Jouluisia ajatuksia hevosenkoulutuksesta

Leivoin perjantaiaamuna karjalanpiirakoita, jotta tulisi näin Baijerin sydämeenkin kotoisen jouluinen tunnelma. Se on muuten tarkkaa puuhaa se piirakoiden leivonta.

Pitää ensinnäkin pitää huolta, että taikina on riittävän kosteaa ja sopivan viileää yhtä aikaa. Sitten ehdottoman tärkeää on, että jokaisen piirakan pohjaksi pyöriteltävän taikinapallon tekee riittävän tiivisrakenteiseksi ja tasalaatuiseksi. Pallo kauliintuu pyöreäksi taikinalevyksi vain jos sen koostumus on riittävän vahva ja symmetrinen. Pitää myös olla kaukaa viisas ja jauhottaa pöytä ja kaulin huolellisesti. Taikinalevyä pitää kääntää muutama kerta kaulitsemisen aikana ja sitten kun tuntuu, ettei taikinalevy enää laajene, pitää sijoittaa sen alle riittävästi jauhoja – sen jälkeen löytyy vielä muutama sentti lisää kokoa joka suuntaan. Puuron pitää olla riittävän löysää, että se levittyy hyvin. Muttei liian löysää tai vetistä, ettei se paistettaessa leviä kuorien ulkopuolelle. Yllätyksiinkin pitää varautua; sattumalta olin varautunut, ja myös porkkanalaatikon riisipuuro meni melkein kokonaisuudessaan piirakkakuorien sisään.

Kaikella laatuisalla tekemisellä on yhtämäkohtaa hevosenkoulutukseen. Jokainen työvaihe on tehtävä huolella, valmiiksi. Taikinapallon pyörittämisessä hökeltäminen ei säästä aikaa eikä vaivaa – kaulitseminen eli taikinan työstäminen muuttuu huomattavasti vaikeammaksi, jos taikinan laatu on epätasaista. Ratsuhevosen kouluttamisessa pätevät samat lainalaisuudet. Pohja on rakennettava kestäväksi, kesti siinä miten kauan tahansa. Sen jälkeen tapahtuva koulutus on yleensä suhteellisen vaivatonta, kun kouluttajan ei tarvitse korjata peruskoulutusta ja käyttää siihen turhaa aikaa.

Tämä muutamin käytännönesimerkein: minulle henkilökohtaisesti punainen vaate ovat hevoset, joiden selkään/selästä ei ratsastaja pääse ilman maamiehen apua. Jos hevonen on siinä mielentilassa, että se tahtoo pois tilanteesta ja karkuun ratsastajan alta, ei sillä pitäisi mitään muuta harjoitella kuin ihmisen läsnäolon hyväksyntää ja selkäännousua. Minä en nouse sellaisen hevosen selkään, jonne en ilman apua pääse. Se on halvin henkivakuutus, jonka voin ottaa. Ainoastaan mikäli hevonen on niin pyöreärunkoinen, että satula pyörähtää kyljelle selkäännoustessani, saa joku pitää toiselta puolelta vastaan. Tämäkin yleensä hoituu sillä, että nousee riittävän korkealta jakkaralta ja sijoittaa painonsa vatsan avulla suoraan satulan päälle hetimmiten ja kierähtää keskivartalon ympäri satulaan. Jokainen hevonen voi oppia seisomaan paikallaan tässä tilanteessa ja rauhoittumaan siihen – asiaan pitää vain käyttää aikaa ja vaivaa, joskus enemmän, usein vähemmän. Hevonen, joka pysyy mieleltään ihmisen alla ja vaikutuspiirissä, on huomattavasti helpompi ja turvallisempi kouluttaa.

Perusasioihin tulee käyttää niiden vaatima aika. Eilen juuri keskustelin yhden asiakkaani kanssa asiasta. Hän katsoi, kun ratsastin 5-vuotiasta suomenhevosoriani. Se harjoittelee parasta aikaa helpon A:n asioita näin teknisestä tarkastelukulmasta: vastalaukkaa, väistöjä ja avotaivutuksia sekä temponmuutoksia. Kerroin asiakkaalleni, että ori on ollut oikeastaan töissä vasta viime keväästä, kun sen kasvu tasaantui niin, ettei se ollut enää selvästi takakorkea. Ratsastin sillä ensimmäisiä kertoja, kun se oli kolmevuotias. Siitä lähtien olen ratsastanut sitä lyhyissä jaksoissa, välillä antaen sille kuukausienkin taukoja. Erityisesti silloin kun sen takaosa oli joka suuntaan noin puolitoistakertaa yhtä suuri kuin sen etuosa. Silloin ei ollut mitään järkeä sijoittaa sen selkään satulaa ja ratsastajanpainoa aiheuttamaan yhä suurempia tasapainovaikeuksia. Viime keväästä asti ori on ollut tasaisesti töissä. Ja yhtäkkiä huomaan, että se on teknisesti ihan sillä tasolla, missä ikäisensä viisivuotiaan suomenhevosen pitää olla. Sen kanssa on syksyyn asti harjoiteltu vain perusapuja ja niihin vastaamisen tarkkuutta. Reitin tarkkuutta ja eri vartalonasentoja. Pikku hiljaa se harjoittelee enemmän kokoamista, pienissä erissä, ja kerää voimaa.

Seitsenvuotias puoliveriruunani tuli minulle vuosi sitten syksyllä. Se oli elämässään ollut joitain kuukausia ratsutuksessa, muuta se ei tiennyt työnteosta tai elämästä yleensä. Oli ollut kasvattajan hoivissa peräkammarinpoikana ja akkalauman ainoana miehenä. Tein sillä syksyn oikeastaan vain maasta käsin töitä – koordinaatiota ja reaktionopeutta siten, ettei se mieleltään järkyttyisi vaan erottaisi käskyt muista ärsykkeistä. Ratsastelin talven ajan lyhyissä jaksoissa – 10-20 minuuttia kerrallaan. Isoliikkeisen hevosen kantokyky ei silloin juuri muuhun riittänyt. Keväällä kunto tuntui jo paremmalta, ja aloimme treenata enemmän. Kesällä yhtäkkiä huomasin, että hevonen teki sujuvasti laukanvaihdot käynnin kautta, vastalaukat. 

Pohkeenväistö meinasi muodostua ongelmaksi – se hakkasi etupolviaan yhteen ja hätääntyi. Päätin opettaa sille sulkutaivutuksen ensin eli mennä takapuoli edellä puuhun hetkellisesti. Ensin opetin sille vain sen asennon: askel siinä asennossa ja pois. Kun asento tuli tutuksi, opetin sen menemään asennossa muutaman askeleen ympyrälinjalla. Kun se viihtyi siinä, suoristin sen väistöön. Se oppi menemään sivuttain lyömättä polviaan yhteen. Nyt se tekee ihan hyvää väistöä ja sulkuakin.

Laukanvaihdoista meinasi alkuun myös tulla ongelma. Sen isoa ja erittäin vahvaa laukkaa ei ollut helppo saada rikottua. Pelleilin asennoilla ja reiteillä ja keikuttelin sen painopistettä, kunnes löysin paikat, joissa se oli altis vaihdolle. Siihen meni ehkä kuukausi tai pari, että se ymmärsi mistä on kyse. Välillä sitten tempun ymmärrettyään kuumuen sen verran, että harjoittelusta oli syytä pitää taukoa. Nyt se vaihtaa suhteellisen sujuvasti molempiin suuntiin – pystyn valitsemaan vaihdon ajankohdan ja linjan itse, enkä tekemään vaihtoa vain silloin, kun se tuntuu mahdolliselta. Hyvänä päivänä olen sen kerran antanut luvan kanssa tehdä kolme vaihtoa samalla suoralla. Joskus ennakoidessaan se tekee jo satunnaisia ykkösvaihtoja paikatessaan virhettään. Asia, joka sille alkuun tuntui todella vaikealta, on muuttunut hevosen silmissä hauskaksi leikiksi. Innolla odotan, mitä muuta tämä hevonen vielä oppii ja oivaltaa. "Parsa" saa aloittaa ensi kauden käymällä valmennuksissa vieraissa paikoissa ja pikkukisoissa harjoittelemassa olosuhteita ja sitten toivottavasti kauden aikana etenee kohti vaativan starttia.

Hevosenkoulutus on kuin leivontaa: huolellista valmistelua, suunnitelmallisuutta, ajatuksella tehtyjä asioita, laatua ja johdonmukaisuutta jokaisessa työvaiheessa. Laadukas, kestävä hevosenkoulutus on lopulta nopeampaa kuin hutiloitu kiirehtiminen. Kun mitään työvaihetta ei tarvitse toistaa uudelleen, opettaen uudelleen, päästään parhaaseen lopputulokseen suorinta tietä – vaikkakin ehkä aluksi hitaammalla etenemisnopeudella. Ihmispuolelta tiedetään, että uudenoppiminen on huomattavasti nopeampi prosessi kuin jo opitun asian motorinen muuttaminen.

Toivotan oikein hyvää joulua kaikille! Ja vielä enemmän harjoitteluniloa ensi vuoteen.

Pulliainen pakkaa hevoset ja koirat autoon helmikuun lopussa ja palailee Suomeen. Tästä lisätietoa luvassa heti alkuvuodesta.