Hevosenkoulutuksen dualismi

Olin tuossa viikonloppuna jälleen Suomessa valmentamassa. Yhteistyö joidenkin ratsastajien kanssa on jatkunut jo vuosia ja ollaan päästy viimein teknisesti sille tasolle, että ratsastaja istuu tasapainossa ja apujenkäyttö on siistiä ja tarkoituksenmukaista. Kun ratsastajan keho alkaa toimia suhteellisen virheettömästi työvälineenä, voidaan keskittyä kouluttamaan hevosta. Tällä reissulla tulin jälleen kasvotusten sellaisen asian kanssa, josta lajissa toisinaan mielestäni puhutaan liian vähän: hevosen koulutuksen kahdesta luonteesta. Siksi tämä blogiteksti.

Kerron käytännönesimerkin, sillä se on hyvin kuvaava. Samassa kahden hengen ryhmässä minulla oli hyvin erilaiset, mutta mielenkiintoisella tavalla samanlaiset hevoset. Toinen herkkä, mutta rotutyypillisesti etupainoinen suomenhevonen, toinen lyhytrunkoinen, korkearaajainen ja pystykaulainen puoliverihevonen. Molempien kanssa olemme tehneet perustyötä jo jonkin tovin: saattaneet ratsastajia ja hevosia parempaan tasapainoon ja hevosia paremmin avuille. Nyt olemme siinä pisteessä, että ensimmäisen päivän treeneissä ratsastajat pystyivät ratsastamaan "oppikirja kädessään". Rakensimme hevosten tasapainoa ja ratsastettavuutta tekemällä runsaasti pysähdyksiä ja väistöjä. Pelkästään hiomalla perusapujen vasteita sekä helposti erityisesti kaarteissa etuosalleen komahtava suomenhevonen että hyvin herkästi jännittyvä ja avuilta pakeneva puoliverinen tulivat erinomaiseksi ratsastaa. Molemmille löytyi klassisia "peruspalikoita" tarkasti käyttämällä oikea työskentelyasento ja tasapaino käynnissä ja ravissa.

Toisena päivänä otimme työn alle laukka-ravi-siirtymiset. Tämä on molempien ratsujen vaikeus: suomenhevonen ajautuu pidätteestä etupainoiseksi ja lakkaa liikuttamasta etujalkojaan runkonsa etupuolelle ("töksähtää"), puoliverinen jännittyy kovasti ja kadottaa selkälinjansa mitan. Tiedostan jo molemmista hevosista ja yleisesti kerätystä kokemuksestani, että oppikirjamainen huolellinen valmistelu ja tehtävän suorittaminen eivät tässä tilanteessa riitä takaamaan onnistunutta lopputulosta. Miksi? Sillä hevosten oppimat liikeradat ja selviytymismekanismit ovat tilanteessa virheelliset ja jo valitettavasti automatisoituneet. Tämä tarkoittaa sitä, että jo siirtymisen valmistelun tuntiessaan hevosen keho varustautuu automaattisesti toimimaan opitulla tavalla. Teki ratsastaja sen valmistelun erityisen hyvin tai vähän heikommin. Hevosen suorittaminen pysyy kuitenkin enemmän tai vähemmän opitun liikeradan rajoissa samanlaisena.

Ratkaisimme tuon tilanteen sillä, ettemme valmistelleet siirtymisiä laukasta raviin ollenkaan vaan treenasimme itse siirtymisen liikemekaniikka (huomioi, ei itse siirtymisen merkkiä!) tekemällä siirtymiset kääntämällä hevosta suhteellisen yllättäen toiseen suuntaan. Tällä saimme pehmeästi rikottua vanhan toimintamallin ja hevoset suorittamaan ikään kuin vahingossa oikeammanlaista liikettä siirtyessään laukasta raviin. Treeni oli fyysinen onnistuminen, jonain päivänä tätä seuraa vielä koulutuksellinen onnistuminen.

Tästä esimerkistä johdettuna hevosenkoulutuksen dualismi tarkoittaa sitä, että hevosta koulutetaan aina kahdella tasolla: koulutuksellisella ja fyysisellä tasolla.

Uskon, että esimerkiksi ratsastuksenlajeista kenttäratsastajat ovat tämän parhaiten sisäistäviä, sillä heillä hevosen täytyy olla fyysiseltä kunnoltaan riittävän hyvässä tilassa, jotta maastoesteratsastus ja kolmipäiväinenkin kilpaileminen onnistuvat. Toki päästäkseen lajissaan eteenpäin, ei pelkkä fyysinen kunto riitä vaan hevosen täytyy siinä ohessa kehittyä koulutuksellisesti.

Kouluratsastuksen tarpeita ajatellen dualismi näyttäytyy siten, että hevosen täytyy olla aina lihaskunnoltaan ja voimatasoltaan riittävän vahva, jotta se voi siirtyä vaikeampiin tehtäviin onnistuneesti. Tämä aina silloin, kun hevonen itsessään käyttää kehoaan oikein eli terveellä tavalla. Kun tällainen hyvin kehoaan tasapuolisesti käyttävä hevonen kohtaa uusia, teknisesti vaativampia tehtäviä, se alkaa oirehtia, mikäli kokee voimanpuutetta tehtävässä. Oireita ovat jännittyminen, perusapujen vasteiden heikkeneminen, jonkinlainen protestointi. Silloin ratsastajan on ymmärrettävä koulutukselliset tavoitteet silmällä pitäen helpottaa tehtävää ja kokeilla esimerkiksi intervalleina uudelleen samanlaista tehtävää, ikään kuin leikin varjolla. Luonnollisesti koulutuksessa edetään, mutta miten, jää se ratsastajan mielikuvituksen, tunteen ja kokemuksen ratkottavaksi.

Mitenkä sitten, jos hevonen ei käytä kehoaan optimaalisella tavalla? Osa hevosista on ns. syntymäheikkoja tässä suhteessa. Ne ovat joko rakenteeltaan tai jostain jopa henkisestä syystä sellaisia, etteivät luontaisesti ymmärrä käyttää kehoaan oikein. Toinen, suurempi joukko hevosia on sellaisia, joiden peruskoulutuksen tehtynyt ihminen on tehnyt pienempiä tai suurempia virheitä hevosen koulutuksessa. Tyypillisimpiä ovat liian nopealla teknisellä edistymisellä (lue edeltä) tai tuntumalla aiheutetut ongelmat - hevonen pakenee tuntumaa, ei kunnioita tuntumaa, jännittyy tuntumasta... Moni hevonen suhtautuu tuntumaan siten, että taittaa kaulansa kolmannen kaulanikaman kohdalta ja siirtää turpansa siten luotiviivan taakse. Osa hevosista vetää kaulansa ikään kuin lapojensa väliin, mikä automaattisesti vaikeuttaa lapojen ja koko etuosan liikkuvuutta ja siten vähentää vähintään hevosen elastisuutta ellei jopa kääntyvyyttä ja lennokkuutta. Osa hevosista sitten puolestaan jännittää kaulansa ratsastajan kättä vasten, ikään kuin tukien kehonsa mekaanisesti tuntumaan tasapainovaikeuksia kohdatessaan.
Olipa hevosen virhe mikä tahansa, mitä voimakkaammin hevosen virheellinen liikerata on automatisoitunut, sitä huolellisemmin hevosen koulutuksessa on otettava huomioon dualismin toinen puoli: hevosen fyysisten valmiuksien harjoittaminen.

Oppiva hevonen on kuin oppiva ihminen. Kun matematiikan tunnilla oppilas saa ratkottavakseen ensimmäiset yhtälöt, on hän oppinut jo numeroiden merkityksen ja miten numeroita ja merkkejä käytetään. Taitavan opettajan oppilaalla on aina VALMIUDET vastata kysymykseen oikein. Näin kuuluisi olla myös hevosen koulutuksessa.

Vajaa vuosi sitten erään oppilaani kanssa aloitimme hänen ikäisiään koulutuksellisesti ja fyysisesti jäljessä olevan nuoren hevosensa kanssa. Hevosella oli koko joukko haasteita: se ei kääntynyt, se ei polkenut takaa kovinkaan aktiivisesti, se ei hidastanut eikä mennyt eteenpäin portaattomasti ja jos se ns. kuunteli tuntumaa, se pakeni kuolaimen taakse. Tänä aikana olemme yksitellen korjanneet vasteet kääntäviin apuihin yhdessä työskentelyasennon kanssa (hevonen pitkäksi koko selkälinjastaan), sen vasteet yksinkertaisille pidätteille ja eteenpäinajaville avuille, joiden kautta myös suhtautuminen tuntumaan on muuttunut. Nyt hevosella on fyysiset valmiudet vastata oikein kehollaan sille annettuihin merkkeihin. Olemme tilanteessa, jossa voimme lähteä aktivoimaan ja kehittämään hevosen voimaa ja ratsastettavuutta sekä kouluttamaan sille tekniikkaa, tietäen että tässä voidaan onnistua. Jos olisimme vuosi sitten aloittaneet niillä tehtävillä, mitä teemme tänä päivänä, olisimme päätyneet negatiiviseen kierteeseen, josta ei välttämättä olisi löytynyt järjellistä ulospääsyä.

Hevosta voi kouluttaa oppikirja kädessään aina kun seuraavat seikat täyttyvät : 1) hevonen on fyysisesti terve 2) hevosen luontainen rakenne on tasapainonen ja sen liikeradat ovat terveet ja puhtaat 3) sen alku- tai jatkokoulutuksessa ei ole tehty virheitä, joilla olisi vaikutuksia kahteen edeltävään tai hevosen henkiseen tilaan koulutettaessa.

Aina kun yllä mainituissa kohdissa herää kysymyksiä, on ratsastajan otettava huomioon, että hevosella täytyy olla tiedossaan ja valikoimissaan se liikerata, jonka sen odotetaan tekevän jostain merkistä. Joskus tämän asian korjaaminen on tehtävä omassa laatikossaan, pois sieltä ratsastusoppikirjojen maailmasta. Kuitenkaan menettämättä sitä johdonmukaisuutta, joka ratsastajan ja hevosen välisessä merkkikielessä on. Jotta ratsastajalla itsellään olisi valmiudet auttaa hevostaan eteenpäin näissä tilanteissa, tulee hänellä olla vähintäänkin välttävä tieto-taito hevosen urheilufysiologiasta. Siispä ratsastajan on opiskeltava jatkuvasti lisää, jotta hänellä olisi kykyä ohjeistaa hevostaan oikein.

Loppuun helposti omaksuttava, yksinkertainen teesi: Kun teetät hevosellasi mitä tahansa liikettä, asiaa, tehtävää, kysy aina itseltäsi: "Onko hevosellani tiedolliset ja fyysiset valmiudet vastata oikein?" Mikäli näin on, anna mennä. Jos vastaat ei, palaa niin kauas kohti alkupistettä, että voit jälleen vastata kysymykseesi kyllä.

Tee se!

Facebookin ihmeellinen maailma toi tänä aamuna eteeni kuvan, jossa luki: "If it's important to you, you'll find a way. If not, you'll find an excuse." (Suomeksi vapaasti muotoiltuna: "Jos se on sinulle tärkeää, löydät keinon. Jos ei, keksit tekosyyn.") Tämä pätee kaikkeen elämässä, myös ratsastukseen.

Olen useaan otteeseen sivunnut blogeissani ratsastuksen henkisiä puolia niin hevosen kuin ratsastajan perspektiivistä eri kanteilta. Vaikka kyse on urheilulajista, on elävän "urheiluvälineen" vuoksi näillä seikoilla vielä suurempi vaikutus lopputulokseen kuin tavallisessa urheilussa. Keihäs lentää sen kaaren, minkä se lentää - sen verran minkä heittäjän tekniikka ja tahtotila yhdessä sallivat. Keihäällä ei ole mielipidettä asiaan, uskallan väittää. Jopa enemmän interaktiivisissa lajeissa, joissa pelaajalla tai urheilijalla on vastustaja, itse urheiluväline - jokin maila, miekka tai muu kapistus tai vastaavasti vain urheilijan oma keho - on fyysiseltä laadultaan suorituksen ajan samanlainen. Hevosurheilu on ainoa lajiaan, missään muussa urheilussa "urheiluväline" ei mahdollisesti muutu laadullisilta ominaisuuksiltaan suorituksen aikana siten kuin hevosurheilussa, vaikka olosuhteet luonnollisesti vaihtuvatkin monen lajin puitteissa. Kun lajin luonne on tällainen, urheilijoiden henkinen tila suorituksen aikana korostuu. Eikä ainoastaan kilpasuorituksessa vaan myös harjoiteltaessa.

Tunnen henkilökohtaisesti sekä yhteisten ystävien ja tuttavien kautta menestyneimpiä suomalaisratsastajia. Joitain hyvin ja monia etäisemmin. On ihmisiä hyvin erilaisista taustoista, varakkaista ja vähemmän varakkaista lähtökohdista. Kouluttautuneita ja elämän kouluttamia. Hevosrakkauden lisäksi ainoa yksittäinen kaikkia yhdistävä tekijä on tahtotila: selvä "tee se"-asenne. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, niin paljon muiden urheilulajien puitteissa tästä puhutaan julkisestikin. Miten "tee se"-asenne ilmenee ratsastuksessa?

Kilpasuorituksen aikana tämä mentaliteetti näkyy siinä, kuinka ratsastajan tahtotila auttaa hevosta suoriutumaan itselleen vaikeista tehtävistä - oli sitten kyse fyysisesti raskaasta tai henkisesti stressaavasta tilanteesta. Hevonen, jonka päällimmäisin tahtotila on syödä ruohoa ja liikkua vapaasti itseään toteuttaen, ei välttämättä aktiivisesti tahdo tehdä sitä, minkä eteen se on laitettu. (Tosin tähän täytyy nyt sanoa, että parhaimmilla kilpahevosilla tuntuu olevan jonkinlainen selväkin tahto urheilusuoritukseen - yhtään hevosta ei voi täysin pakottaa tekemään sitä, mitä ne kilpailuissa lajista riippumatta tekevät, eikä ainakaan suoriutumaan sillä tavoin kuin parhaimmat lajeissamme suoriutuvat.) Selvää kuitenkin on, ettei hevonen ymmärrä suorituksen merkitystä samalla tavalla kuin sen ratsastaja - että nyt on iso kisa, paljon kunniaa tai rahaa pelissä. Sitä ei siis voi motivoida samoin keinoin ylittämään itseään kuten ihmisurheilijaa voi kannustaa. Tästä syystä ratsastusurheilijan tahtotilalla on suuri merkitys suorituksen onnistumisen kannalta, sen täytyy pahimmillaan kattaa kahden urheilijan tarve, jotta menestystä tulisi.

"Tee se"-ajattelu heijastuu myös arkeen. Sanoisin, että se on se yksi yksittäinen tekijä, joka yhdistää esimerkiksi ammatikseen ratsastavia. Ratsastus on taloudellisesti kannattamaton, fyysisesti raskas ja usein monin paikoin turhauttava tapa elää ja työskennellä. Sen lisäksi, että se tuo paljon hetkittäisiä onnistumisentunteita, se koettelee sekä henkisesti että fyysisesti. Toisia enemmän, toisia vähemmän. Ratsastajan täytyy tahtoa tehdä tätä ammatikseen, ja tahdon täytyy kantaa yli kurakelien, ontuvien hevosten ja henkilökohtaisten konkurssiuhkien.

Tahtotila ja asenne näkyy selvästi myös yksittäisissä arjen tilanteissa. Kun 500 kiloa itsenäistä mieltä ja fyysistä voimaa päättää koetella kouluttajaansa, päässä täytyy olla yksi yksittäinen ajatus: "Tee se!" Tämä ei tarkoita aggressiivisuutta tai edes välttämättä voimakkuutta vaikuttamisessa vaan päättäväisyyttä saattaa tilanne loppuun, haluttuun lopputulokseen. Periksiantamattomuus järkevällä itsereflektiolla ja asiantuntemuksella toteutettuna on usein väline, jolla hevonen oppii ja alkaa käyttäytyä halutulla tavalla. Sellainen ihminen, jolla tällainen henkinen ominaisuus on, ei edes ajattele muita vaihtoehtoja. Periksiantamaton "tee se"-ihminen ei menetä tarpeettomasti malttiaan tai merkkikieltään, turhaudu tai lopeta kesken. Hän pystyy analysoimaan tilannetta sen tapahtuessa, arvioimaan itseään ja omaa toimintaansa ja sopeuttamaan sen tilanteeseen siten, että väärälaatuisestakin tilanteesta päästään ulos haluttuun suuntaan ja hallitusti. "Tee se"-henki pitää huolta, että ratsastaja pysyy linjassaan ja on itsevarma.

Tällainen henkinen ominaisuus kehittyy luontaisesti kokemuksen myötä. Mitä enemmän kilometrejä on takana, sitä helpompi on seisoa sanojensa ja tekojensa takana. Olla jotain mieltä. Pätee niin hevosiin kuin elämään yleisesti. Mutta pelkästään kokemus ei tätä asiaa selitä. On paljon keski-ikäisiä ratsastajia, joilla urheilulajin parissa kerättyä kokemusta on useammalta vuosikymmeneltä, eikä "tee se"-ajattelu siltikään luonnistu. Pelko, arkuus, heikko itsetunto syövät toiminnallisuuden. Pahimmillaan vikaa etsitään aina ulkopuolelta: on tuulista säätä, liukasta pohjaa, tuokin tuolla juoksuttaa ja siksi minä en nyt voi ja tämä tässä hilluu ja enhän minä nyt voi edistyä kun minulla on se polvikin ollut kipeä... Palataan tuohon alun sitaattiin. Kun tahtotilaa ei ole, löytyy aina selitys ja jonkinlainen tekosyy.

Muistan omasta nuoruudestani, teini-iästä ja myöhemmin parikymppisenä muutaman mullistavan hetken, jolloin "tee se"-ajattelu astui kuvaan, tietoisella päätöksellä. Kaikki nämä hetket eivät ole edes hevosiin liittyviä. Jokainen rakentaa omaa itsetuntoaan kaikilla elämän osa-alueilla vailla rajoja - itseensä luottava ihminen ei ole sitä vain hevosten parissa. Itsevarmuus tai päättäväisyys ei ole uhkarohkeutta. Tai edes pelottomuutta. Periksiantamattomuus tarkoittaa, että haasteista huolimatta asia tehdään. Meni se sitten oman mukavuusalueen ulkopuolelle tai ei. Oli kylmä, kuuma, hyvä tai huono olla, vähän kauhuissaan tai kyllästynyt... Tunne- ja fyysisiä tiloja on satoja. Merkittävintä on päätös: minä teen tämän. Ja tämä päätös pitää tehdä yhä uudelleen, mahdollisesti joka päivä.

Puhun usein pikkutarkkuudesta eläimenkoulutuksessa. Kuinka pienillä laadullisilla asioilla on merkitystä koko koulutuksen onnistumisen kannalta. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Vaatii, että ratsastaja tietoisesti päättää tehdä jonkun asian. Hyvin yksinkertainen esimerkki: päättää mistä hevosen tekemä kulma eli kääntyvät askeleet alkavat, kuinka monta niitä on peräjälkeen ja millaisia ne ovat laadultaan ja mihin ne päättyvät. Jokainen ratsastettava reitti on päätös, joka koskettaa yksittäisiä askeleita ja siten askelryhmiä. Suurimmalla osalla harrasteratsastajista ei tällaista päättäväisyyttä ja päätöksentekokykyä ole luontaisesti satulaan istuessaan vaan se pitää opetella. Osa ei opi koskaan, ja se on se tekijä, joka estää heitä edistymästä. Ei kipeytyvä polvi, lyhyet kädet, skolioosi, hankala esimies töissä tai edes vääränlainen hevonen. Nuoren ihmisen kohdalla rahanpuute ei edelleenkään estä ratsastamasta, jos tahtotilaa on. Aina jollain on hevonen, jonka selkään pääsee, jos on valmis panostamaan ja antamaan omaa aikaansa ja vaivaansa. Aina löytyy tie eteenpäin, kun on tahtoa. Pitää vain pistää itsensä likoon ja tehdä töitä. Päättäväinen asenne pitää myös huolen, että itsekuri pitää: ratsastaja ei ole koskaan voimakkaasti ylipainoinen, kunnoton, voimaton tai epäjohdonmukainen harjoittelun suhteen.

Halu ja tahto ovat kaksi eri asiaa. Moni haluaa olla hyvä ratsastaja ja kovasti edistyä ja siten menestyä. Tahto, päättäväisyys ja "tee se"-asenne näkyvät muuallakin kuin puheessa. Tahtova ihminen tekee. Ottaa asiakseen. Pitää kiinni päätöksestään. Treenaa. Tukiharjoittelee. Tekee kotiläksynsä. Ilmestyy paikalle. Ja löytää keinon.

Mutta kaikista ei tarvitsekaan tulla ratsastajia. Ja sekin on ihan okei, että harrastaa ratsastusta turvallisesti ratsastuskoulussa vain koska on kivaa olla kiltin hevosen kanssa tunti viikossa yhdessä ja harjoitella opettajajohtoisesti perusasioita. Kunhan vain tietää, mitä haluaa ja tyytyy siihen, oli se sitten paljon tai vähän jollain mittarilla mitattuna.


JK. Että ihminen on päättäväinen, ei tarkoita, että hän olisi sitä hevosen hyvinvoinnin kustannuksella. Yksittäisessä koulutustilanteessa on tärkeää, että onnistutaan ja että hevosen käytös vahvistuu oikein - huonolla käytöksellä hevonen ei pääse tehtävästä pois. Jos hevonen kuitenkin esimerkiksi toistuvasti käyttäytyy epätoivotulla tavalla, tulee aina varmistua, että käytökselle ei ole kivuliasta syytä. Kipeää hevosta ei tulisi koskaan harjoittaa.

Täydellisyys

Näyttää hyvin pitkälti tältä: http://www.topdressage.tv/phpBB3/viewtopic.php?f=190&t=8890&p=19456#p19456

Charlotte Dujardinin ja Valegron ME-tulokseen oikeuttanut vapaaohjelma huokuu oikeaa kouluratsastusta, siten kuin sääntökirjaa tulkitsen. Esimerkiksi sulkutaivutus kootussa ravissa, perään passagessa ja sama käänteisessä järjestyksessä toiseen suuntaan olivat henkeäsalpaavan hyvin tahdissa ja tasapainossa. Upea kontrolli ja liikkuvuus. Kontrolli tässä tarkoittaen, että hevosta ei pidetä missään vaan sen liikkeitä ohjaillaan ja se saa koko ajan suorittaa itsenäisesti. Kontrollista huikeana esimerkkinä piaffet ja laukkapiruetit passagen tahdin lisäksi, liikkuvuudesta sekä laukkasulkutaivutukset että lisäykset. Radan heikoin hetki nähtiin lisätyssä käynnissä, mutta sekin jätti vain jonkin verran toivomisen varaa eikä missään nimessä ollut huono.

Läpi radan pistää silmiin liki täydellinen tahti, joka ei energisyydessään ole sähköinen tai hektinen milläänlailla. Seesteisyys ja levollisuus. Kadenssi. Self-carriage.

Olen vaikuttunut. Olin 2009 Windsorissa katsomassa, kun jossain määrin kiistelty Totilas voitti. Siinä hevosessa ja sen suorittamisessa oli oma hehkunsa - mutta se nimenomaan oli suorittamista. Energiatasojen pikkutarkkaa säätelyä sillä rajalla, että säätely pettää. Valegro näytti tänään aamulla siltä, että se oli pitämässä hauskaa - niin kuin se olisi treenannut oman ihmisensä kanssa yksin jossain pellolla. Olemuksella, josta tulee mieleen parhaimmat työ- ja tottelevaisuuskoirat.

Elän saksalaisessa ympäristössä, jossa kovin vahvana on "pyöreänä ratsastamisen" kulttuuri. Siis tunnetummin rullaustekniikkaa käyttämällä työskentely kouluratsastuksessa. Toki poikkeuksia löytyy, mutta keskiverto (etelä-)saksalainen haluaa kovastikin työntää hevosen jalalla "umpikujaan", josta pitää huolen suhteellisen vahvasti passiivinen käsi. Omanlaistani ratsastusta näkee harvemmin.

Taannoin meillä kävi kokeilemassa hevosia paikallinen kouluratsastusvaikuttaja, grand prix-tasollakin kilpaillut tuomarisihminen. Hän sanoi: "Olen yllättynyt, että joku voi kouluttaa hevosia noin kevyellä tuntumalla." En tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Tiennyt edes, oliko se hänen perspektiivistään hyvä asia. Tykkäsivät kuitenkin lahjakkaasta ja herkästä hevosesta. Kokeiluapuna ollut paikallinen nimiratsastaja totesi, että "hieno hevonen, vain toinen koulukunta". Mutta itsekriittisenä ihmisenä jäin miettimään, onko minun syytä tarkistaa näkemystäni - oliko keveys mennyt jo yli? Esimerkiksi energian kustannuksella? Pohdiskelin asiaa pari viikkoa.

Joka tapauksessa taas nähtyäni tämän radan, olen vakuuttunut siitä, että valitsemani tie on minulle ja hevosilleni oikea, ja olen inspiroitunut pitämään oman lippuni korkealla. Tyylejä on monia, en väitä olevani yksikantaan oikeassa, mutta omassa systeemissäni minä tiedän mitä minä teen. Ja se riittää niin kauan kuin kehityn ja opin uutta ja katson ylöspäin oikeaan suuntaan. Näin aluksi edellä mainittua ratsukkoa. Nämä asiat ovat sitä täydellisyyttä, johon minä pystyn tässä vaiheessa elämääni ja uraani. Myöhemmin ehkä rahkeet riittävät johonkin muuhunkin. Tai sitten eivät. Ehkä täydellisyyttä onkin vain yrittää tavoitella sitä.

Kolme ohjetta kokoamiseen

Näin joulun alla ajattelin, että on aika laittaa ilmoille muutama käytännönneuvo, joilla omaa ratsastustaan voi parantaa. Nämä seuraavat kolme ohjetta ovat sellaisia, jotka joudun käymään läpi jokaisen uuden ratsastajan kanssa, joten voidaan puhua hyvin universaaleista ongelmista. Kaikilla kolmella asialla on myös hyvin suuri vaikutus yhteen kouluratsastuksen tärkeimmistä tavoitteista: kokoamiseen.
Siispä asiaan.


1. Päätä mihin menet

Hevosen tasapaino ja siten oikea työskentelyasento on aina riippuvainen ratsastettavasta reitistä. Ei ole peräänantoa ilman reittiä. Tiedä siis mihin ratsastat! Kaikista selvimmin tämän näkee kulmissa, joissa heittämällä n. 90 % ratsastajista antaa hevosen oikoa enemmän tai vähemmän. Ja nyt siis en tarkoita pelkästään sitä, että hevonen kanttaisi kulman sisään vaan sitä, että ratsastaja antaa hevosen päättää mistä kulma alkaa. Itselläni meni useita vuosia ennen kuin ymmärsin mihin "Kyran kulmaharjoituksella" pyritään: ei ainoastaan reitinhallintaan, yksinkertaisiin apuihin ja hevosen tottelevaisuuteen vaan myös hevosen painopisteen hallintaan. Hyvin moni hevonen nimittäin ennen kulmaa siirtää painopisteensä kohti sisäetujalkaa, vaikkei poistuisikaan ratsastajan valitsemalta reitiltä. Tämä poikkeuksetta vie hevosen painopisteen pois sen takajaloilta ja hävittää siten oikean kokoamisen. Tiedä siis mihin ratsastat, mistä kulma eli kääntyvät askeleet alkavat ja mihin ne päättyvät. Kun hevonen tekee omia ratkaisujaan, korjaa painopiste pidätteellä alkuperäiseen paikkaan (tarvittaessa pysäyttäen), myötää ja jatka. Ole pedantti ja johdonmukainen!


2. Ratsasta hevosen rintakehää

Hevosen selässä on helppo keskittyä turhan paljon siihen, mitä näkee edessään: hevosen päähän. Muista, että se on vain 10% hevosen vartalosta eikä sen sijainnilla ole niin suurta merkitystä, sillä hevosen pää lähes poikkeuksetta tulee oikeaan paikkaan, kun hevosen etuosa muutoin tekee oikeita asioita. Hevosen tulee kantaa rintakehäänsä ja kaulantyveään, jotta se voisi olla tasapainossa. Kun ratsastat hevosta, kuvittele sen etujalkojen taakse ja kaulantyven ympärille "silmukat", joilla ikään kuin nostat hevosta ylöspäin. Tämä mielikuva ei itsessään auta ratsastajaa muutoin kuin säätelemään mihin suuntaan ja minkäsuuruisia apuja hän tekee, mutta voi olla hyvinkin hyödyksi, kun hevosta aletaan koota enemmän. Hevosen pään asettaminen muutama senttimetri jompaankumpaan suuntaan on hyvin usein täysin riittävä toimenpide hevosen pään ja kaulan kaarevuuden kontrolloimiseksi. Kun tasapainossa on ongelma, mieti aina ensimmäiseksi: mihin hevosen säkä osoittaa ja onko se suorassa vai kallellaan? Kuten ensimmäisessä kohdassa todettiin, hallitse hevosen suunta ja painopiste.


3. Anna virheen tapahtua

Kouluratsastusta on kahta lajia: kilparatsastusta ja hevosenkoulutusta. Ensimmäinen tähtää ratsukon vahvuuksien esittämiseen ja heikkouksien peittämiseen, jolloin ratsastaja toisinaan radalla tukee hevosta enemmän kuin on hevosen kehityksen kannalta suotavaa. Jälkimmäinen on se, millä pidetään huolta, että hevonen kehittyy ja myöhemmin tarvitsee yhä vähemmän tukea ratsastajalta.
On äärettömän tärkeää, että ratsastaja harjoitellessaan antaa virheiden tapahtua. Mitä tämä tarkoittaa? Jotta hevonen voisi oppia, pitää olla tapahtuma eli käytös, korjaus ja myötääminen eli vahviste. Jos ratsastaja pitää avut "päällä" enemmän tai vähemmän kaiken aikaa, hevonen ei opi itsenäiseksi eikä siis välttämättä edes kirjaimellisesti opi mitään, mistä olisi hyötyä myöhemmin. Pahimmillaan hevonen turtuu merkeille. Ennakointi tarkoittaa, että ratsastaja tekee valintoja harjoiteltavien asioiden, niiden toteutuksen ja koulutustilanteiden suhteen. Ei että ratsastaja tekee asiat hevosen puolesta. Ratsastaja, joka ei anna hevosen erehtyä, on usein sama ratsastaja, joka ei saa hevostaan koottua. Jotta hevonen kokoaisi itsensä oikein, tulee sen olla tasapainossaan itsenäinen. Tämä tarkoittaa, että ratsastajan on uskallettava jättää hevonen yksin tasapainonsa kanssa silläkin uhalla, että hevonen menettää kantonsa, ja ratsastaja joutuu korjaamaan tasapainon uudelleen. Siis anna ohjeet ja palaute, katso miten käy, korjaa ja anna palaute. Älä häkelly, jos joudut korjaamaan joskus useampaan kertaan. Pidä huolta, että vasteiden laatu säilyy, mutta tee hevosesta samalla itsenäinen. Hevonen voi kannatella itsensä vain jos ratsastaja antaa sen tapahtua eikä kannattele hevosta.


Kun nämä kolme asiaa ovat hallinnassa, loppu on vain hienosäätöä.

Hyvää Joulua!

Yleisön pyynnöstä vielä kuvan kera. Tässä ne mielikuvasilmukat hevosen rungon ja kaulantyven ympärillä. Niillä korjataan, ei kannatella! :) JK. Hevosen rungon ympäri menevä silmukka voisi olla kiinni myös ratsastajan jaloissa. Tämä voisi mielikuvana auttaa vielä paremmin monia, jotta ratsastus ei painottuisi liikaa käsiin.

Suomi – ratsastuksen melankolinen peräkylä?

Provosoinpa heti alkuun otsikolla. En ihan älyttömän herkästi ryhdy yleistämään, mutta nyt on sopiva mielentila pienelle henkiselle tuuletukselle.

Olen asunut Saksassa nyt putkeen kaksi vuotta. Tätä aiemmin olen asunut täällä lyhyemmin ja toisen lyhyen jakson Iso-Britanniassa. Laskin tuossa taannoin, että olen ratsastanut kahdeksassa eri maassa, joko yksittäisiä kertoja tai jonkin jakson putkeen. En sano, että se antaa pohjaa arvostelulle, mutta jonkinlaiselle analysoinnille.

Suomi on hyvä hevosmaa. Se tiedetään täälläkin – siellä missä minkäänlaista yleissivistystä on havaittavissa. Talliin tupsahti toiselle asiakkaalle uusi kengittäjä muutama viikko sitten. Sen lisäksi, että hän osasi suomeksi sekä tervehtiä, laskea kahteen, sanoa ”seppä” että tunnustaa tunteensa (”minä rakastan sinua”), hän tuntui arvostavan suomalaista hevososaamista hyvin korkealle. Kehui ravikuskeja, suomalaisten hevosammattilaisten työmoraalia ja sanoi että suomalaiset ovat aitoja hevosihmisiä. Hän on pitkälti oikeassa.

Suomessa on monta hyvää puolta. Suhteellisen nuoren hevoskulttuurin sekä yleisen suhtautumistavan vuoksi suomalaiset ovat avoimia uudelle. Meillä sekä tehdään että luetaan tutkimuksia koskien hevosten ruokintaa, hoitoa, fysiologiaa... lista on pitkä. Suomessa kuullaan mielellään, mitä muualla ollaan mieltä asioista. On melkein jopa ulkomaisten valmentajien luvattu maa, sillä suomalainen kuuntelee huolella ja uskoo myös herkästi, jos puhujalla on eksoottiselta kalskahtava tai otsikoissa vilahtava sukunimi.

Ratsastuksen näkökulmasta meillä on vielä yksi ylivertainen yksityiskohta: Kyra ja kyralainen ratsastuskulttuuri. Mitä se tarkoittaa? Logiikkaa ja hevosystävällistä, yleispätevää hevosenkoulutusmetodia, joka pohjaa tutkittuihin eläintenkoulutusteorioihin. Kyralainen koulukunta on myös tuottanut koko joukon ihmisiä, jotka ovat päteviä kouluttamaan hevosia ihan kovimmalle tasolle saakka – tästä on lehtihaastatteluissa maininnut mm. nykyinen kouluratsastuksen maajoukkuevalmentaja Faurie.

Keskiverto suomalainen harrasteratsastaja ratsastaa kansainvälisessä vertailussa hyvin, silloin kun sillä tarkoitetaan suhteeellisen tasapainoista ja johdonmukaista istuntaa ja loogista hevoseenvaikuttamista.

Mitä Suomessa ei ole? Ihan älyttömän suurta määrää hevosia, varsinkaan siellä huipputasolla. Mutta eipä meillä ole niin paljon ihmisiäkään kuin esimerkiksi Saksassa. Ja miinuspuolelle laskettakoon myös kilpailuiden vähäinen määrä ja kalleus. Sekä pitkä talvi. Nämä ovat kuitenkin vain suhteellisia asioita.

Vedänpä tässä välissä faktat yhteen: Suomessa on kaikki mahdollisuudet kehittyä hyväksi ratsastajaksi. Suomessa osataan. Suomessa on ihan hyviä hevosiakin. Suomessa on halleja ja kelvollisia treenausolosuhteita tarjolla ihan ympäri maata. Suomessa voitaisiin järjestää enemmän kilpailujakin, vaikka vain kilpailuharjoitustasolla. Suomessa on mahdollisuudet vaikka mihin!

Ja missä sitten mättää? Suomi on melankolian ja päämäärättömän laiskottelun tyyssija. Suomalainen luonteenlaatu on helposti itsesääliin käpertyvä. Miksi? Koska se on helppoa. Huomattavasti helpompaa kuin kuulla kuinka asiat oikeasti ovat. Huomattavasti helpompaa kuin tehdä asioille jotain. 

Suomalainen haluaa olla hyvä, hevoselle ainakin ja mielellään parempi ratsastajana kuin naapuriboksin pullaponin omistaja. Suomalainen sanoo olevansa motivoitunut ja hehkuttaa kuinka on sitoutunut ja valmis panostamaan. Suomalainen saattaa lukea, analysoida ja ajatellakin. Mutta mitä suomalainen tekee? 

Kun hevonen ensimmäisen kerran heilauttaa päätään treenissä, juoksee hän talliin kaivamaan kaapista psyllium-kuurin tai soittaa satulansovittajalle. Kun ensimmäisen kerran treenissä tulee selvempi hiki jommallekummalle, on kyse stressistä tai vilustumisesta ja treeniä kevennetään.

Kun suomalainen kuulee treenissä, että hevonen ei vastaa apuihin oikein ja että 57% helposta B:stä ei ole hyvä tulos, suomalainen menee toisen valmentajan treeniin hakemaan näitä kumoavaa tietoa. Suomalainen haluaa kuulla, että tekee ihan kohta piaffea, vaikka siirtyminen käynnistä raviin tulee viiden sekunnin viiveellä. Suomalainen haluaa myös kuulla, että se tapahtuu ihan kohta. Ehkä jo huomenna. Ja ilman harjoittelua. Ja todennäköisesti myös sillä omalla viisitoistavuotiaalla risteytysruunalla, joka ravasi tahdissa viimeksi helmikuussa.

Ja sitten kun koko kisakausi meni ohi hevosen mysteeristen virusoireiden vuoksi, suomalainen mielellään moittii kilpailusysteemiä. Ei ollut taaskaan riittävästi kisoja, ainakaan lähellä. Kuinka täällä nyt mihinkään kehittyisi? Eikä missään olisi kuitenkaan yhtään kelvollista pohjaa, missä sitä helppoa B:tä voisi turvallisesti hinkata. Ja jos voisi, on tuomari vähintäänkin puusilimä. Ja sitten ihan viimeisenä korttina on haukkua tallinomistaja, joka on syntipukki kaikkeen, mihin ratsukko ei ole urallaan yltänyt. Välittämättä siitä, että suomalainen käytti vuodessa enemmän rahaa uusiin loimiin ja lisärehuihin kuin valmentautumiseen.

No joo, kärjistystä kaikki tyyni, mutta ei niin, etteikö takana olisi jotain ajatustakin. Ja jos ei ajatusta, jonkinlaista vuosien varrella kertynyttä tilasto-otantaa.

Missä se ero saksalaiseen kulttuuriin sitten on? Täällä sanotaan suoraan. Täällä myös ymmärretään, että jos on hyvä, pärjää kisoissa ja etenee. Joskus täällä uskotaan siihen vähän liikaakin, mutta mihin tällainen ajattelu johtaa, on enempään työntekoon. Ne, jotka ratsastavat tosissaan tekevät kovasti töitä asian eteen: ratsastavat ja harjoittelevat. Mikä vapaapäivä? Mikä palauttelu? En väitä, että ilmiö olisi pelkästään hyvä, mutta se myös jollain todennäköisyydellä tuottaa uusia, kykeneviä ja pärjääviä ratsastajia. Vaikka heidän hevosensa söisivät heinää vain kahdesti päivässä (apua!) ja asuisivat tallilla, jossa ei ole minkäänlaista tarhausmahdollisuutta.

Kuten jo alkuun toivottavasti annoin ymmärtää – suomalaisessa hevoskulttuurissa on hurjan monta hienoa puolta. Erityisesti se, kuinka suomalainen keskiverto hevosihminen on hevosen puolella. Siitä ei pidä luopuman, sillä hevosen voi kouluttaa ihan hyvin sitä vastaan kääntymättäkin. Mutta jossain kohtaa soisi suomalaisen tekevän muutakin kuin analysoivan ja selittävän. Ehkä edes kerran vuodessa, vaikka joulun jälkeen.

JK. Selvyyden vuoksi: Meillä ruokitaan hevoset vähintään kolmesti päivässä. Ne syövät heinän lisäksi lusernia ja vain vähän väkirehua. Ne pyritään ottamaan karsinasta ulos kaksi kertaa päivässä ja niille annetaan riittävästi palautumismahdollisuuksia. Ja tehdään kaikki, että ne voisivat voida hyvin. Ja niitä koulutetaan niiden ehdoilla. Mutta tavoitteellisesti ja edistyen. Ja niin, että tulee hiki. Ja kyllä, kaikki tämä on onnistunut tähän saakka ihan hyvin, liiallisia kompromisseja tekemättä.

Taidonoppiminen: Lähdekritiikki ja tosin totuus

Ratsastus on nykyään voimakkaasti naisvaltainen laji. Mikä on naisille tyypillistä käytöstä? Puhua ja analysoida.

Lienen jo jossain aiemmassa kirjoituksessani pohdiskellut analysoinnin puolia. Tietty pohdiskelu on aina tarpeen, mutta hevosenselässä on syytä keskittyä enimmäkseen toimintaan ja tuloksien pikaiseen peilaamiseen. Se siitä näin lyhykäisyydessään.
Kun sitten on laskeuduttu ratsailta, on aika syvempään analyysiin. Etenkin pidemmän aikavälin tilastojen valossa. Jossain hetkessä käy sitten väistämättäkin niin, että analysointi herättää kysymyksiä, joihin ei löydy välittömästi vastauksia. Ennen internet-aikakautta juteltiin kokeneemmille hevosihmisille tallilla, soitettiin valmentajalle ja luettiin sekä vanhat kirjat kotona että käytiin kirjastossa kaivamassa uusia. Mitä tehdään tänään? Avataan google ja kipaistaan ht.nettiin. Lähin datayhteys löytyy tavan harrastajan tallitakin taskusta.

Opettajat tämän päivän kouluissa eri koulutusasteissa puhuvat lähdekritiikistä. Pitää osoittaa tervettä epäluuloa tietolähteen todenperäisyyttä kohtaan. Käyttää suomeksi sanottuna järkeä siinä, miten erilaisia tietolähteitä arvottaa ja mistä tietoa kaivaa. Kaikki mikä internettiin on ladattu ei ole totta. Pahimmillaan kritiikitön suhtautumistapa johtaa hevosen hyvinvoinnin heikentymiseen, kun hevosen hoitoa tai treeniä muutetaan väärien, ammattitaidottomien ohjeiden mukaisesti.

Toisinaan netinkäyttö voi aiheuttaa kiusallisia tilanteita. Todistin tällaisen viime keväänä. Tallillamme oli hevonen, jolla oli ollut pidempään hengitystieoireita. Näitä sitten lähdettiin tutkimaan ja limanäytteestä selvisi, että hevosella oli eräänlaisia streptokokkibakteereja kiusanaan. Eläinlääkäri määräsi täsmälääkityksen ja totesi, että hevonen tullee kuntoon viikossa. Tilanne oli hallinnassa, kunnes hevosen omistaja meni nettiin ja pisti googleen sanat "streptokokki" ja "hevonen". Hakutuloksiin ilmestyi yksi sana heti päällimmäisenä, se oli "pääntauti".
Ei olisi ollut ongelmaa tässäkään, mutta hevosenomistaja oli suhteellisen tuore ja kokematon omassa lajissaan eikä tiennyt mitä pääntauti tarkoittaa: mikä sen taudinkuva on ja miten siihen yleisesti suhtaudutaan. Eikä välittänyt tilanteessa ilmeisesti opiskellakaan. Kun häneltä sitten kysyttiin, mikä hevosella oli, hän vastasi kirkkain silmin, että pääntautihan sillä. Suhteellisen harmittomasta, toisen streptokokin aiheuttamasta hengitystieoirehdinnasta tuli päivän sisällä koko Münchenin miljoonakaupunkialueen laajuinen mayday-hätätila. Tässäkin internet auttoi asiaa - facebook toitotti, että tallillamme oli pääntautia, ja ihmiset ajautuivat paniikkiin ja vaativat karanteenia.
Sain silloin onneksi pikaisesti tutkineen eläinlääkärin kiinni, joka kielsi koskaan käyttäneensä tätä sanaa eikä voinut käsittää, mistä moinen huhu oli lähtenyt liikkeelle. Muutama päivä meni, että saimme pahimmat "tulipalot" sammutettua ja väärät huhut kumottua. Asiasta aiheutui kuitenkin haittaa sekä kaikille tallilla hevosiaan pitäville että tallinomistajalle.

Internetissä on paljon tietoa, mutta yleistä totuutta sieltä on turha etsiä. Nuoret ihmiset, jotka ovat omaksuneet sosiaalisen median blogeineen omaksi maailmakseen, tuntuvat usein kuitenkin pitävän tätä ympäristöä vähintään "toisena todellisuutena". Lähdekritiikin puute näkyy siinä, kuinka toisten kirjoituksia ja sitä, millaisena he esiintyvät näissä foorumeissa, pidetään totena. Tällainen saattaa helposti saattaa ajatukset väärille urille. Jokainen kun haluaa esiintyä sellaisena kuin haluaisi olla. Elämä voi olla yhtä blin-blingiä ja Kingslandiä, vaikka todellisuus olisikin toista.

Vertaistuki on tärkeä osa yhteisöllisyyttä ja ihmisyyttä. Siksi kai näitä sosiaalisen median areenoita ihmiset käyttävätkin. Yhtälailla kuin kahvittelu naapurin kanssa voi käydä terapiasta, voi se myös aiheuttaa kateutta ja ikäviä tuntemuksia omasta riittämättömyydestä. Ei naapuri aina esiinny toiselle ihmiselle todellisessa valossa - sano että avioliitto on kuraa ja palkka huono ja luottokortit tapissa. Mieluummin sitä esittää toiselle ihmiselle onnellista menestyjää, ihan vain suojellakseen itseään. Sama ilmiö toistuu somessa, jossa ihmiset ovat keskimääräistä upeampia ja urheampia. Postauksiin laitetaan kuvia ruusukkeista ja uusista varusteista, taka-alalle jäävät kuraiset kumpparit ja hevosen repimä talliloimi. Eikä kukaan tahdo kirjoittaa avoimesti, että ratsasti huonosti. Miksi haluaisi?

Tällaiset seikat saattavat johtaa myös vääristyneisiin käsityksiin hevosalasta. Sikäli kun olen oikein käsittänyt, hevosalan oppilaitoksissa keskeyttämisprosentti on nousussa. En ole tuoretta tilastoa tästä nähnyt, joten nyt sopii harjoittaa lähdekritiikkiä - tämä heitto perustuu omaan tuntumaan ja kuultuun, puhuttuun tietoon. Mikäli tendenssi todella on tällainen, se kertoo ainakin yhdestä ilmiöstä: odotukset opiskelulle, sen sisällölle ja alalle ovat olleet epärealistiset. Miksi muuten ihmiset lopettaisivat kesken? Jos he tietävät, mitä ala ja alalla opiskelu on käytännössä, he tuskin jättävät suhteellisen lyhyttä koulutusta kesken.

Yksi totuus on: hevosala on rankka. Olen onnellinen siitä, että jo nuorena tyttönä näin joidenkin kotimaan huippuammattilaisten työskentelyä ja sain muodostaa käsityksen siitä, millaista on olla hevosalan ammattilainen. Se "nyrkkipajameininki" oli ja on kaukana siitä julkisuuskuvasta, joka luksuslajin ympärille on vuosien varrella rakentunut. Totuus on kuitenkin, että suurin osa hevosalanammattilaisista työskentelee yhä mudan, irronneiden kenkien sekä mustelmien ja paleltumien täplittämien reisien maailmassa. Siellä, missä todellisuutta ei tarvitse etsiä, se tuntuu luissa ja ytimissä.

Muotoseikat

Muoto, peräänanto, kuolaintuntuma, kontakti...

Näillä sanoilla kuvataan ilmiötä, jota opetustyössäni nimitän termillä "hevosen työskentelyasento". Eikä mikä tahansa työskentelyasento vaan se oikeaoppinen. Mitä tällä tarkoitetaan?

Hevosen keho ei varsinaisesti ole luotu ratsastusta varten. Vuosituhansien jalostus on toki vaikuttanut rakenteen soveltuvuuteen, mutta yhä hevosella on tietynlaisia vaikeuksia ratsun tehtävistä suoriutuakseen. Hevonen itsessään on etupainoinen eläin. Se kannattelee yksilöstä riippuen n. 60-70 % painostaan etujaloillaan. Tämä johtaa kehon epätasaiseen kuormittumiseen ja tasapainottomuuden kautta hevosen heikompaan hallittavuuteen. Jotta hevonen voisi työskennellä terveesti, sen tulee siirtää painopistettään taaemmas kehossaan eli niiata takajalkojensa päälle. Tämä tasapainottuminen tuottaa sitten sivutuotteena aina hevosen parempaa ohjattavuutta. Tässä ovat syyt työskentelyasennolle, jota peräänannoksi kutsutaan.

Mitä hevosen kehossa tapahtuu? Hevonen koukistaa enemmän takajalkojaan siten että jalkojen nivelet painuvat alas, sen ylälinjan ligamentit "kiristyvät" ja nostavat sidekudosten ja lihasten tuella hevosen runkoa ylöspäin. Hevonen kannattelee kaulantyveään korkeammalla. Ensimmäiseksi harjaantumaton silmä huomaa yleensä sen viimeisen seurauksen: hevosen kaula kaartuu ja sen nenäpii lähestyy luotiviivaa. Työskentelyasento mahdollistaa sekä painon tasaisemman jakautumisen hevosen jalkojen kesken että sen  kehonhallinnan.

Miksi tämä on tärkeää? Ei ainoastaan yllä mainituista syistä vaan myös koska ratsastajan paino aiheuttaa painetta hevosen selkärankaan. Vaikka tämä rakenne on hevosella luontaisesti hyvin jäykkä, väärässä asennossa ja / tai epäsopivin varustein tehty työ voi muuttaa hevosen selkärangan asentoa. Ns. oirehtiva "kissing spine" (ratsastavat eli toisiaan hankaavat selkärangan nikamat) on joidenkin eläinlääkäreiden mukaan yksistään väärällä treenillä hankittu vaiva. Lisäksi hyvin suuri osa, elleivät jopa kaikki, ratsastukselliset ongelmat tulevat hevosen väärästä vartalonkäytöstä.

Olen vuosien varrella huomaamattani erikoistunut hevosten erilaisten fyysisten vaivojen kuntoutukseen. Oppiin on tullut hevosia, joilta on kadonnut yksi tai useampi askellaji, surkastunut tai loukkaantunut yksi tai useampi lihas tai lihasryhmä, hävinnyt ratsastettavuus... Näiden hevosten kanssa työskentely on ollut mielenkiintoista ja saanut huomaamaan, kuinka paljon oikealla työskentelyasennolla on merkitystä hevosen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Minulla on viime aikoina ollut työn alla useampi uusi hevonen. Omia ja muiden. Yksi yhteenveto on helppo tehdä: on huomattavasti helpompi ohjata kouluttamaton hevonen käyttämään kehoaan oikein kuin opettaa tämä taito hevoselle, joka on jostain syystä oppinut vääriä liikeratoja. Miksi näin on? Peräänanto on hevoselle suhteellisen luontainen tila. Hevonen, jolla on yhtään ratsastukseen soveltuva, terve rakenne, hakeutuu peräänantoon aina, kun sen painopiste on likimain sen kehon keskellä ja se tekee riittävää lihastyötä kehollaan riittävän rennossa mielentilassa. Tämä on totuus. Hevosia ei tarvitse "ratsastaa peräänantoon" vaan tasapainoon, joka itsessään tuottaa halutun työskentelyasennon. Tämä on prosessina huomattavasti vaikeampaa, kun hevonen on oppinut toimimaan toisin.

Entiset ravurit ovat mm. ryhmä, joilla haasteita on ihan eri tavalla. Aisojen välissä suorin vartaloin toimiva, sekillä "väärinpäin" tuettu vartalonasento on lähes päinvastainen sille, mihin kouluratsastuksessa pyritään. Hevonen menettää ihan ensimmäiseksi lapojen "rotaation" eli sen, että se työntäisi ulkolapansa eteenpäin kääntyessään. Tämä jo itsessään johtaa suurimpiin tasapainovaikeuksiin ja ns. kaatumiseen ratsastaja selässä. Toinen on luonnollisesti verrattaen ylhäälle viritetty päänasento, josta hevosen pitää oppia pois. Hevosen täytyy oppia pidentämään ylälinjaansa ja nostamaan ja tasapainottamaan kehoaan ylälinjan lihastyöllä kaulan mekaanisen ylösnoston sijaan.

Kaikenlaisia virheellisiä liikeratoja löytyy myös "puhtailta" ratsuilta. Gramaanien (englanniksi "veto-ohjat") liiallisen ja vääränlaisen käytön jäljiltä olen korjannut useita hevosia. Näillä ongelmana on ollut laaja kirjo vaivoja: surkastuneet selkälihakset, kaulan lihasten epätasapaino, lapojen rotaation häviäminen... Erilaiset kiputilat aiheuttavat samanlaista jälkeä. Ratsastettavuusongelmia tulee myös ihan ilman näkyvää syytä, vain ajattelemattomasti toteutetun peruskoulutuksen jäljiltä. Viime aikoina olen korjannut hevosta, jolta puuttuivat jarrut, koska se pidätteen tuntiessaan valui lavoilleen. Tätä ei ulospäin ollut helppo nähdä, koska hevonen on rakenteeltaan ryhdikäs. Vasta runsaat toistot satulasta käsin avasivat verhot todellisen ongelman edestä, sillä hevosella oli runsas repertuaari selviytymiskeinoja ja kikkoja, joilla se kompensoi tilaansa. Kun nämä yksi toisensa jälkeen oli käyty läpi, jäi jäljelle se varsinainen ongelma, jonka korjaaminen on muuttanut koko hevosen ratsastettavuuden. Aina oikea vastaus ei ole kristallinkirkas kokeneellekaan hevosenkorjaajalle.

Jokaisen hevostaan kouluttavan ratsastajan tulisi tuntea hevosen biomekaniikkaa edes auttavasti. Ja jokaisen itseään opettajaksi tai valmentajaksi tituleeraavan ihmisen tulisi opiskella aihetta aktiivisesti. Mitä enemmän tällaista fysiologista tuntemusta alalla on, sitä paremmin hevoset voivat. Tästä olen varma.

PS. Jos "peräänantoon ratsastaminen" kuitenkin kiinnostaa aiheena (kuten netin keskustelupalstat antavat usein ymmärtää), keväällä julkaistu Perusratsastus -kirjan uusittu painos antaa aiheeseen työkalut.