Flow of the movement

Otsikon englanninkielinen ilmaus on mielestäni hyvin kouluratsastuksen tarkoitusperiin istuva.
Suomeksi voitaisiin puhua liikkeen sujuvuudesta ja jatkuvuudesta.

Mitä pidemmälle ratsastusta olen opiskellut, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että kouluratsastussäännöissä painotettu tahti ja tahdikkuus on tärkeintä kaikessa. ("Yllätys, yllätys!" - pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen.)

Se että hevonen liikkuu tahdissa, omalla luontaisella mekaniikallaan jatkuvan sujuvasti, mahdollistaa kaiken mitä ratsastuksessa halutaan saavuttaa: ohjautuvuus, joustavuus (suppleness), säädeltävyys, koottavuus. Aina kun hevosen tahtiin ja liikkeen sujuvuuteen ja jatkuvuuteen tulee tahattomia muutoksia, se alkaa vaikuttaa jollain tavalla näihin mainittuihin asioihin.

Voimattoman nuoren hevosen ohjautuvuus esimerkiksi kaarteissa on usein korjattavissa pitämällä huolta, ettei hevonen liikuu kääntyessään tai ylipäätään ennen kaarteen alkua vähemmän tai eri mekaniikalla eteenpäin kuin suoralla. Jo voimistellumman ja koulutetumman vanhemman hevosen kohdalla ratsastettavuus kokoamisessa säilyy, kun hevonen pitää liikkeen peruslaadun samankaltaisena. Kaikki jännittyminen, jäykistyminen, tahaton hidastuminen tai nopeutuminen vähentää hevosen kontrolloitavuutta ja hidastaa sen reaktionopeutta ja heikentää sen reaktioiden laatua.

Sain tuossa muutama päivä sitten ystävän hetkeksi kentänlaidalle ottamaan muutaman minuutin videota matkapuhelimellani. Tässä työskentelen laukan kanssa. Kevyessä istunnassa, harjoituslaukassa, kokoamisessa eli kaikissa työskentelyvaiheissa pyrin koko ajan löytymään samaan tahtiin ja samaan liikkeenvirtaan. Tämä onnistuu helposti verryttely- ja harjoituslaukassa (videon alku), kokoamisessa tahtia ja liikkeenlaatua pitää enemmän ylläpitää ja niihin tulee enemmän hajontaa, kohti piruettia ja erityisesti viimeisissä askelissa ennen piruetin alkua tämä käy vielä haasteellisemmaksi. Tämän hevosyksilön "äärikokoamista" lähestyessäni se alkaa mielellään jännittyä ja menettää siten liikkeen jouston ja rytmin. Se kovettaa sen ristin alueen ja joustaa vähemmän luontevasti takaosastaan, joka puolestaan saa sen niskan jännittymään, joka heikentää sen omaa tasapainoa lisää. Se mielellään helpottaisi oloaan tulemalla takaosallaan sivuun, erityisesti oikeassa kierroksessa, ikään kuin sulkutaivutuksen asentoon. Siinä se tekisi tehtävän mielellään, rennompana ja vähemmällä paineistumisella, mutta ei olisi yhtä hyvin "jalan edessä" tai kontrolloitavissa kuin optimaalisen, suoran lähestymisen kautta tullessaan.

Niin tässä kuin hyvin usein muissakin tilanteissa (erityisesti laukassa), hevosen kehon jännitystilat heijastuvat tuntumaan. Tuntumalla korjaaminen auttaa lähinnä seurauksiin, ei itse syyhyn, joka on hevosen vartalon puolella. Videossa muutamia työkaluja, joilla ratsastettavuutta laukassa voi parantaa: kevyt istunta, myötääminen, eteenratsastus ja tempomuutokset. Kaikkien näiden tavoitteena on säädellä hevosen kehon jäntevyystilaa siten, että hevonen kantaa liikkeensä, mutta pysyy joustavana koko kehostaan.

Kansainvälisissä kouluratsastusteeseissä päällimmäisenä usein mainitaan, että hevosen tulee liikkua aina eteenpäin. Tämä johtaa toisinaan ratsastajan kestotyöntö-tyyliin, jossa hevosta ajetaan koko ajan istunnalla eteenpäin, hevonen ajautuu ratsastajan kädelle ja kadottaa oman kehon kannatteluaan (self-carriage). Mitä heikompi hevosen luontainen tasapaino ja elastisuus on, sitä huonommaksi käy sitten hevosen ratsastettavuus. Jotta tältä vältyttäisiin, pukisin tämän teesin mieluummin sanoihin: hevosen tulisi aina liikkua tahdissa ja tahtiin. Kun hevonen säilyttää tismalleen saman liikkeenlaadun eli tahdin ja liikemekaniikan kaikessa tekemisessään, on se ns. pohkeen edessä jo luonnostaan ja siten riittävän eteenpäinpyrkivä kulloiseenkin tehtävään. Vähentyvä työnnönmäärä hevosen kehossa näkyy aina sen liikemekaniikassa ja kannattelussa, siten huomion kiinnittäminen liikkeenvirtaan voi auttaa ratsastajaa ylläpitämään haluttuja ominaisuuksia.

Tekstit videossa ovat englanniksi, jotta kaikki asiakkaani, joita opetan kolmella eri kielellä, voisivat mahdollisesti ymmärtää mitä tarkoitan.

Harjoitteluniloa!

Kuuliaisuus = Kouluta hevonen.

Tämä kirjoitus on sekä pohdintaa hevosenkoulutuksesta että päivitys nuorten oriiden koulutusprosessiin.

Pikkupojista on kirjoitettu ainakin näiden otsikoiden alla:
http://tmipulliainen.blogspot.de/2013/11/johtajuuspohjainen-koulutusmalli-vs.html (11/13)
http://tmipulliainen.blogspot.de/2014/03/mielentila.html (3/14)
http://tmipulliainen.blogspot.de/2014/05/kenesta-kouluttamaan-hevonen.html (5/14)

Viime vuoden loppupuolella vaihdoimme jälleen tallia. Tilapäiseksi suunniteltu ratkaisu ainakin toistaiseksi on pitkittynyt pysyvään suuntaan - katsotaan nyt, pääsemmekö aiottuun lopulliseen osoitteeseemme vai jäämmekö tälle tallille. Ilokseni olen kohdannut kollegan, jonka kanssa puhun "samaa hevosenkoulutuskieltä": tallia tallimestarin ja "in-house-trainerin" roolissa pyörittävän westernvalmentajan nimeltään Egon Gerstgrasser.
Noin kuukauden tallilla oltuani ja hänen työskentelyään katsottuani päätin pyytää häneltä apua nuorimman hevoseni sisäänratsastukseen, muutamasta syystä: minulla itselläni oli kädet täynnä muiden hevosten kanssa ja rasitteenani suhteellisen vakavasti vaurioitunut selkä, joka ei kestä kovia "rytinöitä". Tuntien tuon nuoremman hevosen reaktiivisuuden, ajattelin että tässä on nyt se paikka, jossa jonkun ehjemmän on hyvä ottaa riskit. Näin jälkikäteen ajateltuna - vähänpä taas luotin koulutuksen mahtiin.

Egon otti nyt kolmivuotiaaksi kääntyneen oriin työn alle helmikuun alussa. Aloitimme yhdessä tiistaina, jolloin laitoimme hevosen ensimmäisen kerran westernsatulaan. Ensimmäisen linkin kirjoituksen mukaisesti seurasi tuttu viiden minuutin reaktio, sillä sillä ei ollut ollut satulaa selässään hetkeen, vain juoksutusvyö muutamana päivänä valmistavana harjoitteena alle. Pian hevonen kuitenkin tottui ajatukseen ja juoksi rennosti häntäänsä kantaen.
Keskiviikkona ei reaktiota satulaan, joten Egon aloitti valmistelutyön, johon sisältyi juoksutusta, talutusharjoituksia ja erilaisia "säkittämisiä" eli siedätysharjoitteita äänen, kosketuksen ja uusien asioiden kera. Session loppupuolella Egon kiipesi seisomaan jalustimeen. Olin ennakkoon ajatellut, että tämä on se vaihe, josta suurimmat vaikeudet tulevat. Ei minkäänlaista reaktiota. Hevonen oli tyyni ja rauhallinen ja otti tilanteen kuin konkari. Sama meno on jatkunut sittemmin. Hevonen harjoittelee lyhyehköjä sessioita 4-5 kertaa viikossa, melko pian se aloitti myös isossa hallissa muiden hevosten kanssa. Olenpa ratsastanut sillä itsekin.

Miksi kävi näin? Siis tällä kertaa helppo ja suoraviivainen onnistuminen. Osaan nimetä muutamia selviä syitä: ensinnäkin hevosta on valmisteltu pitkään tätä asiaa kohti - käytöstä on muokattu ja hevosta siedätetty ja opetettu maasta käsin. Tästä Egonkin sanoi, että näkee, että hevonen on saanut hyödyllisen alkukoulutuksensa. Mutta ennen kaikkea suurin muutos on tapahtunut hevosen luonteessa: minun ennen niin "pelokas" hevoseni on kaikkea muuta. Se ei reagoi hallissa juuri mihinkään ulkoiseen. Egon on useaan kertaan sanonut, että tästä tulee kiva hevonen, koska se ei ole "spooky" tai hermostunut. Tähän suurin muutos lienee tullut Egonin "johtajuusteknisen" koulutusmallin myötä. Tätä ei nyt pidä käsittää väärin, hevosta koulutetaan oppikirjaperiaattein negatiivisen vahvisteen keinoin, mutta "johtaja-asenteella". Mitä se tarkoittaa käytännössä? Että hevonen hyväksyy sen, että ihminen voi tehdä ja pyytää asioita hevoselta. Vaikkapa halutessaan pitää sitä korvasta kiinni, pitää takajalkaa ylhäällä, työntää sitä kädellään kuonon päältä taaksepäin... Siis mitä haluaa, milloin haluaa, hevoselta lupaa kysymättä. Ihminen voi myös tuoda uusia, äänekkäitä tai jollain tapaa erikoisia kapistuksia hevosen elinpiiriin. Hevonen ei saa astua ilman lupaa ihmisen tilaan ja sen pitää aina välittömästi reagoida, kun ihminen pyytää sitä poistumaan. Ihan sitä samaa, mitä olen aiemminkin teettänyt hevosella, mutta vähän enemmän kärjistäen ja alleviivaten. Egonia haastateltuani hän tästä sanoi, että paras kohde tällaiselle lähestymistavalle mielestään on nuori hevonen, joka vielä muodostaa käsitystään ihmisestä.
Esimerkiksi toisen aikuisen tammani kohdalla ko. lähestymistapa ei saanut juurikaan muutosta ääniherkkyyteen ja reaktiivisuuteen - olen sitten pitäytynyt ihan tyypillisissä siedätysmetodeissa, niissä paremmin onnistuen.

Mikä tässä jälleen on kuitenkin selväksi tullut: ei ainoastaan ihmisellä vaan myös hevosella tulee olla asenne kohdallaan.
Jo jonkin aikaa eläintenkoulutukseen perehtynyt tutkijayhteisö on ollut sitä mieltä, ettei "kuuliaisuus" ole hevosen luonteenpiirre. "Kuuliaisuus" on yhtä kuin hyvin onnistunut koulutus = hevonen, joka tunnistaa merkit ja tehtävät ja tekee vaaditut asiat vaivatta ja hämmentymättä, hyvällä motivaatiolla, luottavaisesti. Yhtälailla hyvin koulutettu hevonen kuitenkin antaa ja sallii ihmisen pyytää asioita ja vaikuttaa itseensä. Sitä on mm. "ratsastettavuus" sen lisäksi, että sillä kuvataan myös hevosen fyysisiä valmiuksia satulan alla työskentelyyn.
Tässä kaikessa korostuu, että koulutus on aina vietävä laadullisesti loppuun asti valmiiseen toimintaan. Puolitiehen jätetyt vasteet eivät tuota juurikaan iloa - ne saattavat toimia tänään, mutteivät huomenna. Kotona, mutteivät vieraissa paikoissa tai uusissa tilanteissa.  Hevosenkouluttajan vastuulla on, että asiat tapahtuvat oikein ja että kehitystä tapahtuu. Tässä kouluttajan on oltava koulutustilanteessa "johtaja", eläimen ei voida olettaa tietävän (kuten ei koulutustilanteessa ihmisoppilaankaan), mitä on tarkoitus oppia ennen kuin se on oppinut asian. Ihmisen ongelma tässä on usein epävarmuus, epävarmuus omasta osaamisesta, onko oikein vaatia asiaa ja kuinka paljon voi tehdä tai vaikuttaa. Näiden epävarmuuksiensa keskellä ihminen ei useinkaan saa haluamaansa lopputulosta, eikä hevosesta tule siten "kuuliaista".

Kun kuuntelee ihmisten tallinkäytäväpuhetta, kuuliaiseksi yleensä mielletään hevoset, jotka ovat luonteeltaan mukautuvaisia. Ne usein ovatkin kyllä toimivia, mutta eivät aina välttämättä vastaa annettuihin merkkeihin yhtään sen paremmin kuin muutkaan, mutta toisaalta vain harvoin asettuvat ihmistä vastaan. Vahvempiluontoiset tai esimerkiksi epävarmuuttaan hermostuneesti käyttäytyvät hevoset mielletään helpommin "tuhmiksi" tai kurittomiksi, koska niiden toteuttama käytös on usein pois ihmisen valitsemasta linjasta. Joskus jopa voi olla, että tällainen hevonen saattaa joihinkin oppimiinsa käskyihin reagoida paremmin kuin tuo "kiltimmäksi" mielletty lajitoverinsa, mutta silti kantaa negatiivista leimaa mukanaan.

Summana, ihan kuten koirien maailmassa, ei hevostenkaan maailmassa ole juurikaan ongelmahevosia vaan hevosongelmia, joita ihmiset kokevat. Ihmisellä on vastuu siitä, että hevosen saama koulutus tuottaa sellaisia käyttäytymismalleja, jotka ovat ihmiselle itselleen mieluisia. Olivat sitten kyseessä tallitavat, kouluratsastusliikkeet tai käyttäytyminen kilpailutilanteissa. Toiset hevoset ja koulutuskohteet vaativat enemmän töitä kuin toiset. Toisaalta myös tilanteisiin on uskallettava mennä. Tästä olen saanut jälleen omakohtaista kokemusta. Herkkienkin hevosten kanssa on mentävä tilanteisiin, joissa ne oppivat sietämään enemmän häiriötä. Esimerkiksi westernlaji reiningissä tyypilliset kiihdytykset, äkkijarrutukset (sliding stop) sekä vauhdikkaat spinnit westernvarusteiden kilkatuksen kera ovat seesteisempään kouluratsastukseen tottuneille hevosille ensin ihmetyksenaihe. Kun näihin tilanteisiin vain toistuvasti joutuu, siedättyy herkinkin hevonen siihen, että liukupysähtyviä hevosia on vaikka molemmin puolin, hiekat kaaressa päin lentäen. Kun asia on hevoselle oikein esitelty, se kyllä siedättyy nopeasti huomatessaan, että tapahtuma on kannaltaan yhdentekevä.

Jokainen hetki hevosen kanssa on sen kouluttamista ja kouluttaminen muokkaa hevosen luonnetta ja käytöstä siinä missä elämänkokemus ihmisen. Minkälaisen harrastuskaverin sinä haluat? Kouluta sellainen.

Tässä vielä videopätkä oripojan treenistä muutaman viikon takaa: http://youtu.be/oFMfNggZLXo

Aseta eteenpäin

Ajattelin jonkin hetken, jospa jättäisinkin tämän kirjoituksen vain tuohon otsikkoon. Pistäisin lukijan miettimään asiaa enkä tarjoaisi valmista vastausta. Kovin houkutteleva vaihtoehto, mutta menen nyt kuitenkin faktoihin lausahduksen takana.

Kouluratsastussäännöt sanovat:
"Hevosen on oltava kuolaintuella, niin paikalla kuin liikkeessä. Ratsastaja säilyttää tasaisen kevyen ja pehmeän tuntuman hevosen kumpaankin suupieleen yhtäläisesti. Hevonen kantaa päänsä vakaana, niskasta pehmeässä peräänannossa, kaula vapautuneesti kaartuneena, niska korkeimpana kohtana ja turpa jonkin verran luotiviivan etupuolella"

Sen lisäksi säännöt sanovat mm. että hevonen liikkuu suorilla urilla suorana ja kaarevilla urilla kehostaan tasaisesti taipuneena ratsastettavan tienmukaisesti. Useamman liikkeen kohdalla mainitaan "asetus", vaikka termiä ei erikseen avatakaan.

Kansantajuinen ja runsaasti kuvitettu kirja "Kuinka hevonen toimii" (Gillian Higgins ja Stephanie Martin, readme.fi, 2012) hevosen anatomiasta sanoo seuraavasti:
"Niskan ojennus tai sen liiallinen taivutus (koukistus) eivät ole toivottavaa, vaan ne estävät oikeanlaisen liikkumisen. Niskan taivuttaminen on ratsulle tärkeää, koska silloin se pystyy kehittämään anatomisesti katsottuna oikeaa muotoa, taivutusta ja suoruutta."
...
"Taivutus pituussuunnassa (myötäys): Niskan lihakset eivät jännity, hevonen hyväksyy kuolaimen ja antaa nenäpiinsä laskeutua luotiviivalle.
Taivutus sivusuunnassa (asetus): Hevonen kääntää päätään vasemmalle tai oikealle. Nenäpii pysyy pystysuorassa.
Pään kiertyminen: Hevonen kallistaa päätään sivulle ja turpa nousee pois luotisuoralta."
...
"Taivutus tapahtuu nivelen kohdalla. Koukistuksen vastaliike on ojennus. Niskasta myötääminen tarkoittaa kallon ja ensimmäisen kaulanikaman välissä tapahtuvaa taivutusliikettä.
Kallon ja ensimmäisen kaulanikaman välissä on takaraivoluu-kannattajanikamanivel. Tämä sarananivel sallii taivutuksen pituussuunnassa (eli nyökkäyksen). Kun nenäpii on luotisuoralla, koukistunut nivel sallii myös pienen taivutuksen sivusuunnassa (eli hevosen asettumisen). Jos hevonen työntää turpaansa eteen ylös, nivel lukittuu niin, ettei se salli taipumista sivusuunnassa."

Kirja mainitsee tämän perään, että hevosen rehellisen myötäämisen testaamiseksi ratsastaja voi asettaa hevosta sisälle tai ulos. Kun hevonen voi asettua päätään kallistamatta eli kiertämättä (kiertoliike tapahtuu ensimmäisen ja toisen kaulanikaman välissä), voidaan katsoa sen myötäävän niskastaan. Asettuvan hevosen korvat ovat siten aina samalla korkeudella.

Kyra ja ratsastuksen taito -kirjassa Kyra Kyrklund mainitsee, kuinka ahdas hevosen pään ja kaulan liittymä on ja kuinka vähän liikettä siellä voi fyysisesti tapahtua ja mitkä tämän anatomisen ominaisuuden vaikutukset ovat hevosen kykyyn liikkua äärimmäisen koottuna. Hevonen, jonka niska on ahdas, ei viihdy korkeassa muodossa, jossa leukaluun ja atlasnikaman siiven välinen tila kaventuu olemattomaksi, eikä sitä pitäisi sille siksi altistaa.


Kouluratsastussäännöt puolestaan toteavat pohkeenväistön yhteydessä, että hevonen asettuu poispäin liikkeen suunnasta siten, että ratsastaja näkee hevosen silmäkulman ja sieraimenreunan asetuksen puolella kaulaa. Ratsastuksenohjaajaopiskelija oppii teoriatunnilla, että tätä suurempi pään sivuttaisliike on hevoselle fyysisesti mahdoton taivuttamatta kaulaansa muista nikamaväleistä.

Miten sitten itse koen asetuksen? Olen kirjoittanut, että asetus on painopisteensiirtoa asetuksesta poispäin. Miksi sanon näin? Koska sillä pyrin välittämään ajatusta, että hevosen on oltava tasapainossa, jotta sitä voitaisiin asettaa oikeaoppisesti. Mikäli hevonen on painopiste oikean etujalan päällä, sen pään kääntäminen oikealle kuolaintuntumalla on hankalaa. Ja puolestaan ohjasta vetäminen lisää aina hevosen painojakaumaa vedon puolelle. Hevosen on siis kuljettava peräänannossa (lue: tasapainossa) kehossaan, jotta sitä voidaan asettaa. Näistä seikoista johtuen ratsastajan on hyödyllistä ajatella ikään kuin siirtävänsä hevosen painopistettä vastakkaiseen suuntaan asetuksesta katsottuna ennen kuin hän asettaa hevosta.

Tästä pääsemme takaisin alun sitaattiin kouluratsastussäännöistä: asettuessaankin hevonen on kahdella ohjalla, kevyellä ja pehmeällä tuntumalla, niska korkeimpana kohtana ja nenäpii luotiviivan edessä. Mikäli hevonen ei ole oikeassa tasapainossa tai asetus tehdään liian suurella ohjasotteella, hevonen pyrkii taipumaan kaulastaan ja usein putoaa luotiviivan taakse. Kaulan taipuminen tapahtuu myös useammin toisen tai kolmannen kaulanikaman kohdalta, jolloin kaulankaari vääristyy. Mihin tämä johtaa? Usein tehottomampaan takaosan käyttöön ja hevosen heikompaan etuosankannatteluun.

Asetus on hieno tarkistustyökalu. Eniten käytän sitä itse tasapainon ja kehonhallinnan mittarina. Aina kun hevonen on koulutustasoonsa ja ratsastettavaan tehtävään nähden riittävän hyvässä tasapainossa, minulla on varaa työntää kädet eteenpäin ja "asettaa hevosta eteenpäin". Ei siis vetämällä käsilläni taaksepäin vaan myötäämällä niillä muutama senttimetri eteenpäin. Jos kaikki on kuten pitäisi olla, hevonen jää annettuun tasapainoon ja vartalonasentoon annetulle reitille useiksi metreiksi vaatimatta tukea ratsastajalta ja tuntumasta, menettämättä kuitenkaan yhteyttä ratsastajan käteen. Tällöin ohjat ovat kuin kaksi keppiä, joilla voi kääntää hevosen korvien takana olevaa "polkupyörän ohjaustankoa". Tuntuman yhteys säilyy molempiin suupieliin, hevosen pää kääntyy, mikään muu ei muutu.
Jos hevosen tasapaino on puutteellinen, se tukeutuu liikaa kuolaintuntumaan tai on jännittynyt, eteenpäin asettaminen onnistuu heikosti tai vain hetkellisesti. Hevonen joko ei käännä päätään pehmeästi tai ei seuraa tuntumaa niskallaan eteenpäin joustaen vaan jää ns. "tyhjäksi" edestä. Tästä tiedän, että minun on tehtävä täsmällisempiä korjauksia hevosen tasapainoon tai että olen esimerkiksi vaatinut liian suurta kokoamisastetta hevoselta. Silloin palaan takaisin puolipidätteisiin tai mahdollisesti muutan hevosen työskentelyasentoa. Tämä pieni tekninen kikka on hyvä ja rehellinen peili omalle ratsastukselle. Hevonen pääsee myös käyttämään niskaansa tehokkaammin itsensä tasapainottamiseen, jolloin se antaa elastisemman kuvan liikkumisestaan. Kun hevonen jää kannattelemaan itseään tähän eteenpäinasetukseen, se myös on melko suurella varmuudella "jalan edessä". Liian vähäinen lihastyö hevosen kehossa johtaa kannattelun ja liikkeen jouston menetykseen suhteellisen nopeasti.
Mikäli hevonen on tasapainossa ja suhteellisen symmetrinen, asettuminen molempiin suuntiin käy yhtä helposti.

JK. Tarkkasilmäinen lukija huomaa: fyysisesti puhdas asettuminen vaatii, että hevonen on ensin peräänannossa eli tasapainossa hyväksyen kuolaintuntuman. Asettamalla hevosta ei peräänantoon siten voi saada, sikäli kun näiden termien sisällöstä pidetään kiinni. Taivuttamisen ja taivutuksessa tasapainon löytämisen kautta peräänantoon voi kuitenkin päästä ja siten päästä asettamaan hevosta. Kannattaa kokeilla tarkkaavaisin mielin.

Tässä kuvassa hevonen on verryttelyssä löytynyt itsenäiseen tasapainoon, josta sitä voisi myötäämällä myös asettaa.

Esimerkki sulkutaivutuksesta, joka alkaa oikeassa laidassa tasapainossa, pääsen keskellä vielä asettamaan hevosta eteenpäin liikkeen sisällä. Hevonen menettää kokoamisensa, jonka seurauksena teen suhteettoman suuren pidätteen - hevonen pakenee kuolaimen taakse ja taipuu kolmannen kaulanikamansa kohdalta painetta välttääkseen (vasen laita).

Hevosen tasapainotuttua uudelleen pääsen jälleen rentouttamaan käden ja hevonen pääsee taipumaan pehmeämmin ja tasaisemmin kaulastaan sekä pysty- että sivusuunnassa, ensimmäinen niskanikama mukaan lukien.

Kuvat: Cat Loose 2013

Hevosenkoulutuksen dualismi

Olin tuossa viikonloppuna jälleen Suomessa valmentamassa. Yhteistyö joidenkin ratsastajien kanssa on jatkunut jo vuosia ja ollaan päästy viimein teknisesti sille tasolle, että ratsastaja istuu tasapainossa ja apujenkäyttö on siistiä ja tarkoituksenmukaista. Kun ratsastajan keho alkaa toimia suhteellisen virheettömästi työvälineenä, voidaan keskittyä kouluttamaan hevosta. Tällä reissulla tulin jälleen kasvotusten sellaisen asian kanssa, josta lajissa toisinaan mielestäni puhutaan liian vähän: hevosen koulutuksen kahdesta luonteesta. Siksi tämä blogiteksti.

Kerron käytännönesimerkin, sillä se on hyvin kuvaava. Samassa kahden hengen ryhmässä minulla oli hyvin erilaiset, mutta mielenkiintoisella tavalla samanlaiset hevoset. Toinen herkkä, mutta rotutyypillisesti etupainoinen suomenhevonen, toinen lyhytrunkoinen, korkearaajainen ja pystykaulainen puoliverihevonen. Molempien kanssa olemme tehneet perustyötä jo jonkin tovin: saattaneet ratsastajia ja hevosia parempaan tasapainoon ja hevosia paremmin avuille. Nyt olemme siinä pisteessä, että ensimmäisen päivän treeneissä ratsastajat pystyivät ratsastamaan "oppikirja kädessään". Rakensimme hevosten tasapainoa ja ratsastettavuutta tekemällä runsaasti pysähdyksiä ja väistöjä. Pelkästään hiomalla perusapujen vasteita sekä helposti erityisesti kaarteissa etuosalleen komahtava suomenhevonen että hyvin herkästi jännittyvä ja avuilta pakeneva puoliverinen tulivat erinomaiseksi ratsastaa. Molemmille löytyi klassisia "peruspalikoita" tarkasti käyttämällä oikea työskentelyasento ja tasapaino käynnissä ja ravissa.

Toisena päivänä otimme työn alle laukka-ravi-siirtymiset. Tämä on molempien ratsujen vaikeus: suomenhevonen ajautuu pidätteestä etupainoiseksi ja lakkaa liikuttamasta etujalkojaan runkonsa etupuolelle ("töksähtää"), puoliverinen jännittyy kovasti ja kadottaa selkälinjansa mitan. Tiedostan jo molemmista hevosista ja yleisesti kerätystä kokemuksestani, että oppikirjamainen huolellinen valmistelu ja tehtävän suorittaminen eivät tässä tilanteessa riitä takaamaan onnistunutta lopputulosta. Miksi? Sillä hevosten oppimat liikeradat ja selviytymismekanismit ovat tilanteessa virheelliset ja jo valitettavasti automatisoituneet. Tämä tarkoittaa sitä, että jo siirtymisen valmistelun tuntiessaan hevosen keho varustautuu automaattisesti toimimaan opitulla tavalla. Teki ratsastaja sen valmistelun erityisen hyvin tai vähän heikommin. Hevosen suorittaminen pysyy kuitenkin enemmän tai vähemmän opitun liikeradan rajoissa samanlaisena.

Ratkaisimme tuon tilanteen sillä, ettemme valmistelleet siirtymisiä laukasta raviin ollenkaan vaan treenasimme itse siirtymisen liikemekaniikka (huomioi, ei itse siirtymisen merkkiä!) tekemällä siirtymiset kääntämällä hevosta suhteellisen yllättäen toiseen suuntaan. Tällä saimme pehmeästi rikottua vanhan toimintamallin ja hevoset suorittamaan ikään kuin vahingossa oikeammanlaista liikettä siirtyessään laukasta raviin. Treeni oli fyysinen onnistuminen, jonain päivänä tätä seuraa vielä koulutuksellinen onnistuminen.

Tästä esimerkistä johdettuna hevosenkoulutuksen dualismi tarkoittaa sitä, että hevosta koulutetaan aina kahdella tasolla: koulutuksellisella ja fyysisellä tasolla.

Uskon, että esimerkiksi ratsastuksenlajeista kenttäratsastajat ovat tämän parhaiten sisäistäviä, sillä heillä hevosen täytyy olla fyysiseltä kunnoltaan riittävän hyvässä tilassa, jotta maastoesteratsastus ja kolmipäiväinenkin kilpaileminen onnistuvat. Toki päästäkseen lajissaan eteenpäin, ei pelkkä fyysinen kunto riitä vaan hevosen täytyy siinä ohessa kehittyä koulutuksellisesti.

Kouluratsastuksen tarpeita ajatellen dualismi näyttäytyy siten, että hevosen täytyy olla aina lihaskunnoltaan ja voimatasoltaan riittävän vahva, jotta se voi siirtyä vaikeampiin tehtäviin onnistuneesti. Tämä aina silloin, kun hevonen itsessään käyttää kehoaan oikein eli terveellä tavalla. Kun tällainen hyvin kehoaan tasapuolisesti käyttävä hevonen kohtaa uusia, teknisesti vaativampia tehtäviä, se alkaa oirehtia, mikäli kokee voimanpuutetta tehtävässä. Oireita ovat jännittyminen, perusapujen vasteiden heikkeneminen, jonkinlainen protestointi. Silloin ratsastajan on ymmärrettävä koulutukselliset tavoitteet silmällä pitäen helpottaa tehtävää ja kokeilla esimerkiksi intervalleina uudelleen samanlaista tehtävää, ikään kuin leikin varjolla. Luonnollisesti koulutuksessa edetään, mutta miten, jää se ratsastajan mielikuvituksen, tunteen ja kokemuksen ratkottavaksi.

Mitenkä sitten, jos hevonen ei käytä kehoaan optimaalisella tavalla? Osa hevosista on ns. syntymäheikkoja tässä suhteessa. Ne ovat joko rakenteeltaan tai jostain jopa henkisestä syystä sellaisia, etteivät luontaisesti ymmärrä käyttää kehoaan oikein. Toinen, suurempi joukko hevosia on sellaisia, joiden peruskoulutuksen tehtynyt ihminen on tehnyt pienempiä tai suurempia virheitä hevosen koulutuksessa. Tyypillisimpiä ovat liian nopealla teknisellä edistymisellä (lue edeltä) tai tuntumalla aiheutetut ongelmat - hevonen pakenee tuntumaa, ei kunnioita tuntumaa, jännittyy tuntumasta... Moni hevonen suhtautuu tuntumaan siten, että taittaa kaulansa kolmannen kaulanikaman kohdalta ja siirtää turpansa siten luotiviivan taakse. Osa hevosista vetää kaulansa ikään kuin lapojensa väliin, mikä automaattisesti vaikeuttaa lapojen ja koko etuosan liikkuvuutta ja siten vähentää vähintään hevosen elastisuutta ellei jopa kääntyvyyttä ja lennokkuutta. Osa hevosista sitten puolestaan jännittää kaulansa ratsastajan kättä vasten, ikään kuin tukien kehonsa mekaanisesti tuntumaan tasapainovaikeuksia kohdatessaan.
Olipa hevosen virhe mikä tahansa, mitä voimakkaammin hevosen virheellinen liikerata on automatisoitunut, sitä huolellisemmin hevosen koulutuksessa on otettava huomioon dualismin toinen puoli: hevosen fyysisten valmiuksien harjoittaminen.

Oppiva hevonen on kuin oppiva ihminen. Kun matematiikan tunnilla oppilas saa ratkottavakseen ensimmäiset yhtälöt, on hän oppinut jo numeroiden merkityksen ja miten numeroita ja merkkejä käytetään. Taitavan opettajan oppilaalla on aina VALMIUDET vastata kysymykseen oikein. Näin kuuluisi olla myös hevosen koulutuksessa.

Vajaa vuosi sitten erään oppilaani kanssa aloitimme hänen ikäisiään koulutuksellisesti ja fyysisesti jäljessä olevan nuoren hevosensa kanssa. Hevosella oli koko joukko haasteita: se ei kääntynyt, se ei polkenut takaa kovinkaan aktiivisesti, se ei hidastanut eikä mennyt eteenpäin portaattomasti ja jos se ns. kuunteli tuntumaa, se pakeni kuolaimen taakse. Tänä aikana olemme yksitellen korjanneet vasteet kääntäviin apuihin yhdessä työskentelyasennon kanssa (hevonen pitkäksi koko selkälinjastaan), sen vasteet yksinkertaisille pidätteille ja eteenpäinajaville avuille, joiden kautta myös suhtautuminen tuntumaan on muuttunut. Nyt hevosella on fyysiset valmiudet vastata oikein kehollaan sille annettuihin merkkeihin. Olemme tilanteessa, jossa voimme lähteä aktivoimaan ja kehittämään hevosen voimaa ja ratsastettavuutta sekä kouluttamaan sille tekniikkaa, tietäen että tässä voidaan onnistua. Jos olisimme vuosi sitten aloittaneet niillä tehtävillä, mitä teemme tänä päivänä, olisimme päätyneet negatiiviseen kierteeseen, josta ei välttämättä olisi löytynyt järjellistä ulospääsyä.

Hevosta voi kouluttaa oppikirja kädessään aina kun seuraavat seikat täyttyvät : 1) hevonen on fyysisesti terve 2) hevosen luontainen rakenne on tasapainonen ja sen liikeradat ovat terveet ja puhtaat 3) sen alku- tai jatkokoulutuksessa ei ole tehty virheitä, joilla olisi vaikutuksia kahteen edeltävään tai hevosen henkiseen tilaan koulutettaessa.

Aina kun yllä mainituissa kohdissa herää kysymyksiä, on ratsastajan otettava huomioon, että hevosella täytyy olla tiedossaan ja valikoimissaan se liikerata, jonka sen odotetaan tekevän jostain merkistä. Joskus tämän asian korjaaminen on tehtävä omassa laatikossaan, pois sieltä ratsastusoppikirjojen maailmasta. Kuitenkaan menettämättä sitä johdonmukaisuutta, joka ratsastajan ja hevosen välisessä merkkikielessä on. Jotta ratsastajalla itsellään olisi valmiudet auttaa hevostaan eteenpäin näissä tilanteissa, tulee hänellä olla vähintäänkin välttävä tieto-taito hevosen urheilufysiologiasta. Siispä ratsastajan on opiskeltava jatkuvasti lisää, jotta hänellä olisi kykyä ohjeistaa hevostaan oikein.

Loppuun helposti omaksuttava, yksinkertainen teesi: Kun teetät hevosellasi mitä tahansa liikettä, asiaa, tehtävää, kysy aina itseltäsi: "Onko hevosellani tiedolliset ja fyysiset valmiudet vastata oikein?" Mikäli näin on, anna mennä. Jos vastaat ei, palaa niin kauas kohti alkupistettä, että voit jälleen vastata kysymykseesi kyllä.

Tee se!

Facebookin ihmeellinen maailma toi tänä aamuna eteeni kuvan, jossa luki: "If it's important to you, you'll find a way. If not, you'll find an excuse." (Suomeksi vapaasti muotoiltuna: "Jos se on sinulle tärkeää, löydät keinon. Jos ei, keksit tekosyyn.") Tämä pätee kaikkeen elämässä, myös ratsastukseen.

Olen useaan otteeseen sivunnut blogeissani ratsastuksen henkisiä puolia niin hevosen kuin ratsastajan perspektiivistä eri kanteilta. Vaikka kyse on urheilulajista, on elävän "urheiluvälineen" vuoksi näillä seikoilla vielä suurempi vaikutus lopputulokseen kuin tavallisessa urheilussa. Keihäs lentää sen kaaren, minkä se lentää - sen verran minkä heittäjän tekniikka ja tahtotila yhdessä sallivat. Keihäällä ei ole mielipidettä asiaan, uskallan väittää. Jopa enemmän interaktiivisissa lajeissa, joissa pelaajalla tai urheilijalla on vastustaja, itse urheiluväline - jokin maila, miekka tai muu kapistus tai vastaavasti vain urheilijan oma keho - on fyysiseltä laadultaan suorituksen ajan samanlainen. Hevosurheilu on ainoa lajiaan, missään muussa urheilussa "urheiluväline" ei mahdollisesti muutu laadullisilta ominaisuuksiltaan suorituksen aikana siten kuin hevosurheilussa, vaikka olosuhteet luonnollisesti vaihtuvatkin monen lajin puitteissa. Kun lajin luonne on tällainen, urheilijoiden henkinen tila suorituksen aikana korostuu. Eikä ainoastaan kilpasuorituksessa vaan myös harjoiteltaessa.

Tunnen henkilökohtaisesti sekä yhteisten ystävien ja tuttavien kautta menestyneimpiä suomalaisratsastajia. Joitain hyvin ja monia etäisemmin. On ihmisiä hyvin erilaisista taustoista, varakkaista ja vähemmän varakkaista lähtökohdista. Kouluttautuneita ja elämän kouluttamia. Hevosrakkauden lisäksi ainoa yksittäinen kaikkia yhdistävä tekijä on tahtotila: selvä "tee se"-asenne. Tämän ei pitäisi tulla yllätyksenä, niin paljon muiden urheilulajien puitteissa tästä puhutaan julkisestikin. Miten "tee se"-asenne ilmenee ratsastuksessa?

Kilpasuorituksen aikana tämä mentaliteetti näkyy siinä, kuinka ratsastajan tahtotila auttaa hevosta suoriutumaan itselleen vaikeista tehtävistä - oli sitten kyse fyysisesti raskaasta tai henkisesti stressaavasta tilanteesta. Hevonen, jonka päällimmäisin tahtotila on syödä ruohoa ja liikkua vapaasti itseään toteuttaen, ei välttämättä aktiivisesti tahdo tehdä sitä, minkä eteen se on laitettu. (Tosin tähän täytyy nyt sanoa, että parhaimmilla kilpahevosilla tuntuu olevan jonkinlainen selväkin tahto urheilusuoritukseen - yhtään hevosta ei voi täysin pakottaa tekemään sitä, mitä ne kilpailuissa lajista riippumatta tekevät, eikä ainakaan suoriutumaan sillä tavoin kuin parhaimmat lajeissamme suoriutuvat.) Selvää kuitenkin on, ettei hevonen ymmärrä suorituksen merkitystä samalla tavalla kuin sen ratsastaja - että nyt on iso kisa, paljon kunniaa tai rahaa pelissä. Sitä ei siis voi motivoida samoin keinoin ylittämään itseään kuten ihmisurheilijaa voi kannustaa. Tästä syystä ratsastusurheilijan tahtotilalla on suuri merkitys suorituksen onnistumisen kannalta, sen täytyy pahimmillaan kattaa kahden urheilijan tarve, jotta menestystä tulisi.

"Tee se"-ajattelu heijastuu myös arkeen. Sanoisin, että se on se yksi yksittäinen tekijä, joka yhdistää esimerkiksi ammatikseen ratsastavia. Ratsastus on taloudellisesti kannattamaton, fyysisesti raskas ja usein monin paikoin turhauttava tapa elää ja työskennellä. Sen lisäksi, että se tuo paljon hetkittäisiä onnistumisentunteita, se koettelee sekä henkisesti että fyysisesti. Toisia enemmän, toisia vähemmän. Ratsastajan täytyy tahtoa tehdä tätä ammatikseen, ja tahdon täytyy kantaa yli kurakelien, ontuvien hevosten ja henkilökohtaisten konkurssiuhkien.

Tahtotila ja asenne näkyy selvästi myös yksittäisissä arjen tilanteissa. Kun 500 kiloa itsenäistä mieltä ja fyysistä voimaa päättää koetella kouluttajaansa, päässä täytyy olla yksi yksittäinen ajatus: "Tee se!" Tämä ei tarkoita aggressiivisuutta tai edes välttämättä voimakkuutta vaikuttamisessa vaan päättäväisyyttä saattaa tilanne loppuun, haluttuun lopputulokseen. Periksiantamattomuus järkevällä itsereflektiolla ja asiantuntemuksella toteutettuna on usein väline, jolla hevonen oppii ja alkaa käyttäytyä halutulla tavalla. Sellainen ihminen, jolla tällainen henkinen ominaisuus on, ei edes ajattele muita vaihtoehtoja. Periksiantamaton "tee se"-ihminen ei menetä tarpeettomasti malttiaan tai merkkikieltään, turhaudu tai lopeta kesken. Hän pystyy analysoimaan tilannetta sen tapahtuessa, arvioimaan itseään ja omaa toimintaansa ja sopeuttamaan sen tilanteeseen siten, että väärälaatuisestakin tilanteesta päästään ulos haluttuun suuntaan ja hallitusti. "Tee se"-henki pitää huolta, että ratsastaja pysyy linjassaan ja on itsevarma.

Tällainen henkinen ominaisuus kehittyy luontaisesti kokemuksen myötä. Mitä enemmän kilometrejä on takana, sitä helpompi on seisoa sanojensa ja tekojensa takana. Olla jotain mieltä. Pätee niin hevosiin kuin elämään yleisesti. Mutta pelkästään kokemus ei tätä asiaa selitä. On paljon keski-ikäisiä ratsastajia, joilla urheilulajin parissa kerättyä kokemusta on useammalta vuosikymmeneltä, eikä "tee se"-ajattelu siltikään luonnistu. Pelko, arkuus, heikko itsetunto syövät toiminnallisuuden. Pahimmillaan vikaa etsitään aina ulkopuolelta: on tuulista säätä, liukasta pohjaa, tuokin tuolla juoksuttaa ja siksi minä en nyt voi ja tämä tässä hilluu ja enhän minä nyt voi edistyä kun minulla on se polvikin ollut kipeä... Palataan tuohon alun sitaattiin. Kun tahtotilaa ei ole, löytyy aina selitys ja jonkinlainen tekosyy.

Muistan omasta nuoruudestani, teini-iästä ja myöhemmin parikymppisenä muutaman mullistavan hetken, jolloin "tee se"-ajattelu astui kuvaan, tietoisella päätöksellä. Kaikki nämä hetket eivät ole edes hevosiin liittyviä. Jokainen rakentaa omaa itsetuntoaan kaikilla elämän osa-alueilla vailla rajoja - itseensä luottava ihminen ei ole sitä vain hevosten parissa. Itsevarmuus tai päättäväisyys ei ole uhkarohkeutta. Tai edes pelottomuutta. Periksiantamattomuus tarkoittaa, että haasteista huolimatta asia tehdään. Meni se sitten oman mukavuusalueen ulkopuolelle tai ei. Oli kylmä, kuuma, hyvä tai huono olla, vähän kauhuissaan tai kyllästynyt... Tunne- ja fyysisiä tiloja on satoja. Merkittävintä on päätös: minä teen tämän. Ja tämä päätös pitää tehdä yhä uudelleen, mahdollisesti joka päivä.

Puhun usein pikkutarkkuudesta eläimenkoulutuksessa. Kuinka pienillä laadullisilla asioilla on merkitystä koko koulutuksen onnistumisen kannalta. Tämä vaatii päättäväisyyttä. Vaatii, että ratsastaja tietoisesti päättää tehdä jonkun asian. Hyvin yksinkertainen esimerkki: päättää mistä hevosen tekemä kulma eli kääntyvät askeleet alkavat, kuinka monta niitä on peräjälkeen ja millaisia ne ovat laadultaan ja mihin ne päättyvät. Jokainen ratsastettava reitti on päätös, joka koskettaa yksittäisiä askeleita ja siten askelryhmiä. Suurimmalla osalla harrasteratsastajista ei tällaista päättäväisyyttä ja päätöksentekokykyä ole luontaisesti satulaan istuessaan vaan se pitää opetella. Osa ei opi koskaan, ja se on se tekijä, joka estää heitä edistymästä. Ei kipeytyvä polvi, lyhyet kädet, skolioosi, hankala esimies töissä tai edes vääränlainen hevonen. Nuoren ihmisen kohdalla rahanpuute ei edelleenkään estä ratsastamasta, jos tahtotilaa on. Aina jollain on hevonen, jonka selkään pääsee, jos on valmis panostamaan ja antamaan omaa aikaansa ja vaivaansa. Aina löytyy tie eteenpäin, kun on tahtoa. Pitää vain pistää itsensä likoon ja tehdä töitä. Päättäväinen asenne pitää myös huolen, että itsekuri pitää: ratsastaja ei ole koskaan voimakkaasti ylipainoinen, kunnoton, voimaton tai epäjohdonmukainen harjoittelun suhteen.

Halu ja tahto ovat kaksi eri asiaa. Moni haluaa olla hyvä ratsastaja ja kovasti edistyä ja siten menestyä. Tahto, päättäväisyys ja "tee se"-asenne näkyvät muuallakin kuin puheessa. Tahtova ihminen tekee. Ottaa asiakseen. Pitää kiinni päätöksestään. Treenaa. Tukiharjoittelee. Tekee kotiläksynsä. Ilmestyy paikalle. Ja löytää keinon.

Mutta kaikista ei tarvitsekaan tulla ratsastajia. Ja sekin on ihan okei, että harrastaa ratsastusta turvallisesti ratsastuskoulussa vain koska on kivaa olla kiltin hevosen kanssa tunti viikossa yhdessä ja harjoitella opettajajohtoisesti perusasioita. Kunhan vain tietää, mitä haluaa ja tyytyy siihen, oli se sitten paljon tai vähän jollain mittarilla mitattuna.


JK. Että ihminen on päättäväinen, ei tarkoita, että hän olisi sitä hevosen hyvinvoinnin kustannuksella. Yksittäisessä koulutustilanteessa on tärkeää, että onnistutaan ja että hevosen käytös vahvistuu oikein - huonolla käytöksellä hevonen ei pääse tehtävästä pois. Jos hevonen kuitenkin esimerkiksi toistuvasti käyttäytyy epätoivotulla tavalla, tulee aina varmistua, että käytökselle ei ole kivuliasta syytä. Kipeää hevosta ei tulisi koskaan harjoittaa.

Täydellisyys

Näyttää hyvin pitkälti tältä: http://www.topdressage.tv/phpBB3/viewtopic.php?f=190&t=8890&p=19456#p19456

Charlotte Dujardinin ja Valegron ME-tulokseen oikeuttanut vapaaohjelma huokuu oikeaa kouluratsastusta, siten kuin sääntökirjaa tulkitsen. Esimerkiksi sulkutaivutus kootussa ravissa, perään passagessa ja sama käänteisessä järjestyksessä toiseen suuntaan olivat henkeäsalpaavan hyvin tahdissa ja tasapainossa. Upea kontrolli ja liikkuvuus. Kontrolli tässä tarkoittaen, että hevosta ei pidetä missään vaan sen liikkeitä ohjaillaan ja se saa koko ajan suorittaa itsenäisesti. Kontrollista huikeana esimerkkinä piaffet ja laukkapiruetit passagen tahdin lisäksi, liikkuvuudesta sekä laukkasulkutaivutukset että lisäykset. Radan heikoin hetki nähtiin lisätyssä käynnissä, mutta sekin jätti vain jonkin verran toivomisen varaa eikä missään nimessä ollut huono.

Läpi radan pistää silmiin liki täydellinen tahti, joka ei energisyydessään ole sähköinen tai hektinen milläänlailla. Seesteisyys ja levollisuus. Kadenssi. Self-carriage.

Olen vaikuttunut. Olin 2009 Windsorissa katsomassa, kun jossain määrin kiistelty Totilas voitti. Siinä hevosessa ja sen suorittamisessa oli oma hehkunsa - mutta se nimenomaan oli suorittamista. Energiatasojen pikkutarkkaa säätelyä sillä rajalla, että säätely pettää. Valegro näytti tänään aamulla siltä, että se oli pitämässä hauskaa - niin kuin se olisi treenannut oman ihmisensä kanssa yksin jossain pellolla. Olemuksella, josta tulee mieleen parhaimmat työ- ja tottelevaisuuskoirat.

Elän saksalaisessa ympäristössä, jossa kovin vahvana on "pyöreänä ratsastamisen" kulttuuri. Siis tunnetummin rullaustekniikkaa käyttämällä työskentely kouluratsastuksessa. Toki poikkeuksia löytyy, mutta keskiverto (etelä-)saksalainen haluaa kovastikin työntää hevosen jalalla "umpikujaan", josta pitää huolen suhteellisen vahvasti passiivinen käsi. Omanlaistani ratsastusta näkee harvemmin.

Taannoin meillä kävi kokeilemassa hevosia paikallinen kouluratsastusvaikuttaja, grand prix-tasollakin kilpaillut tuomarisihminen. Hän sanoi: "Olen yllättynyt, että joku voi kouluttaa hevosia noin kevyellä tuntumalla." En tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Tiennyt edes, oliko se hänen perspektiivistään hyvä asia. Tykkäsivät kuitenkin lahjakkaasta ja herkästä hevosesta. Kokeiluapuna ollut paikallinen nimiratsastaja totesi, että "hieno hevonen, vain toinen koulukunta". Mutta itsekriittisenä ihmisenä jäin miettimään, onko minun syytä tarkistaa näkemystäni - oliko keveys mennyt jo yli? Esimerkiksi energian kustannuksella? Pohdiskelin asiaa pari viikkoa.

Joka tapauksessa taas nähtyäni tämän radan, olen vakuuttunut siitä, että valitsemani tie on minulle ja hevosilleni oikea, ja olen inspiroitunut pitämään oman lippuni korkealla. Tyylejä on monia, en väitä olevani yksikantaan oikeassa, mutta omassa systeemissäni minä tiedän mitä minä teen. Ja se riittää niin kauan kuin kehityn ja opin uutta ja katson ylöspäin oikeaan suuntaan. Näin aluksi edellä mainittua ratsukkoa. Nämä asiat ovat sitä täydellisyyttä, johon minä pystyn tässä vaiheessa elämääni ja uraani. Myöhemmin ehkä rahkeet riittävät johonkin muuhunkin. Tai sitten eivät. Ehkä täydellisyyttä onkin vain yrittää tavoitella sitä.

Kolme ohjetta kokoamiseen

Näin joulun alla ajattelin, että on aika laittaa ilmoille muutama käytännönneuvo, joilla omaa ratsastustaan voi parantaa. Nämä seuraavat kolme ohjetta ovat sellaisia, jotka joudun käymään läpi jokaisen uuden ratsastajan kanssa, joten voidaan puhua hyvin universaaleista ongelmista. Kaikilla kolmella asialla on myös hyvin suuri vaikutus yhteen kouluratsastuksen tärkeimmistä tavoitteista: kokoamiseen.
Siispä asiaan.


1. Päätä mihin menet

Hevosen tasapaino ja siten oikea työskentelyasento on aina riippuvainen ratsastettavasta reitistä. Ei ole peräänantoa ilman reittiä. Tiedä siis mihin ratsastat! Kaikista selvimmin tämän näkee kulmissa, joissa heittämällä n. 90 % ratsastajista antaa hevosen oikoa enemmän tai vähemmän. Ja nyt siis en tarkoita pelkästään sitä, että hevonen kanttaisi kulman sisään vaan sitä, että ratsastaja antaa hevosen päättää mistä kulma alkaa. Itselläni meni useita vuosia ennen kuin ymmärsin mihin "Kyran kulmaharjoituksella" pyritään: ei ainoastaan reitinhallintaan, yksinkertaisiin apuihin ja hevosen tottelevaisuuteen vaan myös hevosen painopisteen hallintaan. Hyvin moni hevonen nimittäin ennen kulmaa siirtää painopisteensä kohti sisäetujalkaa, vaikkei poistuisikaan ratsastajan valitsemalta reitiltä. Tämä poikkeuksetta vie hevosen painopisteen pois sen takajaloilta ja hävittää siten oikean kokoamisen. Tiedä siis mihin ratsastat, mistä kulma eli kääntyvät askeleet alkavat ja mihin ne päättyvät. Kun hevonen tekee omia ratkaisujaan, korjaa painopiste pidätteellä alkuperäiseen paikkaan (tarvittaessa pysäyttäen), myötää ja jatka. Ole pedantti ja johdonmukainen!


2. Ratsasta hevosen rintakehää

Hevosen selässä on helppo keskittyä turhan paljon siihen, mitä näkee edessään: hevosen päähän. Muista, että se on vain 10% hevosen vartalosta eikä sen sijainnilla ole niin suurta merkitystä, sillä hevosen pää lähes poikkeuksetta tulee oikeaan paikkaan, kun hevosen etuosa muutoin tekee oikeita asioita. Hevosen tulee kantaa rintakehäänsä ja kaulantyveään, jotta se voisi olla tasapainossa. Kun ratsastat hevosta, kuvittele sen etujalkojen taakse ja kaulantyven ympärille "silmukat", joilla ikään kuin nostat hevosta ylöspäin. Tämä mielikuva ei itsessään auta ratsastajaa muutoin kuin säätelemään mihin suuntaan ja minkäsuuruisia apuja hän tekee, mutta voi olla hyvinkin hyödyksi, kun hevosta aletaan koota enemmän. Hevosen pään asettaminen muutama senttimetri jompaankumpaan suuntaan on hyvin usein täysin riittävä toimenpide hevosen pään ja kaulan kaarevuuden kontrolloimiseksi. Kun tasapainossa on ongelma, mieti aina ensimmäiseksi: mihin hevosen säkä osoittaa ja onko se suorassa vai kallellaan? Kuten ensimmäisessä kohdassa todettiin, hallitse hevosen suunta ja painopiste.


3. Anna virheen tapahtua

Kouluratsastusta on kahta lajia: kilparatsastusta ja hevosenkoulutusta. Ensimmäinen tähtää ratsukon vahvuuksien esittämiseen ja heikkouksien peittämiseen, jolloin ratsastaja toisinaan radalla tukee hevosta enemmän kuin on hevosen kehityksen kannalta suotavaa. Jälkimmäinen on se, millä pidetään huolta, että hevonen kehittyy ja myöhemmin tarvitsee yhä vähemmän tukea ratsastajalta.
On äärettömän tärkeää, että ratsastaja harjoitellessaan antaa virheiden tapahtua. Mitä tämä tarkoittaa? Jotta hevonen voisi oppia, pitää olla tapahtuma eli käytös, korjaus ja myötääminen eli vahviste. Jos ratsastaja pitää avut "päällä" enemmän tai vähemmän kaiken aikaa, hevonen ei opi itsenäiseksi eikä siis välttämättä edes kirjaimellisesti opi mitään, mistä olisi hyötyä myöhemmin. Pahimmillaan hevonen turtuu merkeille. Ennakointi tarkoittaa, että ratsastaja tekee valintoja harjoiteltavien asioiden, niiden toteutuksen ja koulutustilanteiden suhteen. Ei että ratsastaja tekee asiat hevosen puolesta. Ratsastaja, joka ei anna hevosen erehtyä, on usein sama ratsastaja, joka ei saa hevostaan koottua. Jotta hevonen kokoaisi itsensä oikein, tulee sen olla tasapainossaan itsenäinen. Tämä tarkoittaa, että ratsastajan on uskallettava jättää hevonen yksin tasapainonsa kanssa silläkin uhalla, että hevonen menettää kantonsa, ja ratsastaja joutuu korjaamaan tasapainon uudelleen. Siis anna ohjeet ja palaute, katso miten käy, korjaa ja anna palaute. Älä häkelly, jos joudut korjaamaan joskus useampaan kertaan. Pidä huolta, että vasteiden laatu säilyy, mutta tee hevosesta samalla itsenäinen. Hevonen voi kannatella itsensä vain jos ratsastaja antaa sen tapahtua eikä kannattele hevosta.


Kun nämä kolme asiaa ovat hallinnassa, loppu on vain hienosäätöä.

Hyvää Joulua!

Yleisön pyynnöstä vielä kuvan kera. Tässä ne mielikuvasilmukat hevosen rungon ja kaulantyven ympärillä. Niillä korjataan, ei kannatella! :) JK. Hevosen rungon ympäri menevä silmukka voisi olla kiinni myös ratsastajan jaloissa. Tämä voisi mielikuvana auttaa vielä paremmin monia, jotta ratsastus ei painottuisi liikaa käsiin.