Miksi minä ratsastan?

Ratsastus on yksi vaikeimmista, ellei jopa vaikein, urheilumaailman taitolajeista. Otsikon kysymys lienee oikeutettu ja monin paikoin paikallaan esittää, ennen kaikkea itselleen. Sen lisäksi, että laji on hurjan vaativa ja vaikea alalajistaan riippumatta, sen oheistoimintoihin uppoaa käsittämätön määrä aikaa, vaivaa ja rahaa. Hevosista tietämätön mieheni harkitsi suhteemme alussa ratsastuksenaloittamista. Kun totuus tallilla vietetystä ajasta ja hevosten hoidon monipuolisuudesta hänelle valkeni, into laantui välittömästi. Minun virheeni - olisi pitänyt viedä hänet ratsastuskouluun tutustumaan lajiin pienissä erissä eikä näyttää heti koko kuvaa.
Mutta hänen intoaan ei suitsinut ainoastaan oheistoimintoihin kuluva aika ja vaiva (ja "muta ja se alituinen hevosenp*ska") vaan myös lajin harjoittamiseen sisältyvä potentiaali kroonisesta mielipahasta. Se mielipaha kun hyvin nopeasti kumpuaa urheilukumppanin loukkaantumisesta, sen hyvinvoinnin kärsimisestä tai vaikkapa urheilualueiden puutteellisesta kunnosta. Että ei pääsekään ratsastamaan ja treenaamaan tai "hevonen ei ole kunnossa", kuuluu lajiin yhtä vahvasti kuin ruusukkeet ja palkintojenjaot. Painotuksen joskus ollessa ensinmainitussa. Herää kysymys, miksi ratsastaa, kun voisi tehdä jotain muutakin ajallaan?
Asennoituminen lajiin on muuttunut viime vuosikymmenien aikana. Olen nähnyt tuon muutoksen olemalla lajissa aktiivisesti mukana 80-luvun loppupuolelta lähtien. Toki natiaisen kyky analysoida yleistä harrastuskentän ilmapiiriä on suppeampi kuin vanhemman ihmisen, mutta yhteisesti alan ammattilaiset tunnustavat tämän prosessin vaiheet. Siinä missä 80-luvulla oli tärkeää pitää kantapäät alhaalla, nyrkit pystyssä ja tuntea sekä kaikki ratsastusradantiet että hevosrodut ulkoa, tänä päivänä puhutaan paljon hevosen lajityypillisistä tarpeista, eläinten koulutuksen periaatteista ja harmoniasta kahden erityyppisen eläinlajin välillä. Teoriapuolen kehitys on ollut tervetullutta - uskon vahvasti, että yhä useampi hevonen kiittäisi istuvista satuloista, riittävän tiheästä korsirehuruokinnasta ja keventävästä ratsastajasta, jos tietäisi paremmin ja osaisi puhua. Yksi asia on oleellisesti muuttunut, huonompaan suuntaan: tallilla vietetty aika. Siinä missä lapsuudessani roikuimme tallilla kaiken mahdollisen ajan puuhaten, tämän päivän "tulevat eläintenkouluttajat" eivät malta viihtyä eläinten parissa murto-osaakaan tuosta. Tämä tulee asettamaan haasteita tulevaisuuden ammattikoulutuksessa - miten korvata muutaman vuoden kurssituksella tietotaito, joka aiemmin oli kertynyt koululaiselle mahdollisesti yli kymmenen vuoden intensiivisellä tarkkailulla ja käytännönharjoittelulla?
Suomessa eläinten kannalta terveeksi ilmapiirin tekee lajin verrattaen nuori historia. Kun armeijankin perinteet lajissa jäivät jossain määrin lyhyeksi, on pelikenttä ollut avoin tuoreille ajatuksille. Keskiverto ratsastuksen(syvä)harrastaja omaksuu asioita mielellään ja haluaa olla perustellusti "oikeassa". Tiedonnälkään luetaan kirjoja, käydään kursseilla ja tutkitaan viimeisimmät tutkimustulokset. Tuskin millään muulla vastaavan harrastajamäärän kielialueella on edes harkittu ammattilaisille ja "vakavasti harrastaville" suunnatun lehden julkaisemista. ProHevonen on ollut pioneeri tavalla, jonka ymmärtää vasta kun yrittää etsiä saksankieliseltä hevostalous(!)alueelta vastaavanlaista aviisia. Sitä en ole vielä löytänyt. Ja sen mitä olen antanut itselleni kertoa: sellaista ei ole.
Suomessa on paljon, mistä voidaan olla iloisia ja onnellisia. Asiat tavanomaisella hevosten täysihoitotallilla ovat erinomaisesti. Lisäksi suomalaisen ratsuhevosmateriaalin vielä vaihteleva laatu on pistänyt jokaisen pidempään ammatikseen ratsastaneen opettelemaan asiansa melko perusteellisesti, jotta "Jopolla voisi jotain startatakin". Kyra Kyrklundin looginen tapa lähestyä hevosten koulutusta on syvälle juurtunut ja kunnioitettu kansallisaarre.
Saksalainen asennemaailma on keskimäärin huomattavasti kovempi. "Toimimaton" hevonen korvataan toisella tai sen toimivuutta "parannetaan" apujen jatkeilla. Hevosen on oltava valmis tietyssä aikataulussa. Piste. Eikä tavanomaista baijerilaista nelijalkaista tunnu harmittavan, että tarhaan pääsee, jos pääsee, että heinää tulee kaksi kertaa päivässä tallityöntekijän työaikoja myötäillen tai että puutteellinen ratsastustaito korvataan rissoilla ja kangilla? Tosin kukaan ei liene haastatellut keskiverto baijerilaista hevosta. Ehkä siihen ei ole kiinnostusta, sillä tässä maassa on vahva tekemisen kulttuuri - täällä tiedetään, miten asiat kuuluu tehdä. Sillä näin on aina tehty. Tämän kulttuurin jatkuvuutta vahvistaa armoton ammattiratsastajien arsenaali, kokonainen teollisuudenhaara. Siinä missä saksalainen saa paljon aikaankin, tulee hevonen ehkä tehneeksi monta kompromissia tahtomattaan.
Suomessa asiat ovat hyvin. Hevoset eivät ole erityisen huonovointisia. Niitä hoidetaan hyvin, niitä ratsastetaankin paikoin hyvin "korrektisti", ratsastajan oman taitotason mukaisesti. Mutta jos erehtyy lukemaan heppahöpinä.nettejä, saa kuvan ettei Suomessa ole yhtään ihmistä, joka osaisi ratsastaa, ei yhtään kelvollista orieläintä, ei toimivaa organisaatiota tai yhtään ratsastuskoulua, jossa olisi hyvä henki ja tekemisenmeininki. Tai sitten on se yksi, yleisesti hyväksytty vaihtoehto, jota ihannoidaan, mutta jonka lisäksi mikään muu ei sitten kelpaakaan. Otin tämän puheeksi ruotsalaisen kollegan kanssa eilen, siitä tämä kirjoitus saikin alkunsa. Totesimme, ettei naapurin iloluontoisempi kansa syyllisty yhtälailla tällaiseen happamuuteen, vaikka se onkin yleismaailmallinen ilmiö. Ja vieläpä ilmiö, joka helposti vetää sisäänsä. Ennen kuin on huomannutkaan, hyvän päivän ja viimeisen heipan välissä ei ole ainoastaan tuominnut jokaista ratsastustyyliä, liiton aluepolitiikkaa ja valmennusrenkaitten toimimattomuutta vaan jo tuohtunut naapurin vääränvärisestä satulahuovasta ja miksei täällä voi olla Keski-Euroopan ilmasto. Meistä ei ikinä tule täällä mitään! Eikö?
Suomessa on paljon puhetta. Ollakseen maineeltaan juro ja introverttikulttuuri. Olen tullut siihen tulokseen, että kehitys ottaisi aimoharppauksia eteenpäin, jos tuo puhe kääntyisi tekemiseksi. Tietotaito on saatavilla jo. Hevosetkin ovat "ihan jees". Puhumiseen, analysointiin ja märehtimiseen käytetyllä energialla voisi vaikka sulattaa metriset hanget. Kaikki kiistely siitä, kuka on oikeammassa, itsensä jatkuva todistelu tai vastaavasti muiden mustamaalaaminen olisi edistymismetodina loistanut jo ylivertaisuudellaan suomalaisella puska- ja paremmuusratsastustasolla, jos se kantaisi oikeasti hedelmää. Vai hidastaako meitä liikaa se metrinen hanki ulkona? Ei ainakaan talvisodassa. Puhumaan sortuu usein ihminen, joka kärsii kroonistuvasta mielipahasta. Silloin pitäisi miettiä ensisijaisesti, mitä on tehtävissä omalle huonovointisuudelle ja lähteä siitä. Mitä siis tässä vielä lätisen? Töihin, mars.

Ai, mutta vastaus esitettyyn kysymykseen: miksi minä ratsastan? Se on hyvä ja aiheellinen kysymys. Veljeni on joskus tehnyt määritelmän: "Meidän Mintulla on päässä vamma. Sitä sen pitää hoitaa pitämällä paljon eläimiä." Siinä lienee syntymekanismi tällekin oireyhtymälle. Kiinnostus eläimiin, luontoon ja luonnontieteisiin tulee kotoa. Isäni väitteli ensimmäisenä maailmassa tohtoriksi susista ja niiden käytöksestä. Tuli sittemmin tunnetuksi lisänimellä "Susi-Pulliainen". Tuo kiinnostus lisääntyi vain, kun opin kysymään kysymyksiä ja sain perhepiiristä niihin vastauksia. Olen ollut aina nopea oppimaan, melkein mitä tahansa ja minulla on terävä päättelykyky. Pitkään ratsastin siksi, etten suostunut hyväksymään, etten osannut ratsastaa. Että halusin selättää tuon haasteen. Halusin saada selvyyden asioihin - muodostaa universaalin kaavan, jota soveltaa. Yli 15 vuoden etsiminen on saattanut sellaisten tietolähteiden äärelle ja sellaisiin oppimisen oivallushetkiin, että uskon jonkinlaisen loogisen kaavan hahmottuneen. Miksi siis ratsastan nyt? Haluan nähdä, toimiiko tuo kaava oikeasti kaikissa tilanteissa. Empiirinen tutkimustyö on vielä kesken. Tuleeko se koskaan valmiiksi, jää nähtäväksi. Epäilen. Eikä "vamma päässä" tunnu parantuneen vuosien varrella lainkaan, mielipahasta, mudasta ja hevosenpaskasta huolimatta, vaikka välillä hanskat ovat olleet laskeutua tiskin pintaan.