajasta hetkellisesti huonolta ja saattaa jopa hengästyttää. Kun ensimmäinen hikikarpalo vierii otsalla, ei ole aika höllätä. Tai sitten on mietittävä tavoitetaso uudelleen.
Onnettomin on urheilija, jolla on vaikean tason tavoite ja halu vain helpon tason harjoitteluun. Siksi rehellisyys itseään kohtaan on onnistumisen tärkeimpiä tekijöitä. Mihin olen valmis itseni laittamaan ja mitä itseltäni vaatimaan päästäkseni tavoitteeseeni ja edistyäkseni? Näihin kysymyksiin vastaamalla ratsastaja voi aloittaa itsetutkiskelunsa, jonka jälkeen hän voi määrittää sekä lähtötasonsa että realistisen tavoitteen, jota kohti työskennellä. Nöyrä, realistinen asennoituminen antaa mahdollisuuden kehitykselle.
Lopuksi vielä pieni tosielämän kertomus asenteesta: Kahdeksan vuotta sitten minulla oli suuri kunnia päästä koeratsastuksen ja haastattelun perusteella Kyra Kyrklundin tallille harjoitteluun. Sinne mennessäni olin jo toiminut valmentajana, käynyt puolitoista vuotta ratsastuksenohjaajalinjaa Ypäjällä ja saanut kouluratsastuksen loppukokeista (he A) täydet pisteet kuuluen luokkani parhaimmistoon. Kun menin ensimmäisen kerran Englannissa satulaan, en saanut ratsuani siirtymään käynnistä raviin vaivatta. Yritettyäni muutaman minuutin, ratsastin ratsastustani seuranneen Richardin eteen ja sanoin: "Käsitän, että ilmeisesti teen aika paljon väärin. Voisitko neuvoa kuinka minun tulee tehdä?" Tätä seurasi puolisen vuotta harjoittelua, jossa koko perusistuntani ja hevoseen vaikuttamiseni laitettiin uusiksi. Nöyryys tiedon edessä piti huolen, että opin joka päivä uutta. Ja sillä opintiellä olen edelleen. Hevonen on paras opettajani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)