Toinen vähän vanhempi kirjoitus, julkaistu aiemmin toisaalla.
Ratsastus on yksi vaikeimmista, ellei maailman vaikein taitolaji. Muihin urheilulajeihin verrattuna ero on selvä; ratsastaja voi kehon heikkenemisestä huolimatta olla parhaimmillaan yli 40-vuotiaana, jolloin monessa muussa lajissa urheilija olisi jo veteraanisarjan alisuoriutuja. Ratsastus sekä kehittää mutta eritoten vaatii hyvää rytmitajua, kehonhallintaa sekä avaruudellista hahmottamiskykyä. Lajin harjoittelussa onnistumisen edellytys on myös hyvä peruskunto ja tietty reaktionopeus sekä keskittymiskyky. Näiden saatesanojen jälkeen tuntuu opettajasta toisinaan ihmeelliseltä kuulla sanat: "Kyllä mä osaan tämän." Osaatko todella?
Mitä me tarkoitamme sanalla "osata"? Onko tehtävässä kerran onnistuminen osaamista? Kun oppilas matematiikan tunnilla ensimmäisen kerran ratkaisee opettajan ohjeita ja esimerkkiä mukaillen toisen asteen yhtälön, kokeeko hän silloin osaavansa tämän asian vai vasta kenties sitten, kun hän lukuisten onnistuneiden harjoituskertojen jälkeen pystyy kokeessa virheettömästi soveltamaan oppimaansa ja ratkaisemaan aivan uudenlaisen tehtävän tätä samaa yhtälön ratkaisumekanismia käyttäen?
Muutama esimerkki ratsastustuntien maailmasta: akateemisesti koulutettu aikuinen nainen ratsastaa kentällä, hän istuu ylävartalo kallistuneena sisäänpäin, lantio ulospäin valuen. Hyvin peruskoulutettu hevonen alla oikoo kaikki kulmat vähintään metrin verran ohjeistetun reitin sisäpuolelta. Nainen selässä hokee, opettajan toistuvia ohjeita kuuntelematta: "Mikä tässä nyt on vikana? Mähän osaan tämän, mä osaan kyllä ratsastaa." Samalla toisaalla liike-elämässä menestynyt, miehekäs mies on nostanut elämänsä toisen kerran laukan jatkokurssilla ja laukkaa kentän pitkän sivun. Mies on mielissään ja toteaa: "No niin, nyt mä osaan laukata. Mitä seuraavaksi?" Siirretään nämä tilanteet autoileville aikuisille tuttuun liikenteen maailmaan. Autokoululainen on ajanut toisen kerran kolmosvaihteella suoran pätkän jäähallin parkkipaikalla, turvatussa ympäristössä, annammeko hänelle ajokortin todeten, että hän osaa ajaa autoa? Ja kun me vihdoin koemme, että tämä autokoululainen todella kykenee ajamaan sen verran, että ajokortti hänelle myönnetään, katsovatko kokeneemmat kuskit hänellä olevan riittävät ajotaidot, joihin lukeutuvat myös liikenteen- ja tilannenopeuksien lukutaidot? Entä kuinka suhtaudumme naiseen, joka toistuvasti liikenneympyröissä tai risteyksissä ajelehtii kaistalta toiselle tai vastaantulevien puolelle, koska ei pysty ylläpitämään omaa kaistaansa ja ajolinjaansa kaarteessa? Osaako hän ajaa autoa niin, että kanssa-autoilijat sallisivat sen jatkua? Epäilen.
Mitä lause "Kyllä mä tän osaan" aiheuttaa ihmismielessä? Se on välitön este oppimiselle. Ihmismieli, joka on päättänyt asian olevan tosi, ei etsi uutta mahdollista ratkaisua, se ei ole avoin ja siten se ei siis opi. Jotta voi oppia, pitää ensin kysyä ja oivaltaa vastaus.
Lähes jokainen, joka hevosen selkään nousee ja lajia aktiivisesti harjoittaa, haluaisi olla hyvä ratsastaja. Se on hyvä pyrkimys, josta toki kannattaa pitää kiinni. Ongelmaksi muodostuu se, että "hyvä" mitataan usein kahdella varsin harhaanjohtavalla mittarilla: a) hevonen kulkee "kaula kaarella" ja b) ratsastaja suoriutuu vähintään vaativan koulu-/esteratsastuksen tehtävistä. Tämä kaksijakoinen tavoitteenasettelu turhan usein paineistaa ratsastajan ja johtaa vääriin valintoihin ja toimenpiteisiin hevosen selässä, joista kaikkein vähiten hyötyy itse hevonen.
Ratsastus on periaatteiltaan hyvin yksinkertainen laji. Ihan niin kuin autolla ajaminenkin. Hevoselle opetetaan muutama perusmerkki, joilla sitä pyydetään menemään eteenpäin, hidastamaan tai pysähtymään sekä kääntymään oikeaan ja vasempaan. Kun hevonen täysin portaattomasti vastaa kaikkiin näihin perusapuihin, loppu on vain tekniikkaa eli näiden hallintalaitteiden säätöjen muuttelua ja merkkien yhdistelemistä. Vaikeaksi asia muodostuu siksi, että hevonen on elävä eläin eikä auto. Elävä eläin, jonka elopaino usein voi olla lähes kymmenkertainen ratsastajaansa nähden. Pelkästään hevosen liikkuminen aiheuttaa niin suurta vääntöä ihmisen kehoon, että itse kehonhallinta muuttuu vaikeaksi. Kun ihmisellä on vaikeuksia hallita omaa kehoaan, ei hevosenkaan säätely tahdo onnistua. Ratsastajan on vaikea olla "hyvä".
Hevonen kulkee ns. peräänannossa eli muodossa aina silloin, kun sillä ei ole siihen fyysisiä esteitä, se liikkuu riittävän reippaasti eteenpäin selkä- ja takaosanlihaksilla liikettä tuottaen ja on jotakuinkin suora kehostaan eli sen painopiste on sen kehon keskellä. Näin asia on lähes poikkeuksetta. Hevonen liikkuu näin aina silloin, kun se vastaa ainakin välttävästi ratsastajan perusapuihin ja kun ratsastaja osaa vaatia siltä edellä mainitut asiat. Hevosen on myös mahdollista suoriutua vaativan tason tehtävistä, kun sillä ei ole rakenteellis-teknisiä esteitä niiden suorittamiseen, se vastaa portaattomasti ratsastajan perusapuihin, sillä on riittävä kunto näiden tehtävien suorittamiseen ja se on tasapainotettu tehtävien vaatimalla tavalla. Suoriutumisella tässä yhteydessä tarkoitetaan, että hevonen pystyy tekemään tehtävän rentona, itsensä kantaen, tahdin säilyttäen ja virheettömästi (oli sitten kyseessä koulu- tai esteratsastus). Siis myös peräänannossa, mitä tulee kouluratsastukseen. Eikä sillä tässä yhteydessä tarkoiteta vain kaarella olevaa kaulaa vaan myös seläntyöskentelyä.
Ratsastuksenharrastajat voisi tänä päivänä jakaa karkeasti kahteen ryhmään: tiedottomat ja yli-tiedostajat. Kummallakin ryhmällä on omat vaikeutensa. Tiedottomat eivät ole ehkä ymmärtäneet, miten vaikean tehtävän eteen he ovat asettuneet, kun ovat päättäneet opetella ratsastamaan. Ymmärryksenpuute aiheuttaa kunnioituksen puutetta, mikä aiheuttaa tehtäväänpaneutumisen osalta laiskuutta. Suomeksi: ei viitsitä perehtyä ja ottaa selvää tai nähdä vaivaa. Siirrämme ilmiön toiseen yhteyteen: matematiikantunnilla oppilaan pitäisi ratkaista geometrian piiriin kuuluva tehtävä. Tekstissä puhutaan suorakulmaisesta kolmiosta ja kartiosta. Kuinka oppilas voi ratkaista tehtävän, jollei hän tiedä, miltä nämä käsitteet näyttävät? Sama ratsastustunnilla: tehtävänä on ratsastaa kolmikaarinen kiemuraura. Kuinka ratsastaja voi selviytyä tehtävästä, jollei tiedä minkämallinen kuvio on kyseessä? Toki asia voidaan tunnillakin opettaa, mutta mitä vahvemmin visuaalinen oppija on kyseessä, sitä tärkeämpää on, että "verkkokalvoilla on oikea kuva" tehtävää hahmotettaessa. Sitä paitsi lajin teoriaan ja harjoituksiin perehtyminen kotona edistää ja nopeuttaa oppimista tunneilla merkittävästi. Onpa joku joskus opetellut ihan itse kouluttamaan hevosensa vaikealle tasolle, vain Kyran kirjaa apunaan käyttäen. Tämä ihme tosin löytyy niinkin kaukaa kuin Australiasta.. Edes jonkinlaista kirjaviisautta ja esiopiskelua opettaja toivoisi silloin, kun alkeisratsastaja ensimmäisen kerran vahingossa ratsastaa hevosensa peräänantoon - ettei hän nyhtäisi hevosen turpaa ylös ja sättisi ratsua toivotunlaisesta käytöksestä... Opettajaa ihmetyttää, eikö tuo oppilas edes katso taitavampien tunteja sen vertaa, että hahmottaisi, mihin tässä kaikessa pyritään?
Kirjojen luvussa voi mennä myös toiseen ääripäähän. Tähän sortuvat usein elämässään muutenkin (yli) suorittavat. Jokainen kirja on luettu, lehti tilattu, kaikki ulkomaisten gurujen klinikat istuttu takapuoli puuduksissa ja nämä lähteet analysoitu piintarkasti juuriaan myöten. Nämä ihmiset osaavat asiantuntevasti siteerata jok'ikistä lajin parissa viihtynyttä taituria, mutta mennessään hevosen selkään eivät saa asioita tapahtumaan. Opettajan heille selvittäessä asioita, he ilmoittavat kyllä "osaavansa tämän asian" ja jopa ehdottavat itse korjauksia, mutta silti he eivät pysty toteuttamaan. Opettaja tietää kyllä, että on fysiikan piiriin lukeutuva ilmiö, jota kutsutaan nimellä kvanttimekaniikka. Hän on jopa lukenut wikipedian tarjoamaa tietoa asiasta ja katsonut elokuvan, jossa aihetta sivuttiin, mutta siteeraamisen lisäksi osaako hän tehdä tiedolla muuta? Ei. Hän ei osaa käyttää tuota tietoa tai teorioita hyväkseen. Turhautunut yli-tiedostaja on kuin ensimmäisen lukiokurssin fysiikanopiskelija, jolla on tarve päteä kvanttimekaniikassa. Opettajan tekisi mieli sanoa, ettei lapsikaan juokse ennen kuin on opetellut konttaamaan, nousemaan pystyyn ja kävelemään tuetta. Sanoi opettaja mitä tahansa, kaikki jo päähän ahdettu tieto tekee yli-tiedostajasta kuuron ohjeille, ja hän yrittää jatkuvalla analysoinnillaan korvata fyysisten tuntemuksien puutteet tämän johtamatta juurikaan merkittävään kehitykseen. Tieto itsessään ei ole missään nimessä huono asia, sitä se on vasta silloin, kun sen omistaja käsittelee sitä suoraan verrannollisena taitona eikä malta antaa itselleen aikaa tuntea ja siten oppia.
Palattakoon takaisin alkuun. Ratsastus on erittäin vaikea taitolaji. Sen oppiminen vaatii myös tietyt fyysiset mittasuhteet, kuten riittävän jalanpituuden ja sen verran sopusuhtaisen kehon, ettei painovoima ole jatkuvaksi haitaksi. Se vaatii myös symmetrisen kehon, jonka symmetriaa on jatkuvasti työstettävä myös oheisharjoittein. Ennen kaikkea ratsastus on nöyryyttävä laji, jossa on vaikea kokea suuren mittaluokan onnistumisentunteita ja jossa vain hyvin harvat etenevät lyhyessä ajassa taidollisesti pitkälle. Ja ratsastus, niin kuin muutkin urheilulajit, vaatii huipputasolla erityistä lahjakkuutta, jota kaikilla ihmisillä tahtotiloistaan huolimatta ei ole.
Tämä ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö tavallinen keskiverto ihmisyksilö voisi oppia ratsastamaan tyydyttävällä perustasolla. Se on hyvinkin mahdollista. Etenkin jos seuraavan kerran tunnilla hän uskaltaa kysyä itseltään: "Osaanko todella ratsastaa kulman vai olisiko minun edelleenkin syytä harjoitella tätä yksinkertaista hevosen hallintatehtävää opettajani kehottamalla tavalla, sen tylsyydestä huolimatta?" Kun hän ottaa tämän haasteen vastaan avoimin mielin ja päättää opetella ratsastamaan täydellisiä kulmia, hän voi sen lisäksi saada uudenlaisia onnistumisentunteita ja huomata kehittyvänsä.
Ratsastus on yksi vaikeimmista, ellei maailman vaikein taitolaji. Muihin urheilulajeihin verrattuna ero on selvä; ratsastaja voi kehon heikkenemisestä huolimatta olla parhaimmillaan yli 40-vuotiaana, jolloin monessa muussa lajissa urheilija olisi jo veteraanisarjan alisuoriutuja. Ratsastus sekä kehittää mutta eritoten vaatii hyvää rytmitajua, kehonhallintaa sekä avaruudellista hahmottamiskykyä. Lajin harjoittelussa onnistumisen edellytys on myös hyvä peruskunto ja tietty reaktionopeus sekä keskittymiskyky. Näiden saatesanojen jälkeen tuntuu opettajasta toisinaan ihmeelliseltä kuulla sanat: "Kyllä mä osaan tämän." Osaatko todella?
Mitä me tarkoitamme sanalla "osata"? Onko tehtävässä kerran onnistuminen osaamista? Kun oppilas matematiikan tunnilla ensimmäisen kerran ratkaisee opettajan ohjeita ja esimerkkiä mukaillen toisen asteen yhtälön, kokeeko hän silloin osaavansa tämän asian vai vasta kenties sitten, kun hän lukuisten onnistuneiden harjoituskertojen jälkeen pystyy kokeessa virheettömästi soveltamaan oppimaansa ja ratkaisemaan aivan uudenlaisen tehtävän tätä samaa yhtälön ratkaisumekanismia käyttäen?
Muutama esimerkki ratsastustuntien maailmasta: akateemisesti koulutettu aikuinen nainen ratsastaa kentällä, hän istuu ylävartalo kallistuneena sisäänpäin, lantio ulospäin valuen. Hyvin peruskoulutettu hevonen alla oikoo kaikki kulmat vähintään metrin verran ohjeistetun reitin sisäpuolelta. Nainen selässä hokee, opettajan toistuvia ohjeita kuuntelematta: "Mikä tässä nyt on vikana? Mähän osaan tämän, mä osaan kyllä ratsastaa." Samalla toisaalla liike-elämässä menestynyt, miehekäs mies on nostanut elämänsä toisen kerran laukan jatkokurssilla ja laukkaa kentän pitkän sivun. Mies on mielissään ja toteaa: "No niin, nyt mä osaan laukata. Mitä seuraavaksi?" Siirretään nämä tilanteet autoileville aikuisille tuttuun liikenteen maailmaan. Autokoululainen on ajanut toisen kerran kolmosvaihteella suoran pätkän jäähallin parkkipaikalla, turvatussa ympäristössä, annammeko hänelle ajokortin todeten, että hän osaa ajaa autoa? Ja kun me vihdoin koemme, että tämä autokoululainen todella kykenee ajamaan sen verran, että ajokortti hänelle myönnetään, katsovatko kokeneemmat kuskit hänellä olevan riittävät ajotaidot, joihin lukeutuvat myös liikenteen- ja tilannenopeuksien lukutaidot? Entä kuinka suhtaudumme naiseen, joka toistuvasti liikenneympyröissä tai risteyksissä ajelehtii kaistalta toiselle tai vastaantulevien puolelle, koska ei pysty ylläpitämään omaa kaistaansa ja ajolinjaansa kaarteessa? Osaako hän ajaa autoa niin, että kanssa-autoilijat sallisivat sen jatkua? Epäilen.
Mitä lause "Kyllä mä tän osaan" aiheuttaa ihmismielessä? Se on välitön este oppimiselle. Ihmismieli, joka on päättänyt asian olevan tosi, ei etsi uutta mahdollista ratkaisua, se ei ole avoin ja siten se ei siis opi. Jotta voi oppia, pitää ensin kysyä ja oivaltaa vastaus.
Lähes jokainen, joka hevosen selkään nousee ja lajia aktiivisesti harjoittaa, haluaisi olla hyvä ratsastaja. Se on hyvä pyrkimys, josta toki kannattaa pitää kiinni. Ongelmaksi muodostuu se, että "hyvä" mitataan usein kahdella varsin harhaanjohtavalla mittarilla: a) hevonen kulkee "kaula kaarella" ja b) ratsastaja suoriutuu vähintään vaativan koulu-/esteratsastuksen tehtävistä. Tämä kaksijakoinen tavoitteenasettelu turhan usein paineistaa ratsastajan ja johtaa vääriin valintoihin ja toimenpiteisiin hevosen selässä, joista kaikkein vähiten hyötyy itse hevonen.
Ratsastus on periaatteiltaan hyvin yksinkertainen laji. Ihan niin kuin autolla ajaminenkin. Hevoselle opetetaan muutama perusmerkki, joilla sitä pyydetään menemään eteenpäin, hidastamaan tai pysähtymään sekä kääntymään oikeaan ja vasempaan. Kun hevonen täysin portaattomasti vastaa kaikkiin näihin perusapuihin, loppu on vain tekniikkaa eli näiden hallintalaitteiden säätöjen muuttelua ja merkkien yhdistelemistä. Vaikeaksi asia muodostuu siksi, että hevonen on elävä eläin eikä auto. Elävä eläin, jonka elopaino usein voi olla lähes kymmenkertainen ratsastajaansa nähden. Pelkästään hevosen liikkuminen aiheuttaa niin suurta vääntöä ihmisen kehoon, että itse kehonhallinta muuttuu vaikeaksi. Kun ihmisellä on vaikeuksia hallita omaa kehoaan, ei hevosenkaan säätely tahdo onnistua. Ratsastajan on vaikea olla "hyvä".
Hevonen kulkee ns. peräänannossa eli muodossa aina silloin, kun sillä ei ole siihen fyysisiä esteitä, se liikkuu riittävän reippaasti eteenpäin selkä- ja takaosanlihaksilla liikettä tuottaen ja on jotakuinkin suora kehostaan eli sen painopiste on sen kehon keskellä. Näin asia on lähes poikkeuksetta. Hevonen liikkuu näin aina silloin, kun se vastaa ainakin välttävästi ratsastajan perusapuihin ja kun ratsastaja osaa vaatia siltä edellä mainitut asiat. Hevosen on myös mahdollista suoriutua vaativan tason tehtävistä, kun sillä ei ole rakenteellis-teknisiä esteitä niiden suorittamiseen, se vastaa portaattomasti ratsastajan perusapuihin, sillä on riittävä kunto näiden tehtävien suorittamiseen ja se on tasapainotettu tehtävien vaatimalla tavalla. Suoriutumisella tässä yhteydessä tarkoitetaan, että hevonen pystyy tekemään tehtävän rentona, itsensä kantaen, tahdin säilyttäen ja virheettömästi (oli sitten kyseessä koulu- tai esteratsastus). Siis myös peräänannossa, mitä tulee kouluratsastukseen. Eikä sillä tässä yhteydessä tarkoiteta vain kaarella olevaa kaulaa vaan myös seläntyöskentelyä.
Ratsastuksenharrastajat voisi tänä päivänä jakaa karkeasti kahteen ryhmään: tiedottomat ja yli-tiedostajat. Kummallakin ryhmällä on omat vaikeutensa. Tiedottomat eivät ole ehkä ymmärtäneet, miten vaikean tehtävän eteen he ovat asettuneet, kun ovat päättäneet opetella ratsastamaan. Ymmärryksenpuute aiheuttaa kunnioituksen puutetta, mikä aiheuttaa tehtäväänpaneutumisen osalta laiskuutta. Suomeksi: ei viitsitä perehtyä ja ottaa selvää tai nähdä vaivaa. Siirrämme ilmiön toiseen yhteyteen: matematiikantunnilla oppilaan pitäisi ratkaista geometrian piiriin kuuluva tehtävä. Tekstissä puhutaan suorakulmaisesta kolmiosta ja kartiosta. Kuinka oppilas voi ratkaista tehtävän, jollei hän tiedä, miltä nämä käsitteet näyttävät? Sama ratsastustunnilla: tehtävänä on ratsastaa kolmikaarinen kiemuraura. Kuinka ratsastaja voi selviytyä tehtävästä, jollei tiedä minkämallinen kuvio on kyseessä? Toki asia voidaan tunnillakin opettaa, mutta mitä vahvemmin visuaalinen oppija on kyseessä, sitä tärkeämpää on, että "verkkokalvoilla on oikea kuva" tehtävää hahmotettaessa. Sitä paitsi lajin teoriaan ja harjoituksiin perehtyminen kotona edistää ja nopeuttaa oppimista tunneilla merkittävästi. Onpa joku joskus opetellut ihan itse kouluttamaan hevosensa vaikealle tasolle, vain Kyran kirjaa apunaan käyttäen. Tämä ihme tosin löytyy niinkin kaukaa kuin Australiasta.. Edes jonkinlaista kirjaviisautta ja esiopiskelua opettaja toivoisi silloin, kun alkeisratsastaja ensimmäisen kerran vahingossa ratsastaa hevosensa peräänantoon - ettei hän nyhtäisi hevosen turpaa ylös ja sättisi ratsua toivotunlaisesta käytöksestä... Opettajaa ihmetyttää, eikö tuo oppilas edes katso taitavampien tunteja sen vertaa, että hahmottaisi, mihin tässä kaikessa pyritään?
Kirjojen luvussa voi mennä myös toiseen ääripäähän. Tähän sortuvat usein elämässään muutenkin (yli) suorittavat. Jokainen kirja on luettu, lehti tilattu, kaikki ulkomaisten gurujen klinikat istuttu takapuoli puuduksissa ja nämä lähteet analysoitu piintarkasti juuriaan myöten. Nämä ihmiset osaavat asiantuntevasti siteerata jok'ikistä lajin parissa viihtynyttä taituria, mutta mennessään hevosen selkään eivät saa asioita tapahtumaan. Opettajan heille selvittäessä asioita, he ilmoittavat kyllä "osaavansa tämän asian" ja jopa ehdottavat itse korjauksia, mutta silti he eivät pysty toteuttamaan. Opettaja tietää kyllä, että on fysiikan piiriin lukeutuva ilmiö, jota kutsutaan nimellä kvanttimekaniikka. Hän on jopa lukenut wikipedian tarjoamaa tietoa asiasta ja katsonut elokuvan, jossa aihetta sivuttiin, mutta siteeraamisen lisäksi osaako hän tehdä tiedolla muuta? Ei. Hän ei osaa käyttää tuota tietoa tai teorioita hyväkseen. Turhautunut yli-tiedostaja on kuin ensimmäisen lukiokurssin fysiikanopiskelija, jolla on tarve päteä kvanttimekaniikassa. Opettajan tekisi mieli sanoa, ettei lapsikaan juokse ennen kuin on opetellut konttaamaan, nousemaan pystyyn ja kävelemään tuetta. Sanoi opettaja mitä tahansa, kaikki jo päähän ahdettu tieto tekee yli-tiedostajasta kuuron ohjeille, ja hän yrittää jatkuvalla analysoinnillaan korvata fyysisten tuntemuksien puutteet tämän johtamatta juurikaan merkittävään kehitykseen. Tieto itsessään ei ole missään nimessä huono asia, sitä se on vasta silloin, kun sen omistaja käsittelee sitä suoraan verrannollisena taitona eikä malta antaa itselleen aikaa tuntea ja siten oppia.
Palattakoon takaisin alkuun. Ratsastus on erittäin vaikea taitolaji. Sen oppiminen vaatii myös tietyt fyysiset mittasuhteet, kuten riittävän jalanpituuden ja sen verran sopusuhtaisen kehon, ettei painovoima ole jatkuvaksi haitaksi. Se vaatii myös symmetrisen kehon, jonka symmetriaa on jatkuvasti työstettävä myös oheisharjoittein. Ennen kaikkea ratsastus on nöyryyttävä laji, jossa on vaikea kokea suuren mittaluokan onnistumisentunteita ja jossa vain hyvin harvat etenevät lyhyessä ajassa taidollisesti pitkälle. Ja ratsastus, niin kuin muutkin urheilulajit, vaatii huipputasolla erityistä lahjakkuutta, jota kaikilla ihmisillä tahtotiloistaan huolimatta ei ole.
Tämä ei tarkoita suinkaan sitä, etteikö tavallinen keskiverto ihmisyksilö voisi oppia ratsastamaan tyydyttävällä perustasolla. Se on hyvinkin mahdollista. Etenkin jos seuraavan kerran tunnilla hän uskaltaa kysyä itseltään: "Osaanko todella ratsastaa kulman vai olisiko minun edelleenkin syytä harjoitella tätä yksinkertaista hevosen hallintatehtävää opettajani kehottamalla tavalla, sen tylsyydestä huolimatta?" Kun hän ottaa tämän haasteen vastaan avoimin mielin ja päättää opetella ratsastamaan täydellisiä kulmia, hän voi sen lisäksi saada uudenlaisia onnistumisentunteita ja huomata kehittyvänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti