Rakkaudesta hevosiin?

Istun kirjoituspöytäni ääressä Saksan kodissani valvoen koiran synnytystä (joka antaa odottaa itseään) ja keskustelen internetin välityksellä suomalaisen kollegan kanssa. Olin jo hahmotellut ajatuksia koskien hevosalan ammattilaisilleen asettamista haasteista, kun otsikoihin kiirivät uutiset Tanskasta ja Puolasta. Tunnettu hevoskasvattaja ja -kauppias John Byrialsen näyttää syyllistyneen vakavaan eläinten heitteillejättöön. Kuvamateriaali Puolan tallilta on käsittämättömän karmivaa katsottavaa ja nostaa tunteet pintaan. Sellaiselle ilmiölle ei ole minkäänlaista selitystä. Mikään ei kelpaa tällaisen tilanteen selitykseksi. Ihminen on eläinten omistajana täydellisesti laiminlyönyt velvollisuutensa pitää huolta eläinten saamasta hoidosta ja niiden elinolosuhteista. Jotta ihminen tällaiseen kykenee, on hän täydellisesti irtaantunut ihmisyydestä. Ihmistermein puhuttaneen psykopatiasta - "sille ominaisia piirteitä ovat pinnallinen viehätysvoima, itsekeskeisyys sekä myötäelämiskyvyn, syyllisyydentunnon ja pidäkkeiden puute." Kun ihmisellä ei ole minkäänlaista moraalia, minkäänlaista omatuntoa kolkuttamassa, jotain tällaista voi tapahtua. Silloin oma etu, oma taloudellinen hyvinvointi, voidaan ottaa vaikka nälkään kuolevien eläinten selkänahasta. Tietoisesti tai tiedostamatta. Tavallinen ihminen ei voi tällaista ymmärtää.

Suomessa on viime vuosina uutisoitu joitain eriasteisia eläinten heitteillejättötapauksia. Hevospuolella ei toistaiseksi mitään näin räikeää tai mittavaa. Mutta mielenkiintoista kyllä, hyvin paljon lievemmässä mittakaavassa koskien erästä ammattiratsastajaa, jolta ihmiset hakivat hevosiaan pois, sillä niistä ja niiden treenistä ei enää pidetty sopimuksenmukaisesti huolta. Tuolloin syyksi ilmoitettiin julkisuudessa työuupumus. Hevosalalle suurin osa ihmisistä lähtee "palavasta (ja selittämättömästä) rakkaudesta hevosiin". Ne hevostenystävät, jotka eivät tee alalle ammattiaan, tuntuvat kadehtivan näitä ammattilaisia etuoikeudesta saada elää hevosten arkea. Jopa hevosia tuntemattomat muiden alojen työläiset ihastelevat mahdollisuutta tehdä ammatikseen jotain "sydämensä asialla". Kuulostaa kovin ideaalilta tilanteelta. Mihin "etuoikeutetut" sitten uupuvat?

Hevosala on liki poikkeuksetta, toimenkuvasta riippumatta fyysisesti raskasta. Päivät ovat pitkiä, välillä kohtuuttoman pitkiä. Pisin toiselle tekemäni työpäivä hevostallilla on ollut kahdeksantoistatuntinen. Siihen ei sisältynyt ruokataukoja. Voin sanoa niitä kyllä kaivanneeni, vaikka sekin päivä oli hurjan mielenkiintoinen ja antoi kovasti mahdollisuuksia oppia. Tavatonta ei ole, että kun hevosia kuljetetaan ja käydään vaikkapa kilpailuissa, päivät venyvät jopa useamman päivän mittaisiksi. Jokainen ymmärtää, että se on uuvuttavaa. Kuitenkin ihminen, joka on hyvässä fyysisessä kunnossa, syö hyvin ja suurimman osan aikaa nukkuu hyvin ja säännöllisesti riittävästi, jaksaa tällaiset rypistykset motivaationsa voimin. Mikä syö motivaatiota?

Suomessa erityisesti, mutta myös keskemmällä Eurooppaa, hevosala on vuodenaikojen ja säiden armoilla. On kylmä, on kuuma, on märkä, on kuiva ja silti on tehtävä se mitä on tehtävä. Hevosten arki ei anna periksi loikomista sängyssä olosuhteita paossa. Tarpominen puolimetrisessä hangessa tai mudassa ei nosta motivaatiota eikä innosta töihin, mutta tunnettu sanonta kuuluu: "ei ole huonoa keliä, on vain väärää pukeutumista." Lumen ja kylmän kestää lämpimissä varusteissa ja hyvissä kengissä, mudan ja märän, kun on riittävän monta paria saappaita tallissa ja kunnon sadeasu. Olosuhteet voivat yhtälailla tehdä elämän hevosten ympärillä ihanaksi - aurinkoa iholle siinä missä toimistotyöntekijät vain haikailevat ikkunasta.

Jos sääolosuhteista ei ole hevosalanammattilaista uuvuttamaan, mikä vie ihmisen jaksamisen pohjamutiin? Uskallan väittää, että voimakkaimmin uupumiseen vaikuttavat kaikki ne tekijät, joihin ammattilainen ei voi itse vaikuttaa. Näitä ovat niin hevoset kuin toiset ihmiset, yhteisöt ja yhteiskunta.
Ammattilainen voi näet kerätä ympärilleen toimivan liikeidean, vaikkapa ratsastuskoulun tai valmennustallin muodossa. Hänellä voi olla toimiva konsepti ja mahdollisesti joko omia tai muiden lahjakkaita ja mielekkäitä hevosia treenissä. Silti parhaastakin mahdollisesta hoidosta huolimatta osa niistä ei koskaan pääse potentiaaliinsa tai säilytä työkykyään. Hevosten loukkaantumiset ja sairastumiset ovat alan suuri varjopuoli. Ne tekevät ihmiselle olon, ettei hän voi vaikuttaa elämänsä kulkuun. Se on tutkitusti tunne, joka usein johtaa masennukseen.
Toisinaan ammattilainen ei pysty pitämään hevosiaan sellaisissa olosuhteissa, jotka kokisi niille oikeaksi. Urheilupohjien laatu on liian heikkoa, tarhat eivät ole turvallisia. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mahdollisuudet parantaa näitä asioita voivat olla rajallisia, ammattilainen kun harvoin on saavuttanut sellaista varallisuutta, jolla olosuhteita korjattaisiin.
Resurssien, rahan alituinen puute, nostaa huolikertoimia, stressiä ja tekee mahdottomaksi reagoida kaikkeen tärkeäksi pitämäänsä.
Samanlainen halvaannuttava vaikutus voi olla toisilla ihmisillä. Ammattilainen voi tehdä kaikkensa ohjeistaakseen asiakkaansa ja muut ihmiset toimimaan järkevästi ja turvallisesti hevostensa kanssa. Voi yrittää opettaa heitä taitamaan lajinsa paremmin. Ja silti osalle tuo oppi ei koskaan tartu matkaan. Toisten ihmisten edesvastuuton ja huolimaton käytös hevosten ympärillä voi myös johtaa potentiaalisiin vaaratilanteisiin, loukkaantumisiinkin. Samainen toiminta voi suoraan tai välillisesti vaikeuttaa ammattilaisen toimintaa, enkä edes puhu sosiaalisesta vaikutuksesta. Erilaiset yhteisöt kun hevosalalla ovat taipuvaisia analysoimaan ja arvostelemaan toistensa toimia alituiseen. Tällaisen kohteeksi joutuminen voi syövyttää voimavaroja siinä missä yhteiskunnan puuttuva tuki. Hevosyrittäjää yhteiskunta tuntuu muistavan vain hurjilla (arvonlisä)verolaskuilla ja lukuisilla määräyksillä ja rajoituksilla. Ikään kuin hevosala ei olisi tervetullut työllistäjä Suomessa.

Samanlaisen toivottomuuden ja voimattomuuden tunteen voi tarjota myös oman oppimisen pysähtyneisyys. Kun tuntuu, ettei pääse asioissa eteenpäin tai saa hevosta tai ihmistä oppimaan tai "kulkemaan". Ruotsin Strömsholmin maneesin seinässä kuuluu lukevan: "Missä taito loppuu, alkaa väkivalta." Ja jos ei suoranainen väkivalta, ainakin lisävarustelu. Otetaan gramaania, kankea, martingaalia, sivuohjaa tai vaikka kaikki kerralla. Pistetään se menemään, pistetään se ratsastajakin väkisin tekemään ja sitten tilataan hieroja paikalle, kun molemmat ovat ympärijumissa. Osaamattomuus ja voimattomuus tilanteen edessä saattaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Ehkä ottamaan kättä pidempää mukaan areenalle, vaikka tietää tekevänsä väärin.

Epätoivoinen teko voi olla, että jättää hevosensa hoitamatta. Omansa tai toisten. Että jääkin yhden ilta- tai aamuruokinnan ajaksi sänkyyn ja kääntää kylkeä. Ettei treenaakaan tänään, ehkä vasta huomenna. Että jättää heinät tilaamatta ja ajattelee, että pärjääkin seuraavaan viikkoon. Onhan siellä se yksi edellisvuotinen paali olkea, syötetään sitä, jos se heinä ei riitä.

Koirankasvattajien kesken puhutaan ilmiöstä nimeltä "kennelbönäri". Tämän uupumustilan oireisiin kuuluvat heikentynyt koirienhoidon laatu, liiallinen pennuttaminen tai liian suuri koiramäärä resursseihin nähden ja usein näistä johtuva moraalin löystyminen. Enää ei ole niin väliä, minne ne pennut menevät. Tai pääsevätkö koirat lenkille joka päivä. Jää matokuuria väliin ja tulee tehtyä tyhmiä valintoja. Usein naapuri alkaa valittaa ja joku pistää sanaa liikkeelle, että siellä on nyt pentutehdas käynnissä.

Tiedän mistä puhun, sillä vuonna 2003-2004 opiskellessani Ypäjän Hevosopistolla minulta loppuivat voimavarat koirieni hoitoon. Koulussa vierähti usein iltaan, mieli ei malttanut jättää ylimääräisiä hevosia ratsastamatta. Aikaa ei jäänyt enää unelle ja levolle. Kiitän omaa sisäsyntyistä moraaliani siitä, että etsin tilanteeseen ratkaisun ennen kuin se karkasi otteestani. Jaoin koirankasvatukseni ystäväni kanssa, joka sittemmin on hoitanut suurimman osan kennelin "käytännöntyöstä," ja vähensin koiramäärää kotonani. Mistä se moraali sai voimansa? Rakkaudesta eläimeen ja velvollisuudentunnosta sen hyvinvointia kohtaan.

Me kaikki hevosalalla olemme näissä töissä rakkaudesta hevoseen. Jos emme ole, on kiirenvilkkaa etsittävä muita töitä ja uusia suuntia elämälleen. Sillä kaiken ylläkerrotun ihminen voi kestää ja jaksaa vain ja ainoastaan jonkin niin mystisen voiman kuin rakkauden avulla. Sisäisellä motivaatiolla, joka saa ihmisen ylittämään henkilökohtaiset mukavuusalueensa ja fyysisen jaksamisensa rajat.

Siispä rakkaudesta hevoseen.
Terveisin,
Teidän Moniponipulmainen
(Nimike, jonka lanseerasi rakas aviomieheni)

Pohkeenväistö - täydellinen liike

Pohkeenväistö on täydellinen liike, joka mittaa hevosta ja sen saamaa koulutusta ja kokemaa ratsastusta monella eri tavalla. Yhtä monella tapaa sitä yritetään ratsastaa ja lähes yhtä usein siinä epäonnistutaan. Koska tieto usein saa ihmiset tekemään parempia ja harkitumpia valintoja, käyn seuraavassa läpi, mistä on kysymys.

Kouluratsastussäännöt sanovat seuraavaa: 

411. Pohkeenväistö

1. Pohkeenväistön tarkoituksena on kehittää hevosen kuuliaisuutta ja ratsastajan eri apujen keskinäistä vaikutusta hevoseen.

2. Liike suoritetaan käynnissä tai harjoitusravissa. Pohkeenväistössä hevonen liikkuu rungostaan suorana sen verran liikkeen suunnasta poispäin asetettuna, että ratsastaja näkee sen sisäsilmäkulman ja sieraimen reunan. Sisäpuoliset jalat astuvat ristiin ulkopuolisten editse.

Pohkeenväistö voidaan ratsastaa lävistäjällä, jolloin hevosen tulee olla mahdollisimman yhdensuuntainen pitkän sivun kanssa kuitenkin niin, että etuosa hieman johtaa liikettä. Eteenpäinpyrkimyksen, tempon ja tahdin on säilyttävä. Jos pohkeenväistö suoritetaan pitkällä sivulla tai keskihalkaisijalla, hevosen tulee liikkua noin 35 asteen kulmassa ratsastettavaan tiehen nähden.

Pohkeenväistö on siis sivuttaisliike, jossa hevonen edestä (ja takaa) katsottuna astuu jaloillaan ristiin ja etenee samalla haluttua linjaa pitkin eteenpäin. Liikkeellä sanotaan olevan voimisteleva vaikutus. Mitä seikkoja pohkeenväistö sitten varsinaisesti mittaa?

Koulutus
Ensisijaisesti pohkeenväistö mittaa hevosen saamaa koulutusta - että se vastaa annettuihin apuihin kevyesti ja viiveettä. Vain hevonen, joka on opetettu selkeästä signaalista selkeään toimintaan, astuu vaivatta sivulle. Tämä signaali on kouluttamillani hevosilla "väistättävän" jalan siirtäminen kokonaisuudessaan joitain senttejä taaemmas hevosen kyljen vieressä. Jalkaa pidetään irti hevosen kyljestä ja sillä vaikutetaan hevoseen vain, jos liikkeenlaatuun halutaan muutosta. Hevonen, joka on tämän ärsykkeen oppinut oikein, tekee ristiaskeleita kunnes ratsastajan jalka palautuu neutraalille paikalleen ja antaa hevoselle uudet ohjeet. Pohkeenväistö ei tosin mittaa ainoastaan hevosen vastetta sivullevievään eli väistättävään apuun vaan myös sen vasteita pidätteisiin ja eteenpäinajaviin apuihin, sillä tempokontrolli on aina tarpeen, jotta ratsastaja voisi kuljettaa tasapainoista pohkeenväistöä halutulla linjalla.

Tasapaino
Pohkeenväistö mittaa myös hevosen ja ratsukon tasapainoa ja ratsastajan kykyä tasapainottaa hevosta. Jotta hevonen voisi astua sivusuuntaan samanlaisella ristiastunnalla sekä edestä että takaa, tulee sen painopisteen olla sen kehon keskellä. Sen lisäksi sen tulee olla molemmista kyljistään lähes samanmittainen. Jotta tämä voisi onnistua, tulee ratsastajan istua hevosen keskellä, paino molemmilla istuinluilla tasaisesti ja pitää ylävartalonsa kohtisuorassa lantionsa päällä. Väistön ulkopohkeen tulee myös olla hevosen ympärillä, ja sillä voidaan vaikuttaa hevosen asentoon ja liikkeeseen yhtälailla.
Suurin osa pohkeenväistön virheistä saa alkunsa ratsastajan tasapainottomasta istunnasta: ratsastajat yrittävät työntää hevosta sivulle istunnallaan, jolloin ylävartalo jää liikkeestä jälkeen ja ratsastajan omien kylkien taipuminen saa hevosen valumaan lapa edellä liikkeen suuntaan.
Korjaan näitä virheitä antamalla oppilaalleni mielikuvan: kuvittele, että hevosesi seisoo parkkiruudussa, kuuliaisesti sen keskellä suorana, ja että sinun raajasi tekevät parkkiruudun reunat. Kun haluat että hevonen liikkuu sivulle, tulee sinun siirtää parkkiruutu kokonaisuudessaan liikkeen suuntaan. Ts. kun hevonen reagoi sille koulutettuun merkkiin astua sivulle, sen täytyy voida astua silloin ratsastajan painon alle ja siirtää painopisteensä ratsastajan painopisteen alle, ei sen sivulle! Tästä syystä on tärkeää, että ratsastaja antaessaan pohjemerkin ajattelee jo itse siirtyvänsä sivulle, jotta hevonen ja ratsastaja olisivat synkronissa. Jos tämä ei onnistu, liike keskeytetään pysähtymällä tai ratsastamalla suoraan joitain askelia ja sitten se aloitetaan alusta. Erityisen tärkeää on, että hevonen voi säilyttää kehonsa tasapainon liikettä suorittaessaan.
Jotta hevonen voisi tehdä puhtaita ristiaskelia sivusuuntaan, sen täytyy myös kannatella etuosaansa suhteessa takaosaansa. Tästä syystä tykkään ratsastaa pohkeenväistön mieluummin "tyhjällä" kuin liian vahvalla tuntumalla.

Työskentelyasento
Jotta hevonen voisi astua sivulle hyvässä tahdissa ja lennokkaasti, tulee sen kannatella itseään. Sen etuosan ja alakaulan lihaksien tulee saada ensisijaisesti toimia etujalkoja eteenpäin ja sivulle vieden. Jos ratsastaja ratsastaa hevostaan liian vahvalla tuntumalla (kädellä jarruttaen) tai väärässä työskentelyasennossa, pohkeenväistö voi koitua vaikeaksi. Jos tämä vielä joillain hevosilla onnistuu niiden luontaisesta lahjakkuudesta, tasapainosta tai voimasta johtuen, sulkutaivutus myöhemmin osoittaa, missä ratsastajan virhe piilee. Taivuttaminen liikkeen suuntaan nimittäin muodostuu vaikeaksi, jos hevonen ei kannattele itseään. Tai jos ratsastaja ei anna hevosen kannatella itseään! Ja taivutuksen pitäisi siis onnistua siten, ettei ratsastajan tarvitse tukea hevosen etuosaa taivuttavalla ohjalla kaulaa vasten painaen.
Onnistuneessa, tasapainoisessa pohkeenväistössä hevonen on luontaisesti hyvässä peräänannossa ja siten oikeassa työskentelyasennossa. Aktiivinen takaosastaan, hyvässä etuosan kannattelussa (joku sanoisi ryhdissä) ja rennon joustava kehostaan.

Voimisteluaste
Pohkeenväistö mittaa myös hevosen kehon voimisteluastetta - sitä kuinka rennosti, joustavasti ja tahdikkaasti, kuinka laajasti se voi astua sivulle ja säilyttää tasapainonsa. Hyvin pohkeenväistön suorittava hevonen on usein yksilö, jonka treeni on voimistelevaa* ja jonka keholla ei ole suuria haasteita liikkumisen suhteen. Jotta hevonen voisi ilmentää kehollaan joustoa ja rentoutta, lennokkuuttakin, sen täytyy toteuttaa kaikkea edellä mainittua.

Pohkeenväistö on täydellinen liike. Sekä kehittämään hevosen fysiikkaa että mittaamaan sen "ratsastettavuutta", opettamaan ratsastajalle tasapainoa ja tasapainottamista kuin myös paljastamaan hevosen koulutuksessa tehdyt kulmanoikaisut.
Ratsastan pohkeenväistöä paljon harjoitellessani ja käytän sitä erilaisten liikkeiden korjaamiseen. Kun kerran on opettanut hevoselle hyvän tavan toimia pohkeenväistössä, sen kautta on mahdollista tarkistaa hevosen työskentelyasento, suoristaa hevosen vartaloa (erityisesti laukassa!), koota ja tasapainottaa hevosta missä tahansa tilanteessa, jopa opettaa piruetin tasapainoa. Sen monikäyttöisempää liikettä saa hakea. Mutta kaikki tämä onnistuu vain, jos ratsastaja on uhrannut aikaa ja vaivaa perusavun huolelliseen opettamiseen ja sisäistänyt oman kehonsa merkityksen liikkeenratsastuksessa.


*) voimistelevassa treenissä hevonen tekee vaihtelevaa lihastyötä vaihtelevissa tasapainotiloissa, vaihtelevissa asennoissa ja askelpituuksissa. Voimisteleva ei siis tarkoita, että ratsastaja esimerkiksi ylitaivuttaa hevosta välttämättä koskaan.

Ystäväni (?) hevonen

Lähdin viime viikolla Suomeen työkeikalle. Kun olin ollut illan poissa, juniorioppilaani Saksasta lähetti minulle Facebookin kautta kuvan, jonka oli askarrellut neljästä hevosestani. Saatesanoina oli: "Hevosillasi on jo sinua ikävä." Tämä ja muutama muu tapahtuma viimeisten kuukausien ajalta sai minut miettimään jälleen ihmisen ja hevosen välistä suhdetta. Olin ja olen hyvin vahvasti vakuuttunut, ettei minun hevosillani ole minua ikävä tavalla, jolla ihmiset ikävöivät. Mutta ajatus ansaitsi enemmän pohdintaa.

Millainen eläin hevonen on? Se on saaliseläin, jonka hyvinvoinnin merkittävimpiä kulmakiviä ovat turvallisuus, ennalta-arvattavuus, lajitovereiden seura sekä säännöllinen ruokailu. Ihminen tarjoaa näitä resursseja hevoselle rutiinien kautta. Kun hevonen on oppinut, miten sen tulee toimia missäkin tilanteessa, mitä sen käytökseltä odotetaan kaiken kaikkiaan, se on tutun hevoslauman ympäröimä ja kun se ruokitaan riittävän useasti päivässä, erityisesti korsirehulla, sen stressitasot pysynevät kohtuullisina ja se voi olla ihmismäisestä perspektiivistä "onnellinen".

Abraham Maslow määritteli 1900-luvun alkupuoliskolla ihmisen perustarpeet ja niiden hierarkian eli merkittävyysjärjestyksen ihmisen hyvinvoinnille. Kolmannelta portaalta löytyvät rakkaus, välittäminen ja läheisyys. Toisinaan ihmiset eivät saa näitä tarpeitaan tyydytettyä ihmisten kesken ja elävät tyhjiössä, jossa läheisyyttä ja välittämisentunnetta saatetaan hakea lemmikkieläinten kautta. Monella ihmisellä on kotonaan karvainen kaveri, yleensä koira, joka on vuosituhansien jalostuksella saatu säilyttämään pentumaisia henkisiä ominaisuuksia myös aikuisiällä - eläin etsii sen ihmisen hyväksyntää, johon se on leimautunut. Koiralle on jalostunut tarve miellyttää ja se ottaa rodusta ja yksilöstä riippuen vaihtelevasti kontaktia ihmiseen. Elekielessä tämä näkyy silmiinkatsomisena ja huomionhakemisena toiminnan keinoin. Viime vuosina koirien kognitiivisiä kykyjä on mitattu erilaisin tutkimuksin. Näissä on todettu koiran erkaantuneen susi-esi-isistään pitkän matkan ja että jalostus on saanut aikaan koiria, joilla on monia hyvin ihmismäisiä piirteitä. Joku tutkija on jopa sanonut, että monet "välkyt" koirayksilöt saavuttavat elinaikanaan kouluikäisen lapsen kognitiivisen tason. Olen todistanut tätä useampia kertoja itse. Juuri divaanille hypähti Suski, 12-v., joka varmasti istuisi kahvipöydässä ihmisten kanssa, jos vain osaisi käyttää lusikkaa. Koska koira on niin monilta osin "ihmismäinen" käytökseltään, sekä ihmismäisesti saalistaja perimältään, samankaltaisuus johtaa usein eläimen inhimillistämiseen. Koira on osa perhettä ja ihminen osa koiran laumaa.

Tällainen ajattelutapa ei suoraan istu hevoseen. Siinä missä jalostus on muovannut koiraa paljon ajan saatossa, hevonen on perustarpeiltaan ja -käytökseltään hyvin samankaltainen kuin sen villit serkut. Tuntematta täysin villejä hevosia tämä lienee spekulointia, mutta olen melko varma, ettei eläinjalostus hevosen kohdalla ole keskittynyt niin paljon luonneominaisuuksiin kuin koirien kohdalla. Silti hevoset kerta toisensa jälkeen antavat itsensä altistua ihmiselämälle. Tähän ne on luonnollisesti myös siedätetty eli koulutettu, ja prosessin onnistuttua täydellisesti hevonen on sekä luotettava että työteliäs "työkaveri" tai "urheilujoukkueenjäsen". Koirille tyypillistä miellyttämisenhalua ei ole käsittääkseni pystytty osoittamaan missään kokeissa. Näin on tapahtunut myös tieteelliselle tutkimukselle, jossa on tutkittu sitä, kuinka hevonen näkee ihmisen. Mitkään tulokset eivät osoita, että hevonen pitäisi ihmistä "toisena hevosena" ja siten laumansa osana.

Oppiäitini Kyra sanoi joskus, että nyt jo eläköitynyt kilparatsunsa Max näkee hänet todennäköisesti suurena sokeripalana. Tällä hän tarkoitti sanoa, että hän edustaa hevoselle ehkä ruokaa, ainakin säännöllistä liikuntaa, rutiineja ja siten turvaa. Kun minun hevoseni hörisevät minulle tallinkäytävällä tai tarhakujalle aitauksistaan tähyillen, olen niille todennäköisimmin lounas tai illallinen. Ehkä sisään- tai ulospääsy, liikunta tai helpotus hyttysenpuremiin. Tällainen ajattelutapa voi tuntua jostain kylmältä ja turhan järkeilevältä. Selitän kuitenkin miksi näin tulisi ajatella.

Ihminen, joka siirtää omia henkisiä tarpeitaan eläimeen, on usein epäjohdonmukainen kouluttaja. Eräs tällainen hahmo on rouva, joka haluaa, että hänen hevosensa voivat "ilmaista tunteitaan" työntämällä päänsä hänen syliinsä aina, kun ne niin haluavat tehdä. Hevosten motiivi on todennäköisimmin tilanteessa pehmeä käsivarsi tai vatsa, johon voi mukavasti hinkata kutiavaa päätään. Kun nämä hevoset talutettuna säikähtävät, ne työntyvät silloinkin sumeilematta ihmisen henkilökohtaiseen tilaan, eivätkä varo lainkaan taluttajaa. Rouvan jalat ovat jääneet hevosten kavioiden alle lukuisia kertoja eivätkä hänen hevosensa ole turvallisia ja toimivia taluttaa, sillä asteikolla jolla suomalainen ratsastuksenopetus haluaa asian nähdä.

Ihminen, joka näkee hevosen aina ensisijaisesti sellaisenaan kuin se eläimenä on, tulee tehneeksi parempia valintoja koulutustilanteessa. Ammattilaistenkin suusta joskus pääsee lausuntoja: "sillä on kusta päässä." Näin se ei tietysti ole. Hevosen virtsankierto ei ole mennyt sen korvien väliin, se ei "ilkeyttään keljuile" ratsastajalle tai suunnittele aktiivisesti tekemisiään. Hevonen elää hetkessä. Sen aivojen rakenteellinen ero ihmisaivoihin mahdollistaa erinomaisen (paikkasidonnaisen) oppimisen eli muistamisen, mutta hevonen ei käsittele muistissaan olevia asioita muulloin kuin siinä tilanteessa, jossa jokin muistoon liittyvä ärsyke sen laukaisee. Hevonen, joka niskuroi eli käyttäytyy epämiellyttävällä tavalla harjoitustilanteessa, tuntee aktiivista kipua tai on joko päässyt ehdollistumaan sille, että ko. käytös johtaa jonkin epämiellyttävän asian poistumiseen (kuten ratsastajan vaikutuksen) tai se on havainnut ärsykkeen, joka laukaisee tahattomasti muistijäljen mukaisen tarpeen reagoida tilanteeseen ko. tavalla. Oli mistä tahansa vaihtoehdosta kyse, ihmisen vastuulla on järjestää asiat siten, että hevonen voi jatkossa käyttäytyä toivotulla tavalla. Kivunaiheuttaja poistetaan ja/tai hevoselle opetetaan vaihtoehtoinen tapa toimia tilanteessa. Ehdollistaminen vaatii lukuisia onnistuneita toistoja.
Mitä tulee hevosen kokemaan paikkapelkoon, se kannattaa aina hoitaa tilanteessa kunnolla. Hevonen, joka joutuu ohittamaan pelottavan asian päivänä yksi, osoittaa vähemmän stressiä samassa tilanteessa seuraavana päivänä kuin hevonen, jonka ei tarvinnut ns. pelkoaan kohdata. Tämä on osoitettu tutkimuksin.

Hevonen on siis hevonen. Saaliseläin, joka siedättyy elämään ihmisen kanssa. Voiko hevosella kuitenkin olla ikävä? Ehkä ei ihmistä, mutta toista lajikumppania. Voiko hevonen kuitenkin kokea iloa nähdessään tutun ihmisen? Uskon näin, silloin kun kyseinen ihminen edustaa hevoselle positiivisia asioita. Voiko hevonen nauttia oppimisesta? Luulen että ainakin tavalla, jossa hevonen kokee vähemmän stressiä tietäessään, kuinka sen tulee annetusta ärsykkeestä toimia. Saattaa jopa olla, että hevosesta on "hauska" osata asioita. Tällaisen tieteellisesti hyväksyttävä osoittaminen on kuitenkin todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Jos hevonen voi osoittaa, ettei se halua lähteä töihin tai halua liikkua, lienee yhtä mahdollista, että hevonen voi haluta lähteä töihin sen lisäksi, että asia on hevoselle yhdentekevä. Tällaisessa valossa hevonen näyttäytyy sellaisenaan kuin se tieteellisesti on nähtävissä: päätoimisena laiduntajana.

Kuitenkin vuosien varrella olen törmännyt hevosiin, jotka lähestulkoon osoittavat miellyttämisenhalua tai siihen rinnastettavaa henkistä tilaa. Vanhempi tammoistani on ollut minulla yhdeksän vuotta. Se "osoittaa työvireensä" jo karsinassa. Kun sillä on jokin tarve päästä liikkeelle, se on hyvin aktiivisesti ovella jo varustettaessa. Jos taas jokin vaivaa tai on ns. "huono päivä", se kyllä toimii, kuten rutiinit sanovat, mutta vaatii useampia pyyntöjä ja ärsykkeiden toistoja, jotta tekee kaiken yhtä laadukkaasti kuin "hyvinä" päivinä. Jo siellä tallissa lähtien. Toisinaan näille notkahduksille löytyy fyysinen syy, joskus taas ei. Tammalla on myös onnistuneen treenin jälkeen tapana loppukäyntiä kävelyttäessäni käydä sievästi tuuppaamassa minua käsivarteen. Tämän eleen se tekee aina silloin, kun se on "hyvällä tuulella" eli osoittaa vähäisiä stressinoireita ja vaikuttaa työteliäältä ja antaa hyvät vasteet tuntemilleen merkeille. Ele on hyvin pehmeä ja "kohtelias", sillä hevonen on liki koko ikänsä opetettu pysymään pois ihmisen välittömästä läheisyydestä, mainituista turvallisuussyistä. Mieleeni tulee tamma, joka tönäisee varsaansa turvallaan. Eleen syytä en tiedä, mutta oletan sen olevan jonkinlainen "minä näen sinut" -tunnustus.

Välillä on kovin vaikea sulkea ihmismäinen tuntojen tulkinta, kun on eläinten kanssa tekemisissä. Silti se on asia, johon aktiivisesti pyrin, jotta voisin olla kouluttajana parempi. En silti voi olla ihmettelemättä suomenhevosvarsani "Ramin" käytöstä: se tuntuu jopa "kaipaavan huomiota" ja ihmisseuraa, tämän tarpeen tai kiinnostuksen toisinaan ylittäessä hevosseuran tai ruoan hetkellisesti hevosen henkilökohtaisessa tarvehierarkiassa. Ramilla ikää on nyt 2 vuotta. Olisiko jalostus kuitenkin saanut aikaan ihmismäisiä piirteitä hevosessa? Ehkä ei, mutta on se hevonen tullut varsin tärkeäksi omistajalleen.

Kouluratsastuksen tulevaisuus

Viime vuodet ratsastus eri lajeineen on ollut julkisen tarkastelun alla. Venettä ovat keikuttaneet niin doping-käryt, erilaiset hevosenpitoon liittyvät julkisuuteen tuodut epäkohdat (todelliset tai vähemmän todelliset, vrt. saksalaisittain "case Totilas" tai suomalainen mediakohu ennen syksyistä kansainvälistä kilpailutapahtumaa) kuin erilaiset ratsastustekniikkoihin ja -tyyleihin kohdistuva julkinen kritiikki. Mitä tulee kuviin ja videoihin rullatuista hevosen niskoista, sinisistä hevosenkielistä tai liiallisesta piiskankäytöstä, osa tästä keskustelusta lienee paikallaan, julkisestikin. Osa taas menee enemmän osastoihin "keltainen lehdistö", tiettyjen ryhmittymien omat agendat sekä kansainvälinen politiikka ja julkisuuspeli.

Eeva-Liisa Penttilä, suomalainen hevoskasvattaja, ennusti taannoin lehtiartikkelissa, että nykyisellään tuntemaamme hevosurheilua ei välttämättä ole enää olemassa sadan vuoden kuluttua. Julkinen paine eläinten reilumpaa ja lajityypillisempää kohtelua kohtaan on koko ajan kasvava. Suurin osa tästä aatteellisesta liikehdinnästä tuottaa hyvää kehitystä. Tällaisen tieteellisesti hyväksyttävän koulukunnan sanomaa julistaa neurologi ja hevostutkija Andrew McLean. Hänen ja tutkijakollegoidensa tuottamat tutkimukset ovat tervetullut lisä lajiin, joka on pitkään pohjannut vain perinteeseen ja "minusta-tuntuu"-tyyppisiin havaintoihin. Suomi nuorena hevosmaana on otollinen kasvualusta tällaisille ilmiöille - siellä otetaan tieto avosylin vastaan ja sen lisäksi omaa tutkimusta hevosen hyvinvointiin liittyvistä seikoista tehdään koko ajan (pihatto-, ruokinta-, tarhaus-, ynnä muut tutkimukset, joita mm. MTT on tuottanut). Suomalainen myös keskimäärin sopeutuu näihin "uusiin tuuliin" helposti. Suurissa hevosmaissa, joissa kulttuuri on vanhempaa ja vahvempaa, tällainen muutosprosessi käy hitaammin eikä välttämättä tavoita suuria massoja. Pienessä ja nuoressa hevosmaassa voidaan siis olla monesta asiasta iloisia!

Minkälainen sitten olisi Hevosystävällinen Kouluratsastuskilpailu? Sitähän kilpailujen pitäisi toki nytkin olla, mutta millaisilla muutoksilla voitaisiin taata hevosystäviemme täydellinen kohtelu kilpakumppaneina? Stewardi joka kulmalle kilpailualueella ja ahkeraa keltaisen kortin vilauttelua? Vähintään kilpa-areenalla hevoseen tulisi virittää anturit mittaamaan painetta, joka aiheutuu tuntuman pitämisestä ja ohjasotteista hevosen suuhun. Nämä lukemat vaikuttaisivat luonnollisesti lopputulokseen, kevyen ja joustavan tuntuman tuoden lisäpisteitä ja kovan ja painestetun tuntuman vähentäessä loppupisteitä. Lisäksi hevosen sykettä mitattaisiin koko suorituksen ajan ja sen pitäisi pysyä tiettyjen raja-arvojen sisällä. Ehkä hevosen verestä mitattaisiin myös kortisolipitoisuudet kilpailualueella sellaisella hetkellä, jolloin ne kuvastaisivat parhaiten hevosen stressitilaa suoritushetkellä. Turpahihnan tiukkuus tarkistettaisiin mittarilla. Kuolaimet ehkä kiellettäisiin ja siirryttäisiin käyttämään kuolaimettomia suitsia. Lopulta kilpailut saattaisivat muuttua kilpailuiksi hevosen käsittelystä ja hevosen oikea-aikaisesta ja -laatuisesta kouluttamisesta ja palkkaamisesta. Ehkä sekään ei riittäisi ja jollain ajanhetkellä hevosia pidettäisiin vain laitumilla, puolivilleinä.
Henkilökohtaisesti en usko tämän skenaarion toteutumiseen kovin lyhyellä aikavälillä. Julkisen paineen alla on niin moni muukin tärkeä asia kehityksen silti jauhaessa paikallaan. Mutta ehkä tästä mielikuvitusleikistä pitäisi jokaisen ottaa korvan taakse muutama ajatus: mitä jos kilpailuissa mitattaisiinkin mainittuja seikkoja? Miten tulokseni sitten kävisi? Pärjäisinkö sittenkään?
Ehkäpä myös jos jokainen pyrkisi ratsastamaan tällaisilla periaatteilla: selvillä merkeillä, mahdollisuuksien mukaan yhdellä avulla kerrallaan eikä koskaan ristiriitaisilla avuilla, kevyellä perustuntumalla ja joustavalla kontaktilla hevosen suuhun hevosen säilyttäessä terve työasento, ei suuria muutospaineita tulisi koskaan eteen.

Kansainvälisellä kilparintamalla elämme mielenkiintoista kesää. Edessä ovat Herningin EM-kilpailut elokuussa. Jos Olympialaisissa "harmonia voitti" hollantilaisen näyttävyyden Charlotte Dujardiniin henkilöityneenä, on tänä vuonna ratsukkorintama kultamitalia kohti paljon leveämpi. Joku on arvellut Valegron parhaiden päivien olevan takanapäin - ilkeät kielet lisäksi epäilevät, onko se harvoilla starteillaan ja monen kuukauden mittaisilla kilpailutauoilla iskussa itse H-hetkellä. Carl Hester on kilpailuttanut pitkin kautta "uutta ykköshevosta" Dances With Wolves, Uthopian odotellessa ostajaa. Englantilainen elegantimpi tyyli on kuitenkin saanut pisteitä hevosesta riippumatta, joka on indikoinut kehityssuunnan olevan sama kuin viime kaudella - "harmonia voittaa." Tähän on vastannut erinomaisin tuloksin myös Saksan Helen Langehanenberg oriilla Damon Hill, maailman cupin finaalin voittajaratsukko, joka huokuu keveyttä ja harmoniaa ja elastisuutta. Damon Hill ja Valegro eivät ole tainneet kohdata sitten Lontoon?
Hollannin leirissä kuitenkin tuulee - Edward Gal on luotsannut Undercover-ratsuaan joka kisassa kovempiin tuloksiin. Kellontarkka työskentely on paikoin yhä turhan jännittynyttä, välillä turhan paljon ylös- ja turhan vähän eteenpäinvievää ja edelleen turhan lyhyellä niskalla. Jos Gal saa ratkottua nämä pienehköt yksityiskohdat kauden päätavoitteeseen mennessä, lienee pakka vielä enemmän sekaisin kuin tässä uskaltaa arvella. Keveyttä Galin ratsastuksesta kuitenkin löytyy uskomattoman eleettömyyden muodossa vaikka millä mitalla. Ja jotta jännitys ei jäisi tähän, löytyy Ruotsin leiristä vielä pari lennokkaita etujalkoja, jotka kuuluvat Don Auriellolle. Jos ratsastajansa Tinne Vilhelmson Silfven saisi vielä ratsun takajalkoihin yhden pykälän enemmän aktiivisuutta, tämäkin elegantisti esiintyvä ratsukko voisi yltää palkintokorokkeelle.
Jos kouluratsastuksesta tuli jo viime kaudella yllättäen jännittävä laji, se on sitä varmasti tämän vuoden arvokisojen aikaan. Näin tasaista ja laajamittaista kattausta en muista nähneeni koskaan. Kun suoriutuvia ratsukoita on paljon, alkaa tuomaritoiminnallakin olla lajia ohjaavaa merkitystä. Voidaan tehdä "lontoot" ja päättää, mihin suuntaan pisteiden valossa tätä lajia halutaan viedä. Nostan lipun salkoon ja tuuletan tälle kehitykselle - tästä voi seurata vain hyvää!

Systemaattisuus

Minulla on kaksi varsaa: 2-vuotias suomenhevosori ja vuotikas hannoverori. Näistä suomenhevonen on tyypillinen rotunsa edustaja, joka mieluusti "pitää oman päänsä päällään". Toisin sanoen jos se tahtoo olla omaa mieltään asioista, se kuskaa taluttaessa tai tulee aidasta läpi. Se tosin on ollut koko ikänsä ammattimaisissa käsissä, joten on pääsääntöisesti hyvin kohtelias hevonen, vaikka onkin jo ymmärtänyt tykkäävänsä tytöistä ja olevansa aika jätkä. Hannoverori puolestaan reagoi epämiellyttäviin asioihin huitomalla etujaloillaan ja hyppäämällä pystyyn. Se on myös ollut suhteellisen kärkäs puremaan.

Noin kolme viikkoa sitten alkoi tallilta kuulua huomautuksia, että nuorempi ori hyppi tallityöntekijän päälle. Tilanne kulminoitui sitten sellaiseksi, että koimme yhteistuumin paremmaksi, että itse kuljetan varsani tarhaan ja takaisin.
Ensimmäisinä päivinä huomasin varsan olevan kovin hämmentynyt ja epätietoinen siitä, missä ja kuinka sen tuli kulkea, vaikka tätä oltiin harjoiteltu jo pitkin kevättä. Huomasin, että tallityöntekijä kuljetti kaikkia hevosia selän takanaan - myös oreja. Tätä en monestakaan syystä suosittele. Joka tapauksessa varsalle se oli ollut hämmentävää, tämä näkyi myös siinä miten se käyttäytyi karsinassa, tarhan portilla ja karsinaan tultaessa.
Nyt kun olen systemaattisesti ohjannut varsan piiskan kosketuksilla kulkemaan vierelläni ja toimimaan kaikissa tilanteissa aina samalla tavalla, se ei ole sille vaikeaa silloinkaan, kun se pelkää jotain. Se on rentoutunut huomattavasti, on levollisempi, vähemmän säikky ja osoittaa vähemmän stressiä. Että asiat hevosen ympärillä tapahtuvat samanlaisena ja odotukset hevosen reaktioita kohtaan pysyvät loogisina toisiinsa nähden ja samanlaatuisina, merkitsee sekä hevosen oppimiselle että hyvinvoinnille "kaikkea".
 
Systemaattisuus ei ole pelkästään oppimisen kannalta merkittävin yksittäinen tekijä. Se on myös monessa mielessä ja merkityksessä menestyksen kulmakivi. Joku viisas valmentaja joskus sanoi: "On melkein sama mikä systeemi sinulla on käytössäsi, kunhan sinulla on se." Tämä tarkoittaa, että suunnitelmallisuus, rutiinit, työskentelyn rytmitys ja ennen kaikkea laatu pitävät mallinsa olosuhteista riippumatta.
Toki hevonen kiistatta oppii parhaiten, kun se kohtaa erityisen loogisen ja reilun kouluttajan. Oppiminen on myös laadultaan kestävää ja tuottaa parhaiten tuloksia. Toisaalta kuitenkin hevonen voi jotenkin vielä sietää sen, että ihminen on johdonmukaisesti epälooginen. Otan esimerkin: Joissain tilanteissa ihminen haluaa, että hevonen seuraa häntä automaattisesti, joissain tilanteissa hän haluaa, että hevonen jää paikalleen. Kumpaakaan tapahtumaa ei edellä tunnistettava signaali vaan hevonen joutuu tulkitsemaan, pitääkö nyt liikkua vai olla paikallaan. Jos tämä epäloogisuus tapahtuu aina johdonmukaisesti samoissa tilanteissa (esim. karsinasta voi lähteä suitset päässä ihmisen perään, mutta ei ilman "päävehkeitä" tai että pesupaikalle pitää jäädä seisomaan, vaikka ihminen poistuu satulahuoneeseen), erityisesti samoissa paikoissa, hevonen voi oppia yhdistämään tiettyjä tekijöitä toisiinsa ja pystyy voimaan tasapainoisesti tilanteessa. Huonoin vaihtoehto hevoselle on ihminen, joka käyttäytyy epäjohdonmukaisesti ja eriävillä taktiikoilla samoissa tilanteissa.

Tällainen tilanne ei tule vastaan pelkästään käsittelyssä vaan myös, kun ihminen valmentautuu useamman eri valmentajan johdolla. Kun kerran kuussa asia ratkotaan yhdellä tavalla, viikottain kerran tai kaksi toisella tavalla ja lopun aikaa vaihtelevasti parilla kolmella eri tavalla, on hevonen usein hämmennyksen vallassa. Etenkin jos oikeat toistot ratkaisutapaa kohti jäävät alhaiseksi. Lopputuloksena on eriasteisia ongelmia tai yksinkertaisesti edistymättömyys. Ratsastajaa voi turhauttaa, sillä hän valmentautuu ahkerasti, mutta se ei välttämättä näy kilpailutuloksissa "millään tavalla". Itse asiassa se näkyy, mutta ei siinä valossa, jossa ratsastaja toivoisi.

Valmentautua pitää jokaisen. Jokainen kehittyvä ja tavoitteellinen ratsukko tarvitsisi vastuu- eli ns. kotivalmentajan, joka valvoo ja ohjaa työskentelyä mahdollisimman monta kertaa viikossa. Tämän lisäksi vaikutteita on toki hyvä ottaa muualta. Miten sitten pitää huolta, että loogisuus ja systemaattisuus säilyvät työskentelyssä? Jotkut valmentajat ovat tyylillisesti lähempänä toisiaan kuin toiset. Vastuuvalmentaja osaa aina neuvoa, miltä muilta valmentajilta vaikutteita kannattaa ottaa kokonaisuuden menemättä sillisalaatiksi.
On myös hyvä havaita, että ratsastajan taitotasolla on iso merkitys valmentautumistaktiikkaan. Kun ratsastaja on vielä perusratsastuksen opetteluvaiheessa, ns. noviisitasolla (he C-A), hänen tulisi ensisijaisesti keskittyä yhden opettajan johdolla opiskelemaan jokin systeemi, jolla työskennellä. Kun ratsastaja tällä perustasollaan pystyy itsenäisesti pitämään tietyn laadullisen tason yllä, hän voi olla valmis soveltamaan muita tekniikoita ja poimimaan niistä itselleen parhaat palat. Tällaisen "seulomistaidon" kehittymiseen menee yleensä vuosia. Jos ratsastaja vieraan valmentajan valmennuksen jälkeen on "hukassa" ja koko ratsastus menee sekavaksi ja menettää punaisen lankansa, on hän ehkä mennyt valmennukseen liian ajoissa. Kun ratsastaja tietää, miten palautua aina omalle perustasolleen takaisin, hän ei koskaan mene turhan sekaisin.

Systemaattisuus ei näy pelkästään siinä, miten hevosta ohjaillaan ja miten siihen vaikutetaan, vaan se näkyy myös hevosen "managementissa". Näitä asioita ovat liikunnan laatu, määrä ja tiheys, ruokinta, kengitys, muut terveydenhuollon seikat... Kun hevosen ympärillä on systeemi, jossa on selkeä logiikka, riittävästi oikeita toistoja johdonmukaisen toimintatavan sisällä, riittävästi liikuntaa ja lepoa suhteessa toisiinsa, sopiva ruokinta ja terveydenhuolto, on tuloksia aina syytä odottaa.

"Kyllä mä osaan tämän..."

Toinen vähän vanhempi kirjoitus, julkaistu aiemmin toisaalla.

Ratsastus on yksi vaikeimmista, ellei maailman vaikein taitolaji. Muihin urheilulajeihin verrattuna ero on selvä; ratsastaja voi kehon heikkenemisestä huolimatta olla parhaimmillaan yli 40-vuotiaana, jolloin monessa muussa lajissa urheilija olisi jo veteraanisarjan alisuoriutuja. Ratsastus sekä kehittää mutta eritoten vaatii hyvää rytmitajua, kehonhallintaa sekä avaruudellista hahmottamiskykyä. Lajin harjoittelussa onnistumisen edellytys on myös hyvä peruskunto ja tietty reaktionopeus sekä keskittymiskyky. Näiden saatesanojen jälkeen tuntuu opettajasta toisinaan ihmeelliseltä kuulla sanat: "Kyllä mä osaan tämän." Osaatko todella?
Mitä me tarkoitamme sanalla "osata"? Onko tehtävässä kerran onnistuminen osaamista? Kun oppilas matematiikan tunnilla ensimmäisen kerran ratkaisee opettajan ohjeita ja esimerkkiä mukaillen toisen asteen yhtälön, kokeeko hän silloin osaavansa tämän asian vai vasta kenties sitten, kun hän lukuisten onnistuneiden harjoituskertojen jälkeen pystyy kokeessa virheettömästi soveltamaan oppimaansa ja ratkaisemaan aivan uudenlaisen tehtävän tätä samaa yhtälön ratkaisumekanismia käyttäen?
Muutama esimerkki ratsastustuntien maailmasta: akateemisesti koulutettu aikuinen nainen ratsastaa kentällä, hän istuu ylävartalo kallistuneena sisäänpäin, lantio ulospäin valuen. Hyvin peruskoulutettu hevonen alla oikoo kaikki kulmat vähintään metrin verran ohjeistetun reitin sisäpuolelta. Nainen selässä hokee, opettajan toistuvia ohjeita kuuntelematta: "Mikä tässä nyt on vikana? Mähän osaan tämän, mä osaan kyllä ratsastaa." Samalla toisaalla liike-elämässä menestynyt, miehekäs mies on nostanut elämänsä toisen kerran laukan jatkokurssilla ja laukkaa kentän pitkän sivun. Mies on mielissään ja toteaa: "No niin, nyt mä osaan laukata. Mitä seuraavaksi?" Siirretään nämä tilanteet autoileville aikuisille tuttuun liikenteen maailmaan. Autokoululainen on ajanut toisen kerran kolmosvaihteella suoran pätkän jäähallin parkkipaikalla, turvatussa ympäristössä, annammeko hänelle ajokortin todeten, että hän osaa ajaa autoa? Ja kun me vihdoin koemme, että tämä autokoululainen todella kykenee ajamaan sen verran, että ajokortti hänelle myönnetään, katsovatko kokeneemmat kuskit hänellä olevan riittävät ajotaidot, joihin lukeutuvat myös liikenteen- ja tilannenopeuksien lukutaidot? Entä kuinka suhtaudumme naiseen, joka toistuvasti liikenneympyröissä tai risteyksissä ajelehtii kaistalta toiselle tai vastaantulevien puolelle, koska ei pysty ylläpitämään omaa kaistaansa ja ajolinjaansa kaarteessa? Osaako hän ajaa autoa niin, että kanssa-autoilijat sallisivat sen jatkua? Epäilen.
Mitä lause "Kyllä mä tän osaan" aiheuttaa ihmismielessä? Se on välitön este oppimiselle. Ihmismieli, joka on päättänyt asian olevan tosi, ei etsi uutta mahdollista ratkaisua, se ei ole avoin ja siten se ei siis opi. Jotta voi oppia, pitää ensin kysyä ja oivaltaa vastaus.
Lähes jokainen, joka hevosen selkään nousee ja lajia aktiivisesti harjoittaa, haluaisi olla hyvä ratsastaja. Se on hyvä pyrkimys, josta toki kannattaa pitää kiinni. Ongelmaksi muodostuu se, että "hyvä" mitataan usein kahdella varsin harhaanjohtavalla mittarilla: a) hevonen kulkee "kaula kaarella" ja b) ratsastaja suoriutuu vähintään vaativan koulu-/esteratsastuksen tehtävistä. Tämä kaksijakoinen tavoitteenasettelu turhan usein paineistaa ratsastajan ja johtaa vääriin valintoihin ja toimenpiteisiin hevosen selässä, joista kaikkein vähiten hyötyy itse hevonen.
Ratsastus on periaatteiltaan hyvin yksinkertainen laji. Ihan niin kuin autolla ajaminenkin. Hevoselle opetetaan muutama perusmerkki, joilla sitä pyydetään menemään eteenpäin, hidastamaan tai pysähtymään sekä kääntymään oikeaan ja vasempaan. Kun hevonen täysin portaattomasti vastaa kaikkiin näihin perusapuihin, loppu on vain tekniikkaa eli näiden hallintalaitteiden säätöjen muuttelua ja merkkien yhdistelemistä. Vaikeaksi asia muodostuu siksi, että hevonen on elävä eläin eikä auto. Elävä eläin, jonka elopaino usein voi olla lähes kymmenkertainen ratsastajaansa nähden. Pelkästään hevosen liikkuminen aiheuttaa niin suurta vääntöä ihmisen kehoon, että itse kehonhallinta muuttuu vaikeaksi. Kun ihmisellä on vaikeuksia hallita omaa kehoaan, ei hevosenkaan säätely tahdo onnistua. Ratsastajan on vaikea olla "hyvä".
Hevonen kulkee ns. peräänannossa eli muodossa aina silloin, kun sillä ei ole siihen fyysisiä esteitä, se liikkuu riittävän reippaasti eteenpäin selkä- ja takaosanlihaksilla liikettä tuottaen ja on jotakuinkin suora kehostaan eli sen painopiste on sen kehon keskellä. Näin asia on lähes poikkeuksetta. Hevonen liikkuu näin aina silloin, kun se vastaa ainakin välttävästi ratsastajan perusapuihin ja kun ratsastaja osaa vaatia siltä edellä mainitut asiat. Hevosen on myös mahdollista suoriutua vaativan tason tehtävistä, kun sillä ei ole rakenteellis-teknisiä esteitä niiden suorittamiseen, se vastaa portaattomasti ratsastajan perusapuihin, sillä on riittävä kunto näiden tehtävien suorittamiseen ja se on tasapainotettu tehtävien vaatimalla tavalla. Suoriutumisella tässä yhteydessä tarkoitetaan, että hevonen pystyy tekemään tehtävän rentona, itsensä kantaen, tahdin säilyttäen ja virheettömästi (oli sitten kyseessä koulu- tai esteratsastus). Siis myös peräänannossa, mitä tulee kouluratsastukseen. Eikä sillä tässä yhteydessä tarkoiteta vain kaarella olevaa kaulaa vaan myös seläntyöskentelyä.
Ratsastuksenharrastajat voisi tänä päivänä jakaa karkeasti kahteen ryhmään: tiedottomat ja yli-tiedostajat. Kummallakin ryhmällä on omat vaikeutensa. Tiedottomat eivät ole ehkä ymmärtäneet, miten vaikean tehtävän eteen he ovat asettuneet, kun ovat päättäneet opetella ratsastamaan. Ymmärryksenpuute aiheuttaa kunnioituksen puutetta, mikä aiheuttaa tehtäväänpaneutumisen osalta laiskuutta. Suomeksi: ei viitsitä perehtyä ja ottaa selvää tai nähdä vaivaa. Siirrämme ilmiön toiseen yhteyteen: matematiikantunnilla oppilaan pitäisi ratkaista geometrian piiriin kuuluva tehtävä. Tekstissä puhutaan suorakulmaisesta kolmiosta ja kartiosta. Kuinka oppilas voi ratkaista tehtävän, jollei hän tiedä, miltä nämä käsitteet näyttävät? Sama ratsastustunnilla: tehtävänä on ratsastaa kolmikaarinen kiemuraura. Kuinka ratsastaja voi selviytyä tehtävästä, jollei tiedä minkämallinen kuvio on kyseessä? Toki asia voidaan tunnillakin opettaa, mutta mitä vahvemmin visuaalinen oppija on kyseessä, sitä tärkeämpää on, että "verkkokalvoilla on oikea kuva" tehtävää hahmotettaessa. Sitä paitsi lajin teoriaan ja harjoituksiin perehtyminen kotona edistää ja nopeuttaa oppimista tunneilla merkittävästi. Onpa joku joskus opetellut ihan itse kouluttamaan hevosensa vaikealle tasolle, vain Kyran kirjaa apunaan käyttäen. Tämä ihme tosin löytyy niinkin kaukaa kuin Australiasta.. Edes jonkinlaista kirjaviisautta ja esiopiskelua opettaja toivoisi silloin, kun alkeisratsastaja ensimmäisen kerran vahingossa ratsastaa hevosensa peräänantoon - ettei hän nyhtäisi hevosen turpaa ylös ja sättisi ratsua toivotunlaisesta käytöksestä... Opettajaa ihmetyttää, eikö tuo oppilas edes katso taitavampien tunteja sen vertaa, että hahmottaisi, mihin tässä kaikessa pyritään?
Kirjojen luvussa voi mennä myös toiseen ääripäähän. Tähän sortuvat usein elämässään muutenkin (yli) suorittavat. Jokainen kirja on luettu, lehti tilattu, kaikki ulkomaisten gurujen klinikat istuttu takapuoli puuduksissa ja nämä lähteet analysoitu piintarkasti juuriaan myöten. Nämä ihmiset osaavat asiantuntevasti siteerata jok'ikistä lajin parissa viihtynyttä taituria, mutta mennessään hevosen selkään eivät saa asioita tapahtumaan. Opettajan heille selvittäessä asioita, he ilmoittavat kyllä "osaavansa tämän asian" ja jopa ehdottavat itse korjauksia, mutta silti he eivät pysty toteuttamaan. Opettaja tietää kyllä, että on fysiikan piiriin lukeutuva ilmiö, jota kutsutaan nimellä kvanttimekaniikka. Hän on jopa lukenut wikipedian tarjoamaa tietoa asiasta ja katsonut elokuvan, jossa aihetta sivuttiin, mutta siteeraamisen lisäksi osaako hän tehdä tiedolla muuta? Ei. Hän ei osaa käyttää tuota tietoa tai teorioita hyväkseen. Turhautunut yli-tiedostaja on kuin ensimmäisen lukiokurssin fysiikanopiskelija, jolla on tarve päteä kvanttimekaniikassa. Opettajan tekisi mieli sanoa, ettei lapsikaan juokse ennen kuin on opetellut konttaamaan, nousemaan pystyyn ja kävelemään tuetta. Sanoi opettaja mitä tahansa, kaikki jo päähän ahdettu tieto tekee yli-tiedostajasta kuuron ohjeille, ja hän yrittää jatkuvalla analysoinnillaan korvata fyysisten tuntemuksien puutteet tämän johtamatta juurikaan merkittävään kehitykseen. Tieto itsessään ei ole missään nimessä huono asia, sitä se on vasta silloin, kun sen omistaja käsittelee sitä suoraan verrannollisena taitona eikä malta antaa itselleen aikaa tuntea ja siten oppia.
Palattakoon takaisin alkuun. Ratsastus on erittäin vaikea taitolaji. Sen oppiminen vaatii myös tietyt fyysiset mittasuhteet, kuten riittävän jalanpituuden ja sen verran sopusuhtaisen kehon, ettei painovoima ole jatkuvaksi haitaksi. Se vaatii myös symmetrisen kehon, jonka symmetriaa on jatkuvasti työstettävä myös oheisharjoittein. Ennen kaikkea ratsastus on nöyryyttävä laji, jossa on vaikea kokea suuren mittaluokan onnistumisentunteita ja jossa vain hyvin harvat etenevät lyhyessä ajassa taidollisesti pitkälle. Ja ratsastus, niin kuin muutkin urheilulajit, vaatii huipputasolla erityistä lahjakkuutta, jota kaikilla ihmisillä tahtotiloistaan huolimatta ei ole.
Tämä ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö tavallinen keskiverto ihmisyksilö voisi oppia ratsastamaan tyydyttävällä perustasolla. Se on hyvinkin mahdollista. Etenkin jos seuraavan kerran tunnilla hän uskaltaa kysyä itseltään: "Osaanko todella ratsastaa kulman vai olisiko minun edelleenkin syytä harjoitella tätä yksinkertaista hevosen hallintatehtävää opettajani kehottamalla tavalla, sen tylsyydestä huolimatta?" Kun hän ottaa tämän haasteen vastaan avoimin mielin ja päättää opetella ratsastamaan täydellisiä kulmia, hän voi sen lisäksi saada uudenlaisia onnistumisentunteita ja huomata kehittyvänsä.

Urheilua vai ryhmäliikuntaa?

Jo aiemmin toisaalla julkaistu kirjoitus, nyt myös tänne:


Liikunta on hyvä harrastus. Sen kansanterveyteen vaikuttavat seikat ovat tunnettu fakta ja pidetty arvossaan. Joillain liikuntalajeilla on urheilun status ja näissä lajeissa järjestetään kilpailuja urheilijoiden paremmuuden selvittämiseksi. Kilpailuja voidaan käyttää myös urheilijan tai joukkueen taidon mittaamiseen, jotta tiedetään, missä urheilijoiden tulee kehittyä seuraavaksi. Kilpailuja järjestetään tasoittain aina piirikunnallisista tapahtumista olympialaisiin saakka ja kilpailujärjestelmän tarkoitus on nostaa suuresta massasta esiin erityisiä lahjakkuuksia, entistä parempia urheilijoita.
Kilpaurheilussa tunnetaan seuraavat käsitteet: valmentautuminen, harjoittelu ja toistot, oheis- ja tukiharjoittelu, henkilökohtainen valmentaja, valmentajan vastuu ja liittovalmennukset.
Valmentautumisella tarkoitetaan intensiivistä, ennaltasuunniteltua ja nousujohteista, tavoitteikasta harjoittelujaksoa. Tämä voi olla jaettuna useampiin lyhyempiin jaksoihin, joiden painotus voi olla taidonoppimisessa ja urheilijan ominaisuuksien vahvistamisessa tai kilpailuihin valmistautumisessa. Valmentautumisen tavoite voi olla lyhyissä jaksoissa tiettyjen kilpailujen suorittaminen ja pidemmällä aikavälillä taidonkehitys, jopa kansainväliset maajoukkuetehtävät. Valmentautumista yleensä ohjaa henkilökohtainen valmentaja, joka sekä suunnittelee harjoittelun että valvoo sen toteuttamista. Toisinaan kokenut urheilija voi valmentautua itse harjoitteluaan ohjaten.
Valmentautuminen koostuu harjoittelusta, jossa pyritään suorittamaan mahdollisimman paljon oikeanlaisia toistoja, jotka johtavat taidonoppimiseen ja liikeratojen automatisoitumiseen. Siten lajityypillisessä harjoittelussa pyritään myös välttämään vääriä toistoja, myös ns. "palauttelupäivinä". Lajityypillisen harjoittelun lisäksi usein tehdään myös tukiharjoitteluna muuta liikuntaa. Henkilökohtainen valmentaja ohjaa urheilijan oikeisiin harjoitteisiin, joilla on olennainen merkitys urheilijan ominaisuuksien ja heikkouksien parantamisessa. Tukiharjoittelua on useampana kertana viikossa.
Henkilökohtainen valmentaja on lajissaan riittävän tieto-taidon hankkinut (entinen) ammattiurheilija, jolla on mahdollisesti sekä valmentajatutkinnon että ammatillisen koulutuksen osoittama pätevyys. Henkilökohtainen valmentaja on palkattu huolehtimaan urheilijan harjoittelun suunnittelusta, tekniikan opetuksesta ja käytännönharjoittelun valvonnasta. Valmentaja ohjaa urheilijaa optimaalisessa tilanteessa suurimmassa osassa harjoitteista eli useamman kerran viikossa ja katsoo, että harjoittelun painotukset ovat kulloinkin oikeansuuntaiset taidonoppimisen ja suorituskyvyn kannalta. Usein junioriurheilun kohdalla on siten, että valmentaja suunnittelee kaiken itsenäisesti omaa ammattitaitoaan käyttäen. Kun urheilija aikuistuu ja tulee kokeneemmaksi ja taidoiltaan ammattimaiseksi, voi valmennus olla myös konsultoivaa.
Henkilökohtainen valmentaja kantaa urheilijan osalta ns. valmentajan vastuuta. Tämä tarkoittaa sitä, että sitoutunut valmentaja on tulosvastuussa urheilijan suorittamisen osalta. Valmentajan vastuuta voi kantaa ainoastaan valmentaja, joka ohjaa valmennettavan harjoittelua säännöllisesti ja riittävillä toistoilla (useita kertoja viikossa) ja jonka valmennettava noudattaa annettuja ohjeita ja laadittua suunnitelmaa orjallisen tarkasti.
Liittovalmennusta voidaan pitää kilpailujen vastineena. Se on tilaisuus, jossa katsotaan, missä urheilija on taidoiltaan ja päivän kunnoltaan menossa. Niissä voidaan hioa tekniikkaakin, mutta liittovalmennus ei koskaan voi korvata henkilökohtaista valmennusta ja itse valmentautumista. Liittovalmennukset antavat liiton edustajille mahdollisuuden katsastaa uusia, nousevia kykyjä ja saattaa näitä jatkossa kohti maajoukkuevalmennuksia ja -edustustehtäviä. Liittovalmennusjärjestelmä on käytännössä ainoa järkevä tapa päästä mukaan huippu-urheilun piiriin.

Ratsastusta harrastetaan sekä liikuntamuotona että urheilulajina, jopa elämäntapana. Liikuntana sitä voi harrastaa helpolla tasolla, mutta kuten muussakin urheilussa vaatimustason noustessa vaativalle tai vaikealle tasolle urheilijalta vaaditaan parempia urheilullisia ja taidollisia valmiuksia kuin tavanomaiselta liikunnanharrastajalta, joten ratsastus vaativalla ja vaikealla tasolla on aina automaattisesti yllä kuvatun mukaisesti urheilua.
Kilpailuihin eli urheilutapahtumiin osallistuvat syystä taikka toisesta urheilijoiden lisäksi myös "ryhmäliikkujat". Kuitenkin sekä menestykseen että uusille taitotasoille nousevat vain urheilijat.

Herää kysymys, onko ratsastus Sinulle urheilua vai ryhmäliikuntaa?