Tee se!

Facebookin ihmeellinen maailma toi tänä aamuna eteeni kuvan, jossa luki: "If it's important to you, you'll find a way. If not, you'll find an excuse." (Suomeksi vapaasti muotoiltuna: "Jos se on sinulle tärkeää, löydät keinon. Jos ei, keksit tekosyyn.") Tämä pätee kaikkeen elämässä, myös ratsastukseen.

Olen useaan otteeseen sivunnut blogeissani ratsastuksen henkisiä puolia niin hevosen kuin ratsastajan perspektiivistä eri kanteilta. Vaikka kyse on urheilulajista, on elävän "urheiluvälineen" vuoksi näillä seikoilla vielä suurempi vaikutus lopputulokseen kuin tavallisessa urheilussa. Keihäs lentää sen kaaren, minkä se lentää - sen verran minkä heittäjän tekniikka ja tahtotila yhdessä sallivat. Keihäällä ei ole mielipidettä asiaan, uskallan väittää. Jopa enemmän interaktiivisissa lajeissa, joissa pelaajalla tai urheilijalla on vastustaja, itse urheiluväline - jokin maila, miekka tai muu kapistus tai vastaavasti vain urheilijan oma keho - on fyysiseltä laadultaan suorituksen ajan samanlainen. Hevosurheilu on ainoa lajiaan, missään muussa urheilussa "urheiluväline" ei mahdollisesti muutu laadullisilta ominaisuuksiltaan suorituksen aikana siten kuin hevosurheilussa, vaikka olosuhteet luonnollisesti vaihtuvatkin monen lajin puitteissa. Kun lajin luonne on tällainen, urheilijoiden henkinen tila suorituksen aikana korostuu. Eikä ainoastaan kilpasuorituksessa vaan myös harjoiteltaessa.

Tunnen henkilökohtaisesti sekä yhteisten ystävien ja tuttavien kautta menestyneimpiä suomalaisratsastajia. Joitain hyvin ja monia etäisemmin. On ihmisiä hyvin erilaisista taustoista, varakkaista ja vähemmän varakkaista lähtökohdista. Kouluttautuneita ja elämän kouluttamia. Hevosrakkauden lisäksi ainoa yksittäinen kaikkia yhdistävä tekijä on tahtotila: selvä "tee se"-asenne. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, niin paljon muiden urheilulajien puitteissa tästä puhutaan julkisestikin. Miten "tee se"-asenne ilmenee ratsastuksessa?

Kilpasuorituksen aikana tämä mentaliteetti näkyy siinä, kuinka ratsastajan tahtotila auttaa hevosta suoriutumaan itselleen vaikeista tehtävistä - oli sitten kyse fyysisesti raskaasta tai henkisesti stressaavasta tilanteesta. Hevonen, jonka päällimmäisin tahtotila on syödä ruohoa ja liikkua vapaasti itseään toteuttaen, ei välttämättä aktiivisesti tahdo tehdä sitä, minkä eteen se on laitettu. (Tosin tähän täytyy nyt sanoa, että parhaimmilla kilpahevosilla tuntuu olevan jonkinlainen selväkin tahto urheilusuoritukseen - yhtään hevosta ei voi täysin pakottaa tekemään sitä, mitä ne kilpailuissa lajista riippumatta tekevät, eikä ainakaan suoriutumaan sillä tavoin kuin parhaimmat lajeissamme suoriutuvat.) Selvää kuitenkin on, ettei hevonen ymmärrä suorituksen merkitystä samalla tavalla kuin sen ratsastaja - että nyt on iso kisa, paljon kunniaa tai rahaa pelissä. Sitä ei siis voi motivoida samoin keinoin ylittämään itseään kuten ihmisurheilijaa voi kannustaa. Tästä syystä ratsastusurheilijan tahtotilalla on suuri merkitys suorituksen onnistumisen kannalta, sen täytyy pahimmillaan kattaa kahden urheilijan tarve, jotta menestystä tulisi.

"Tee se"-ajattelu heijastuu myös arkeen. Sanoisin, että se on se yksi yksittäinen tekijä, joka yhdistää esimerkiksi ammatikseen ratsastavia. Ratsastus on taloudellisesti kannattamaton, fyysisesti raskas ja usein monin paikoin turhauttava tapa elää ja työskennellä. Sen lisäksi, että se tuo paljon hetkittäisiä onnistumisentunteita, se koettelee sekä henkisesti että fyysisesti. Toisia enemmän, toisia vähemmän. Ratsastajan täytyy tahtoa tehdä tätä ammatikseen, ja tahdon täytyy kantaa yli kurakelien, ontuvien hevosten ja henkilökohtaisten konkurssiuhkien.

Tahtotila ja asenne näkyy selvästi myös yksittäisissä arjen tilanteissa. Kun 500 kiloa itsenäistä mieltä ja fyysistä voimaa päättää koetella kouluttajaansa, päässä täytyy olla yksi yksittäinen ajatus: "Tee se!" Tämä ei tarkoita aggressiivisuutta tai edes välttämättä voimakkuutta vaikuttamisessa vaan päättäväisyyttä saattaa tilanne loppuun, haluttuun lopputulokseen. Periksiantamattomuus järkevällä itsereflektiolla ja asiantuntemuksella toteutettuna on usein väline, jolla hevonen oppii ja alkaa käyttäytyä halutulla tavalla. Sellainen ihminen, jolla tällainen henkinen ominaisuus on, ei edes ajattele muita vaihtoehtoja. Periksiantamaton "tee se"-ihminen ei menetä tarpeettomasti malttiaan tai merkkikieltään, turhaudu tai lopeta kesken. Hän pystyy analysoimaan tilannetta sen tapahtuessa, arvioimaan itseään ja omaa toimintaansa ja sopeuttamaan sen tilanteeseen siten, että väärälaatuisestakin tilanteesta päästään ulos haluttuun suuntaan ja hallitusti. "Tee se"-henki pitää huolta, että ratsastaja pysyy linjassaan ja on itsevarma.

Tällainen henkinen ominaisuus kehittyy luontaisesti kokemuksen myötä. Mitä enemmän kilometrejä on takana, sitä helpompi on seisoa sanojensa ja tekojensa takana. Olla jotain mieltä. Pätee niin hevosiin kuin elämään yleisesti. Mutta pelkästään kokemus ei tätä asiaa selitä. On paljon keski-ikäisiä ratsastajia, joilla urheilulajin parissa kerättyä kokemusta on useammalta vuosikymmeneltä, eikä "tee se"-ajattelu siltikään luonnistu. Pelko, arkuus, heikko itsetunto syövät toiminnallisuuden. Pahimmillaan vikaa etsitään aina ulkopuolelta: on tuulista säätä, liukasta pohjaa, tuokin tuolla juoksuttaa ja siksi minä en nyt voi ja tämä tässä hilluu ja enhän minä nyt voi edistyä kun minulla on se polvikin ollut kipeä... Palataan tuohon alun sitaattiin. Kun tahtotilaa ei ole, löytyy aina selitys ja jonkinlainen tekosyy.

Muistan omasta nuoruudestani, teini-iästä ja myöhemmin parikymppisenä muutaman mullistavan hetken, jolloin "tee se"-ajattelu astui kuvaan, tietoisella päätöksellä. Kaikki nämä hetket eivät ole edes hevosiin liittyviä. Jokainen rakentaa omaa itsetuntoaan kaikilla elämän osa-alueilla vailla rajoja - itseensä luottava ihminen ei ole sitä vain hevosten parissa. Itsevarmuus tai päättäväisyys ei ole uhkarohkeutta. Tai edes pelottomuutta. Periksiantamattomuus tarkoittaa, että haasteista huolimatta asia tehdään. Meni se sitten oman mukavuusalueen ulkopuolelle tai ei. Oli kylmä, kuuma, hyvä tai huono olla, vähän kauhuissaan tai kyllästynyt... Tunne- ja fyysisiä tiloja on satoja. Merkittävintä on päätös: minä teen tämän. Ja tämä päätös pitää tehdä yhä uudelleen, mahdollisesti joka päivä.

Puhun usein pikkutarkkuudesta eläimenkoulutuksessa. Kuinka pienillä laadullisilla asioilla on merkitystä koko koulutuksen onnistumisen kannalta. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Vaatii, että ratsastaja tietoisesti päättää tehdä jonkun asian. Hyvin yksinkertainen esimerkki: päättää mistä hevosen tekemä kulma eli kääntyvät askeleet alkavat, kuinka monta niitä on peräjälkeen ja millaisia ne ovat laadultaan ja mihin ne päättyvät. Jokainen ratsastettava reitti on päätös, joka koskettaa yksittäisiä askeleita ja siten askelryhmiä. Suurimmalla osalla harrasteratsastajista ei tällaista päättäväisyyttä ja päätöksentekokykyä ole luontaisesti satulaan istuessaan vaan se pitää opetella. Osa ei opi koskaan, ja se on se tekijä, joka estää heitä edistymästä. Ei kipeytyvä polvi, lyhyet kädet, skolioosi, hankala esimies töissä tai edes vääränlainen hevonen. Nuoren ihmisen kohdalla rahanpuute ei edelleenkään estä ratsastamasta, jos tahtotilaa on. Aina jollain on hevonen, jonka selkään pääsee, jos on valmis panostamaan ja antamaan omaa aikaansa ja vaivaansa. Aina löytyy tie eteenpäin, kun on tahtoa. Pitää vain pistää itsensä likoon ja tehdä töitä. Päättäväinen asenne pitää myös huolen, että itsekuri pitää: ratsastaja ei ole koskaan voimakkaasti ylipainoinen, kunnoton, voimaton tai epäjohdonmukainen harjoittelun suhteen.

Halu ja tahto ovat kaksi eri asiaa. Moni haluaa olla hyvä ratsastaja ja kovasti edistyä ja siten menestyä. Tahto, päättäväisyys ja "tee se"-asenne näkyvät muuallakin kuin puheessa. Tahtova ihminen tekee. Ottaa asiakseen. Pitää kiinni päätöksestään. Treenaa. Tukiharjoittelee. Tekee kotiläksynsä. Ilmestyy paikalle. Ja löytää keinon.

Mutta kaikista ei tarvitsekaan tulla ratsastajia. Ja sekin on ihan okei, että harrastaa ratsastusta turvallisesti ratsastuskoulussa vain koska on kivaa olla kiltin hevosen kanssa tunti viikossa yhdessä ja harjoitella opettajajohtoisesti perusasioita. Kunhan vain tietää, mitä haluaa ja tyytyy siihen, oli se sitten paljon tai vähän jollain mittarilla mitattuna.


JK. Että ihminen on päättäväinen, ei tarkoita, että hän olisi sitä hevosen hyvinvoinnin kustannuksella. Yksittäisessä koulutustilanteessa on tärkeää, että onnistutaan ja että hevosen käytös vahvistuu oikein - huonolla käytöksellä hevonen ei pääse tehtävästä pois. Jos hevonen kuitenkin esimerkiksi toistuvasti käyttäytyy epätoivotulla tavalla, tulee aina varmistua, että käytökselle ei ole kivuliasta syytä. Kipeää hevosta ei tulisi koskaan harjoittaa.