Suomi – ratsastuksen melankolinen peräkylä?

Provosoinpa heti alkuun otsikolla. En ihan älyttömän herkästi ryhdy yleistämään, mutta nyt on sopiva mielentila pienelle henkiselle tuuletukselle.

Olen asunut Saksassa nyt putkeen kaksi vuotta. Tätä aiemmin olen asunut täällä lyhyemmin ja toisen lyhyen jakson Iso-Britanniassa. Laskin tuossa taannoin, että olen ratsastanut kahdeksassa eri maassa, joko yksittäisiä kertoja tai jonkin jakson putkeen. En sano, että se antaa pohjaa arvostelulle, mutta jonkinlaiselle analysoinnille.

Suomi on hyvä hevosmaa. Se tiedetään täälläkin – siellä missä minkäänlaista yleissivistystä on havaittavissa. Talliin tupsahti toiselle asiakkaalle uusi kengittäjä muutama viikko sitten. Sen lisäksi, että hän osasi suomeksi sekä tervehtiä, laskea kahteen, sanoa ”seppä” että tunnustaa tunteensa (”minä rakastan sinua”), hän tuntui arvostavan suomalaista hevososaamista hyvin korkealle. Kehui ravikuskeja, suomalaisten hevosammattilaisten työmoraalia ja sanoi että suomalaiset ovat aitoja hevosihmisiä. Hän on pitkälti oikeassa.

Suomessa on monta hyvää puolta. Suhteellisen nuoren hevoskulttuurin sekä yleisen suhtautumistavan vuoksi suomalaiset ovat avoimia uudelle. Meillä sekä tehdään että luetaan tutkimuksia koskien hevosten ruokintaa, hoitoa, fysiologiaa... lista on pitkä. Suomessa kuullaan mielellään, mitä muualla ollaan mieltä asioista. On melkein jopa ulkomaisten valmentajien luvattu maa, sillä suomalainen kuuntelee huolella ja uskoo myös herkästi, jos puhujalla on eksoottiselta kalskahtava tai otsikoissa vilahtava sukunimi.

Ratsastuksen näkökulmasta meillä on vielä yksi ylivertainen yksityiskohta: Kyra ja kyralainen ratsastuskulttuuri. Mitä se tarkoittaa? Logiikkaa ja hevosystävällistä, yleispätevää hevosenkoulutusmetodia, joka pohjaa tutkittuihin eläintenkoulutusteorioihin. Kyralainen koulukunta on myös tuottanut koko joukon ihmisiä, jotka ovat päteviä kouluttamaan hevosia ihan kovimmalle tasolle saakka – tästä on lehtihaastatteluissa maininnut mm. nykyinen kouluratsastuksen maajoukkuevalmentaja Faurie.

Keskiverto suomalainen harrasteratsastaja ratsastaa kansainvälisessä vertailussa hyvin, silloin kun sillä tarkoitetaan suhteeellisen tasapainoista ja johdonmukaista istuntaa ja loogista hevoseenvaikuttamista.

Mitä Suomessa ei ole? Ihan älyttömän suurta määrää hevosia, varsinkaan siellä huipputasolla. Mutta eipä meillä ole niin paljon ihmisiäkään kuin esimerkiksi Saksassa. Ja miinuspuolelle laskettakoon myös kilpailuiden vähäinen määrä ja kalleus. Sekä pitkä talvi. Nämä ovat kuitenkin vain suhteellisia asioita.

Vedänpä tässä välissä faktat yhteen: Suomessa on kaikki mahdollisuudet kehittyä hyväksi ratsastajaksi. Suomessa osataan. Suomessa on ihan hyviä hevosiakin. Suomessa on halleja ja kelvollisia treenausolosuhteita tarjolla ihan ympäri maata. Suomessa voitaisiin järjestää enemmän kilpailujakin, vaikka vain kilpailuharjoitustasolla. Suomessa on mahdollisuudet vaikka mihin!

Ja missä sitten mättää? Suomi on melankolian ja päämäärättömän laiskottelun tyyssija. Suomalainen luonteenlaatu on helposti itsesääliin käpertyvä. Miksi? Koska se on helppoa. Huomattavasti helpompaa kuin kuulla kuinka asiat oikeasti ovat. Huomattavasti helpompaa kuin tehdä asioille jotain. 

Suomalainen haluaa olla hyvä, hevoselle ainakin ja mielellään parempi ratsastajana kuin naapuriboksin pullaponin omistaja. Suomalainen sanoo olevansa motivoitunut ja hehkuttaa kuinka on sitoutunut ja valmis panostamaan. Suomalainen saattaa lukea, analysoida ja ajatellakin. Mutta mitä suomalainen tekee? 

Kun hevonen ensimmäisen kerran heilauttaa päätään treenissä, juoksee hän talliin kaivamaan kaapista psyllium-kuurin tai soittaa satulansovittajalle. Kun ensimmäisen kerran treenissä tulee selvempi hiki jommallekummalle, on kyse stressistä tai vilustumisesta ja treeniä kevennetään.

Kun suomalainen kuulee treenissä, että hevonen ei vastaa apuihin oikein ja että 57% helposta B:stä ei ole hyvä tulos, suomalainen menee toisen valmentajan treeniin hakemaan näitä kumoavaa tietoa. Suomalainen haluaa kuulla, että tekee ihan kohta piaffea, vaikka siirtyminen käynnistä raviin tulee viiden sekunnin viiveellä. Suomalainen haluaa myös kuulla, että se tapahtuu ihan kohta. Ehkä jo huomenna. Ja ilman harjoittelua. Ja todennäköisesti myös sillä omalla viisitoistavuotiaalla risteytysruunalla, joka ravasi tahdissa viimeksi helmikuussa.

Ja sitten kun koko kisakausi meni ohi hevosen mysteeristen virusoireiden vuoksi, suomalainen mielellään moittii kilpailusysteemiä. Ei ollut taaskaan riittävästi kisoja, ainakaan lähellä. Kuinka täällä nyt mihinkään kehittyisi? Eikä missään olisi kuitenkaan yhtään kelvollista pohjaa, missä sitä helppoa B:tä voisi turvallisesti hinkata. Ja jos voisi, on tuomari vähintäänkin puusilimä. Ja sitten ihan viimeisenä korttina on haukkua tallinomistaja, joka on syntipukki kaikkeen, mihin ratsukko ei ole urallaan yltänyt. Välittämättä siitä, että suomalainen käytti vuodessa enemmän rahaa uusiin loimiin ja lisärehuihin kuin valmentautumiseen.

No joo, kärjistystä kaikki tyyni, mutta ei niin, etteikö takana olisi jotain ajatustakin. Ja jos ei ajatusta, jonkinlaista vuosien varrella kertynyttä tilasto-otantaa.

Missä se ero saksalaiseen kulttuuriin sitten on? Täällä sanotaan suoraan. Täällä myös ymmärretään, että jos on hyvä, pärjää kisoissa ja etenee. Joskus täällä uskotaan siihen vähän liikaakin, mutta mihin tällainen ajattelu johtaa, on enempään työntekoon. Ne, jotka ratsastavat tosissaan tekevät kovasti töitä asian eteen: ratsastavat ja harjoittelevat. Mikä vapaapäivä? Mikä palauttelu? En väitä, että ilmiö olisi pelkästään hyvä, mutta se myös jollain todennäköisyydellä tuottaa uusia, kykeneviä ja pärjääviä ratsastajia. Vaikka heidän hevosensa söisivät heinää vain kahdesti päivässä (apua!) ja asuisivat tallilla, jossa ei ole minkäänlaista tarhausmahdollisuutta.

Kuten jo alkuun toivottavasti annoin ymmärtää – suomalaisessa hevoskulttuurissa on hurjan monta hienoa puolta. Erityisesti se, kuinka suomalainen keskiverto hevosihminen on hevosen puolella. Siitä ei pidä luopuman, sillä hevosen voi kouluttaa ihan hyvin sitä vastaan kääntymättäkin. Mutta jossain kohtaa soisi suomalaisen tekevän muutakin kuin analysoivan ja selittävän. Ehkä edes kerran vuodessa, vaikka joulun jälkeen.

JK. Selvyyden vuoksi: Meillä ruokitaan hevoset vähintään kolmesti päivässä. Ne syövät heinän lisäksi lusernia ja vain vähän väkirehua. Ne pyritään ottamaan karsinasta ulos kaksi kertaa päivässä ja niille annetaan riittävästi palautumismahdollisuuksia. Ja tehdään kaikki, että ne voisivat voida hyvin. Ja niitä koulutetaan niiden ehdoilla. Mutta tavoitteellisesti ja edistyen. Ja niin, että tulee hiki. Ja kyllä, kaikki tämä on onnistunut tähän saakka ihan hyvin, liiallisia kompromisseja tekemättä.