Muoto, peräänanto, kuolaintuntuma, kontakti...
Näillä sanoilla kuvataan ilmiötä, jota opetustyössäni nimitän termillä "hevosen työskentelyasento". Eikä mikä tahansa työskentelyasento vaan se oikeaoppinen. Mitä tällä tarkoitetaan?
Hevosen keho ei varsinaisesti ole luotu ratsastusta varten. Vuosituhansien jalostus on toki vaikuttanut rakenteen soveltuvuuteen, mutta yhä hevosella on tietynlaisia vaikeuksia ratsun tehtävistä suoriutuakseen. Hevonen itsessään on etupainoinen eläin. Se kannattelee yksilöstä riippuen n. 60-70 % painostaan etujaloillaan. Tämä johtaa kehon epätasaiseen kuormittumiseen ja tasapainottomuuden kautta hevosen heikompaan hallittavuuteen. Jotta hevonen voisi työskennellä terveesti, sen tulee siirtää painopistettään taaemmas kehossaan eli niiata takajalkojensa päälle. Tämä tasapainottuminen tuottaa sitten sivutuotteena aina hevosen parempaa ohjattavuutta. Tässä ovat syyt työskentelyasennolle, jota peräänannoksi kutsutaan.
Mitä hevosen kehossa tapahtuu? Hevonen koukistaa enemmän takajalkojaan siten että jalkojen nivelet painuvat alas, sen ylälinjan ligamentit "kiristyvät" ja nostavat sidekudosten ja lihasten tuella hevosen runkoa ylöspäin. Hevonen kannattelee kaulantyveään korkeammalla. Ensimmäiseksi harjaantumaton silmä huomaa yleensä sen viimeisen seurauksen: hevosen kaula kaartuu ja sen nenäpii lähestyy luotiviivaa. Työskentelyasento mahdollistaa sekä painon tasaisemman jakautumisen hevosen jalkojen kesken että sen kehonhallinnan.
Miksi tämä on tärkeää? Ei ainoastaan yllä mainituista syistä vaan myös koska ratsastajan paino aiheuttaa painetta hevosen selkärankaan. Vaikka tämä rakenne on hevosella luontaisesti hyvin jäykkä, väärässä asennossa ja / tai epäsopivin varustein tehty työ voi muuttaa hevosen selkärangan asentoa. Ns. oirehtiva "kissing spine" (ratsastavat eli toisiaan hankaavat selkärangan nikamat) on joidenkin eläinlääkäreiden mukaan yksistään väärällä treenillä hankittu vaiva. Lisäksi hyvin suuri osa, elleivät jopa kaikki, ratsastukselliset ongelmat tulevat hevosen väärästä vartalonkäytöstä.
Olen vuosien varrella huomaamattani erikoistunut hevosten erilaisten fyysisten vaivojen kuntoutukseen. Oppiin on tullut hevosia, joilta on kadonnut yksi tai useampi askellaji, surkastunut tai loukkaantunut yksi tai useampi lihas tai lihasryhmä, hävinnyt ratsastettavuus... Näiden hevosten kanssa työskentely on ollut mielenkiintoista ja saanut huomaamaan, kuinka paljon oikealla työskentelyasennolla on merkitystä hevosen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.
Minulla on viime aikoina ollut työn alla useampi uusi hevonen. Omia ja muiden. Yksi yhteenveto on helppo tehdä: on huomattavasti helpompi ohjata kouluttamaton hevonen käyttämään kehoaan oikein kuin opettaa tämä taito hevoselle, joka on jostain syystä oppinut vääriä liikeratoja. Miksi näin on? Peräänanto on hevoselle suhteellisen luontainen tila. Hevonen, jolla on yhtään ratsastukseen soveltuva, terve rakenne, hakeutuu peräänantoon aina, kun sen painopiste on likimain sen kehon keskellä ja se tekee riittävää lihastyötä kehollaan riittävän rennossa mielentilassa. Tämä on totuus. Hevosia ei tarvitse "ratsastaa peräänantoon" vaan tasapainoon, joka itsessään tuottaa halutun työskentelyasennon. Tämä on prosessina huomattavasti vaikeampaa, kun hevonen on oppinut toimimaan toisin.
Entiset ravurit ovat mm. ryhmä, joilla haasteita on ihan eri tavalla. Aisojen välissä suorin vartaloin toimiva, sekillä "väärinpäin" tuettu vartalonasento on lähes päinvastainen sille, mihin kouluratsastuksessa pyritään. Hevonen menettää ihan ensimmäiseksi lapojen "rotaation" eli sen, että se työntäisi ulkolapansa eteenpäin kääntyessään. Tämä jo itsessään johtaa suurimpiin tasapainovaikeuksiin ja ns. kaatumiseen ratsastaja selässä. Toinen on luonnollisesti verrattaen ylhäälle viritetty päänasento, josta hevosen pitää oppia pois. Hevosen täytyy oppia pidentämään ylälinjaansa ja nostamaan ja tasapainottamaan kehoaan ylälinjan lihastyöllä kaulan mekaanisen ylösnoston sijaan.
Kaikenlaisia virheellisiä liikeratoja löytyy myös "puhtailta" ratsuilta. Gramaanien (englanniksi "veto-ohjat") liiallisen ja vääränlaisen käytön jäljiltä olen korjannut useita hevosia. Näillä ongelmana on ollut laaja kirjo vaivoja: surkastuneet selkälihakset, kaulan lihasten epätasapaino, lapojen rotaation häviäminen... Erilaiset kiputilat aiheuttavat samanlaista jälkeä. Ratsastettavuusongelmia tulee myös ihan ilman näkyvää syytä, vain ajattelemattomasti toteutetun peruskoulutuksen jäljiltä. Viime aikoina olen korjannut hevosta, jolta puuttuivat jarrut, koska se pidätteen tuntiessaan valui lavoilleen. Tätä ei ulospäin ollut helppo nähdä, koska hevonen on rakenteeltaan ryhdikäs. Vasta runsaat toistot satulasta käsin avasivat verhot todellisen ongelman edestä, sillä hevosella oli runsas repertuaari selviytymiskeinoja ja kikkoja, joilla se kompensoi tilaansa. Kun nämä yksi toisensa jälkeen oli käyty läpi, jäi jäljelle se varsinainen ongelma, jonka korjaaminen on muuttanut koko hevosen ratsastettavuuden. Aina oikea vastaus ei ole kristallinkirkas kokeneellekaan hevosenkorjaajalle.
Jokaisen hevostaan kouluttavan ratsastajan tulisi tuntea hevosen biomekaniikkaa edes auttavasti. Ja jokaisen itseään opettajaksi tai valmentajaksi tituleeraavan ihmisen tulisi opiskella aihetta aktiivisesti. Mitä enemmän tällaista fysiologista tuntemusta alalla on, sitä paremmin hevoset voivat. Tästä olen varma.
PS. Jos "peräänantoon ratsastaminen" kuitenkin kiinnostaa aiheena (kuten netin keskustelupalstat antavat usein ymmärtää), keväällä julkaistu Perusratsastus -kirjan uusittu painos antaa aiheeseen työkalut.
