Jouluisia ajatuksia hevosenkoulutuksesta

Leivoin perjantaiaamuna karjalanpiirakoita, jotta tulisi näin Baijerin sydämeenkin kotoisen jouluinen tunnelma. Se on muuten tarkkaa puuhaa se piirakoiden leivonta.

Pitää ensinnäkin pitää huolta, että taikina on riittävän kosteaa ja sopivan viileää yhtä aikaa. Sitten ehdottoman tärkeää on, että jokaisen piirakan pohjaksi pyöriteltävän taikinapallon tekee riittävän tiivisrakenteiseksi ja tasalaatuiseksi. Pallo kauliintuu pyöreäksi taikinalevyksi vain jos sen koostumus on riittävän vahva ja symmetrinen. Pitää myös olla kaukaa viisas ja jauhottaa pöytä ja kaulin huolellisesti. Taikinalevyä pitää kääntää muutama kerta kaulitsemisen aikana ja sitten kun tuntuu, ettei taikinalevy enää laajene, pitää sijoittaa sen alle riittävästi jauhoja – sen jälkeen löytyy vielä muutama sentti lisää kokoa joka suuntaan. Puuron pitää olla riittävän löysää, että se levittyy hyvin. Muttei liian löysää tai vetistä, ettei se paistettaessa leviä kuorien ulkopuolelle. Yllätyksiinkin pitää varautua; sattumalta olin varautunut, ja myös porkkanalaatikon riisipuuro meni melkein kokonaisuudessaan piirakkakuorien sisään.

Kaikella laatuisalla tekemisellä on yhtämäkohtaa hevosenkoulutukseen. Jokainen työvaihe on tehtävä huolella, valmiiksi. Taikinapallon pyörittämisessä hökeltäminen ei säästä aikaa eikä vaivaa – kaulitseminen eli taikinan työstäminen muuttuu huomattavasti vaikeammaksi, jos taikinan laatu on epätasaista. Ratsuhevosen kouluttamisessa pätevät samat lainalaisuudet. Pohja on rakennettava kestäväksi, kesti siinä miten kauan tahansa. Sen jälkeen tapahtuva koulutus on yleensä suhteellisen vaivatonta, kun kouluttajan ei tarvitse korjata peruskoulutusta ja käyttää siihen turhaa aikaa.

Tämä muutamin käytännönesimerkein: minulle henkilökohtaisesti punainen vaate ovat hevoset, joiden selkään/selästä ei ratsastaja pääse ilman maamiehen apua. Jos hevonen on siinä mielentilassa, että se tahtoo pois tilanteesta ja karkuun ratsastajan alta, ei sillä pitäisi mitään muuta harjoitella kuin ihmisen läsnäolon hyväksyntää ja selkäännousua. Minä en nouse sellaisen hevosen selkään, jonne en ilman apua pääse. Se on halvin henkivakuutus, jonka voin ottaa. Ainoastaan mikäli hevonen on niin pyöreärunkoinen, että satula pyörähtää kyljelle selkäännoustessani, saa joku pitää toiselta puolelta vastaan. Tämäkin yleensä hoituu sillä, että nousee riittävän korkealta jakkaralta ja sijoittaa painonsa vatsan avulla suoraan satulan päälle hetimmiten ja kierähtää keskivartalon ympäri satulaan. Jokainen hevonen voi oppia seisomaan paikallaan tässä tilanteessa ja rauhoittumaan siihen – asiaan pitää vain käyttää aikaa ja vaivaa, joskus enemmän, usein vähemmän. Hevonen, joka pysyy mieleltään ihmisen alla ja vaikutuspiirissä, on huomattavasti helpompi ja turvallisempi kouluttaa.

Perusasioihin tulee käyttää niiden vaatima aika. Eilen juuri keskustelin yhden asiakkaani kanssa asiasta. Hän katsoi, kun ratsastin 5-vuotiasta suomenhevosoriani. Se harjoittelee parasta aikaa helpon A:n asioita näin teknisestä tarkastelukulmasta: vastalaukkaa, väistöjä ja avotaivutuksia sekä temponmuutoksia. Kerroin asiakkaalleni, että ori on ollut oikeastaan töissä vasta viime keväästä, kun sen kasvu tasaantui niin, ettei se ollut enää selvästi takakorkea. Ratsastin sillä ensimmäisiä kertoja, kun se oli kolmevuotias. Siitä lähtien olen ratsastanut sitä lyhyissä jaksoissa, välillä antaen sille kuukausienkin taukoja. Erityisesti silloin kun sen takaosa oli joka suuntaan noin puolitoistakertaa yhtä suuri kuin sen etuosa. Silloin ei ollut mitään järkeä sijoittaa sen selkään satulaa ja ratsastajanpainoa aiheuttamaan yhä suurempia tasapainovaikeuksia. Viime keväästä asti ori on ollut tasaisesti töissä. Ja yhtäkkiä huomaan, että se on teknisesti ihan sillä tasolla, missä ikäisensä viisivuotiaan suomenhevosen pitää olla. Sen kanssa on syksyyn asti harjoiteltu vain perusapuja ja niihin vastaamisen tarkkuutta. Reitin tarkkuutta ja eri vartalonasentoja. Pikku hiljaa se harjoittelee enemmän kokoamista, pienissä erissä, ja kerää voimaa.

Seitsenvuotias puoliveriruunani tuli minulle vuosi sitten syksyllä. Se oli elämässään ollut joitain kuukausia ratsutuksessa, muuta se ei tiennyt työnteosta tai elämästä yleensä. Oli ollut kasvattajan hoivissa peräkammarinpoikana ja akkalauman ainoana miehenä. Tein sillä syksyn oikeastaan vain maasta käsin töitä – koordinaatiota ja reaktionopeutta siten, ettei se mieleltään järkyttyisi vaan erottaisi käskyt muista ärsykkeistä. Ratsastelin talven ajan lyhyissä jaksoissa – 10-20 minuuttia kerrallaan. Isoliikkeisen hevosen kantokyky ei silloin juuri muuhun riittänyt. Keväällä kunto tuntui jo paremmalta, ja aloimme treenata enemmän. Kesällä yhtäkkiä huomasin, että hevonen teki sujuvasti laukanvaihdot käynnin kautta, vastalaukat. 

Pohkeenväistö meinasi muodostua ongelmaksi – se hakkasi etupolviaan yhteen ja hätääntyi. Päätin opettaa sille sulkutaivutuksen ensin eli mennä takapuoli edellä puuhun hetkellisesti. Ensin opetin sille vain sen asennon: askel siinä asennossa ja pois. Kun asento tuli tutuksi, opetin sen menemään asennossa muutaman askeleen ympyrälinjalla. Kun se viihtyi siinä, suoristin sen väistöön. Se oppi menemään sivuttain lyömättä polviaan yhteen. Nyt se tekee ihan hyvää väistöä ja sulkuakin.

Laukanvaihdoista meinasi alkuun myös tulla ongelma. Sen isoa ja erittäin vahvaa laukkaa ei ollut helppo saada rikottua. Pelleilin asennoilla ja reiteillä ja keikuttelin sen painopistettä, kunnes löysin paikat, joissa se oli altis vaihdolle. Siihen meni ehkä kuukausi tai pari, että se ymmärsi mistä on kyse. Välillä sitten tempun ymmärrettyään kuumuen sen verran, että harjoittelusta oli syytä pitää taukoa. Nyt se vaihtaa suhteellisen sujuvasti molempiin suuntiin – pystyn valitsemaan vaihdon ajankohdan ja linjan itse, enkä tekemään vaihtoa vain silloin, kun se tuntuu mahdolliselta. Hyvänä päivänä olen sen kerran antanut luvan kanssa tehdä kolme vaihtoa samalla suoralla. Joskus ennakoidessaan se tekee jo satunnaisia ykkösvaihtoja paikatessaan virhettään. Asia, joka sille alkuun tuntui todella vaikealta, on muuttunut hevosen silmissä hauskaksi leikiksi. Innolla odotan, mitä muuta tämä hevonen vielä oppii ja oivaltaa. "Parsa" saa aloittaa ensi kauden käymällä valmennuksissa vieraissa paikoissa ja pikkukisoissa harjoittelemassa olosuhteita ja sitten toivottavasti kauden aikana etenee kohti vaativan starttia.

Hevosenkoulutus on kuin leivontaa: huolellista valmistelua, suunnitelmallisuutta, ajatuksella tehtyjä asioita, laatua ja johdonmukaisuutta jokaisessa työvaiheessa. Laadukas, kestävä hevosenkoulutus on lopulta nopeampaa kuin hutiloitu kiirehtiminen. Kun mitään työvaihetta ei tarvitse toistaa uudelleen, opettaen uudelleen, päästään parhaaseen lopputulokseen suorinta tietä – vaikkakin ehkä aluksi hitaammalla etenemisnopeudella. Ihmispuolelta tiedetään, että uudenoppiminen on huomattavasti nopeampi prosessi kuin jo opitun asian motorinen muuttaminen.

Toivotan oikein hyvää joulua kaikille! Ja vielä enemmän harjoitteluniloa ensi vuoteen.

Pulliainen pakkaa hevoset ja koirat autoon helmikuun lopussa ja palailee Suomeen. Tästä lisätietoa luvassa heti alkuvuodesta.

Ensiksi hevonen

Tulen perheestä, jossa eläimet ja luonto ovat aina olleet jollain tapaa lähellä ja luonnollinen tapa elää elämäänsä. Kun olin pieni, meillä oli labradorinnoutaja. Sitten tuli kaneja ja suomenpystykorva ja kissoja.. myöhemmin omia koiria. Isäni oli lapsuuteni vuosina yliopiston eläintieteen professori, omana erityisalanaan suurpedot ja niistä erityisesti sudet ja niiden käyttäytyminen, siten myös koirien käyttäytyminen. 

Aloitin ratsastuksen joskus ennen kouluikää, isosiskoni tallille mukaanottamana. Hevoset kiehtoivat, mutta jännittivät alkuun kovasti. En sanoisi, että niillä ihan ensimmäisillä ratsastustunneillani olisin kovasti pelännyt, en ainakaan muista sellaisia tuntemuksia. Mutta sitten varsinaisilla alkeiskursseilla joskus 80-luvun loppupuolella pelko pääsi pitkällekin ihon alle. Alkeiskurssit on nimettävä monikossa, sillä niitä tuli käytyä kaksin kappalein. Ensimmäisellä kurssilla olin muutaman tunnin poissa ja sitten lopun ajan vietin pitkälti hiekassa. Putoilin kuin kypsä omena syystuulessa. Takapuoli märkänä, itkuisena, minut raahattiin aina takaisin satulaan. Minua pelotti ja jännitti niin että oksetti. Ponit eivät olleet myötämielisiä ja ne järjestivät kaikenlaisia kepposia toistuvasti. Taisinpa alkeiskurssien jälkeen pitää välillä joitain kuukausia taukoakin, kun alkoi motivaatio kärsiä. Sitten jollain ilveellä palasin satulaan.

90-luvun alussa ratsastuskoulu muutti uusiin tiloihin ja samalla osti joukon uusia poneja, joissa oli muutama loistava luottoyksilö. Ratsastamiseen tuli uutta luottamusta ja hohtoa, kun ei ihan joka tunnilla lentänyt satulasta. Muutaman vuoden jälkeen ostettiin sitten perheelle oma hevonen. Sillä käytiin kovasti tunneilla ja opeteltiin kaikki mahdollinen hevosesta, sen pidosta ja hoidosta. Tajuttiin monia tärkeitä asioita hevosesta. Vaikka olihan sitä hoitohevoskulttuurista paljon silloin jo tarttunutkin, kokonainen tekemisen meininki. 

Omat hevoset johtivat treenaamiseen ja kilpailemiseen. Ne johtivat opettamiseen ja ratsuttamiseen ja lopulta veivät koulunpenkille ja sitten alalle. Vähän kuin vahingossa, ei ollenkaan suunnitellusti. Minusta piti ensin tulla eläinlääkäri ja lukioiässä aloitetun lauluharrastuksen myötä oopperalaulaja. Nykyään laulan vain autossa ja suihkussa. Hengitystekniikasta tosin on hyötyä, kun pitää saada hallissa kaikki ratsukot hädän tullen pysähtymään välittömästi.

Mihin tämä pitkä johdanto on matkalla? Kaikkien näiden vuosien aikana on ollut yksi asia ylitse muiden: hevonen. Eläin, jonka ei tarvitsisi minun kanssani mihinkään ryhtyä. Eläin, joka ei ole minulle mitään velkaa. Eläin, jonka elämäntehtävä on syödä ruohoa ja olla hevonen, jokaisella kehonsa solulla. Eläin, jonka käsityskyky maailmasta rajautuu omaan kokemuspiiriinsä ja sisäisesti koodattuihin tarpeisiin. Hevonen.

Minä olen tässä viime vuosina paljon pohtinut tätä koko tekemisemme eettistä puolta. Paljon käydään julkisesti hyvää ja tarpeellista keskustelua hevosista, hevosenpidosta ja ratsastusurheilusta. Paljon se keskustelu on saanut mielestäni jo aikaankin. Ihmiset ovat tiedostavampia. Mutta silti en voi olla sivuuttamatta sitä tosiasiaa, että hevosten parissa pyörii myös ihmisiä, joiden paikka olisi jossain muualla. En aina ymmärrä, miten nämä ihmiset eivät itseään pois hevosten luota löydä. Niin kuin he olisivat jotenkin jumissa väärässä huoneessa, mutteivät ymmärrä käyttää ovea? 

Miksi näin ajattelen? Kun ollaan hevosten kanssa tekemisissä, on ainoastaan ja vain eettisesti oikein, että hevonen tulee ensin. Hevonen ei ole voinut valita kohtaloaan, ei sitä, että se on ihmisen vankina ja altistuu ihmisen käyttöön. Ei se ymmärrä, miksi tätä kaikkea tehdään. Se vain nyt usein sattuu olemaan niin hyväntahtoinen, että antaa meidän puuhastella kaikenlaista, enemmän tai vähemmän taitavasti.

Jos hevosen laittaminen ensimmäiseksi tärkeysjärjestyksessä tuntuu luonnottomalta tai vastenmieliseltä, ei Sinun pitäisi tulla lähellekään näitä eläimiä. Elämässä voi tehdä niin paljon muutakin. Ei Sinun tarvitse olla näiden eläinten kanssa. Ei päivittäin, ei sitä yhtäkään kertaa viikossa. Ei, jos sillä hetkellä, kun olet eläimen kanssa, sen hyvinvoinnin priorisointi ei Sinulta luonnistu.

Jos ei ole niin tärkeää, että hevosella on vettä saatavilla, riittävästi hyvälaatuista ruokaa, että sillä on kuivat pahnat mille käydä makuulle, että se pääsee ulkoilemaan, että sen loimi on suorassa, jos sille on loimi pitänyt päälle pukea. Että sen ei tarvitse kokea tarpeetonta kipua tai stressiä, hämmennystä. Jos nämä eivät ole Sinulle tärkeitä asioita, mene pois. Pudota talikko tai piiska kädestäsi ja kävele toiseen suuntaan. Hevonen ei kaipaa lähelleen yhtään rakkaudetonta ihmistä. Eikä ole sellaista ihmistä lähelleen ansainnut.

Jos olet sitä mieltä, että kouluratsastussääntöjä voi käyttää takapuolen pyyhkimiseen toiletin puolella tai ettei hevonen tarvitse kevyttä kuolaintuntumaa ja itsensä kannattelua (self-carriage), mene pois. Jos hevoset ovat mielestäsi aina dominantteja ja ansaitsevat tulla kuritetuksi, mene pois.

Ja toisaalta, jos pelkäät näitä eläimiä kuollaksesi, ja jokainen kerta tallilla on sinulle Pelkokerroin-ohjelman episodi, mene pois. Elämässä on niin paljon muutakin tehtävää, itsensä voi voittaa altistamatta tällaiselle kokeilulle viatonta eläintä. Yhtälailla, jos et hyväksy tosiasiaa, että ratsastus on urheilulaji, joka keveimmilläänkin harrastushömpöttelynä vaatii edes auttavaa koordinaatiota ja fyysistä kuntoa, mene pois. Vähin, mitä voit hevosen eteen tehdä, on olla häiritsemättä sitä, kun se yrittää liikkua allasi eteenpäin.

Ja vielä, jos haluat rakkaudellesi ihmismäistä vastakaikua, asettaa hevosellesi ihmismäisiä tarpeita, inhimillistää sitä, etkä saa mieltäsi ja sydäntäsi hallintaan, ota etäisyyttä. Se voi tehdä Sinulle hyvää ihmisenä.

Ei, turha kuvitella, en ole minäkään puhdas pulmunen. Olen pelännyt, voittanut pelot ja jatkanut eteenpäin. Olen kokeillut koulutusmetodeja, joita tämän päivän tietämyksellä en käyttäisi enää uudelleen. Olen menettänyt pinnani ja käyttänyt tarpeetonta voimaa. Olen purkanut omia turhautumisiani hevoseen, olen antanut paineen päästä ihoni alle ja vaatinut liikaa. Tästä kaikesta olen oppinut. Vuodet Etelä-Saksassa ovat vain kristallisoineet käsitystä siitä, mikä on tärkeää. Tärkeää ei ole oma kunnianhimo. Tärkeää ei ole tehdä kuten muut tekevät. Tärkeää ei ole sulautua joukkoon. Tärkeää ei ole ottaa luuloja pois. Tärkeää ei ole tehdä vaikka väkisin. Tärkeää ei ole kerätä ihmisten ihailua. Tärkeää on katsoa peiliin. Tärkeää on olla esimerkki itselleen ja hevoselle. Tärkeää on tehdä ajatuksella, järkevästi, oikeita asioita. Tärkeää on olla johdonmukainen ja hallita mielensä. Tärkeää on kouluttaa siten, että oppimista tapahtuu. Tärkeää on välttää stressiä. Tärkeää on kantaa vastuu. Tärkeää on pitää huolta kaveristaan. Tärkeää on pistää hevonen ensimmäiseksi.

Hyväksi ratsastajaksi

Hei Suomi! Ja suomenkieliset lukijat. Viime kerrasta onkin aikaa.

Ilta laskeutuu Joensuuhun, jossa olen ollut valmentamassa tänään. Huomenna vielä jatkuu. Tässä kun on hetki aikaa rauhassa olla, on myös sopiva hetki kirjoittaa aiheesta, joka tuli tuossa joitain päiviä sitten mieleeni. Miten tullaan hyväksi ratsastajaksi?

Susanna Rahkamon väitöskirjasta uutisoitiin vastikään: millä aineksilla syntyy toistuvasti ylivoimainen urheilija? Pitää olla äärettömän innostunut, pitää olla kova tekemään töitä. Pitää kysyä itseltään, miksi jokin ei onnistu ja olla valmis muuttamaan tekemisiään, jotta pääsee tuloksiin. Näkemys ohjaa toimiin. Pitää sen lisäksi olla itseluottamusta, luotto siihen, että pystyy ja pääsee tuloksiin. Siitä tulee jälleen polttoainetta innostukselle, josta jälleen kumpuaa voimavara tehdä kovasti töitä.

Allekirjoitan kaiken tämän, vaikken ole moninkertainen olympiamitalisti. Ehkä vain moninkertainen epätodennäköisyyksien selättäjä omassa elämässäni. Minun nykyinen toimenkuvani on pääasiassa auttaa muita ratsastajia prosessissa, jossa he etsivät vastauksia kysymyksiin ja luovat näkemystä uusiin toimenpiteisiin. Yleisesti ottaen suurimmat korjaukset tulen aina tehneeksi ratsastajan instrumenttiin: istuntaan ja kehonhallintaan.

Nämä korjaukset ovat usein hyvin henkilökohtaisia viritykseltään. Monista tuntuu siltä kuin he halvaantuisivat muutosten ensivaiheissa. Silloin kun korjattavaa on vähän, toiset löytävät apua heti ja huomaavat tehtyjen korjausten positiiviset vaikutukset. Tämä jälkimmäinen tilanne on opettajalle helppo - tulos itsessään jo ruokkii oikeansuuntaista toimintaa, ja oppilaan voi jättää levollisin mielin yksin harjoittelemaan asiaa. Kun taas oppilaalla on vaikeuksia sisäistää tai luottaa tehtyihin korjauksiin, kuulee opettaja lauseen: "Musta tuntuu kuin olisin ihan takakenossa/etunojassa/oikealla kyljellä/vasemmalla kyljellä/vinossa/..." Tämä lause sisältää luonnollisesti toisinaan vain neutraalin havainnoinnin, mutta osittain siihen sisältyy pieni tai suurempikin sisäinen protesti. Tunne on vieras ja arveluttava - voiko tämä olla oikein?

Tällainen ajattelu kumpuaa nurinkurisesta ajatusmallista. Ajatuksesta, jossa lähtöpiste on ratsastajan mielessä jollain tasolla "normi", taso, johon muutoksia on verrattava. Referenssi. Kun ajatellaan, että muutoksia on lähdetty tekemään, koska se entinen tekeminen ei ole toiminut toivotulla tavalla, ei referenssinä voida käyttää lähtöpistettä - lähtöpisteen tunne on ollut valheellinen tai väärä eikä siten ole käyttökelpoinen verrokki. Ratsastajan kokemien muutosten referenssinä pitäisi käyttää sitä lopputulosta, mihin halutaan päästä. Maalia. Ideaalia. Tähän vertaamalla tulee ratsastaja edistyneeksi askel kerrallaan haluttuun suuntaan.

Tästä tullaan toki seuraavaan ongelmaan: miten edetä kohti jotain, josta ei ole vielä aiempaa kokemusta, tuntemusta? Katsomalla hyvää ratsastusta, opiskelemalla intohimoisesti ja käyttämällä mielikuvitusta. Kuvittelemalla, miltä voisi tuntua se, mitä kohti haluaa olla matkalla. Usein huomaa, ettei se ole ehkä lähelläkään sitä, missä on jo ollut. Askel kohti tavoitteita vaatii rohkeutta ja luottamusta. Kysymällä, opiskelemalla saatu näkemys Rahkamon osoittaman esimerkin myötä tarjoaa jälleen polttoainetta innolle ja työmotivaatiolle. On jokin suunta, jota kohti lähteä kulkemaan.

Ratsastus ei ole helppo laji. Se on kovin vaikea, jos ollaan oikein rehellisiä. Mutta unelmoida pitää, tehdä kovasti töitä ja tavoitella uusia tasoja omassa tekemisessään. Eikä elää menneisyydessä, jo tehdyssä, vaan hakea kaikupohjaa tulevasta.

Harjoitteluniloa talveen!

Miten valita systeemi?

Muutama vinkki oman tiensä valitsemiseen uusimmassa englanninkielisessä blogitekstissä:

http://balanceddressage.blogspot.de/2016/04/a-system.html

Tahti

http://balanceddressage.blogspot.de/2016/03/rhythm.html

Otamme hiukan kiinni blogitaukoa.

Ratsasta kaikkia jalkoja

Englanninkielisen blogin puolelta uutta luettavaa hevosen tasapainosta ja symmetriasta, jota suoruudeksikin kutsutaan.

http://balanceddressage.blogspot.de/2016/02/ride-all-four-legs.html

Hyvä ratsastus (ja hyvää joulua!)

Istun lentokoneessa matkalla Helsinkiin, josta minulla on vielä jatkolento Ouluun. Elämä on nykyään kovin kiireistä kahdessa maassa työskennellen ja yhä kasvavaa asiakaskuntaa Saksassa palvellen. On tullut aika tehdä joitain muutoksia. Kuten ehkä arvattavissakin on ollut, tämä blogi toistaiseksi hiljenee. Lähdin aikanaan kirjoittamaan näitä blogitekstejä lähinnä omille asiakkailleni oppimisen tueksi ja välillä vain tuulettaakseni omia ajatuksiani. Lukijaluvuista päätellen tekstit ovat tavoittaneet myös muita ratsastuksesta ja hevosista innostuneita ihmisiä. Se on lämmittänyt mieltäni. Tarina ei pääty tähän kuitenkaan. Jatkossa jatkan englannin kielellä kirjoittamista, jolloin se palvelee kansainvälistynyttä asiakaskuntaani paremmin. Projekti ratsastuksellisen internetpalvelun kehittämisestä etenee ajatuksen tasolla koko ajan, käytännössä vielä tipuaskelin. Se projekti toteutunee luettavaan muotoon ensi vuoden puolella.

Olen asunut Saksassa nyt reippaat kolme vuotta. Kulttuurishokki on ollut melko vahvasti läsnä monella rintamalla, eikä vähiten ratsastuksen saralla. Olen tätä aihetta jo aiemmin sivunnutkin, mutta pieni toisto ei liene pahitteeksi. Muutamalla sanalla tiivistäen: kiitos Kyra.

Suomessa asuvat ja vain suomalaista ratsastusta seuraavat eivät ehkä ymmärrä, miksi tässä näin kiittelen. Meille Suomessa ”kyralainen” ratsastus on itsestäänselvyys – normi ja standardi, johon pyritään. ”Kyralaisuuden” tunnistettavampia piirteitä ovat selkeys, johdonmukaisuus, mahdollisimman pienet avut, hevosen itsenäisen tasapainon kehittäminen sekä ylipäätään tasapainoa vaaliva ratsastustyyli, joka on hevoselle helposti sisäistettävä, kaikkia hevosia yleispätevästi kehittävä ja eläinystävällinen. Me olemme niin onnellisessa asemassa, kun emme juuri muunlaista ratsastuskulttuuria tunne.

Etelä-Saksassa näkee monenlaista ratsastusta. Kaikki ei ole hyvää, ja monella hevosella voisi olla ratsastajalleen muutama sana sanottavana paineenkäytöstä ja oikea-aikaisesta hellittämisestä. Usein kuulen eriäviä näkemyksiä perusteltavan tyylieroilla, eri koulukuntien tavalla ajatella ja lähestyä hevosenkoulutusta ja lajia. Kuinka tunnistaa hyvä ratsastus erilaisten suuntauksien viidakosta?

Oli tyyli mikä tahansa, on muutama yleismaailmallinen fakta, joka yhdistää hyvää ratsastusta:

1. Painovoima ja fysiikan lait
   Painovoima on fakta. Yksikään valmentaja ei voi kiistää sen olemassaoloa. Painovoiman vaikutus ei ole tunnettavissa pelkästään silloin, kun ratsastaja erkanee hevosesta vaan se vaikuttaa ihan kaikkeen, mitä hevosen kanssa teemme, ja hevonen tuntee sen jokaisella askeleella. Painovoima aiheuttaa kuormituksen hevosen kehoon. Silloin kun hevosen painopiste ei ole sen kehon keskellä (lue: hevonen ei ole tasapainossa), sen keho kuormittuu toispuoleisesti ja mahdollisesti jopa pistemäisesti. Mitä suuremmista massoista, nopeuksista, kitkakertoimista ja epätasapanoisuudesta on kyse, sitä suurempi on hevosen kehon kokema rasitus. Pahimmillaan tällainen epätasainen kuormitus aiheuttaa kipeytymisiä, loukkaantumisia ja urheilu-uran katkeamisia. Ratsastajan tehtävä on pitää huolta sekä oman kehonsa hevoselle aiheuttaman kuormituksen tasaisesta jakautumisesta (istuen pystysuorassa ja keskellä hevosta) että hevosen oman massan tasaisesta jakautumisesta kaikkien sen jalkojen varaan. Epätasapainoinen, painovoiman kanssa kamppaileva hevonen tuntuu jäykältä ja epäsymmetriseltä ratsastaa.
   
   
2. Anatomia
   Yksikään valmentaja ei voi kiistää hevosen anatomiaa ja biomekaniikkaa. Hevosen terveet liikeradat ja lihakset tehtävineen ovat tutkittuja faktoja. Hevonen on etupainoinen eläin, jonka on ratsastustyössä terveytensä nimissä tuotava painopistettään taaemmas kehossaan koukistamalla takajalkojensa niveliä ja lisäämällä etuosansa kannattelua lihastyöllä. Jotta hevonen ei kipeytyisi prosessissa, sen on liikuttava yhtä aikaa riittävän jäntevänä ja riittävän rentona. Sekä sen on pystyttävä tasapainottamaan itseään kaulallaan. Hevoselta ei voida koskaan vaatia sellaista vastetta, joka on sille anatomisesti tai biomekanisesti mahdotonta toteuttaa.
   Ihmisen anatomia on vielä paremmin tunnettu fakta. Ihmisen on oman terveytensä nimissä istuttava pystysuorassa asennossa, jossa hän säilyttää selkärankansa luonnolliset kaaret. Hänen jalkojensa tulee olla riittävän kulmautuneet, jotta ne voisivat toimia iskunvaimentimen lailla ja auttaa koordinoimaan ratsastajan kehonliikkeitä.
   Ratsastus ei voi olla anatomisesti epäkorrektia sen aiheuttamatta vahinkoa joko ratsastajalle tai hevoselle tai molemmille. Anatomisesti virheellinen ratsastus on aina epäeettistä toimintaa.
   
   
3. Eläinten koulutusteoriat
   Eläinten oppimismekanismeja on tutkittu hyvä tovi. Klassinen ehdollistuminen, operantti oppiminen ja näihin liittyvät mekanismit ovat yksinkertaisia sisäistää ja tieto on avoimesti saatavilla. Eläin oppii oikea-aikaisen vahvisteen kautta. Yleisesti hevosenkoulutuksessa käytetään negatiivista vahvistetta, jossa huolella ajoitettu paineenhellittäminen on kaikista merkityksellisimmässä roolissa. Toissijaisesti käytetään positiivista vahvistetta ja vain hyvin vähän (toivottavasti) positiivista tai negatiivista rangaistusta.
   Hyvä ratsastus on aina johdonmukaista, selkeää ja noudattaa tyylisuunnasta riippumatta näitä lainalaisuuksia ja periaatteita. Jokainen hevosen tarjoama oikea vaste on palkittava valitulla mekanismilla, jotta ratsastusta voitaisiin kutsua hyväksi ja eettisesti perustelluksi prosessiksi.

Hyvä ratsastus on aina helppoa tunnistaa. Se ensinnäkin näyttää yleisesti ottaen vaivattomalta. Se ei aiheuta merkittävää stressiä eläimelle tai ihmiselle. Se johtaa suhteellisen nopeasti oppimiseen ja siten haluttuihin lopputuloksiin. Sekä hevonen että ratsastaja edistyvät tasaisesti ja voivat fyysisesti hyvin ja kivuttomasti. Molempien lihaskunto kasvaa ja olemus muuttuu urheilullisemmaksi, jäntevämmäksi, joka mahdollistaa vastavuoroisesti ratsukon rentoutumisen myös vaikeiden tehtävien keskellä. Tästä seurauksena hyvä ratsastus näyttää aina hallitulta, joustavalta ja kevyeltä.

Näiden seikkojen puuttumista ei voida koskaan selittää tyylieroilla, ainoastaan ammattitaidottomuudella.

Tähän loppuun lyhyt kuvaus. Aloitin vastikään uuden ratsukon kanssa, jonka valmentautumista edellisen valmentajan kanssa seurasin sivusta joitain viikkoja. Valmentaja tuntui olevan kovasti sitä mieltä, että hevonen on kova, vahva ja itsepäinen eläin. Sitä ei saatu liikkumaan ”oikeinpäin” ja siksi sen pää sidottiin tiukasti luotiviivan taakse liian lyhyin apuohjin tämän tuomatta myönteistä muutosta hevosen käytökseen, lähinnä vain vastustelua.

Valmentajavaihdoksen jälkeen ensimmäisellä yhteisellä tunnillamme opetimme hevoselle niskasta myötäämisen ohjasotteesta ts. kerroimme hevoselle, kuinka sen täytyy suhtautua kuolaintuntumaan. Hevonen ei tuon päivän jälkeen ole väärinpäin liikkunut eikä sen työstentelyssä tarvita apuohjia.

Jokainen voi kohdallaan miettiä, kumpi näistä tyyleistä edustaa hyvää ratsastusta.

Toivotan jokaiselle lukijalleni ihanaa joulunaikaa ja ratsastuksellisesti menestyksekästä uutta vuotta! Toivottavasti kohtaamme vielä uuden kansainvälisemmän blogin puolella. Kiitos luetuista tarinoista ja kuulemiin.

Tässä vielä linkki uuteen blogiin: http://balanceddressage.blogspot.fi/