Kouluratsastuksen tulevaisuus

Viime vuodet ratsastus eri lajeineen on ollut julkisen tarkastelun alla. Venettä ovat keikuttaneet niin doping-käryt, erilaiset hevosenpitoon liittyvät julkisuuteen tuodut epäkohdat (todelliset tai vähemmän todelliset, vrt. saksalaisittain "case Totilas" tai suomalainen mediakohu ennen syksyistä kansainvälistä kilpailutapahtumaa) kuin erilaiset ratsastustekniikkoihin ja -tyyleihin kohdistuva julkinen kritiikki. Mitä tulee kuviin ja videoihin rullatuista hevosen niskoista, sinisistä hevosenkielistä tai liiallisesta piiskankäytöstä, osa tästä keskustelusta lienee paikallaan, julkisestikin. Osa taas menee enemmän osastoihin "keltainen lehdistö", tiettyjen ryhmittymien omat agendat sekä kansainvälinen politiikka ja julkisuuspeli.

Eeva-Liisa Penttilä, suomalainen hevoskasvattaja, ennusti taannoin lehtiartikkelissa, että nykyisellään tuntemaamme hevosurheilua ei välttämättä ole enää olemassa sadan vuoden kuluttua. Julkinen paine eläinten reilumpaa ja lajityypillisempää kohtelua kohtaan on koko ajan kasvava. Suurin osa tästä aatteellisesta liikehdinnästä tuottaa hyvää kehitystä. Tällaisen tieteellisesti hyväksyttävän koulukunnan sanomaa julistaa neurologi ja hevostutkija Andrew McLean. Hänen ja tutkijakollegoidensa tuottamat tutkimukset ovat tervetullut lisä lajiin, joka on pitkään pohjannut vain perinteeseen ja "minusta-tuntuu"-tyyppisiin havaintoihin. Suomi nuorena hevosmaana on otollinen kasvualusta tällaisille ilmiöille - siellä otetaan tieto avosylin vastaan ja sen lisäksi omaa tutkimusta hevosen hyvinvointiin liittyvistä seikoista tehdään koko ajan (pihatto-, ruokinta-, tarhaus-, ynnä muut tutkimukset, joita mm. MTT on tuottanut). Suomalainen myös keskimäärin sopeutuu näihin "uusiin tuuliin" helposti. Suurissa hevosmaissa, joissa kulttuuri on vanhempaa ja vahvempaa, tällainen muutosprosessi käy hitaammin eikä välttämättä tavoita suuria massoja. Pienessä ja nuoressa hevosmaassa voidaan siis olla monesta asiasta iloisia!

Minkälainen sitten olisi Hevosystävällinen Kouluratsastuskilpailu? Sitähän kilpailujen pitäisi toki nytkin olla, mutta millaisilla muutoksilla voitaisiin taata hevosystäviemme täydellinen kohtelu kilpakumppaneina? Stewardi joka kulmalle kilpailualueella ja ahkeraa keltaisen kortin vilauttelua? Vähintään kilpa-areenalla hevoseen tulisi virittää anturit mittaamaan painetta, joka aiheutuu tuntuman pitämisestä ja ohjasotteista hevosen suuhun. Nämä lukemat vaikuttaisivat luonnollisesti lopputulokseen, kevyen ja joustavan tuntuman tuoden lisäpisteitä ja kovan ja painestetun tuntuman vähentäessä loppupisteitä. Lisäksi hevosen sykettä mitattaisiin koko suorituksen ajan ja sen pitäisi pysyä tiettyjen raja-arvojen sisällä. Ehkä hevosen verestä mitattaisiin myös kortisolipitoisuudet kilpailualueella sellaisella hetkellä, jolloin ne kuvastaisivat parhaiten hevosen stressitilaa suoritushetkellä. Turpahihnan tiukkuus tarkistettaisiin mittarilla. Kuolaimet ehkä kiellettäisiin ja siirryttäisiin käyttämään kuolaimettomia suitsia. Lopulta kilpailut saattaisivat muuttua kilpailuiksi hevosen käsittelystä ja hevosen oikea-aikaisesta ja -laatuisesta kouluttamisesta ja palkkaamisesta. Ehkä sekään ei riittäisi ja jollain ajanhetkellä hevosia pidettäisiin vain laitumilla, puolivilleinä.
Henkilökohtaisesti en usko tämän skenaarion toteutumiseen kovin lyhyellä aikavälillä. Julkisen paineen alla on niin moni muukin tärkeä asia kehityksen silti jauhaessa paikallaan. Mutta ehkä tästä mielikuvitusleikistä pitäisi jokaisen ottaa korvan taakse muutama ajatus: mitä jos kilpailuissa mitattaisiinkin mainittuja seikkoja? Miten tulokseni sitten kävisi? Pärjäisinkö sittenkään?
Ehkäpä myös jos jokainen pyrkisi ratsastamaan tällaisilla periaatteilla: selvillä merkeillä, mahdollisuuksien mukaan yhdellä avulla kerrallaan eikä koskaan ristiriitaisilla avuilla, kevyellä perustuntumalla ja joustavalla kontaktilla hevosen suuhun hevosen säilyttäessä terve työasento, ei suuria muutospaineita tulisi koskaan eteen.

Kansainvälisellä kilparintamalla elämme mielenkiintoista kesää. Edessä ovat Herningin EM-kilpailut elokuussa. Jos Olympialaisissa "harmonia voitti" hollantilaisen näyttävyyden Charlotte Dujardiniin henkilöityneenä, on tänä vuonna ratsukkorintama kultamitalia kohti paljon leveämpi. Joku on arvellut Valegron parhaiden päivien olevan takanapäin - ilkeät kielet lisäksi epäilevät, onko se harvoilla starteillaan ja monen kuukauden mittaisilla kilpailutauoilla iskussa itse H-hetkellä. Carl Hester on kilpailuttanut pitkin kautta "uutta ykköshevosta" Dances With Wolves, Uthopian odotellessa ostajaa. Englantilainen elegantimpi tyyli on kuitenkin saanut pisteitä hevosesta riippumatta, joka on indikoinut kehityssuunnan olevan sama kuin viime kaudella - "harmonia voittaa." Tähän on vastannut erinomaisin tuloksin myös Saksan Helen Langehanenberg oriilla Damon Hill, maailman cupin finaalin voittajaratsukko, joka huokuu keveyttä ja harmoniaa ja elastisuutta. Damon Hill ja Valegro eivät ole tainneet kohdata sitten Lontoon?
Hollannin leirissä kuitenkin tuulee - Edward Gal on luotsannut Undercover-ratsuaan joka kisassa kovempiin tuloksiin. Kellontarkka työskentely on paikoin yhä turhan jännittynyttä, välillä turhan paljon ylös- ja turhan vähän eteenpäinvievää ja edelleen turhan lyhyellä niskalla. Jos Gal saa ratkottua nämä pienehköt yksityiskohdat kauden päätavoitteeseen mennessä, lienee pakka vielä enemmän sekaisin kuin tässä uskaltaa arvella. Keveyttä Galin ratsastuksesta kuitenkin löytyy uskomattoman eleettömyyden muodossa vaikka millä mitalla. Ja jotta jännitys ei jäisi tähän, löytyy Ruotsin leiristä vielä pari lennokkaita etujalkoja, jotka kuuluvat Don Auriellolle. Jos ratsastajansa Tinne Vilhelmson Silfven saisi vielä ratsun takajalkoihin yhden pykälän enemmän aktiivisuutta, tämäkin elegantisti esiintyvä ratsukko voisi yltää palkintokorokkeelle.
Jos kouluratsastuksesta tuli jo viime kaudella yllättäen jännittävä laji, se on sitä varmasti tämän vuoden arvokisojen aikaan. Näin tasaista ja laajamittaista kattausta en muista nähneeni koskaan. Kun suoriutuvia ratsukoita on paljon, alkaa tuomaritoiminnallakin olla lajia ohjaavaa merkitystä. Voidaan tehdä "lontoot" ja päättää, mihin suuntaan pisteiden valossa tätä lajia halutaan viedä. Nostan lipun salkoon ja tuuletan tälle kehitykselle - tästä voi seurata vain hyvää!

Systemaattisuus

Minulla on kaksi varsaa: 2-vuotias suomenhevosori ja vuotikas hannoverori. Näistä suomenhevonen on tyypillinen rotunsa edustaja, joka mieluusti "pitää oman päänsä päällään". Toisin sanoen jos se tahtoo olla omaa mieltään asioista, se kuskaa taluttaessa tai tulee aidasta läpi. Se tosin on ollut koko ikänsä ammattimaisissa käsissä, joten on pääsääntöisesti hyvin kohtelias hevonen, vaikka onkin jo ymmärtänyt tykkäävänsä tytöistä ja olevansa aika jätkä. Hannoverori puolestaan reagoi epämiellyttäviin asioihin huitomalla etujaloillaan ja hyppäämällä pystyyn. Se on myös ollut suhteellisen kärkäs puremaan.

Noin kolme viikkoa sitten alkoi tallilta kuulua huomautuksia, että nuorempi ori hyppi tallityöntekijän päälle. Tilanne kulminoitui sitten sellaiseksi, että koimme yhteistuumin paremmaksi, että itse kuljetan varsani tarhaan ja takaisin.
Ensimmäisinä päivinä huomasin varsan olevan kovin hämmentynyt ja epätietoinen siitä, missä ja kuinka sen tuli kulkea, vaikka tätä oltiin harjoiteltu jo pitkin kevättä. Huomasin, että tallityöntekijä kuljetti kaikkia hevosia selän takanaan - myös oreja. Tätä en monestakaan syystä suosittele. Joka tapauksessa varsalle se oli ollut hämmentävää, tämä näkyi myös siinä miten se käyttäytyi karsinassa, tarhan portilla ja karsinaan tultaessa.
Nyt kun olen systemaattisesti ohjannut varsan piiskan kosketuksilla kulkemaan vierelläni ja toimimaan kaikissa tilanteissa aina samalla tavalla, se ei ole sille vaikeaa silloinkaan, kun se pelkää jotain. Se on rentoutunut huomattavasti, on levollisempi, vähemmän säikky ja osoittaa vähemmän stressiä. Että asiat hevosen ympärillä tapahtuvat samanlaisena ja odotukset hevosen reaktioita kohtaan pysyvät loogisina toisiinsa nähden ja samanlaatuisina, merkitsee sekä hevosen oppimiselle että hyvinvoinnille "kaikkea".
 
Systemaattisuus ei ole pelkästään oppimisen kannalta merkittävin yksittäinen tekijä. Se on myös monessa mielessä ja merkityksessä menestyksen kulmakivi. Joku viisas valmentaja joskus sanoi: "On melkein sama mikä systeemi sinulla on käytössäsi, kunhan sinulla on se." Tämä tarkoittaa, että suunnitelmallisuus, rutiinit, työskentelyn rytmitys ja ennen kaikkea laatu pitävät mallinsa olosuhteista riippumatta.
Toki hevonen kiistatta oppii parhaiten, kun se kohtaa erityisen loogisen ja reilun kouluttajan. Oppiminen on myös laadultaan kestävää ja tuottaa parhaiten tuloksia. Toisaalta kuitenkin hevonen voi jotenkin vielä sietää sen, että ihminen on johdonmukaisesti epälooginen. Otan esimerkin: Joissain tilanteissa ihminen haluaa, että hevonen seuraa häntä automaattisesti, joissain tilanteissa hän haluaa, että hevonen jää paikalleen. Kumpaakaan tapahtumaa ei edellä tunnistettava signaali vaan hevonen joutuu tulkitsemaan, pitääkö nyt liikkua vai olla paikallaan. Jos tämä epäloogisuus tapahtuu aina johdonmukaisesti samoissa tilanteissa (esim. karsinasta voi lähteä suitset päässä ihmisen perään, mutta ei ilman "päävehkeitä" tai että pesupaikalle pitää jäädä seisomaan, vaikka ihminen poistuu satulahuoneeseen), erityisesti samoissa paikoissa, hevonen voi oppia yhdistämään tiettyjä tekijöitä toisiinsa ja pystyy voimaan tasapainoisesti tilanteessa. Huonoin vaihtoehto hevoselle on ihminen, joka käyttäytyy epäjohdonmukaisesti ja eriävillä taktiikoilla samoissa tilanteissa.

Tällainen tilanne ei tule vastaan pelkästään käsittelyssä vaan myös, kun ihminen valmentautuu useamman eri valmentajan johdolla. Kun kerran kuussa asia ratkotaan yhdellä tavalla, viikottain kerran tai kaksi toisella tavalla ja lopun aikaa vaihtelevasti parilla kolmella eri tavalla, on hevonen usein hämmennyksen vallassa. Etenkin jos oikeat toistot ratkaisutapaa kohti jäävät alhaiseksi. Lopputuloksena on eriasteisia ongelmia tai yksinkertaisesti edistymättömyys. Ratsastajaa voi turhauttaa, sillä hän valmentautuu ahkerasti, mutta se ei välttämättä näy kilpailutuloksissa "millään tavalla". Itse asiassa se näkyy, mutta ei siinä valossa, jossa ratsastaja toivoisi.

Valmentautua pitää jokaisen. Jokainen kehittyvä ja tavoitteellinen ratsukko tarvitsisi vastuu- eli ns. kotivalmentajan, joka valvoo ja ohjaa työskentelyä mahdollisimman monta kertaa viikossa. Tämän lisäksi vaikutteita on toki hyvä ottaa muualta. Miten sitten pitää huolta, että loogisuus ja systemaattisuus säilyvät työskentelyssä? Jotkut valmentajat ovat tyylillisesti lähempänä toisiaan kuin toiset. Vastuuvalmentaja osaa aina neuvoa, miltä muilta valmentajilta vaikutteita kannattaa ottaa kokonaisuuden menemättä sillisalaatiksi.
On myös hyvä havaita, että ratsastajan taitotasolla on iso merkitys valmentautumistaktiikkaan. Kun ratsastaja on vielä perusratsastuksen opetteluvaiheessa, ns. noviisitasolla (he C-A), hänen tulisi ensisijaisesti keskittyä yhden opettajan johdolla opiskelemaan jokin systeemi, jolla työskennellä. Kun ratsastaja tällä perustasollaan pystyy itsenäisesti pitämään tietyn laadullisen tason yllä, hän voi olla valmis soveltamaan muita tekniikoita ja poimimaan niistä itselleen parhaat palat. Tällaisen "seulomistaidon" kehittymiseen menee yleensä vuosia. Jos ratsastaja vieraan valmentajan valmennuksen jälkeen on "hukassa" ja koko ratsastus menee sekavaksi ja menettää punaisen lankansa, on hän ehkä mennyt valmennukseen liian ajoissa. Kun ratsastaja tietää, miten palautua aina omalle perustasolleen takaisin, hän ei koskaan mene turhan sekaisin.

Systemaattisuus ei näy pelkästään siinä, miten hevosta ohjaillaan ja miten siihen vaikutetaan, vaan se näkyy myös hevosen "managementissa". Näitä asioita ovat liikunnan laatu, määrä ja tiheys, ruokinta, kengitys, muut terveydenhuollon seikat... Kun hevosen ympärillä on systeemi, jossa on selkeä logiikka, riittävästi oikeita toistoja johdonmukaisen toimintatavan sisällä, riittävästi liikuntaa ja lepoa suhteessa toisiinsa, sopiva ruokinta ja terveydenhuolto, on tuloksia aina syytä odottaa.