Hilloista

Mitä yhteistä on ratsastuksella ja hillolla? Ei juuri mitään äkkiseltään ajateltuna.

Oppiäitini Kyra Kyrklund on usein käyttänyt vertauskuvaansa mansikkahillosta. Hyvä ratsastus on kuin mansikkahilloa - se joka on sitä maistanut, tietää mitä se on, miltä se maistuu ja tuntuu suussa. Valmentaja voi yrittää kuvailla oppilaalleen miltä mansikkahillo maistuu, mutta jos oppilas ei ole koskaan päässyt sitä maistamaan, ei hän sitä selittämällä ymmärrä. Hänen pitää päästä kokemaan se itse.

Olen täällä Saksassa asuessani käyttänyt omaa hevostani jonkin verran muiden ihmisten opettamiseen. Kyseinen ratsu ei enää varsinaisesti tähtää kilpailuihin urallaan, joten sen säätöjen tilapäinen "häviäminen" amatööriratsastuksen seurauksena ei tuota erityistä harmia. Vaikutus useamman ihmisen ratsastukseen on ollut suuri, kun he ovat päässeet istumaan sellaisen hevosen selkään, joka sekä reagoi että kykenee reagoimaan oikein. He ovat päässeet maistamaan mansikkahilloa. Toki taitava opettaja teettää siinä hetkessä vain sellaisia asioita, joista oppilas saa oikeanlaiset tuntemukset, jotta kokemuksen pitkäaikaisvaikutukset olisivat mahdollisimman positiiviset.

Miksi tämä tuli mieleeni näin uuden vuoden alkumetreillä? Olen usein huomannut, että oppilailta puuttuu ns. tunnetta eli fiilistä. Mitä näinkin epämääräinen käsite pitää sitten sisällään? Se on lähinnä sitä, että ymmärtää mihin on menossa ja pyrkimässä, mitkä ovat tämän tavoitteen merkittävimmät osaset ja portaat tavoitetta kohti sekä millaisin metodein matka taitetaan. Käytännöntasolla fiilis on vielä sitä, minkälaisella paineella ja ajoituksella ratsastaja päättää hevoseen milläkin hetkellä vaikuttaa.
Mansikkahillon eli ratsastuksellisen täydellisyyden tunne on sellainen, että siitä harvoin erehtyy. Kun sen kokee, tietää, että tätä se on. Tämä on oikein. Vaikeus on, että matkalla tähän ratsastaja kohtaa monenlaisia muita tuntemuksia - mitkä näistä sitten ovat oikeita ja mitkä vähemmän oikeita? Miten erottaisi eri hillolaadut toisistaan?

Tyyppiesimerkki tällaisesta prosessin keskellä olevasta ratsastajasta on vaikkapa sellainen ihminen, joka on saanut hevosen kaulan kaarelle ensimmäisen kerran lukitsemalla kätensä alas, menettäen samalla kyynärkulman elastisuuden. Koska tämä kankea tila siinä hetkessä on saanut aikaan näennäisesti halutun tuloksen, ratsastaja pyrkii toistuvasti tähän tilaan. Ratsastajan käsi turtuu ja ratsastaja oppii pitämään kovettunutta, joustamatonta ja liikkumatonta tuntumaa normaalina ja jossain määrin tavoiteltavana ominaisuutena. Ratsastaja myös tottuu turhan paineistettuun tuntumaan. Ylipäätään tällaiset ratsastajan käteen liittyvät tekniset puutteet ovat kaikkein yleisimpiä sekä vaikeimpia korjata pois. Usein tällainen ihminen on elänyt koko ratsastusuransa mannapuuron maailmassa. Sekin on makeaa tavallaan, mutta ei mansikkahilloa. Taitava valmentaja pyrkii ohjaamaan valmennettavan tästä pois. Kun sitten mannapuuroon tottunut ratsastaja saa luumusosetta, kuvittelee hän tämän mansikkahilloksi - tästä se valmentaja nyt puhui! Ratsastaja ei ymmärrä, että hillomaisempi koostumus ei vielä tee asiasta mansikkahilloa. Mitä tämä metafora tahtoo sanoa on, että ratsastaja tuntee helposti, että "vähän parempi" on jo se, mihin ollaan pyrkimässä, vaikka valmentajan perspektiivistä ollaan vielä jokseenkin kaukana tavoitetasosta. Kun valmentaja sitten tässä ohjaa ratsastajaa muuttamaan tekniikkaansa ja ratsastuksen tavoitetasoa, saa ratsastaja mahdollisesti kokemuksen "lakkahillosta". Valmentaja tietää, että ollaan lähempänä tavoitetta, mutta oppilas vierastaa tuntemusta. Mannapuuro ja luumusose ovat lähempänä toisiaan, tuntuvat tutummalta, turvallisemmalta ja paremmalta. Oppilas ei muuta tekniikkaansa tai tavoitetasoaan, sillä hän alitajuisesti luottaa omaan tuntemukseensa eikä usko valmentajan olevan oikeassa. Valmentajan antama palaute kaikuu kuuroille korville.

Sama ilmenee usein helposti pohjetekniikassa - ratsastajat tottuvat ratsastuskouluissa hevosiin, jotka ovat hitaita jalalle (tämä on ratsastuskoulun turvallisuuden kannalta jokseenkin elinehto!). Se on niin tavallista, etteivät he edes voi kuvitella tilannetta, jossa hevonen reagoisi nopeammin apuihin. Kun sitten joskus omalla hevosella treenatessaan vaste on vähän parempi eli nopeampi pienemmästä avusta, kuvitellaan jo, että ollaan tavoitetasolla - vaikka edelleen ratsukko olisi vasta matkalla siihen, mikä on todellinen tavoitetaso.

Valmentajalle tällaiset tilanteet ovat haaste. Aina ei ole mahdollista istuttaa kaikkia ratsastajia "mansikkahillopurkin ääreen" eli hyvin koulutetun ja ratsastetun hevosen selkään. Mitä muita vaihtoehtoja on? Visuaalisesti eli näkemällä oppivat ihmiset ovat tässä suhteessa helpoimpia. Jos he pystyvät lisäksi kuvittelemaan, miltä jokin tuntuu, vaikka eivät ole sitä itse vielä tunteneet, he pääsevät nopeasti kiinni oikeisiin asioihin. Tekemisen kautta oppivat ovat vaikeammassa asemassa, sillä heille pitäisi saada riittävän selvästi aikaan tunne, jota kohti edetä ratsastuksessaan. Useimmin tällaiset ihmiset tarvitsevat paljon johdonmukaista kotivalmennusta, jotta eivät eksy polulta.

Yleispätevästi totean, että KAIKKIA eli siis ihan kaikenlaisia ratsastajia hyödyttää lajin teoriaopiskelu. Mitä paremmin tuntee sekä eläimenkoulutusteoriat, hevosen biomekaniikan pääpiirteet, lajin kilpailusäännöt sekä erilaisia harjoituksia, sitä parempia valintoja pystyy tekemään ja sitä paremmin ratsastamaan. Lisäksi tätä tietoa pitäisi käsitellä erilaisissa yhteyksissä ja kernaasti myös analysoida - mutta ei liikaa siellä satulassa, jossa on mahdollisuus opiskella asiaa käytännössä. Lisäksi ratsastaja tarvitsee aimoannoksen itsekritiikkiä ja rehellisyyttä itseään kohtaan sekä nöyryyttä, jotta hän voi tunnistaa asiat, jotka näkyvät peilistä ja videolta ja kuuluvat valmentajan sanoista.

Miten muuten hillo liittyy ratsastukseen? Ratsastaminen tietyllä tasolla vaatii melkomoisen määrän hilloa eli rahaa. Valmentautuminen ja kilpaileminen on kallista, valitettavasti. Hyvät hevoset ovat yhä kalliimpia, ne harvoin ovat tavallisten ihmisten ulottuvissa. Köyhän ratsastuksenammattilaisen ainoa mahdollisuus on ostaa varsoja ja toivoa, että ne kasvavat sellaisiksi, että niillä pääsee purkittamaan lisää hilloa, molemmissa merkityksissään.

Tasapainoisen ratsastuksen kulmakivet

Hevosen kouluttaminen ja treenaaminen on sarja järjestelmällisiä ja johdonmukaisesti eteneviä ja vaikeutuvia hetkiä. Voidaan ajatella, että se on kuin talo, jota rakennetaan kerros kerrokselta. Pohjan luovat neljä kulmakiveä. Ne ovat ratsastuksessa: hidastaminen, eteenpäinratsastus, suoristaminen sekä taivuttaminen / kääntäminen. Apuina pidätteet, eteenpäin ajavat pohjeavut, suoristavat ja taivuttavat / kääntävät avut.

Ensimmäisessä kerroksessa eli kolmivuotiaalla ratsukoulutettavalla hevosella näiden mainittujen perusvasteiden täytyy onnistua siten, että hevosella voidaan ratsastaa kolmessa askellajissa ja hidastaa tai ratsastaa eteenpäin siten, että päästään askellajista toiseen, päästään suoralle uralle ja loiville kuvioille. Hevonen rentoutuu ja liikkuu pitkällä selkälinjalla. Ensimmäinen kierros rakennustyössä on valmis, kun näissä onnistutaan kohtuullisella varmuudella, kohtuullisen pienistä merkeistä. Hevonen ymmärtää jossain määrin, että tekemisen kuuluu jatkua, kunnes ohjeet vaihtuvat.

Kun tähän on päästy, alkaa seuraavan kerroksen rakentaminen, hevonen on todennäköisesti nelivuotias. Pidätteiden laadussa kiinnitetään huomiota enemmän vasteen laatuun, hevosen tulisi säilyttää oikea työskentelyasento ja vastata nopeasti eriasteisiin pidätteisiin. Sen täytyy pidentää askeltaan ja nopeuttaa askeltaan erilaisista eteenpäinajavista avuista. Se alkaa myös kääntyä, asettua ja taipua loiville ratsastusradan teille ja säilyttää hyvin tasapainonsa ja eteenpäinpyrkimyksensä näissä. Hevonen kulkee suurimman osan aikaa suorana vartalostaan eli etuosa ja takaosa samalla uralla sekä kääntyy samanlaatuisesti molempiin suuntiin. Hevosen liikkeen laatu on kasvaneen ymmärryksen myötä tasaisempi - hevonen säilyy paremmin ohjeistetussa tempossa itsestään.

Kolmas kierros alkaa, kun hevonen on yleensä viisivuotias. Pidätteiden vasteissa hevonen alkaa siirtää painopistettään paremmin takaosalleen, eteenpäinajavien apujen vasteissa hevonen lisää työntövoimaansa. Kääntyminen, asettuminen ja taipuminen tapahtuvat symmetrisesti ja mahdollistavat 10 metrin volttien ratsastamisen hevosen säilyen hyvässä tasapainossa ja tahdissa, sen kehon kannattelun kärsimättä. Hevonen pystyy näiden apujen vasteiden paremman laadun vuoksi siirtymään myös laukasta suoraan käyntiin ja takaisin laukkaan rennosti ja tasapainoisesti sekä tekemään käynnissä takaosakäännöksen. Sen työntövoima riittää kantamaan vastalaukan ja keskiaskellajit sekä pienet hetket kokoamista siirtymisten yhteydessä. Hevosen ylälinja vahvistuu ja se jaksaa kannatella itsensä kohtuullisessa tasapainossa itsenäisesti kokonaisia liikekokonaisuuksia.

Neljänteen kerrokseen päästäneen, kun hevonen on kuusivuotias. Hevosen kehon voimistuminen mahdollistaa, että pidätteiden vasteet ovat suoraan rinnastettavissa kokoamiseen. Eteenpäinajavista avuista hevonen lisää työntö- ja kantovoimaansa, joka ilmenee kasvaneena lennokkuutena ja ilmavuutena liikkeessä. Hevosen vasteet taivutukseen, suoristukseen eli asento- ja tiekontrolliin ovat niin tarkkoja, että ne mahdollistavat avo- ja sulkutaivutusten ratsastamisen. Hevonen pystyy kannattelemaan itsensä pienemmissä kaarteissa ja nopeissa suunnanmuutoksissa lennokkuuden ja tahdin levollisuuden kärsimättä säilyttäen symmetriansa. Sen tasapainon ja tempon säätelyyn antamat vasteet mahdollistavat laukanvaihtojen opettamisen ja ratsastamisen. Hevosen kantovoima ja vasteet eteenpäinajaviin apuihin riittävät sekä koottujen että lisättyjen askellajien suorittamiseen tahdikkaasti ja hyvässä, itsenäisessä kannossa. Hevonen ei jännity kokoamisissa.

Tämän jälkeen tulee viides kerros, jolloin hevonen on tyypillisesti seitsenvuotias. Hevosen vasteet pidätteisiin ovat yhä selvemmin kokoavia - hevonen siirtää painopistettä voimistuneelle takaosalleen. Eteenpäinajavien apujen vasteet antavat puolestaan vielä asteen verran enemmän kanto- ja työntövoimaa. Näiden vasteiden yhdistelmänä ratsastaja pystyy kontrolloimaan hevosen tempoa ja vartalonasentoa siten, että piruettilaukan ratsastaminen mahdollistuu ja hevonen voidaan kääntää puolipiruettiin. Kantovoiman, kontrollin ja tasapainon sekä reaktionopeuden kasvaessa hevosella voidaan ratsastaa useita laukanvaihtoja peräkkäin sarjoissa sekä tehdä sulkutaivutuksia peräkkäin molempiin suuntiin. Lisääntynyt voima mahdollistaa myös liikkeessä vahvistuvaan kadenssiin, tahdin levollisuuteen.

Tämän jälkeen rakennettavat kerrokset tulevat hevosen kasvavan voiman myötä. Hevosen aina vain paremmin takaosalleen siirtyvä painopiste mahdollistaa kokoavimmat liikkeet, piaffen, passagen ja kokopiruetit.

Tämä siis silloin, kun kyseessä on hevonen, jolla on tasapainoinen ja kohtuullisen ryhdikäs, lajiin soveltuva rakenne. Sitä ratsastaa ratsastaja, joka tietää, mitä tekee, ja hevonen on saanut olla terve koulutuksen ajan. Erilaiset ongelmat voivat heijastua koulutuksen etenemiseen, joten jokainen hevonen lopulta etenee yksilöllisesti.

Miksi kirjoitin tämän? En aina ole täysin vakuuttunut siitä, että ratsastuksenharrastajat ymmärtävät, miten eteneminen lajissa tapahtuu. Ihmetellään toisinaan, miksi "junnataan perusasioita" ja miksi taas joskus edetään johonkin tehtävään. Toisinaan myös ei ymmärretä, miksi nyt ratsastettiin eteen, kun viimeksi treenissä hidastettiin. Jotta hevosen koulutuksessa voidaan edetä seuraavalle tasolle, täytyy senhetkisen tasokerroksen joka nurkka olla yhtä vahva. Tämä tarkoittaa, että hevosen vasteiden laatu perusavuille on joka tavalla yhtä vahvaa ja varmaa. Jos vasteet yhdelle avulle ovat laadultaan heikommat, siirtyminen tasolta toiselle ei onnistu. Tästä mittarina toimii hyvin myös hevosen rentous reaktioissaan ja eri liikkeissä.

Joskus ratsastajat tekevät virhearvioita. Se on inhimillistä. Hevonen tuntuu valmiilta, siirrytään seuraavalle tasolle, jossa aletaan kohdata eriasteisia hankaluuksia. Hevosen rentous katoaa, tulee tahtirikkoja, se tulee vahvaksi tuntumalle tai jää pohkeen taakse... Jos ongelma ei ole korjattavissa muutamilla toistoilla, tulee laskeutua takaisin edelliselle tasolle ja kiertää tarkistamassa jokainen kulmakivi. Yleensä johonkin näistä on ilmestynyt "säröjä" ja ko. kulmakiven vasteet täytyy vahvistaa uudelleen oikeiksi. Mahdollisesti koko kerroksessa tehty perustustyö ei ole tuottanut riittävää voimaa tai ymmärrystä, jotta hevonen voisi siirtyä seuraavalle kerrokselle. Pitää kiertää koko kerros ympäri uudelleen ja vahvistaa tekemistä, kunnes hevonen on valmis uuteen yritykseen. Toisinaan "säröt" yltävät vielä kerrosta alemmas ja alkoivat näkyä vasta myöhemmin selvästi. Silloin pitää rohjeta mennä korjaamaan ongelma sinne, mistä se on saanut alkunsa. Joskus tällaiseen työhön menee enemmän aikaa, joskus vähemmän. Joskus hevonen tarvitsee kokonaan ylimääräisen vuoden jollain tasolla ja joskus se jää fyysisistä syistä jollekin tasolle. Toisinaan edistymättömyyden syy on terveydellinen, joten ratsastajan on kuunneltava hevosta tarkalla korvalla.

Kaikki hevoset ja ratsastajat eivät etene kerroksissa montaakaan tasoa ylöspäin tai etenevät ratsukon omista syistä ja vaikeuksista johtuen hyvin hitaasti. Joskus hevosten koulutus on epäonnistunut siten, että se pitää käytännössä aloittaa uudelleen. Tämä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun hevonen on alussa oppinut täysin väärän työskentelyasennon. Kaikille hevosille kolmannen kerroksen ylittäminen ei ole mahdollistakaan esimerkiksi perusaskellajien luontaisen mekaniikan heikkouden vuoksi. Tällöin hevonen saattaa osittain päästä seuraaville tasoille siinä askellajissa, joka on hevosen vahvin, mutta ei muissa. Hevosen optimaalinen kilpailutaso määräytyy sen kerroksen mukaan, jossa hevonen onnistuu kaikissa tehtävissä. Siirtymävaiheessa kerroksesta toiseen voi epävarmuuksia tulla vastaan, mutta mikäli hevonen ei jonkin ajan kuluessa ala viihtyä uudella tasolla, on syytä palata takaisin sinne, missä hevonen oli varma tekemisessään.

Eläimen ongelma on, että sitä kouluttaa ihminen, joka on erehtyväinen. Olen tehnyt eriasteisia virhevalintoja ja -kokeiluja urallani paljon. Uskallan väittää, että vasta viimeisen vuoden tai parin aikana olen todella päässyt kiinni siihen laadulliseen ymmärrykseen, joka mahdollistaa uusien kerrosten rakentamisen siten, että se tuottaa haluttua tulosta. Ja joka päivä opin uutta. Tästäkään syystä en koe painetta ratsastaessani tai valmentaessani edetä asioissa tai pitäytyä vanhassa. Uusia asioita pitää kokeilla, mutta pitää tietää mitä tekee ja milloin ja uskaltaa palata takaisin edelliselle tasolle, kun ei onnistu. Totuus on aina kaikkien näiden neljän kulmakiven keskellä, ja rakennuksen kattona toimii kulloisessakin kerroksessa luottamus hevosen ja ratsastajan välillä.

Ratsastuksen ja eläimenkoulutuksen iloa jouluunne!

PS. Uusittu Perusratsastus tulee markkinoille alkuvuodesta, viimeinkin, monen vuoden lupailemisen jälkeen. Koska harmillisesti emme ehtineet joulumarkkinoille, jättäkäähän joululahjakassastanne pieni vara tälle kirjalle. Uskon, että se on lukemisenarvoinen, jos ylle kirjoitettu kuulosti korvaanne kiinnostavalta ja järkevältä.

Johtajuuspohjainen koulutusmalli vs. koulutusteoreettinen johdonmukaisuus?

Ensimmäistä kertaa kirjoitan asiasta, joka minulla on ajatustyön alla, vailla varsinaista valmista johtopäätöstä. Eikä oikeasti pitäisi edes kirjoittaa vaan tehdä ihan muita rästihommia. Asia on kuitenkin koko ajan alitajunnassani, joten pistänpä sen nyt tähän henkisesti työpöydälle.

1990-luvun lopulla minulle tuli siskoni kanssa toiseksi omaksi hevoseksi 4-vuotias tamma, joka osoittautui varsin vahvaluontoiseksi yksilöksi. Se oli tarhalaumansa pomo ja juoksutti vanhempia tammoja ympäri aitausta mielensä mukaan. Sen mielen vahvuus alkoi käydä myös ilmeiseksi ratsailla - kun ei huvittanut, se jäi keskelle hallia ja sanoi sopimuksen irti, eikä sitä tahtonut saada traileriin. Minulla ei ollut tuolloin työvälineitä asian työstämiseen. Silloin äitini sattui tuomaan minulle ulkomaanmatkoiltaan Monty Robertsin kirjan. Samoihin aikoihin näin myös jonkin dokumentin ko. hevostenkouluttajasta ja pyöröaitaustekniikasta. Otin sen opiskelun alle ja käyttöön. Ratkoin näillä metodeilla monia ongelmia sen hevosen ja monen muun kanssa.

Tultaessa 2000-luvulla lähemmäs tätä päivää, on tullut uudenlaista, tieteellisesti tutkittua tietoa ilmoille. Koko johtajuuspohjainen koulutusmalli on kyseenalaistettu seuraavilla argumenteilla:
- hevoslaumassa on aiemmin luultua löyhempi hierarkia (yksikään hevonen ei ole ylivertainen muihin nähden kaikissa tilanteissa)
- hevonen ei näe ihmistä toisena hevosena, siksi sen laumakäyttäytymiseen ja elekieleen pohjaavalle koulutusmetodille ei ole pohjaa
- ympyränjuokseminen ei ole millään tavoin hevoselle luontaista käytöstä
- pyöröaitaustekniikka perustuu vain negatiivisella vahvisteella hevosen kouluttamiseen
- osaamattomissa käsissä pyöröaitauksessa tehtävä "alistuskoulutus" voi johtaa huolestuttaviin lopputuloksiin

Ensimmäiseksi lienee todettava, että mikä tahansa osaamattoman toteuttama taitamaton hevosenkoulutus voi johtaa huolestuttaviin ja epätoivottuihin lopputuloksiin, missä tahansa aitauksessa tai aitaamattomassa tilassa. Mikään eläimenkoulutustekniikka ei ole vapaa tästä vaarasta.

Olin jo jonkin aikaa mietiskellyt ja opiskellut näitä asioita, mutta luettuani varsin kattavan ja järkiperäisen opuksen "Equitation Science" (Andrew McLean & Paul McGreevy), päätin kokeilla kouluttaa varsani, nuo jo joskus aiemmin esimerkkinä käytetyt kaksi oria, pelkästään positiivisen ja negatiivisen vahvisteen avulla merkeistä tapahtuvaan toimintaan. Miten tämä on onnistunut? Melko hyvin. Molemmille nuorille eli aiemmin kouluttamattomille hevosille ovat tulleet tutuksi signaalit, joista pitää mennä eteenpäin, pysähtyä ja mennä taaksepäin, kääntyä ja kääntää päänsä. Kun ne eivät ole kohonneessa valppaustilassa eli kiihtyneitä, molemmat vastaavat merkkeihin suhteellisen sujuvasti, jopa paremmin kuin moni vanhempi hevonen tallissa. Nuorempi varsoista tuli positiivisella vahvisteella traileriin sisälle muutamassa minuutissa. Kaiken luulisi olevan ihan hyvin? Mutta kun ei ole.

Minulla on kaksi huolta. Ensimmäinen näistä on, ettei varsoista nuoremmalla ole välttämättä tarvetta totella eli toimia halutulla tavalla silloin, kun sen oma motivaatio on jossain muualla. Kaikista tehdyistä toistoista huolimatta merkkien ja halutun toiminnan "kestävyys" on melko hutera. Toki nyt puhutaan alle 2-vuotiaasta eläimestä, jonka kohdalla ollaan vielä toistojen suhteen alkutaipaleella. Mutta soisin, että hevosella olisi suurempi tarve tehdä pyydetty asia kuin kyseenalaistaa tuttu signaali.
Toinen huolistani on, että tuntuu järjestelmällisesti tapahtuvan niin, että kun en itse ole paikalla, ongelmat alkavat. Taas viimeisen Suomen reissuni aikana ilmeni joitain ongelmia - hevosten hoitajaksi pestattu ihminen sanoutui irti nuoremman varsan kanssa touhuamisesta. Myöhemmin tosin selvisi, ettei pelkästään varsan omasta syystä. Ihminen oli nimittäin säikähtänyt varsin turhaan. Hän oli ruokkinut hevosia tarhaan, kun heittäessään heinää varsan eteen, tämä oli huitaissut etujalallaan, kuten se refleksinomaisesti tekee, jos sen eteen ilmestyy jotain nopeasti. Ruokkija-paran eteenpäin kumartunut ylävartalo ja pää vain nyt sitten sattui olemaan tämän liikeradan alueella, toisella puolen aitaa. Hevonen ei osunut ruokkijaan, mutta ihminen säikähti silti. Eikä ole sittemmin uskaltanut hevoseen koskea.

Jälkimmäisen ongelman ydin on kaksijakoinen: muiden ihmisten on vaikea toimia saman johdonmukaisuuden sisällä kuin itse toimin. Toisin sanoen merkkien laatu ja rutiinit vaihtuvat liikaa, kun käsittelijä vaihtuu, vaikka ohjeistus olisi kuinka selvä. Tämä voi olla erityisesti elämää kokemattomalle hevoselle hankalaa. Toiseksi, nykyharrastaja kestää henkisesti yhä vähemmän hevosen luonnollista käyttäytymistä. Hevosen pitäisi olla takuuvarmasti rauhallinen, mielellään paikalleen jähmettynyt eikä se saisi astua askeltakaan harhaan, saati heilauttaa päätään. Kun hevonen on nuori ja epävarma, se leimataan auttamatta "tuhmaksi". Tovin sain tässäkin edellä mainitussa tilanteessa selittää ko. ihmiselle, mitä on hevosen aggressiivinen käytös ja mitä se ei ole. Ruokinnan yhteydessä tapahtunut tilanne ei ollut aggressiivista käytöstä eikä sen tarkoituksena ollut vahingoittaa ketään, se oli refleksi.

Huomasin näiden tapahtumien valossa, että minulle heräsi tarve sekä luoda hevosilleni varmempi tarve tehdä pyydetty asia ja kunnioittaa ihmisen henkilökohtaista tilaa että mahdollisesti karsia niiden reaktioita muuttuviin tilanteisiin eli siedättää niitä erilaisiin asioihin. Palasin pyöröaitaukseen.

Mitä siellä pyöröaitauksessa sitten tapahtui ja tapahtuu? Siellä voidaan esittää hevoselle, että sen elämä voidaan tehdä hetkellisesti työlääksi, jos se ei käyttäydy halutulla tavalla. Se saadaan kiinnittämään huomiotaan ihmiseen enemmän kuin talutusharjoittelutilanteissa (henkilökohtainen empiirinen havaintoni!) ja huolehtimaan itsensä ja ihmisen välisestä tilasta tarkemmin. Kaikki tämä toki perustuu negatiivisen vahvisteen periaatteeseen eikä niinkään johonkin mystiseen "hevosenkieleen". Kun hevoselle tulee vaikka hetkellisesti lämmin, sen halukkuus toimia tietyllä tavalla kasvaa. Näin ainakin tuntui käyvän minun "pikkuterroristeilleni".

Tämän koulutusmetodin pitkäaikaisvaikutukset varsoihini ovat epäselvät nykytilanteessa. Prosessi on kesken ja vaatinee myöhempää seurantaa ja päivittämistä myös tänne. Muutama argumentti kuitenkin johtajuuspohjaisen koulutusmallin toimivuuden puolesta:
- johtajan asemaan asettunut ihminen toimii useimmiten johdonmukaisesti ja jämäkästi, mikä on olennaista eläimenkoulutuksessa
- johtajuusajattelu johtaa selkeästi ihmisen oman tilan tavoitteluun, josta on hyötyä hevosenkäsittelytilanteissa
- hevoselle luodaan tarve tehdä se mitä ihminen osoittaa tehtäväksi, ja hevosen motivaatio asetettuun tavoitetoimintaan kestänee paremmin ulkopuolisia ärsykkeitä ja painetta
- johtajuuspohjainen koulutusmalli ei sulje pois selvämerkkistä, ns. tieteellisesti hyväksyttyä eläintenkoulutusta

Mitä seuraavaksi? Pojat juoksevat pyöröaitauksessa kerran pari viikossa muun päivittäisen käsittelyn lisäksi, jolloin työn alla on niiden suhde juoksuttajan olemassaoloon. Sen ohella ne harjoittelevat kerran viikossa liinassa juoksemista ja ryhtyvät tässä pikku hiljaa irtohyppäämään viikoittaisella tasolla. Vanhemman oriin laitan satulaan kevään puolella, se kääntyy kolmivuotiaaksi, nuorempaa aletaan valmentaa todennäköisenä pitämääni kantakirjaustavoitetta kohti. Uskon että jo pelkästään lisääntyvä liikunnanmäärä auttaa näiden heppujen ongelmiin (muiden ihmisten kanssa), mutta mielenkiinnolla katson myös, kuinka pyöröaitauksessa tehtävä koulutus muokkaa niiden käytöstä. Palaan tähän tuonnempana.

Jaan tässä yhteydessä mielenkiintoisen linkin. Warwick Schiller on menestynyt australialainen westernratsastaja, joka pitää nyttemmin majapaikkanaan Kaliforniaa. Hän on tunnettu taidoistaan kouluttaa vaikeina pidettyjä hevosia ja siinä käyttämästään selvästä logiikasta. Lisäksi hän soveltaa ns. luonnollista hevostaitoa eläinten koulutusteoriat mielessään. Olen ollut varsin iloinen tästä "tuttavuudesta" ja mielelläni suosittelen videoita muillekin.
http://www.youtube.com/user/WarwickSchiller
http://www.warwickschiller.com/

Mitä harjoitella?

Usein minulta kysytään, mitä hevosen kanssa voisi harjoitella ohjattujen harjoitusten välissä. Tämä kysymys saa minut toistuvasti hämilleni, sillä itselläni ei ole koskaan vaikeuksia miettiä, mitä pitäisi harjoitella - hevonen ja sille suunnitellut (kilpasuoritus)tehtävät kertovat minulle tämän aina.

Miten sitten harjoittelen? Se on lopulta hyvin yksinkertaista. Otan esimerkiksi hevoseni Ravennan, iältään 12-vuotiaan ja koulutustasoltaan jotain vaativasta vaikeaan olevan tammahevosen. Se ensinnäkin treenaa joko 1+1- tai 2+1-rytmissä. Eli sillä on lajityypillinen, voima- ja tekniikkapainotteinen harjoituskerta joko joka toinen päivä tai kaksi päivää peräkkäin, jonka jälkeen tulee palautuspäivä. Palautuspäivän liikunta voi olla käytännössä maastossa kävelyä tai areenalla vain verryttelyosuuden ratsastamista. Toisinaan tämä välipäivä on myös vain laitumella samoilua. Säännöllisesti voimapäivän korvaa rivakka laukka maastossa.

Varsinaisen työskentelypäivän kulku tämän hevosen kanssa on seuraava: se kävelee pitkin ohjin n. 5 minuuttia, jonka jälkeen aloitan käyntityöskentelyn. Jos en työskentelisi käynnissä yleensä melko pitkään ennen ravaamista, ratsastaisin pidempään pitkin ohjin. Pyrin kuitenkin pitämään treenin kokonaiskeston järjellisenä (max. 60 min., mielellään 45 min.), siitä syystä pitkin ohjin-osuus jää lyhyehköksi.

Tämän jälkeen hevonen saa tehdä kaarevilla urilla useita pysähdyksiä. Näissä katson, että hevosen vaste on riittävän nopea molemmille avuille, sekä pidätteelle että pohkeelle. Korjaan vastetta tarpeen mukaan, kunnes sen laadulliset ominaisuudet vastaavat ihannettani reaktionopeuden ja työskentelyasennon suhteen. Kaarevilla urilla taivutettuna tehdyt pysähdykset ovat ratsastajalle helppo tapa keskittää hevosen vartalo omien apujen keskelle. Haluan, että hevonen pitää annetun kurssin ja kyljenmitat kaikissa vasteissaan. Mikäli se pyrkii pois annetusta tilasta, korjaan tämän tässä vaiheessa tarkasti. Hevosen alakaula ei saa jännittyä sen vastatessa pidätteeseen vaan sen kaulantyven kannattelun tulee säilyä. Tällöin eteenratsastuksen yhteydessä hevosen ryhti (kaulan korkeudesta riippumatta) eli etuosan kannattelu vain kasvaa. Haluan, että hevonen lähtee liikkeelle "ylämäkeen" hyvin kevyestä ja nopeasta pohjeavusta. Kun vasteet ovat hyviä, teen muutamat jyrkät pohkeenväistöt käynnissä. Haluan tuntea näissä saman kannattelun ja mahdollisimman säännöllisen poljennan, jota tarvittaessa jäsentelen piiskan kosketuksin - en halua lisätä liian monta pohjeapua vaan säästelen niitä mieluusti myöhempää varten, sillä uskon, että jokaisella hevosella on jokin kiintiö pohjeapujen määrässä, jonka täytyttyä hevosen antama vaste heikkenee laadullisesti. Kun tunnen, että erityisesti hevosen takajalkojen poljenta on symmetristä kaikissa askelissa, siirryn raviin. Vaihtelen käyntiosuuden pysähdysten ja väistöharjoittelun järjestystä toisinaan ja joskus tyydyn vain toiseen osuuteen. Toisinaan yhdistän väistöharjoittelun ja pysähdykset ja järjestelen hevosen perusvasteet kuntoon siten. Käyntityöskentelyn kesto on n. 10-15 min. ja tavoite on varmistaa hevosen vasteet perusapuihin laadullisesti oikeiksi ja aktivoida oikeat lihasryhmät alustavasti oikeaan työhön.


Seuraavaksi ravaan. Ravityöskentelyn tarkoitus on lämmittää hevosen lihaksistoa ja valmistaa se tuleviin tehtäviin. Teen tietoisia temponmuutoksia erilaisissa valitsemissani tasapainotiloissa, välillä selkeästi eteen-alas hevosen selkälinjaa venyttäen ja välillä tasapainotukseen lyhyemmille ja jäntevämmille askelille. Verryttelyn teen aina kevyessä ravissa ja se on kestoltaan n. 10-15 minuuttia, jonka aikana tuon hevosen portaittain siihen kokoamisasteeseen, jossa haluan tehdä varsinaiset harjoitteet. Tähän käytän erityisesti kulmia, joita kohti lyhennän hevosen askelta ja sitten nopeutan. Leikittelen paljon askeleen tempolla ja tahdilla, kunnes löydän sellaisen tasapainon hevoselle, josta sen on helppo ottaa isojakin, levollisia askeleita menettämättä etuosan kannattelua ja kevyttä kuolaintuntumaa. Kokoamisessa minua auttaa leikittely hevosen vartalonasennolla aina suorasta taivutukseen ja jälleen suoristuksen kautta toiseen taivutukseen. Haluan, että hevosen vartalo toimii verryttelyn lopuksi kuin portaaton haitari, jota voin säädellä kaikkiin suuntiin. Pidän tärkeänä, että työskentely yhdistää sopivasti hevosen henkistä rentoutumista ja lihasten rentoutta sekä yhä voimakkaammin aktivoituvaa lihastyötä ja voimistuvaa keskittymistä. Joskus yhdistän verryttelyyn pohkeenväistön tai avotaivutuksen askeleita. Jos raviverryttely pitäisi tiivistää muutamaan sanaan: harjoittelen hevosen vasteita perusavuille ravissa säädellen sen työskentelyasentoa huomattavan selkeästi.


Verryttelyn jälkeen annan hevosen palautua käynnissä hetken. Sen jälkeen teen joitain tarkistavia pysähdyksiä tai melkein pysähdyksiä, joissa varmistan perusvasteiden laadulliset ominaisuudet oikeiksi.
Varsinainen työskentely pitää sisällään liikkeitä, joita tulee tehdä hevosen kanssa kouluratsastusareenalla - Ravennan ollessa kyseessä: avotaivutuksia, sulkutaivutuksia, pohkeenväistöjä, siirtymisiä, temponmuutoksia, voltteja, laukanvaihtoja, piruetteja, piaffea ja passagea... mutta ei koskaan kaikkia kerralla. Valikoin työn alle muutaman liikkeen, joiden harjoittelu tukee toisiaan. Koska haluan varmistua siitä, että hevonen onnistuu ja jaksaa, maksimoin todennäköisyydet myös siten, että teen joko laukka- tai ravipainotteisen session tai vastaavasti näiden välisiin siirtymisiin painottuvan harjoituksen. Työskentelyjaksossa vaihtelen hevosen tasapainotilaa, tempoa ja tahtia kaiken aikaa, mutta liikkeiden sisällä pienemmällä haitarilla, jotta hevonen kehittää myös staattisempaa kuntoa, jonka kestävyys riittää kilpailusuorituksen vaatimustasolle (max. 5 minuuttia sama kokoamisaste). Koska haluan, että hevonen onnistuu mahdollisimman hyvin, teen laukkapainotteiset harjoitteet tämän hevosen suosimalla nurmipohjalla aina kun siihen on mahdollisuus ja ravityöskentelyn hiekkapohjalla. Ravennalla on pienet lyömähokit kenkiensä kannoilla nurmityöskentelyä varten. Harjoitusten kokonaiskesto tarvittavien palautuskäyntien kera on max. 15-20 min.  Jos pitäisi tiivistää työskentelyjakson anti muutamaan sanaan: säätelen hevosen perusvasteiden laatua liikkeiden sisällä.

Lopuksi palautan hevosen joko pitkään kävelemällä (nurmipohjalta kotiin) tai hölkkäämällä n. 5 minuuttia eteen-alas, jonka jälkeen talutan hevosta kunnes se osoittaa palautumisen merkit hengittämällä tasaisesti. Hien alkaessa kuivua hevonen pääsee talliin.

Yhteenvetona harjoittelustani: harjoittelen hevoseni kanssa oikealaatuisia vasteita perusavuille sekä yksittäisinä harjoitteina että osana tiettyä liikettä.

Uskon vakaasti, että helpon tason kouluratsastuksessa ns. tasolliseen huippuun pääsee harjoittelemalla pelkästään näitä perusvasteita. Kun hevosen antama vaste pidättäville, eteenpäinajaville, kääntäville, taivuttaville ja väistättäville avuille on laadullisesti liki täydellinen sekä reaktionopeuden että reaktion laadun puolesta, on ratsastus helppoa ja tyylikästä ja sillä voittaa varmasti monta helpon tason kilpailua.

Mitä tulee hevosten yksilöllisiin tarpeisiin: viisas ratsastaja mahdollistaa hevosen onnistumisen. Tämä ajatus määrää sen, mitä ja miten hevosen kanssa harjoitellaan. Kuinka paljon kävellään, otetaanko verryttelyaskellajiksi ravi vai laukka, mitä liikkeitä käytetään hevosen tasapainon parantamiseksi ja kuinka paljon työskentelyä tauotetaan? Yhdentekevää ei ole ratsastajankaan ominaisuudet, sillä jokaisen henkilökohtaiset vahvuudet ja heikkoudet vaikuttavat siihen, mikä on helppoa ja mikä vaikeaa. Tärkeintä on, että ratsukko kokonaisuutena onnistuu ja tekee mahdollisimman paljon laadullisesti oikeita hetkiä. Tästä syntyy oikeaa oppimista ja suoritusvarmuutta, josta on mahdollista ponnistaa vaativampiin harjoitteisiin.

Harjoitteluniloa syksyyn!

PS. Joskus säätilat aiheuttavat päänvaivaa ratsastajille. Muistakaa silloin, että jäisellä pihatielläkin voi harjoitella pysähdyksiä, liikkeellelähtöjä ja vaikkapa pohkeeväistöä väistellessään jäisiä kuoppia tiellä. Ja kaiken sen voi vielä tehdä hyvin! ;)

Rakkaudesta hevosiin?

Istun kirjoituspöytäni ääressä Saksan kodissani valvoen koiran synnytystä (joka antaa odottaa itseään) ja keskustelen internetin välityksellä suomalaisen kollegan kanssa. Olin jo hahmotellut ajatuksia koskien hevosalan ammattilaisilleen asettamista haasteista, kun otsikoihin kiirivät uutiset Tanskasta ja Puolasta. Tunnettu hevoskasvattaja ja -kauppias John Byrialsen näyttää syyllistyneen vakavaan eläinten heitteillejättöön. Kuvamateriaali Puolan tallilta on käsittämättömän karmivaa katsottavaa ja nostaa tunteet pintaan. Sellaiselle ilmiölle ei ole minkäänlaista selitystä. Mikään ei kelpaa tällaisen tilanteen selitykseksi. Ihminen on eläinten omistajana täydellisesti laiminlyönyt velvollisuutensa pitää huolta eläinten saamasta hoidosta ja niiden elinolosuhteista. Jotta ihminen tällaiseen kykenee, on hän täydellisesti irtaantunut ihmisyydestä. Ihmistermein puhuttaneen psykopatiasta - "sille ominaisia piirteitä ovat pinnallinen viehätysvoima, itsekeskeisyys sekä myötäelämiskyvyn, syyllisyydentunnon ja pidäkkeiden puute." Kun ihmisellä ei ole minkäänlaista moraalia, minkäänlaista omatuntoa kolkuttamassa, jotain tällaista voi tapahtua. Silloin oma etu, oma taloudellinen hyvinvointi, voidaan ottaa vaikka nälkään kuolevien eläinten selkänahasta. Tietoisesti tai tiedostamatta. Tavallinen ihminen ei voi tällaista ymmärtää.

Suomessa on viime vuosina uutisoitu joitain eriasteisia eläinten heitteillejättötapauksia. Hevospuolella ei toistaiseksi mitään näin räikeää tai mittavaa. Mutta mielenkiintoista kyllä, hyvin paljon lievemmässä mittakaavassa koskien erästä ammattiratsastajaa, jolta ihmiset hakivat hevosiaan pois, sillä niistä ja niiden treenistä ei enää pidetty sopimuksenmukaisesti huolta. Tuolloin syyksi ilmoitettiin julkisuudessa työuupumus. Hevosalalle suurin osa ihmisistä lähtee "palavasta (ja selittämättömästä) rakkaudesta hevosiin". Ne hevostenystävät, jotka eivät tee alalle ammattiaan, tuntuvat kadehtivan näitä ammattilaisia etuoikeudesta saada elää hevosten arkea. Jopa hevosia tuntemattomat muiden alojen työläiset ihastelevat mahdollisuutta tehdä ammatikseen jotain "sydämensä asialla". Kuulostaa kovin ideaalilta tilanteelta. Mihin "etuoikeutetut" sitten uupuvat?

Hevosala on liki poikkeuksetta, toimenkuvasta riippumatta fyysisesti raskasta. Päivät ovat pitkiä, välillä kohtuuttoman pitkiä. Pisin toiselle tekemäni työpäivä hevostallilla on ollut kahdeksantoistatuntinen. Siihen ei sisältynyt ruokataukoja. Voin sanoa niitä kyllä kaivanneeni, vaikka sekin päivä oli hurjan mielenkiintoinen ja antoi kovasti mahdollisuuksia oppia. Tavatonta ei ole, että kun hevosia kuljetetaan ja käydään vaikkapa kilpailuissa, päivät venyvät jopa useamman päivän mittaisiksi. Jokainen ymmärtää, että se on uuvuttavaa. Kuitenkin ihminen, joka on hyvässä fyysisessä kunnossa, syö hyvin ja suurimman osan aikaa nukkuu hyvin ja säännöllisesti riittävästi, jaksaa tällaiset rypistykset motivaationsa voimin. Mikä syö motivaatiota?

Suomessa erityisesti, mutta myös keskemmällä Eurooppaa, hevosala on vuodenaikojen ja säiden armoilla. On kylmä, on kuuma, on märkä, on kuiva ja silti on tehtävä se mitä on tehtävä. Hevosten arki ei anna periksi loikomista sängyssä olosuhteita paossa. Tarpominen puolimetrisessä hangessa tai mudassa ei nosta motivaatiota eikä innosta töihin, mutta tunnettu sanonta kuuluu: "ei ole huonoa keliä, on vain väärää pukeutumista." Lumen ja kylmän kestää lämpimissä varusteissa ja hyvissä kengissä, mudan ja märän, kun on riittävän monta paria saappaita tallissa ja kunnon sadeasu. Olosuhteet voivat yhtälailla tehdä elämän hevosten ympärillä ihanaksi - aurinkoa iholle siinä missä toimistotyöntekijät vain haikailevat ikkunasta.

Jos sääolosuhteista ei ole hevosalanammattilaista uuvuttamaan, mikä vie ihmisen jaksamisen pohjamutiin? Uskallan väittää, että voimakkaimmin uupumiseen vaikuttavat kaikki ne tekijät, joihin ammattilainen ei voi itse vaikuttaa. Näitä ovat niin hevoset kuin toiset ihmiset, yhteisöt ja yhteiskunta.
Ammattilainen voi näet kerätä ympärilleen toimivan liikeidean, vaikkapa ratsastuskoulun tai valmennustallin muodossa. Hänellä voi olla toimiva konsepti ja mahdollisesti joko omia tai muiden lahjakkaita ja mielekkäitä hevosia treenissä. Silti parhaastakin mahdollisesta hoidosta huolimatta osa niistä ei koskaan pääse potentiaaliinsa tai säilytä työkykyään. Hevosten loukkaantumiset ja sairastumiset ovat alan suuri varjopuoli. Ne tekevät ihmiselle olon, ettei hän voi vaikuttaa elämänsä kulkuun. Se on tutkitusti tunne, joka usein johtaa masennukseen.
Toisinaan ammattilainen ei pysty pitämään hevosiaan sellaisissa olosuhteissa, jotka kokisi niille oikeaksi. Urheilupohjien laatu on liian heikkoa, tarhat eivät ole turvallisia. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mahdollisuudet parantaa näitä asioita voivat olla rajallisia, ammattilainen kun harvoin on saavuttanut sellaista varallisuutta, jolla olosuhteita korjattaisiin.
Resurssien, rahan alituinen puute, nostaa huolikertoimia, stressiä ja tekee mahdottomaksi reagoida kaikkeen tärkeäksi pitämäänsä.
Samanlainen halvaannuttava vaikutus voi olla toisilla ihmisillä. Ammattilainen voi tehdä kaikkensa ohjeistaakseen asiakkaansa ja muut ihmiset toimimaan järkevästi ja turvallisesti hevostensa kanssa. Voi yrittää opettaa heitä taitamaan lajinsa paremmin. Ja silti osalle tuo oppi ei koskaan tartu matkaan. Toisten ihmisten edesvastuuton ja huolimaton käytös hevosten ympärillä voi myös johtaa potentiaalisiin vaaratilanteisiin, loukkaantumisiinkin. Samainen toiminta voi suoraan tai välillisesti vaikeuttaa ammattilaisen toimintaa, enkä edes puhu sosiaalisesta vaikutuksesta. Erilaiset yhteisöt kun hevosalalla ovat taipuvaisia analysoimaan ja arvostelemaan toistensa toimia alituiseen. Tällaisen kohteeksi joutuminen voi syövyttää voimavaroja siinä missä yhteiskunnan puuttuva tuki. Hevosyrittäjää yhteiskunta tuntuu muistavan vain hurjilla (arvonlisä)verolaskuilla ja lukuisilla määräyksillä ja rajoituksilla. Ikään kuin hevosala ei olisi tervetullut työllistäjä Suomessa.

Samanlaisen toivottomuuden ja voimattomuuden tunteen voi tarjota myös oman oppimisen pysähtyneisyys. Kun tuntuu, ettei pääse asioissa eteenpäin tai saa hevosta tai ihmistä oppimaan tai "kulkemaan". Ruotsin Strömsholmin maneesin seinässä kuuluu lukevan: "Missä taito loppuu, alkaa väkivalta." Ja jos ei suoranainen väkivalta, ainakin lisävarustelu. Otetaan gramaania, kankea, martingaalia, sivuohjaa tai vaikka kaikki kerralla. Pistetään se menemään, pistetään se ratsastajakin väkisin tekemään ja sitten tilataan hieroja paikalle, kun molemmat ovat ympärijumissa. Osaamattomuus ja voimattomuus tilanteen edessä saattaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Ehkä ottamaan kättä pidempää mukaan areenalle, vaikka tietää tekevänsä väärin.

Epätoivoinen teko voi olla, että jättää hevosensa hoitamatta. Omansa tai toisten. Että jääkin yhden ilta- tai aamuruokinnan ajaksi sänkyyn ja kääntää kylkeä. Ettei treenaakaan tänään, ehkä vasta huomenna. Että jättää heinät tilaamatta ja ajattelee, että pärjääkin seuraavaan viikkoon. Onhan siellä se yksi edellisvuotinen paali olkea, syötetään sitä, jos se heinä ei riitä.

Koirankasvattajien kesken puhutaan ilmiöstä nimeltä "kennelbönäri". Tämän uupumustilan oireisiin kuuluvat heikentynyt koirienhoidon laatu, liiallinen pennuttaminen tai liian suuri koiramäärä resursseihin nähden ja usein näistä johtuva moraalin löystyminen. Enää ei ole niin väliä, minne ne pennut menevät. Tai pääsevätkö koirat lenkille joka päivä. Jää matokuuria väliin ja tulee tehtyä tyhmiä valintoja. Usein naapuri alkaa valittaa ja joku pistää sanaa liikkeelle, että siellä on nyt pentutehdas käynnissä.

Tiedän mistä puhun, sillä vuonna 2003-2004 opiskellessani Ypäjän Hevosopistolla minulta loppuivat voimavarat koirieni hoitoon. Koulussa vierähti usein iltaan, mieli ei malttanut jättää ylimääräisiä hevosia ratsastamatta. Aikaa ei jäänyt enää unelle ja levolle. Kiitän omaa sisäsyntyistä moraaliani siitä, että etsin tilanteeseen ratkaisun ennen kuin se karkasi otteestani. Jaoin koirankasvatukseni ystäväni kanssa, joka sittemmin on hoitanut suurimman osan kennelin "käytännöntyöstä," ja vähensin koiramäärää kotonani. Mistä se moraali sai voimansa? Rakkaudesta eläimeen ja velvollisuudentunnosta sen hyvinvointia kohtaan.

Me kaikki hevosalalla olemme näissä töissä rakkaudesta hevoseen. Jos emme ole, on kiirenvilkkaa etsittävä muita töitä ja uusia suuntia elämälleen. Sillä kaiken ylläkerrotun ihminen voi kestää ja jaksaa vain ja ainoastaan jonkin niin mystisen voiman kuin rakkauden avulla. Sisäisellä motivaatiolla, joka saa ihmisen ylittämään henkilökohtaiset mukavuusalueensa ja fyysisen jaksamisensa rajat.

Siispä rakkaudesta hevoseen.
Terveisin,
Teidän Moniponipulmainen
(Nimike, jonka lanseerasi rakas aviomieheni)

Pohkeenväistö - täydellinen liike

Pohkeenväistö on täydellinen liike, joka mittaa hevosta ja sen saamaa koulutusta ja kokemaa ratsastusta monella eri tavalla. Yhtä monella tapaa sitä yritetään ratsastaa ja lähes yhtä usein siinä epäonnistutaan. Koska tieto usein saa ihmiset tekemään parempia ja harkitumpia valintoja, käyn seuraavassa läpi, mistä on kysymys.

Kouluratsastussäännöt sanovat seuraavaa: 

411. Pohkeenväistö

1. Pohkeenväistön tarkoituksena on kehittää hevosen kuuliaisuutta ja ratsastajan eri apujen keskinäistä vaikutusta hevoseen.

2. Liike suoritetaan käynnissä tai harjoitusravissa. Pohkeenväistössä hevonen liikkuu rungostaan suorana sen verran liikkeen suunnasta poispäin asetettuna, että ratsastaja näkee sen sisäsilmäkulman ja sieraimen reunan. Sisäpuoliset jalat astuvat ristiin ulkopuolisten editse.

Pohkeenväistö voidaan ratsastaa lävistäjällä, jolloin hevosen tulee olla mahdollisimman yhdensuuntainen pitkän sivun kanssa kuitenkin niin, että etuosa hieman johtaa liikettä. Eteenpäinpyrkimyksen, tempon ja tahdin on säilyttävä. Jos pohkeenväistö suoritetaan pitkällä sivulla tai keskihalkaisijalla, hevosen tulee liikkua noin 35 asteen kulmassa ratsastettavaan tiehen nähden.

Pohkeenväistö on siis sivuttaisliike, jossa hevonen edestä (ja takaa) katsottuna astuu jaloillaan ristiin ja etenee samalla haluttua linjaa pitkin eteenpäin. Liikkeellä sanotaan olevan voimisteleva vaikutus. Mitä seikkoja pohkeenväistö sitten varsinaisesti mittaa?

Koulutus
Ensisijaisesti pohkeenväistö mittaa hevosen saamaa koulutusta - että se vastaa annettuihin apuihin kevyesti ja viiveettä. Vain hevonen, joka on opetettu selkeästä signaalista selkeään toimintaan, astuu vaivatta sivulle. Tämä signaali on kouluttamillani hevosilla "väistättävän" jalan siirtäminen kokonaisuudessaan joitain senttejä taaemmas hevosen kyljen vieressä. Jalkaa pidetään irti hevosen kyljestä ja sillä vaikutetaan hevoseen vain, jos liikkeenlaatuun halutaan muutosta. Hevonen, joka on tämän ärsykkeen oppinut oikein, tekee ristiaskeleita kunnes ratsastajan jalka palautuu neutraalille paikalleen ja antaa hevoselle uudet ohjeet. Pohkeenväistö ei tosin mittaa ainoastaan hevosen vastetta sivullevievään eli väistättävään apuun vaan myös sen vasteita pidätteisiin ja eteenpäinajaviin apuihin, sillä tempokontrolli on aina tarpeen, jotta ratsastaja voisi kuljettaa tasapainoista pohkeenväistöä halutulla linjalla.

Tasapaino
Pohkeenväistö mittaa myös hevosen ja ratsukon tasapainoa ja ratsastajan kykyä tasapainottaa hevosta. Jotta hevonen voisi astua sivusuuntaan samanlaisella ristiastunnalla sekä edestä että takaa, tulee sen painopisteen olla sen kehon keskellä. Sen lisäksi sen tulee olla molemmista kyljistään lähes samanmittainen. Jotta tämä voisi onnistua, tulee ratsastajan istua hevosen keskellä, paino molemmilla istuinluilla tasaisesti ja pitää ylävartalonsa kohtisuorassa lantionsa päällä. Väistön ulkopohkeen tulee myös olla hevosen ympärillä, ja sillä voidaan vaikuttaa hevosen asentoon ja liikkeeseen yhtälailla.
Suurin osa pohkeenväistön virheistä saa alkunsa ratsastajan tasapainottomasta istunnasta: ratsastajat yrittävät työntää hevosta sivulle istunnallaan, jolloin ylävartalo jää liikkeestä jälkeen ja ratsastajan omien kylkien taipuminen saa hevosen valumaan lapa edellä liikkeen suuntaan.
Korjaan näitä virheitä antamalla oppilaalleni mielikuvan: kuvittele, että hevosesi seisoo parkkiruudussa, kuuliaisesti sen keskellä suorana, ja että sinun raajasi tekevät parkkiruudun reunat. Kun haluat että hevonen liikkuu sivulle, tulee sinun siirtää parkkiruutu kokonaisuudessaan liikkeen suuntaan. Ts. kun hevonen reagoi sille koulutettuun merkkiin astua sivulle, sen täytyy voida astua silloin ratsastajan painon alle ja siirtää painopisteensä ratsastajan painopisteen alle, ei sen sivulle! Tästä syystä on tärkeää, että ratsastaja antaessaan pohjemerkin ajattelee jo itse siirtyvänsä sivulle, jotta hevonen ja ratsastaja olisivat synkronissa. Jos tämä ei onnistu, liike keskeytetään pysähtymällä tai ratsastamalla suoraan joitain askelia ja sitten se aloitetaan alusta. Erityisen tärkeää on, että hevonen voi säilyttää kehonsa tasapainon liikettä suorittaessaan.
Jotta hevonen voisi tehdä puhtaita ristiaskelia sivusuuntaan, sen täytyy myös kannatella etuosaansa suhteessa takaosaansa. Tästä syystä tykkään ratsastaa pohkeenväistön mieluummin "tyhjällä" kuin liian vahvalla tuntumalla.

Työskentelyasento
Jotta hevonen voisi astua sivulle hyvässä tahdissa ja lennokkaasti, tulee sen kannatella itseään. Sen etuosan ja alakaulan lihaksien tulee saada ensisijaisesti toimia etujalkoja eteenpäin ja sivulle vieden. Jos ratsastaja ratsastaa hevostaan liian vahvalla tuntumalla (kädellä jarruttaen) tai väärässä työskentelyasennossa, pohkeenväistö voi koitua vaikeaksi. Jos tämä vielä joillain hevosilla onnistuu niiden luontaisesta lahjakkuudesta, tasapainosta tai voimasta johtuen, sulkutaivutus myöhemmin osoittaa, missä ratsastajan virhe piilee. Taivuttaminen liikkeen suuntaan nimittäin muodostuu vaikeaksi, jos hevonen ei kannattele itseään. Tai jos ratsastaja ei anna hevosen kannatella itseään! Ja taivutuksen pitäisi siis onnistua siten, ettei ratsastajan tarvitse tukea hevosen etuosaa taivuttavalla ohjalla kaulaa vasten painaen.
Onnistuneessa, tasapainoisessa pohkeenväistössä hevonen on luontaisesti hyvässä peräänannossa ja siten oikeassa työskentelyasennossa. Aktiivinen takaosastaan, hyvässä etuosan kannattelussa (joku sanoisi ryhdissä) ja rennon joustava kehostaan.

Voimisteluaste
Pohkeenväistö mittaa myös hevosen kehon voimisteluastetta - sitä kuinka rennosti, joustavasti ja tahdikkaasti, kuinka laajasti se voi astua sivulle ja säilyttää tasapainonsa. Hyvin pohkeenväistön suorittava hevonen on usein yksilö, jonka treeni on voimistelevaa* ja jonka keholla ei ole suuria haasteita liikkumisen suhteen. Jotta hevonen voisi ilmentää kehollaan joustoa ja rentoutta, lennokkuuttakin, sen täytyy toteuttaa kaikkea edellä mainittua.

Pohkeenväistö on täydellinen liike. Sekä kehittämään hevosen fysiikkaa että mittaamaan sen "ratsastettavuutta", opettamaan ratsastajalle tasapainoa ja tasapainottamista kuin myös paljastamaan hevosen koulutuksessa tehdyt kulmanoikaisut.
Ratsastan pohkeenväistöä paljon harjoitellessani ja käytän sitä erilaisten liikkeiden korjaamiseen. Kun kerran on opettanut hevoselle hyvän tavan toimia pohkeenväistössä, sen kautta on mahdollista tarkistaa hevosen työskentelyasento, suoristaa hevosen vartaloa (erityisesti laukassa!), koota ja tasapainottaa hevosta missä tahansa tilanteessa, jopa opettaa piruetin tasapainoa. Sen monikäyttöisempää liikettä saa hakea. Mutta kaikki tämä onnistuu vain, jos ratsastaja on uhrannut aikaa ja vaivaa perusavun huolelliseen opettamiseen ja sisäistänyt oman kehonsa merkityksen liikkeenratsastuksessa.


*) voimistelevassa treenissä hevonen tekee vaihtelevaa lihastyötä vaihtelevissa tasapainotiloissa, vaihtelevissa asennoissa ja askelpituuksissa. Voimisteleva ei siis tarkoita, että ratsastaja esimerkiksi ylitaivuttaa hevosta välttämättä koskaan.

Ystäväni (?) hevonen

Lähdin viime viikolla Suomeen työkeikalle. Kun olin ollut illan poissa, juniorioppilaani Saksasta lähetti minulle Facebookin kautta kuvan, jonka oli askarrellut neljästä hevosestani. Saatesanoina oli: "Hevosillasi on jo sinua ikävä." Tämä ja muutama muu tapahtuma viimeisten kuukausien ajalta sai minut miettimään jälleen ihmisen ja hevosen välistä suhdetta. Olin ja olen hyvin vahvasti vakuuttunut, ettei minun hevosillani ole minua ikävä tavalla, jolla ihmiset ikävöivät. Mutta ajatus ansaitsi enemmän pohdintaa.

Millainen eläin hevonen on? Se on saaliseläin, jonka hyvinvoinnin merkittävimpiä kulmakiviä ovat turvallisuus, ennalta-arvattavuus, lajitovereiden seura sekä säännöllinen ruokailu. Ihminen tarjoaa näitä resursseja hevoselle rutiinien kautta. Kun hevonen on oppinut, miten sen tulee toimia missäkin tilanteessa, mitä sen käytökseltä odotetaan kaiken kaikkiaan, se on tutun hevoslauman ympäröimä ja kun se ruokitaan riittävän useasti päivässä, erityisesti korsirehulla, sen stressitasot pysynevät kohtuullisina ja se voi olla ihmismäisestä perspektiivistä "onnellinen".

Abraham Maslow määritteli 1900-luvun alkupuoliskolla ihmisen perustarpeet ja niiden hierarkian eli merkittävyysjärjestyksen ihmisen hyvinvoinnille. Kolmannelta portaalta löytyvät rakkaus, välittäminen ja läheisyys. Toisinaan ihmiset eivät saa näitä tarpeitaan tyydytettyä ihmisten kesken ja elävät tyhjiössä, jossa läheisyyttä ja välittämisentunnetta saatetaan hakea lemmikkieläinten kautta. Monella ihmisellä on kotonaan karvainen kaveri, yleensä koira, joka on vuosituhansien jalostuksella saatu säilyttämään pentumaisia henkisiä ominaisuuksia myös aikuisiällä - eläin etsii sen ihmisen hyväksyntää, johon se on leimautunut. Koiralle on jalostunut tarve miellyttää ja se ottaa rodusta ja yksilöstä riippuen vaihtelevasti kontaktia ihmiseen. Elekielessä tämä näkyy silmiinkatsomisena ja huomionhakemisena toiminnan keinoin. Viime vuosina koirien kognitiivisiä kykyjä on mitattu erilaisin tutkimuksin. Näissä on todettu koiran erkaantuneen susi-esi-isistään pitkän matkan ja että jalostus on saanut aikaan koiria, joilla on monia hyvin ihmismäisiä piirteitä. Joku tutkija on jopa sanonut, että monet "välkyt" koirayksilöt saavuttavat elinaikanaan kouluikäisen lapsen kognitiivisen tason. Olen todistanut tätä useampia kertoja itse. Juuri divaanille hypähti Suski, 12-v., joka varmasti istuisi kahvipöydässä ihmisten kanssa, jos vain osaisi käyttää lusikkaa. Koska koira on niin monilta osin "ihmismäinen" käytökseltään, sekä ihmismäisesti saalistaja perimältään, samankaltaisuus johtaa usein eläimen inhimillistämiseen. Koira on osa perhettä ja ihminen osa koiran laumaa.

Tällainen ajattelutapa ei suoraan istu hevoseen. Siinä missä jalostus on muovannut koiraa paljon ajan saatossa, hevonen on perustarpeiltaan ja -käytökseltään hyvin samankaltainen kuin sen villit serkut. Tuntematta täysin villejä hevosia tämä lienee spekulointia, mutta olen melko varma, ettei eläinjalostus hevosen kohdalla ole keskittynyt niin paljon luonneominaisuuksiin kuin koirien kohdalla. Silti hevoset kerta toisensa jälkeen antavat itsensä altistua ihmiselämälle. Tähän ne on luonnollisesti myös siedätetty eli koulutettu, ja prosessin onnistuttua täydellisesti hevonen on sekä luotettava että työteliäs "työkaveri" tai "urheilujoukkueenjäsen". Koirille tyypillistä miellyttämisenhalua ei ole käsittääkseni pystytty osoittamaan missään kokeissa. Näin on tapahtunut myös tieteelliselle tutkimukselle, jossa on tutkittu sitä, kuinka hevonen näkee ihmisen. Mitkään tulokset eivät osoita, että hevonen pitäisi ihmistä "toisena hevosena" ja siten laumansa osana.

Oppiäitini Kyra sanoi joskus, että nyt jo eläköitynyt kilparatsunsa Max näkee hänet todennäköisesti suurena sokeripalana. Tällä hän tarkoitti sanoa, että hän edustaa hevoselle ehkä ruokaa, ainakin säännöllistä liikuntaa, rutiineja ja siten turvaa. Kun minun hevoseni hörisevät minulle tallinkäytävällä tai tarhakujalle aitauksistaan tähyillen, olen niille todennäköisimmin lounas tai illallinen. Ehkä sisään- tai ulospääsy, liikunta tai helpotus hyttysenpuremiin. Tällainen ajattelutapa voi tuntua jostain kylmältä ja turhan järkeilevältä. Selitän kuitenkin miksi näin tulisi ajatella.

Ihminen, joka siirtää omia henkisiä tarpeitaan eläimeen, on usein epäjohdonmukainen kouluttaja. Eräs tällainen hahmo on rouva, joka haluaa, että hänen hevosensa voivat "ilmaista tunteitaan" työntämällä päänsä hänen syliinsä aina, kun ne niin haluavat tehdä. Hevosten motiivi on todennäköisimmin tilanteessa pehmeä käsivarsi tai vatsa, johon voi mukavasti hinkata kutiavaa päätään. Kun nämä hevoset talutettuna säikähtävät, ne työntyvät silloinkin sumeilematta ihmisen henkilökohtaiseen tilaan, eivätkä varo lainkaan taluttajaa. Rouvan jalat ovat jääneet hevosten kavioiden alle lukuisia kertoja eivätkä hänen hevosensa ole turvallisia ja toimivia taluttaa, sillä asteikolla jolla suomalainen ratsastuksenopetus haluaa asian nähdä.

Ihminen, joka näkee hevosen aina ensisijaisesti sellaisenaan kuin se eläimenä on, tulee tehneeksi parempia valintoja koulutustilanteessa. Ammattilaistenkin suusta joskus pääsee lausuntoja: "sillä on kusta päässä." Näin se ei tietysti ole. Hevosen virtsankierto ei ole mennyt sen korvien väliin, se ei "ilkeyttään keljuile" ratsastajalle tai suunnittele aktiivisesti tekemisiään. Hevonen elää hetkessä. Sen aivojen rakenteellinen ero ihmisaivoihin mahdollistaa erinomaisen (paikkasidonnaisen) oppimisen eli muistamisen, mutta hevonen ei käsittele muistissaan olevia asioita muulloin kuin siinä tilanteessa, jossa jokin muistoon liittyvä ärsyke sen laukaisee. Hevonen, joka niskuroi eli käyttäytyy epämiellyttävällä tavalla harjoitustilanteessa, tuntee aktiivista kipua tai on joko päässyt ehdollistumaan sille, että ko. käytös johtaa jonkin epämiellyttävän asian poistumiseen (kuten ratsastajan vaikutuksen) tai se on havainnut ärsykkeen, joka laukaisee tahattomasti muistijäljen mukaisen tarpeen reagoida tilanteeseen ko. tavalla. Oli mistä tahansa vaihtoehdosta kyse, ihmisen vastuulla on järjestää asiat siten, että hevonen voi jatkossa käyttäytyä toivotulla tavalla. Kivunaiheuttaja poistetaan ja/tai hevoselle opetetaan vaihtoehtoinen tapa toimia tilanteessa. Ehdollistaminen vaatii lukuisia onnistuneita toistoja.
Mitä tulee hevosen kokemaan paikkapelkoon, se kannattaa aina hoitaa tilanteessa kunnolla. Hevonen, joka joutuu ohittamaan pelottavan asian päivänä yksi, osoittaa vähemmän stressiä samassa tilanteessa seuraavana päivänä kuin hevonen, jonka ei tarvinnut ns. pelkoaan kohdata. Tämä on osoitettu tutkimuksin.

Hevonen on siis hevonen. Saaliseläin, joka siedättyy elämään ihmisen kanssa. Voiko hevosella kuitenkin olla ikävä? Ehkä ei ihmistä, mutta toista lajikumppania. Voiko hevonen kuitenkin kokea iloa nähdessään tutun ihmisen? Uskon näin, silloin kun kyseinen ihminen edustaa hevoselle positiivisia asioita. Voiko hevonen nauttia oppimisesta? Luulen että ainakin tavalla, jossa hevonen kokee vähemmän stressiä tietäessään, kuinka sen tulee annetusta ärsykkeestä toimia. Saattaa jopa olla, että hevosesta on "hauska" osata asioita. Tällaisen tieteellisesti hyväksyttävä osoittaminen on kuitenkin todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Jos hevonen voi osoittaa, ettei se halua lähteä töihin tai halua liikkua, lienee yhtä mahdollista, että hevonen voi haluta lähteä töihin sen lisäksi, että asia on hevoselle yhdentekevä. Tällaisessa valossa hevonen näyttäytyy sellaisenaan kuin se tieteellisesti on nähtävissä: päätoimisena laiduntajana.

Kuitenkin vuosien varrella olen törmännyt hevosiin, jotka lähestulkoon osoittavat miellyttämisenhalua tai siihen rinnastettavaa henkistä tilaa. Vanhempi tammoistani on ollut minulla yhdeksän vuotta. Se "osoittaa työvireensä" jo karsinassa. Kun sillä on jokin tarve päästä liikkeelle, se on hyvin aktiivisesti ovella jo varustettaessa. Jos taas jokin vaivaa tai on ns. "huono päivä", se kyllä toimii, kuten rutiinit sanovat, mutta vaatii useampia pyyntöjä ja ärsykkeiden toistoja, jotta tekee kaiken yhtä laadukkaasti kuin "hyvinä" päivinä. Jo siellä tallissa lähtien. Toisinaan näille notkahduksille löytyy fyysinen syy, joskus taas ei. Tammalla on myös onnistuneen treenin jälkeen tapana loppukäyntiä kävelyttäessäni käydä sievästi tuuppaamassa minua käsivarteen. Tämän eleen se tekee aina silloin, kun se on "hyvällä tuulella" eli osoittaa vähäisiä stressinoireita ja vaikuttaa työteliäältä ja antaa hyvät vasteet tuntemilleen merkeille. Ele on hyvin pehmeä ja "kohtelias", sillä hevonen on liki koko ikänsä opetettu pysymään pois ihmisen välittömästä läheisyydestä, mainituista turvallisuussyistä. Mieleeni tulee tamma, joka tönäisee varsaansa turvallaan. Eleen syytä en tiedä, mutta oletan sen olevan jonkinlainen "minä näen sinut" -tunnustus.

Välillä on kovin vaikea sulkea ihmismäinen tuntojen tulkinta, kun on eläinten kanssa tekemisissä. Silti se on asia, johon aktiivisesti pyrin, jotta voisin olla kouluttajana parempi. En silti voi olla ihmettelemättä suomenhevosvarsani "Ramin" käytöstä: se tuntuu jopa "kaipaavan huomiota" ja ihmisseuraa, tämän tarpeen tai kiinnostuksen toisinaan ylittäessä hevosseuran tai ruoan hetkellisesti hevosen henkilökohtaisessa tarvehierarkiassa. Ramilla ikää on nyt 2 vuotta. Olisiko jalostus kuitenkin saanut aikaan ihmismäisiä piirteitä hevosessa? Ehkä ei, mutta on se hevonen tullut varsin tärkeäksi omistajalleen.