Pikainen ajatus henkisestä näkökulmasta ratsastukseen.
Ratsastus on erittäin vaikea tekniikkalaji, ehkä vaikein kaikista, jossa urheilupartnerilla ei ole lähtökohtaisesti mitään hajua, mitä halutaan tehdä, miksi niin tehdään ja mihin koko hommassa pyritään. Jos ja kun hevonen ei onnistu, on ratsastajan aina katsottava peiliin: "Mitä minä nyt tein väärin? Miksi se ei ymmärrä?"
Suomen kyralaisessa kulttuurissa mielestäni ymmärretään tämä asia melko hyvin. Ainakin puheen tasolla. Kunnes sitten tulee nämä klassiset "miksi tämä hevonen tekee näin?", "mutta kun tämä hevonen..." ja mitä niitä nyt on. Suurin osa minun oppilaistani kysyy ensin nämä kysymykset, kunnes sitten yhdessä käydään läpi, miksi mikäkin asia tapahtuu tai jää tapahtumatta. Hyvää nöyryyttä on se kun katsotaan peiliin. Ymmärretään oma vastuu tekemisen laadusta.
Huonoksi nöyryys muuttuu, kun ratsastaja ei enää ota kunniaa mistään. Kuulinpa tuossa taannoin erään oppilaani suusta: "Aika hyvä siirtyminen." Ansaitusti hän näin sanoi, mutta sen jälkeen hän tokaisi, että ehkä lienee sattumaa tai hevonen on oppinut tehtävän tai mitä lie... Piti siihen oikaisemani, että ei se hevonen yksin ymmärrä sitä hyvää siirtymistä tehdä. Että kyllä siinä on ratsastajan omalla kehollaan pitänyt mahdollistaa hevosen oikea toiminta, antaa se kevyt apu oikealla ajoituksella ja hellittääkin oikea-aikaisesti. Vaikka hevonen "oppisi tehtävän" ja ennakoisi positiivisella tavalla tehtävää, on sekin ratsastajan aikaansaamaa tekemistä. Silloin pitää ottaa ilo irti omasta onnistumisesta: "Hyvä minä!"
Hyvä nöyryys esiintyy rakentavana itsekritiikkinä, pyrkimyksenä parempaan, kovana työntekona, realismina. Huono nöyryys puolestaan siten, että urheilija painaa itseään alas, ei uskalla iloita onnistumisesta, suhtautuu pessimistisesti tulevaisuuteen (pohjois-suomalainen suosikkini: "Ei meistä kenestäkään tule ikinä mitään...") ja mahdollisesti näiden seurauksena passivoituu.
Hyvä nöyryys ei ole kuvien kumartamista, nöyristelyä. Hyvä nöyryys on vakavoitumista tärkeän asian äärellä, vastuunkantoa omista tekemisistään ja urheilukumppanin arvostusta. Nöyräkin urheilija voi sanoa: "Minä haluan tulla hyväksi. Minä olen hyvä." Silloin kun niitä sanoja tukee käytännöntekeminen.
sunnuntai 30. huhtikuuta 2017
keskiviikko 26. huhtikuuta 2017
Ratsastus on ristiretki
Aina sanotaan, kuinka ratsastajana sitä ei ole koskaan valmis. Aina on lisää opittavaa, ja joka päivä oppii jotain lisää, jos nyt ei uutta niin ainakin jo opittu tieto syvenee tehtyjen toistojen myötä. Totta totta.
Mikä erottaa hyvän ratsastajan keskinkertaisesta? Hyvä ratsastaja esittää kaiken aikaa kysymyksiä itselleen. Miksi tämä on näin? Mitä minä haluan muuttaa? Miten minä selitän sen hevoselle? Mitä, miksi, miten? Ja yrittää siten löytää aina vain paremman kulkuväylän kohti tavoitettaan.
Minulla on ollut ratsastajana onnea matkassa. Olin nuoruusvuoteni Heinon Artsin ja oululaisen ratsastuksen vaikutuspiirissä. Asioita tehtiin aina tietyllä logiikalla ja johdonmukaisuudella. Systemaattisesti. Sitten Ypäjän vuosinani sain apua Hagnerin Kirsiltä, joka puolestaan oli ypäjäläisenä saanut paljon erinomaista oppia. Sitten pääsin ihan kaikkein parhaimpaan oppiin, kun kävin työssäoppimassa Englannissa Kyran ja Richardin tallissa puolen vuoden ajan. Kyran jälkeen Suomessa valmentajana on jatkanut Heidi Svanborg-Lodman, Kyran pitkäaikaisia oppilaita hänkin, yhteistyön jatkuttua nyt jo lähes kymmenen vuotta (tokikin pitkällä Saksan tauolla). Johdonmukainen valmentautuminen on antanut pohjan toimia tässä ammatissa.
Se, että ratsastajalla on vahva perustekniikka, mahdollistaa noiden kysymysten esittämisen. Pienet muutokset eivät muuta suuria linjoja tai kajoa johdonmukaisuuteen. Koska oma ratsastukseni nimenomaan painottuu vihreiden hevosten kouluttamiseen sekä ratsastettavuudeltaan ongelmallisten hevosten läpiratsastukseen ja uudelleenkoulutukseen, olen niin tottunut esittämään näitä kysymyksiä, että pidän sitä itsestäänselvyytenä.
Ei pitäisi pitää. Tämän opin taas tuossa muutama viikko sitten valmentaessani. Pistin ratsastajat tekemään harjoitusta, jossa heidän piti tehdä samoja siirtymisiä eri ylävartalon asento säilyttäen, idealla "teen tämän toiston nyt näin, meni se syteen tai saveen". Painotin ratsastajille, että heidän tehtävänsä oli kerätä tilastoa siitä, kuinka hevonen alla toimi, kun ratsastajan painopiste oli kohtisuorassa, edessä tai takana, myös joko vähän vasemmalla tai oikealla. Ja sitten useampien toistojen myötä heidän piti tehdä analyysi, mikä yhdistelmä sopi sille hevoselle parhaiten missäkin tilanteessa.
Yllättäen pääsimme muutamien ratsukoiden kanssa ihan uudelle tasolle. Asia jonka itse teen jokaikinen ratsastuskerta automaattisesti asiaa sen kummemmin ajattelematta, mutta jonka olen myös olettanut jokaisen ratsastajan ymmärtävän, muutti olennaisesti hevosten ja ratsastajien välistä kommunikointia parempaan suuntaan. Ymmärsin, etteivät nämä minun jo ihan kykenevät ratsastajani kysyneet niitä tärkeitä kysymyksiä vaan yrittivät vain toistaa jotain, minkä luulivat oikeaksi ja mikä oli ehkä joskus toiminut.
Ratsastajan ja hevosen välillä on oltava toimiva dialogi. Ratsastaja on tulkki kouluratsastussääntöjen ja hänen ratsunsa välillä. Hevosella ei ole minkäänlaista sisäsyntyistä ideaa, miltä kouluratsastuksen tulisi näyttää. Eikä välttämättä mitään erityistä motivaatiota ryhtyä vastauksia etsimään. Ratsastajan täytyy väsymättä selittää ratsulleen, mitä sen kehollaan seuraavaksi tulisi tehdä. Paljon siitä kommunikoinnista tapahtuu asentojen ja lihasjäntevyyden muutosten kautta - siten, että sitä on harjaantumattoman silmän vaikea ulospäin nähdä. Ratsastajan on myös jatkuvasti peilattava omaa tekemistään hevosen kautta, sillä hevonen on se, joka arvioi ratsastajan vaikuttamisen laadun. Jos hevonen ei tee oikein eli halutulla tavalla, ei ratsastajan vaikutus ole silloin oikea. Sama se, mitä joku opus asiasta sanoo. Hevonen ei sitä opusta ole lukenut. Se elää omassa kehossaan ja omassa kokemusympäristössään. Ja sen niin kuin meidänkin kehomme elää ja muuttuu alati.
Jotta dialogi hevosen ja ratsastajan välillä voisi olla hedelmällinen, ratsastajalla täytyy olla vahva kielitaito ja aakkoset oikeassa järjestyksessä. Ratsastajan selkeys luo hevoselle turvaa ja se uskaltaa kommunikoida ja yrittää keksiä, mitä siltä milloinkin halutaan. Ja koska hevonen on vain hevonen, ratsastaja on se tekijä, joka vie ratsukkoa kohti asetettuja tavoitteita etappi kerrallaan. Siten ratsastus on koko elämän mittainen ristiretki, täynnä kysymyksiä, joihin löytyvät vastaukset ennemmin tai myöhemmin. Mutta vain esittämällä kysymykset itselleen voi ratsastaja päästä taidoissaan eteenpäin.
Mikä erottaa hyvän ratsastajan keskinkertaisesta? Hyvä ratsastaja esittää kaiken aikaa kysymyksiä itselleen. Miksi tämä on näin? Mitä minä haluan muuttaa? Miten minä selitän sen hevoselle? Mitä, miksi, miten? Ja yrittää siten löytää aina vain paremman kulkuväylän kohti tavoitettaan.
Minulla on ollut ratsastajana onnea matkassa. Olin nuoruusvuoteni Heinon Artsin ja oululaisen ratsastuksen vaikutuspiirissä. Asioita tehtiin aina tietyllä logiikalla ja johdonmukaisuudella. Systemaattisesti. Sitten Ypäjän vuosinani sain apua Hagnerin Kirsiltä, joka puolestaan oli ypäjäläisenä saanut paljon erinomaista oppia. Sitten pääsin ihan kaikkein parhaimpaan oppiin, kun kävin työssäoppimassa Englannissa Kyran ja Richardin tallissa puolen vuoden ajan. Kyran jälkeen Suomessa valmentajana on jatkanut Heidi Svanborg-Lodman, Kyran pitkäaikaisia oppilaita hänkin, yhteistyön jatkuttua nyt jo lähes kymmenen vuotta (tokikin pitkällä Saksan tauolla). Johdonmukainen valmentautuminen on antanut pohjan toimia tässä ammatissa.
Se, että ratsastajalla on vahva perustekniikka, mahdollistaa noiden kysymysten esittämisen. Pienet muutokset eivät muuta suuria linjoja tai kajoa johdonmukaisuuteen. Koska oma ratsastukseni nimenomaan painottuu vihreiden hevosten kouluttamiseen sekä ratsastettavuudeltaan ongelmallisten hevosten läpiratsastukseen ja uudelleenkoulutukseen, olen niin tottunut esittämään näitä kysymyksiä, että pidän sitä itsestäänselvyytenä.
Ei pitäisi pitää. Tämän opin taas tuossa muutama viikko sitten valmentaessani. Pistin ratsastajat tekemään harjoitusta, jossa heidän piti tehdä samoja siirtymisiä eri ylävartalon asento säilyttäen, idealla "teen tämän toiston nyt näin, meni se syteen tai saveen". Painotin ratsastajille, että heidän tehtävänsä oli kerätä tilastoa siitä, kuinka hevonen alla toimi, kun ratsastajan painopiste oli kohtisuorassa, edessä tai takana, myös joko vähän vasemmalla tai oikealla. Ja sitten useampien toistojen myötä heidän piti tehdä analyysi, mikä yhdistelmä sopi sille hevoselle parhaiten missäkin tilanteessa.
Yllättäen pääsimme muutamien ratsukoiden kanssa ihan uudelle tasolle. Asia jonka itse teen jokaikinen ratsastuskerta automaattisesti asiaa sen kummemmin ajattelematta, mutta jonka olen myös olettanut jokaisen ratsastajan ymmärtävän, muutti olennaisesti hevosten ja ratsastajien välistä kommunikointia parempaan suuntaan. Ymmärsin, etteivät nämä minun jo ihan kykenevät ratsastajani kysyneet niitä tärkeitä kysymyksiä vaan yrittivät vain toistaa jotain, minkä luulivat oikeaksi ja mikä oli ehkä joskus toiminut.
Ratsastajan ja hevosen välillä on oltava toimiva dialogi. Ratsastaja on tulkki kouluratsastussääntöjen ja hänen ratsunsa välillä. Hevosella ei ole minkäänlaista sisäsyntyistä ideaa, miltä kouluratsastuksen tulisi näyttää. Eikä välttämättä mitään erityistä motivaatiota ryhtyä vastauksia etsimään. Ratsastajan täytyy väsymättä selittää ratsulleen, mitä sen kehollaan seuraavaksi tulisi tehdä. Paljon siitä kommunikoinnista tapahtuu asentojen ja lihasjäntevyyden muutosten kautta - siten, että sitä on harjaantumattoman silmän vaikea ulospäin nähdä. Ratsastajan on myös jatkuvasti peilattava omaa tekemistään hevosen kautta, sillä hevonen on se, joka arvioi ratsastajan vaikuttamisen laadun. Jos hevonen ei tee oikein eli halutulla tavalla, ei ratsastajan vaikutus ole silloin oikea. Sama se, mitä joku opus asiasta sanoo. Hevonen ei sitä opusta ole lukenut. Se elää omassa kehossaan ja omassa kokemusympäristössään. Ja sen niin kuin meidänkin kehomme elää ja muuttuu alati.
Jotta dialogi hevosen ja ratsastajan välillä voisi olla hedelmällinen, ratsastajalla täytyy olla vahva kielitaito ja aakkoset oikeassa järjestyksessä. Ratsastajan selkeys luo hevoselle turvaa ja se uskaltaa kommunikoida ja yrittää keksiä, mitä siltä milloinkin halutaan. Ja koska hevonen on vain hevonen, ratsastaja on se tekijä, joka vie ratsukkoa kohti asetettuja tavoitteita etappi kerrallaan. Siten ratsastus on koko elämän mittainen ristiretki, täynnä kysymyksiä, joihin löytyvät vastaukset ennemmin tai myöhemmin. Mutta vain esittämällä kysymykset itselleen voi ratsastaja päästä taidoissaan eteenpäin.
maanantai 3. huhtikuuta 2017
Ratsastuksen paradoksit
Keveys, elastisuus, eleganssi, lennokkuus... Kaikki tämä kuvaa hyvää ratsastusta, meidän maaliamme lajissa. Jos minä yhden asian saisin muuttaa ratsastuksen maailmassa, se olisi kaikenlainen ääriajattelu. Nämä kuvaavat sanat nimittäin liian usein johtavat ratsastustyyleihin, joissa painottuu vain yksi asia. Ehkä saksalainen luonteenlaatu on helpommin kärjistävä kuin suomalainen, joten siellä tuli nähneeksi vielä useammanlaista menijää: henkihieverissä eteenpäin jahdattuja hevosia, jotka olivat lennokkaita keveyden ja elastisuuden kustannuksella tai vaihtoehtoisesti niska ylhäällä selättömänä nytkiviä hevosia, joiden ns. keveys oli viety äärimmilleen lennokkuuden ja rentouden kustannuksella.
Ratsastus on lajina kädellistä ihmisolentoa haastava. On monta tilannetta, jossa ratsastajan tulee toimia vaistojansa vastaan. Kun hevonen vetää ohjasta, ratsastajan tulisi melkein mieluummin yrittää olla tukematta sitä ohjalla. Tai kun se painautuu pohjetta vasten, vielä kovemmin vastaan painaminen harvoin tuottaa parempaa lopputulosta. Ratsastajan suurin haaste onkin, että saa "pidettyä päänsä" tekemättä fyysisiä kompromisseja omalla kehollaan.
Kuitenkin ehkä suurin paradoksi ratsastuksessa on, että se hyvin tehtynä näyttää elegantilta ja eleettömältä, sitä kuitenkaan fyysisesti olematta. Minun suurin haaveeni on, että joku päivä saisin ratsastaa oppilaitteni edessä varustettuna sähköanturein, jotka mittaisivat jonkinlaiselle näyttötaululle minun kehossani esiintyviä jäntevyystiloja. Lukemat olisivat varmasti yllätys monelle. Jo tietysti siitä johtuen, että yliliikkuvana ihmisenä minun pitää lihaksillani kontrolloida nivelten helposti liian suurta liikkuvuutta. Ei ole ihan pienet voimat kyseessä. Tämä kun vielä pitää tehdä siten, ettei häiritse ja esimerkiksi purista hevosta.
Hyvin usein nimittäin on niin, että se suurin jäntevyys, jonka ratsastaja tarvitsee, on sitä varten, ettei ratsastaja tekisi yhtään mitään. Luit oikein. Ei siksi, että ratsastaja voisi tehdä enemmän - suuremman liikeradan - vaan itse asiassa vielä vähemmän. Mitä stabiilimmin ratsastaja istuu, sen helpompaa hänen kehonsa kantaminen hevoselle on. Kuinka vakaasti ratsastajan tulee sitten istua, sen kertoo hevonen, jolla voi olla jokin oma henkilökohtainen preferenssinsä.
Jo edesmennyt Ravenna ei halunnut ratsastajan jäntevöityvän liikaa. Se jännitti selkänsä välittömästi, jos yritin istua liian hiljaa. Joten sen kyydissä piti yrittää "kellua" kontrolloidusti, mikä välillä esimerkiksi vaikeissa siirtymisissä (mm. piaffe-passage tai lisättyravi-passage) oli hankala käytännössä toteuttaa.
Nykyisistä hevosista Tuurikas on puolestaan allerginen ratsastajan ylimääräiselle liikkumiselle. Niin kauan kun ratsastaja pitää asentonsa vakaana ja istuntansa tehtävälle loogisessa asennossa, kulkee Tuurikas kevyesti ja on erittäin miellyttävä ratsastaa, kevyt avuille. Tämä ei kuitenkaan tee ratsastamisesta kevyttä ratsastajalle - hien saa pintaan varmasti silläkin, kun yrittää olla tekemättä liikaa.
Keveys ei ole velttoutta tai rentous löysyyttä. Esimerkiksi englanninkielinen sana suppleness kuvaa "rentoutta" huomattavasti paremmin. Kun ihminen on supple, hän on myötämielinen, sopeutumiskykyinen, notkea, taipuisa... ihan kaikkea muuta kuin suomalaisittain rento, josta tulee mieleen lähinnä sohvalla löhöäminen.
Keveys on sitä, että annetaan hevoselle paras mahdollisuus kantaa itsensä ja ratsastaja itsenäisesti, ratsastajan vakaana pysyvän painopisteen alla, ja sitä, että ratsastajan käyttämistä signaaleista ensimmäinen on aina pienin mahdollinen.
Tähän loppuun vielä muutama video Tuurikkaan eilisestä harjoittelusta. Se treenailee nyt kohti helppoa A:ta. Vielä se tarvitsee lisää kantovoimaa taakse, mutta sitä se saakin näillä siirtymisillä ja mm. tuolla käynninkokoamisharjoituksella. Ja kunhan lumi vähän sulaa, mennään sen kanssa tekemään mäkitreeniä.
PS. Ellei joku sitten ymmärrä tätä hevosta sitä ennen ostaa tai liisata. Tuurikas voisi tuoda jollekin ratsastajalle paljon iloa harrastekilpakouluratsuna.
https://www.youtube.com/watch?v=H0_kpgHhVRI
https://youtu.be/FptPisvxuwg
https://www.youtube.com/watch?v=9qTSBdIphUA
Ratsastus on lajina kädellistä ihmisolentoa haastava. On monta tilannetta, jossa ratsastajan tulee toimia vaistojansa vastaan. Kun hevonen vetää ohjasta, ratsastajan tulisi melkein mieluummin yrittää olla tukematta sitä ohjalla. Tai kun se painautuu pohjetta vasten, vielä kovemmin vastaan painaminen harvoin tuottaa parempaa lopputulosta. Ratsastajan suurin haaste onkin, että saa "pidettyä päänsä" tekemättä fyysisiä kompromisseja omalla kehollaan.
Kuitenkin ehkä suurin paradoksi ratsastuksessa on, että se hyvin tehtynä näyttää elegantilta ja eleettömältä, sitä kuitenkaan fyysisesti olematta. Minun suurin haaveeni on, että joku päivä saisin ratsastaa oppilaitteni edessä varustettuna sähköanturein, jotka mittaisivat jonkinlaiselle näyttötaululle minun kehossani esiintyviä jäntevyystiloja. Lukemat olisivat varmasti yllätys monelle. Jo tietysti siitä johtuen, että yliliikkuvana ihmisenä minun pitää lihaksillani kontrolloida nivelten helposti liian suurta liikkuvuutta. Ei ole ihan pienet voimat kyseessä. Tämä kun vielä pitää tehdä siten, ettei häiritse ja esimerkiksi purista hevosta.
Hyvin usein nimittäin on niin, että se suurin jäntevyys, jonka ratsastaja tarvitsee, on sitä varten, ettei ratsastaja tekisi yhtään mitään. Luit oikein. Ei siksi, että ratsastaja voisi tehdä enemmän - suuremman liikeradan - vaan itse asiassa vielä vähemmän. Mitä stabiilimmin ratsastaja istuu, sen helpompaa hänen kehonsa kantaminen hevoselle on. Kuinka vakaasti ratsastajan tulee sitten istua, sen kertoo hevonen, jolla voi olla jokin oma henkilökohtainen preferenssinsä.
Jo edesmennyt Ravenna ei halunnut ratsastajan jäntevöityvän liikaa. Se jännitti selkänsä välittömästi, jos yritin istua liian hiljaa. Joten sen kyydissä piti yrittää "kellua" kontrolloidusti, mikä välillä esimerkiksi vaikeissa siirtymisissä (mm. piaffe-passage tai lisättyravi-passage) oli hankala käytännössä toteuttaa.
Nykyisistä hevosista Tuurikas on puolestaan allerginen ratsastajan ylimääräiselle liikkumiselle. Niin kauan kun ratsastaja pitää asentonsa vakaana ja istuntansa tehtävälle loogisessa asennossa, kulkee Tuurikas kevyesti ja on erittäin miellyttävä ratsastaa, kevyt avuille. Tämä ei kuitenkaan tee ratsastamisesta kevyttä ratsastajalle - hien saa pintaan varmasti silläkin, kun yrittää olla tekemättä liikaa.
Keveys ei ole velttoutta tai rentous löysyyttä. Esimerkiksi englanninkielinen sana suppleness kuvaa "rentoutta" huomattavasti paremmin. Kun ihminen on supple, hän on myötämielinen, sopeutumiskykyinen, notkea, taipuisa... ihan kaikkea muuta kuin suomalaisittain rento, josta tulee mieleen lähinnä sohvalla löhöäminen.
Keveys on sitä, että annetaan hevoselle paras mahdollisuus kantaa itsensä ja ratsastaja itsenäisesti, ratsastajan vakaana pysyvän painopisteen alla, ja sitä, että ratsastajan käyttämistä signaaleista ensimmäinen on aina pienin mahdollinen.
Tähän loppuun vielä muutama video Tuurikkaan eilisestä harjoittelusta. Se treenailee nyt kohti helppoa A:ta. Vielä se tarvitsee lisää kantovoimaa taakse, mutta sitä se saakin näillä siirtymisillä ja mm. tuolla käynninkokoamisharjoituksella. Ja kunhan lumi vähän sulaa, mennään sen kanssa tekemään mäkitreeniä.
PS. Ellei joku sitten ymmärrä tätä hevosta sitä ennen ostaa tai liisata. Tuurikas voisi tuoda jollekin ratsastajalle paljon iloa harrastekilpakouluratsuna.
https://www.youtube.com/watch?v=H0_kpgHhVRI
https://youtu.be/FptPisvxuwg
https://www.youtube.com/watch?v=9qTSBdIphUA
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)