Muotoseikat

Muoto, peräänanto, kuolaintuntuma, kontakti...

Näillä sanoilla kuvataan ilmiötä, jota opetustyössäni nimitän termillä "hevosen työskentelyasento". Eikä mikä tahansa työskentelyasento vaan se oikeaoppinen. Mitä tällä tarkoitetaan?

Hevosen keho ei varsinaisesti ole luotu ratsastusta varten. Vuosituhansien jalostus on toki vaikuttanut rakenteen soveltuvuuteen, mutta yhä hevosella on tietynlaisia vaikeuksia ratsun tehtävistä suoriutuakseen. Hevonen itsessään on etupainoinen eläin. Se kannattelee yksilöstä riippuen n. 60-70 % painostaan etujaloillaan. Tämä johtaa kehon epätasaiseen kuormittumiseen ja tasapainottomuuden kautta hevosen heikompaan hallittavuuteen. Jotta hevonen voisi työskennellä terveesti, sen tulee siirtää painopistettään taaemmas kehossaan eli niiata takajalkojensa päälle. Tämä tasapainottuminen tuottaa sitten sivutuotteena aina hevosen parempaa ohjattavuutta. Tässä ovat syyt työskentelyasennolle, jota peräänannoksi kutsutaan.

Mitä hevosen kehossa tapahtuu? Hevonen koukistaa enemmän takajalkojaan siten että jalkojen nivelet painuvat alas, sen ylälinjan ligamentit "kiristyvät" ja nostavat sidekudosten ja lihasten tuella hevosen runkoa ylöspäin. Hevonen kannattelee kaulantyveään korkeammalla. Ensimmäiseksi harjaantumaton silmä huomaa yleensä sen viimeisen seurauksen: hevosen kaula kaartuu ja sen nenäpii lähestyy luotiviivaa. Työskentelyasento mahdollistaa sekä painon tasaisemman jakautumisen hevosen jalkojen kesken että sen  kehonhallinnan.

Miksi tämä on tärkeää? Ei ainoastaan yllä mainituista syistä vaan myös koska ratsastajan paino aiheuttaa painetta hevosen selkärankaan. Vaikka tämä rakenne on hevosella luontaisesti hyvin jäykkä, väärässä asennossa ja / tai epäsopivin varustein tehty työ voi muuttaa hevosen selkärangan asentoa. Ns. oirehtiva "kissing spine" (ratsastavat eli toisiaan hankaavat selkärangan nikamat) on joidenkin eläinlääkäreiden mukaan yksistään väärällä treenillä hankittu vaiva. Lisäksi hyvin suuri osa, elleivät jopa kaikki, ratsastukselliset ongelmat tulevat hevosen väärästä vartalonkäytöstä.

Olen vuosien varrella huomaamattani erikoistunut hevosten erilaisten fyysisten vaivojen kuntoutukseen. Oppiin on tullut hevosia, joilta on kadonnut yksi tai useampi askellaji, surkastunut tai loukkaantunut yksi tai useampi lihas tai lihasryhmä, hävinnyt ratsastettavuus... Näiden hevosten kanssa työskentely on ollut mielenkiintoista ja saanut huomaamaan, kuinka paljon oikealla työskentelyasennolla on merkitystä hevosen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Minulla on viime aikoina ollut työn alla useampi uusi hevonen. Omia ja muiden. Yksi yhteenveto on helppo tehdä: on huomattavasti helpompi ohjata kouluttamaton hevonen käyttämään kehoaan oikein kuin opettaa tämä taito hevoselle, joka on jostain syystä oppinut vääriä liikeratoja. Miksi näin on? Peräänanto on hevoselle suhteellisen luontainen tila. Hevonen, jolla on yhtään ratsastukseen soveltuva, terve rakenne, hakeutuu peräänantoon aina, kun sen painopiste on likimain sen kehon keskellä ja se tekee riittävää lihastyötä kehollaan riittävän rennossa mielentilassa. Tämä on totuus. Hevosia ei tarvitse "ratsastaa peräänantoon" vaan tasapainoon, joka itsessään tuottaa halutun työskentelyasennon. Tämä on prosessina huomattavasti vaikeampaa, kun hevonen on oppinut toimimaan toisin.

Entiset ravurit ovat mm. ryhmä, joilla haasteita on ihan eri tavalla. Aisojen välissä suorin vartaloin toimiva, sekillä "väärinpäin" tuettu vartalonasento on lähes päinvastainen sille, mihin kouluratsastuksessa pyritään. Hevonen menettää ihan ensimmäiseksi lapojen "rotaation" eli sen, että se työntäisi ulkolapansa eteenpäin kääntyessään. Tämä jo itsessään johtaa suurimpiin tasapainovaikeuksiin ja ns. kaatumiseen ratsastaja selässä. Toinen on luonnollisesti verrattaen ylhäälle viritetty päänasento, josta hevosen pitää oppia pois. Hevosen täytyy oppia pidentämään ylälinjaansa ja nostamaan ja tasapainottamaan kehoaan ylälinjan lihastyöllä kaulan mekaanisen ylösnoston sijaan.

Kaikenlaisia virheellisiä liikeratoja löytyy myös "puhtailta" ratsuilta. Gramaanien (englanniksi "veto-ohjat") liiallisen ja vääränlaisen käytön jäljiltä olen korjannut useita hevosia. Näillä ongelmana on ollut laaja kirjo vaivoja: surkastuneet selkälihakset, kaulan lihasten epätasapaino, lapojen rotaation häviäminen... Erilaiset kiputilat aiheuttavat samanlaista jälkeä. Ratsastettavuusongelmia tulee myös ihan ilman näkyvää syytä, vain ajattelemattomasti toteutetun peruskoulutuksen jäljiltä. Viime aikoina olen korjannut hevosta, jolta puuttuivat jarrut, koska se pidätteen tuntiessaan valui lavoilleen. Tätä ei ulospäin ollut helppo nähdä, koska hevonen on rakenteeltaan ryhdikäs. Vasta runsaat toistot satulasta käsin avasivat verhot todellisen ongelman edestä, sillä hevosella oli runsas repertuaari selviytymiskeinoja ja kikkoja, joilla se kompensoi tilaansa. Kun nämä yksi toisensa jälkeen oli käyty läpi, jäi jäljelle se varsinainen ongelma, jonka korjaaminen on muuttanut koko hevosen ratsastettavuuden. Aina oikea vastaus ei ole kristallinkirkas kokeneellekaan hevosenkorjaajalle.

Jokaisen hevostaan kouluttavan ratsastajan tulisi tuntea hevosen biomekaniikkaa edes auttavasti. Ja jokaisen itseään opettajaksi tai valmentajaksi tituleeraavan ihmisen tulisi opiskella aihetta aktiivisesti. Mitä enemmän tällaista fysiologista tuntemusta alalla on, sitä paremmin hevoset voivat. Tästä olen varma.

PS. Jos "peräänantoon ratsastaminen" kuitenkin kiinnostaa aiheena (kuten netin keskustelupalstat antavat usein ymmärtää), keväällä julkaistu Perusratsastus -kirjan uusittu painos antaa aiheeseen työkalut.

Testaa itseäsi ja ota vaikutteita

Oppiäitini Kyra on usein julkisesti sanonut: "Jos teet niin kuin olet aina tehnyt, saat sitä mitä olet aina saanut." Tämä tarkoittaa, että mikäli ratsastaja haluaa kehittyä ja edistyä, pitää olla valmis muuttumaan ja muuttamaan asioita. Joskus jopa kokeilemaan uutta.

Ratsastus on laji, jossa helposti urautuu. Tämän näkee ratsastajien suuressa maneerien kirjossa. Ratsastuskoulut ovat paikkoja, joissa opettajien pitäisi pysyä kovin valppaana korjaamaan alkavat huonot tavat. Mitä suuremmat ryhmät, sitä vaikeampi on puuttua yksittäisten ratsastajien virheasentoihin, väärään tekniikkaan tai huonoon ajoitukseen. Usein sellainen ratsastaja, joka pärjää ryhmän mukana, onnistuu harjoituksissa kohtalaisesti, saa helposti "pitää virheensä", oli se sitten vaikka käsien väärä asento tai paukuttavat pohkeet. Tästä syystä monelle ratsastuskouluratsastajalle olisi todella tärkeää ottaa säännöllisin väliajoin yksityistunteja, joissa pääpaino olisi perustekniikan hiomisessa. Ihmiskeho on se väline, jolla hevosta ratsailla hallitaan. Jos tämä instrumentti on epäkunnossa tai toimii teknisesti huonosti, ratsastus tulee aina olemaan sitä samaa.

Urautumiseen eivät syyllisty vain ratsastuskouluissa ratsastavat. Yksin harjoittelevat yksityisratsastajat lienevät vielä suuremmassa vaarassa tehdä asiat aina samalla tavalla; hevonen pysyy samana joka viikko ja päivä eikä heillä ole edes ketään muistuttamassa siitä, mitä piti korjata! Yksin ratsastavan ihmisen vastuu omasta harjoittelustaan on valtavan suuri, jopa epäinhimillinen. Ihmisen on kovin vaikea toimia sekä urheilijan että valmentajan (peilin) roolissa yhtä aikaa. Helposti pienet virheet lipsahtavat sormien välistä ja ajanmyötä kasvavat yhä isommiksi ongelmiksi. Yhtäkkiä ratsastaja huomaa, ettei hevonen enää vastaa perusapuihin lainkaan halutulla tavalla tai on tullut vinoksi tai mitä milloinkin.

Kehittyvän ratsastajan on tärkeää testata itseään. Tähän sopivia ovat tietynlaiset harjoitteet ja kilpailusuorituksenkaltaiset tilanteet. Mitä tulee kouluratsastukseen: jos pystyy ratsastamaan useita liikkeitä peräjälkeen haluamallaan tasolla ja laadulla, asiat yleensä ovat hyvin. Jos väliin tarvitsee aina "mietintäympyrän", on harjoittelu menossa väärille urille tai ympyrältä ei olisi pitänyt vielä poistuakaan. Itse teen paljon pysähdyksiä ja siirtymisiä läpi erilaisten tehtävien, testaan että voin millä tahansa hetkellä esim. pysäyttää hevosen ja jatkaa samaa harjoitusta. Oli kyseessä sitten voltti, keskiravi, avo- tai sulkutaivutus. Jos pystyn pysäyttämään hevosen samalla reitillä, samassa vartalonasennossa sekä samassa muodossa ja pääsen liikkeelle takaisin harjoitukseen samoilla laadullisilla ominaisuuksilla, asiat yleensä ovat mallillaan.

Ratsastajan on myös hyvä ottaa vaikutteita muualta, muista ratsastuksenlajeista. Carl Hester on sanonut, että hyvä peruslaukka tuntuu siltä kuin ratsastaisit hyvällä imulla kohti isoa okseria. Myös siis silloin, kun hevosella tehdään laukkaa ns. sileällä. Tällainen mielikuva voi olla hyvinkin hyödyllinen, kun harjoittelee yksinään.
Eilen treenasin puolipiruetteja vanhimmalla hevosellani. Voisi jopa sanoa, että ko. hevonen viihtyy paremmin kokopiruetissa, koska puolipiruetti paljastaa sen virheet helpommin. Siinä harjoitellessani minulla oli tunne, etten pysty riittävän tarkasti hallitsemaan linjaa ennen ja jälkeen kuvion, mutta että myös kuvion aikana kontrolli ei ollut haluamallani tasolla. Tein muutamia puolipiruetteja uralta, jotta pystyisin paremmin hahmottamaan missä menen. Sitten tuli mieleeni, että aikanaan Englannissa pooloponeja ratsastaessani ohjeena oli kääntää poneja "aitaa vasten" eli siten, että esim. pensasaita pakottaisi hevosen kääntymään nopeasti. Harjoitus sellaisenaan ei toimi huomattavasti kontrolloidumman ja kootumman piruetin parantamiseen, mutta ajatuksentasolla siinä oli ideaa. Tätä tietoa käyttäen valitsin ns. 3/4 linjan kentällä ja tein puolipiruetit uraa kohti, rajatussa tilassa. Tuloksena huomattavasti paremmat puolipiruetit, kootumpi hevonen ja paremmin koordinoidut laukanvaihdot.

Mitä enemmän ratsastaja harjoittelee yksin tai vailla yksityisopetusta, sitä enemmän hän tarvitsee aivojaan. Ei selittääkseen itselleen, miksi nyt ei onnistu, vaan testatakseen ja haastaakseen itseään, valvoakseen omaa kehitystään ja keksiäkseen uusia lähestymistapoja tehtäviin, menettämättä hevosen tuntemaa signaalien logiikkaa.

Lopulta elämässä tieto siitä, mikä on väärin, on painoarvoltaan suhteellisen vähäinen, huomattavasti tärkeämpää on keskittyä siihen, mitä asialle voi tehdä. Lisäksi tulee tietää, mitä tahtoo. Mitä tulee ratsastukseen, haluatko ratsastaa tasolla helppo B vai vaativa B? Ja haluatko tehdä liikkeet arvosanalla 6 vai 8?

Kenestä kouluttamaan hevonen?

Ikivanha sanonta kertoo, että kokematon hevonen ja kokematon ratsastaja ovat huono yhdistelmä. Että onnistuvassa ratsukossa vähintään toinen osapuoli on aina kokenut. Niin kuin monet pitkään eläneet sanonnat, tämäkin lienee totta.

Miksi sitten kokematon ratsastaja ei ole sopiva hevosenkouluttaja? Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Maailma on täynnä hyvää ratsastuskirjallisuutta, videoita, klinikoita. Ammattilaiset tuottavat sopivaa oppimateriaalia tuon tuosta, osa materiaalista vaikuttaa klassikoina vuodesta toiseen. Tänä päivänä tällainen projekti ei kaatune tiedonpuutteeseen – tietoa on saatavilla, jos sitä on vain yhtään kiinnostunut hakemaan.

Hevosen koulutus itsessään on periaatteiltaan varsin yksinkertaista. Negatiivinen vahviste toimii ehdollistamisvälineenä suurimmassa osassa tilanteista eikä tätä periaatetta ole lainkaan vaikea oppia tai soveltaa eri tilanteisiin. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Onko siis ensimmäisessä kappaleessa mainittu sanonta puhdasta hevosammattilaisten luomaa hapatusta? Legenda, jota pidetään hengissä, jotta raha virtaisi ammattilaisten tyhjänä ammottaviin taskuihin? Vastaus on lyhyt: ei. Perustelu sen sijaan vaatii sitten jo laajemman otannan.

Otan esimerkin. Minulla on (kuten ahkerampi lukija tietää) kaksi nuorta oria, tätä kirjoittaessa kaksi- ja kolmivuotiaat. Näistä vanhempi on ehkä rohkein kohtaamani hevosyksilö, jonka kanssa kaikki on ollut suhteellisen suoraviivaista ja helppoa. Jos ongelmia on tullut vastaan, ne on voitu kouluttaa pois ”muutamilla toistoilla”. Nuorempi sen sijaan on varsin reaktiivinen nuori mies. Todennäköisesti syntyessään säikähtänyt. Sen kohdalla tein virheen, että jätin sen ensimmäiseksi vuodeksi kasvattajalle – tietämättä varsinaisesti, missä ja miten se elää, miten sitä käsitellään jne. Tullessaan minulle se oli hankalahko huoltaa arkirutiineissakin. Tällaisen hevosen kanssa johdonmukaisuus ja varmisteltu eteneminen nousee arvoon arvaamattomaan. Ko. hevosen on voinut toistaiseksi opettaa tekemään mitä tahansa ja sietämään mitä tahansa, mutta prosessi on vaatinut aivotyötä.

Laajennan esimerkkiä: vuoden henkilökohtaisen tuttavuuden otannalla tiedostin, että kyseessä on hevonen, joka tulee jännittämään ja pelkäämään satulavyötä. Mietin kuumeisesti, millä keinoin voin siedättää hevosen turvallisesti ja onnistuneesti satulaan. Ensimmäisessä asteessa siedätin sen juoksutusvyön painoon selässä. Toisessa vaiheessa siedätin sen mahavyön kosketukseen vatsapuolella. Kolmannessa laitoin vyön kiinni. Mitä tapahtui? Juuri se, mitä olin odottanutkin – hevosesta tuli pienimuotoinen atomipommi. Olin varannut tilaksi sen turvallisimman: tallimme pikkumaneesin, jossa on hevonen voi olla yksin neljän turvallisen seinän sisällä, tilaa on sopivasti muttei liikaa. Hevonen suoritti rodeoharjoitteita noin kymmenen viisitoista minuuttia, jonka jälkeen se vapisevana kääntyi katsomaan minua. Ymmärsi, että koska tuo ihminen tuossa nyt seisoo kaikessa rauhassa, ei se vyö ehkä olekaan petoeläin kietoutuneena rungon ympäri vaan jotain muuta. Tästä etenimme viikon aikana siihen, ettei vyö aiheuttanut enää lainkaan reaktiota. Kyseinen prosessi vaati paljon tarkkaa ajoitusta ja oikeita pyyntöjä sekä luonnollisesti turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä. Seuraavalla viikolla oli satulan aika. Opetin hevosen sietämään satulan laskemisen selkään. Kun tämä oli hallussa ja hevonen astui joitain askelia pyydettynä eteen, taakse ja sivulle satula selässään ja rentona, laitoin vyön kiinni. Jälleen samat rajuhkot reaktiot. Tästä etenin kolmen neljän päivän aikana ensin vahvistaen opittua satulointitilannetta (jonka suoritusvarmuus heikkeni hevosen yhdistäessä satulan epämiellyttävään tuntemukseen) aina sitten siihen, että hevonen juoksi satula selässään ympärilläni poukkoilematta ja turhia jännittämättä heti alusta saakka. Toisen päivän loppupuolella liitin mukaan positiivisen vahvisteen, porkkanan. Palkkasin hevosen halutuista reaktioista. Tämä nopeutti oppimista ja rohkaisi hevosta oikeaan suuntaan. Viimeisenä päivänä hevonen juoksi nätisti satula selässään ympyröitä ja rauhoittui ja rentoutui harjoitusten jälkeen. Onnistuminen siis.

Tässä tarinassa ei välttämättä ole mitään mielenkiintoista tällaisenaan. Sitä siitä tulee vasta, kun mietitään, miten moni asia olisi voinut mennä pieleen? Mitä jos olisin tehnyt virheen ja satuloinut hevosen ensi kertaa tallissa, karsinassaan? Olisiko se tai minä loukkaantunut episodin aikana? Mitä jos en olisi osannut ajoittaa vahvisteita oikein? Jos olisin valinnut väärän hetken käyttää positiivista vahvistetta tukena? Mitä jos minulla seisoisi nyt tallissa hevonen, jolle ei saisi satulaa selkään?

Kaiken tämän esti kokemus ja ennakointi.

Käyn seuraavassa läpi olennaiset seikat.

1. Hevosen ”tyyppiprofiili.”
   
   
   Tämä kertoo sen, minkälainen on hevosen luontainen käytösmalli mm. kohdatessa uusia asioita. Onko se utelias, rohkea, pelokas? Onko se pelokkaana vain pakeneva vai jopa helposti aggressiivinen (puree, potkii, pukittaa)? Kyseistä kohtaa tutkii ja kuvaa koirapuolella luonnetesti, jonka tulokset antavat viitteitä siitä, kuinka eläin todennäköisesti toimii paineen alla sekä koulutuksessa että yllättävissä, uusissa tilanteissa ja kuinka se niistä palautuu. Tämä antaa kouluttajalle hyvät perustiedot koulutustilanteiden onnistumisen varmistamiselle ja siten ennakoinnille.
   
2. Koulutuskokonaisuudet ja rytmitys.
   
   
   Mitä, missä ja miten koulutetaan. Koulutus onnistuu, kun koulutettava asia on pilkottu riittävän pieniin osiin, askeliin, kun koulutus suoritetaan tilassa ja tilanteessa, missä se voi tuottaa haluttua käytöstä ja missä riskit on minimoitu sekä kun koulutettava asia esitellään ja vahvistetaan hevoselle oikein.
   
3. Selkeä portaittainen tavoitetaso
   
   
   Koulutus onnistuu, kun tiedetään, mikä on haluttu tavoitetaso kulloisellakin hetkellä ja mikä on realistinen aika/toistomäärä, jolla se voidaan saavuttaa.

Kun eläimen, tässä hevosen, koulutuksessa otetaan nämä asiat huomioon, se yleensä tuottaa haluttua tulosta. Tässä kuvaan jälleen astuu kokemattomuuden huono puoli. Kokematon ratsastaja ei välttämättä ole eläimenkouluttajan ”huono” henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. ”Huonous” tulee siitä, ettei hänellä ole vaadittavaa henkilökohtaista tietopohjaa yllämainituista asioista. Mikään kirja tai video ei voi kyllin kattavasti kuvata hevosen käytöksen nyanssien koko kirjoa, jotta se voisi toimia ainoana tai merkittävimpänä tietolähteenä kouluttajalle. Hyvin usein kokemattomuus käytännössä tarkoittaa seuraavia seikkoja:

• puutteellista tietotaitoa hevosen luontaisesta käyttäytymisestä ja sen toteutumisesta ja ilmenemisestä koulutustilanteissa eli kyvyttömyyttä ”profiloida” hevonen ja ennakoida sen tyypillistä käytöstä, sen lisäksi myös kyvyttömyyttä tulkita ja lukea hevosen käytöstä koulutustilanteissa riittävän tarkasti
• riittämätöntä johdonmukaisuutta koulutustilanteissa, väärää / heikkoa käytöksen vahvistamista sekä vääriä valintoja koskien oppimiskokonaisuuksien sisältöä ja kestoa sekä oppimistilanteiden ajoitusta tai sijoittamista
• riittämätöntä tietoa oikeiden tavoitevasteiden laadusta
• fyysistä kyvyttömyyttä kouluttaa urheilevaa eläintä

Näistä viimeiset kaksi lienevät ne merkittävimmät sellaisen kokemattoman ratsastajan kohdalla, joka on mahdollisesti perehtynyt tähän koulutusaiheeseen jo syvällisemmin. Kun ihminen on kokematon, se tarkoittaa ettei hänellä ole kokemusta siitä, miltä tuntuu tai näyttää jokin, mikä on haluttua käytöstä ja miten erottaa se kaikesta sellaisesta käytöksestä joka on enemmän tai vähemmän epätoivottua.

Käytännöntason esimerkki: kokematon ratsastaja ei tiedä, miltä tuntuu kun hevonen vastaa eteenpäinajaviin apuihin riittävän kevyesti, nopeasti ja oikealla laadulla.

Miksi usein näin? Koska ratsastajalta puuttuu kehonhallinta, joka mahdollistaisi sekä oikean merkinannon että myös halutun vasteen seuraamisen.

Hevoset ovat kalliita. Toistuvasti kuulen ja näen kuinka ihmiset ”säästävät” ostaessaan nuoria, kouluttamattomia hevosia vajaavaisilla taidoilla. Vanhempia, jo ns. valmiita hevosia karsastetaan – ajatellaan, ettei niillä ole annettavaa ja ne menettävät arvoaan ja ovat siten huonoja sijoituksia. Olenpa kuullut väitettävän, että kokeneen hevosen kanssa ratsastaja ei voi oppia omaa tyyliään vaan joutuu opettelemaan hevosen ”tyylin”. Tähän sanoisin, että jokaisen on opittava ratsastuksessa jokin ”kieli”. Vasta kun hallitsee yhden kielen, voi alkaa runoilla eli kirjoittaa itse. Siksi jokaisen ratsastajan on hyväksyttävä, että on kuljettava (ja maksettava!) määrätty opintie, joka mahdollistaa myöhemmin vaikka nuorten hevosten kouluttamisen.

Kaikista lisäksi ei ole henkisiltä ominaisuuksiltaan kouluttamaan eläimiä: helposti ahdistuvan ja hermostuvan yksilön pitää pitäytyä jo koulutettujen eläinten kanssa touhuamisessa.

Jokainen, joka mielii kouluttaa oman hevosensa tai hevosia toisille, aloittaa jostain. Ja se joskus vaatii virheiden kautta opiskelua. Jos tälle tielle halajaa, kannustan rohkeasti opiskelemaan hevosia ja lajia vanhaan kunnon tyyliin jonkin kokeneemman kouluttajan ”oppipoikana” ennen kuin ryhtyy toimeen. Monta kallista virhettä voidaan välttää huolellisella opiskelulla ja paneutumisella. Eikä yksikään hevosta tarkkailemalla vietetty tunti ole hukkaan mennyttä aikaa.

Perusratsastus-kirjan uusittu painos ennakkomyynnissä!

PERUSRATSASTUS

UUDISTETTU LAITOS ILMESTYY HUHTIKUUN PUOLIVÄLIIN MENNESSÄ.

NORMAALIHINTA 32 € (alv 3,20 €) + postikulut

ENNAKKOTILAAJANA SAAT KIRJAN HINTAAN 28 € (alv 2,80 €) + postikulut

LÄHETÄ TILAUKSESI sähköpostitse osoitteeseen riitta.pulliainen@pp1.inet.fi viimeistään ti 9.4.2014.

Paluuviestissä saat tilinnumeron, jonne suoritat maksun. Kun suorituksesi näkyy tilillämme ja olemme saaneet kirjat painosta, postitamme tilaamasi kirjan / kirjat sinulle.

Mielentila

Tämä kirjoitus on sekä päivitys liittyen viime vuoden puolella aloittamaani aiheeseen otsikolla "Johtajuuspohjainen koulutusmalli vs. koulutusteoreettinen johdonmukaisuus?" että oma itsenäinen pohdintansa.

Minulla on kaksi nuorta oria, 2- ja 3-vuotiaat. Näistä vanhemman kohdalla ajankohtaiseksi on tullut sisäänratsastus. En ole pitänyt enkä pidä tällä kiirettä, sillä kyseinen hevonen on vielä kesken kehityksen - etuosa on selvästi takaosaa jäljessä. Odotan varsinaisen ratsastuksen kanssa, kunnes se on tasapainoisempi ja valmis kantamaan ratsastajan painoa. Tämä ei kuitenkaan estä hevosen valmistelemista tuleviin tehtäviinsä.
Muutimme muutama viikko sitten hevosten kanssa uudelle tallille. Koska nurmitarhat oli juuri lannoitettu, en tarhannut poikia ennen kuin olimme saaneet vähän sadetta lannoitteen päälle. Tämä tarkoitti, että niille oli järjestettävä vaihtoehtoista liikuntaa ja ohjelmaa. Uudella tallilla meillä on erikseen hevosten juoksutukseen varattu maneesi (20*21 m). Täällä työskentelin poikia reilun viikon joka päivä, pääosin irti ns. pyöröaitaustekniikan keinoin. Tosin sillä erotuksella, etten pistä hevosia kovan paineen kohteeksi - sille kun ei ole tarvetta.

3-vuotiaan kohdalla päivittäinen harjoittelu on pitänyt sisällään myös jakkaran vieressä seisomista, siinä ratsastajan painon ja kosketuksen hyväksymistä. Olen maannut sen selässä mahallani, heilutellut jalkaani sen kylkeä pitkin, nostanut jalkaa selän päälle ja silitellyt ja taputellut sitä joka puolelta. Koska kyseessä on energinen nuori hevonen, sessiot ovat olleet kerrallaan hyvin lyhyitä (muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin), jonka jälkeen olen päästänyt sen taas juoksemaan irti. Tämä on toiminut erittäin hyvin. Jopa niin hyvin, että viikon jälkeen tuli vahva tunne, että se ottaa minut selkäänsä vailla stressiä. Ja niin minä menin sen selkään, varusteinani naruriimu ja riimunnaru sidottuna ohjiksi, avustajanani luottamus hevoseen ja tehtyyn siedätykseen. Se meni hienosti. Kävelimme kymmenen metriä, pysäytin hevosen äänellä ja pienellä paineella kuonoon ja tulin alas selästä. Hevonen oli levollinen, ei osoittanut stressiä tai minkäänlaista oudoksumistakaan tilannetta kohtaan.
Menin tämän tietysti kertomaan ystävilleni, joista innokkain halusi seuraavana päivänä tulla katsomaan "sisäänratsastuksenihmeen". Seuraava päivä kun koitti, oli minulla aivan toisenlainen hevonen työskenneltävänä. Se oli kiivas, ryntäili ympäri hallia ja hirnui kovasti. Totesin, että tänään ei ole se päivä, jolloin kyytiin mennään. Harjoittelin vain valmistelevia harjoitteita. Kokemus on osoittanut, että kun on huono tai hyvä tunne, siihen pitää luottaa. Nyt oli huono tunne. Päivän verran arvoin miksi hevosen mielentila oli niin toisenlainen kuin edellisenä päivänä, kunnes tajusin, että molemmat tammani olivat voimakkaan kevätkiiman vallassa. Tämä ei jäänyt nuorilta herroilta huomaamatta, sillä molempien käytös oli keskittymätöntä ja jopa paikoin hermostunutta. Selvää on, että opeteltujen asioiden "kestävyys" ei ole vielä siellä, missä sen pitäisi lopulta olla. Kun toiminta on kestävällä pohjalla, ei sitä häiritse hormonitoiminta tai ulkoiset tekijät.
Sittemmin olen toistanut tämän selkäänmenemisen muutamaan kertaan, samoilla varusteilla, samalla valmistelulla ja yhtä hyvin tuloksin, levollisella ja luottavaisella hevosella.

Tämä kokemus sai minut miettimään jälleen sitä, kuinka tärkeää eläimen (ja ihmisen!) mielentila on koulutuksen onnistumisen kannalta. Muistan nuoruudestani voimakkaasti sellaisen ajattelun, jossa "hevonen pistettiin menemään". Eikä sellainen ajattelu ole kuollut vuosien varrella, etenkään Saksan kaltaisessa suuressa hevosmaassa, jossa hevoset ovat oman taloudenhaaransa hammasrattaissa jauhautuvia hiekanjyviä. Osa kestää henkisen ja fyysisen paineen ja puristuksen, osa ei.
Hevosen koulutuksessa ollaan aina tekemisissä stressin kanssa. Mikään eläimenkoulutus ei ole stressitöntä. Jopa se, että eläin yrittää itse keksiä millä keinoin se saa makupalan, voi olla sille stressaavaa. Tämä on hyväksyttävä. Mutta tärkeää olisi pitää tilanne aina sellaisena, ettei kohotettu stressi estä oppimista. Ja hyvin usein silloin, kun ihminen tarttuu kättä vahvempaan, näin käy. Voidaan gramaaneilla tai vahvemmilla kuolaimilla estää hevosta toimimasta ja pistää kannuksin ja raipoin hevonen tekemään. Ja hevoset voivat tehdäkin. Ongelma vain on, etteivät ne välttämättä muista tilanteesta mitään, mistä olisi hyötyä tulevaisuudessa. Tai ne oppivat samassa tilanteessa jotain väärin. Vähintään ne voivat oppia jännittämään.

Ihmisen mielentila on myös tärkeä - vain levollinen ja keskittynyt mieli tekee oikeita, perusteltuja valintoja. Vain rauhallinen ja peloton mieli arvioi tilannetta totuudenmukaisesti. Ja vain myönteinen ja avoin mieli voi kokea onnistumiseniloa.
Mieleeni tulee yksi ratsukko, jonka harjoittelua olen seurannut sivusilmällä. En ole koskaan nähnyt ratsastajan hymyilevän. Koko hänen olemuksensa viestii kireyttä ja tyytymättömyyttä, parhaimmillaankin siedettävyyttä. Hänen hevosensa on kireä, hapan ja potentiaalisesti jopa kärkevä ja sitä kautta vaarallinen. Kysymys herää: kumpi on muna ja kumpi kana? Kouluttajana toimivan ihmisen suhtautuminen tilanteeseen on merkityksellistä, vaikka henkinen lataus ei suoraan siirtyisi ihmisestä hevoseen kuten se siirtyy ihmisten välillä. Tiedossa kuitenkin on, että ratsastajan kohonnut sydämensyke nostaa hevosen sykettä. Kiihtyneisyys tarttuu.

Paljon tämän päivän ongelmaa on myös, että ihmiset viettävät niin vähän aikaa hevosten parissa, etteivät he osaa enää lukea näitä tai että ihmiset ylipäätään ostavat hevosia liian vähäisellä kokemuksella. Tehdään arviointivirheitä vain omaa tietämättömyyttään, sokeuttaan. Hevosta voi lukea onnistuneesti vain, jos tietää jotain niiden luontaisesta käytöksestä ja elekielestä.

Muistisääntöni hevosenkoulutukseen, kun eläimelle opetetaan uutta asiaa:
1. Valitse rauhallinen paikka, tilanne ja hetki. Tämä ei tarkoita kuolemanhiljaisuutta vaan tilannetta, jonka hevonen kokee tavanomaiseksi omassa arjessaan.
2. Valitse riittävän pieni tavoitetaso kerrallaan. Hyvä tavoite on sellainen, että se suurella todennäköisyydellä saavutetaan.
3. Etene loogisesti ja pienin portain. Valmistele jokainen uusi asia siten, että onnistuminen on mahdollista. Lisää vaikeusastetta vasta kun edellinen taso on varmalla pohjalla ja valitse jälleen riittävän pieni askel seuraavaan tavoitetasoon.
4. Vie jokainen oppimistilanne loppuun. Jos kohtaat ongelmia, älä jätä opetettavaa asiaa kesken hallitsemattoman kompromissin tilaan. Älä vahvista väärää käytöstä.
5. Toista. Treenaa jokaisen opetellun asian kestävyyttä, kunnes opittu asia toimii tilanteessa kuin tilanteessa suurella todennäköisyydellä.
6. Pidä oppimiskokonaisuudet hallinnassa. Muista eläimen keskittymiskyvyn rajallisuus - tauota koulutusta riittävän usein.
7. Pysy rauhallisena, älä kiihdy.


Mitä sitten kuuluu muutoin nuorten oriiden koulutusprojektille? Muutto meni hienosti. Vanhempi ori lastautui traileriin muutamassa sekunnissa negatiivisen ja positiivisen vahvisteen yhdistelmällä (lastaus on tuttu asia tälle hevoselle), nuorempi hevonen muutamassa minuutissa pelkän positiivisen vahvisteen varassa. Uudella tallilla molemmat ovat olleet käsiteltävissä ja käyttäytyneet melko sivistyneesti. Sanoisin, että valittu tie on kantanut hedelmää. Ja erityisesti sen näkee vanhemman oriin nopeassa edistymisessä ratsukoulutuksen alkeissa.

Hilloista

Mitä yhteistä on ratsastuksella ja hillolla? Ei juuri mitään äkkiseltään ajateltuna.

Oppiäitini Kyra Kyrklund on usein käyttänyt vertauskuvaansa mansikkahillosta. Hyvä ratsastus on kuin mansikkahilloa - se joka on sitä maistanut, tietää mitä se on, miltä se maistuu ja tuntuu suussa. Valmentaja voi yrittää kuvailla oppilaalleen miltä mansikkahillo maistuu, mutta jos oppilas ei ole koskaan päässyt sitä maistamaan, ei hän sitä selittämällä ymmärrä. Hänen pitää päästä kokemaan se itse.

Olen täällä Saksassa asuessani käyttänyt omaa hevostani jonkin verran muiden ihmisten opettamiseen. Kyseinen ratsu ei enää varsinaisesti tähtää kilpailuihin urallaan, joten sen säätöjen tilapäinen "häviäminen" amatööriratsastuksen seurauksena ei tuota erityistä harmia. Vaikutus useamman ihmisen ratsastukseen on ollut suuri, kun he ovat päässeet istumaan sellaisen hevosen selkään, joka sekä reagoi että kykenee reagoimaan oikein. He ovat päässeet maistamaan mansikkahilloa. Toki taitava opettaja teettää siinä hetkessä vain sellaisia asioita, joista oppilas saa oikeanlaiset tuntemukset, jotta kokemuksen pitkäaikaisvaikutukset olisivat mahdollisimman positiiviset.

Miksi tämä tuli mieleeni näin uuden vuoden alkumetreillä? Olen usein huomannut, että oppilailta puuttuu ns. tunnetta eli fiilistä. Mitä näinkin epämääräinen käsite pitää sitten sisällään? Se on lähinnä sitä, että ymmärtää mihin on menossa ja pyrkimässä, mitkä ovat tämän tavoitteen merkittävimmät osaset ja portaat tavoitetta kohti sekä millaisin metodein matka taitetaan. Käytännöntasolla fiilis on vielä sitä, minkälaisella paineella ja ajoituksella ratsastaja päättää hevoseen milläkin hetkellä vaikuttaa.
Mansikkahillon eli ratsastuksellisen täydellisyyden tunne on sellainen, että siitä harvoin erehtyy. Kun sen kokee, tietää, että tätä se on. Tämä on oikein. Vaikeus on, että matkalla tähän ratsastaja kohtaa monenlaisia muita tuntemuksia - mitkä näistä sitten ovat oikeita ja mitkä vähemmän oikeita? Miten erottaisi eri hillolaadut toisistaan?

Tyyppiesimerkki tällaisesta prosessin keskellä olevasta ratsastajasta on vaikkapa sellainen ihminen, joka on saanut hevosen kaulan kaarelle ensimmäisen kerran lukitsemalla kätensä alas, menettäen samalla kyynärkulman elastisuuden. Koska tämä kankea tila siinä hetkessä on saanut aikaan näennäisesti halutun tuloksen, ratsastaja pyrkii toistuvasti tähän tilaan. Ratsastajan käsi turtuu ja ratsastaja oppii pitämään kovettunutta, joustamatonta ja liikkumatonta tuntumaa normaalina ja jossain määrin tavoiteltavana ominaisuutena. Ratsastaja myös tottuu turhan paineistettuun tuntumaan. Ylipäätään tällaiset ratsastajan käteen liittyvät tekniset puutteet ovat kaikkein yleisimpiä sekä vaikeimpia korjata pois. Usein tällainen ihminen on elänyt koko ratsastusuransa mannapuuron maailmassa. Sekin on makeaa tavallaan, mutta ei mansikkahilloa. Taitava valmentaja pyrkii ohjaamaan valmennettavan tästä pois. Kun sitten mannapuuroon tottunut ratsastaja saa luumusosetta, kuvittelee hän tämän mansikkahilloksi - tästä se valmentaja nyt puhui! Ratsastaja ei ymmärrä, että hillomaisempi koostumus ei vielä tee asiasta mansikkahilloa. Mitä tämä metafora tahtoo sanoa on, että ratsastaja tuntee helposti, että "vähän parempi" on jo se, mihin ollaan pyrkimässä, vaikka valmentajan perspektiivistä ollaan vielä jokseenkin kaukana tavoitetasosta. Kun valmentaja sitten tässä ohjaa ratsastajaa muuttamaan tekniikkaansa ja ratsastuksen tavoitetasoa, saa ratsastaja mahdollisesti kokemuksen "lakkahillosta". Valmentaja tietää, että ollaan lähempänä tavoitetta, mutta oppilas vierastaa tuntemusta. Mannapuuro ja luumusose ovat lähempänä toisiaan, tuntuvat tutummalta, turvallisemmalta ja paremmalta. Oppilas ei muuta tekniikkaansa tai tavoitetasoaan, sillä hän alitajuisesti luottaa omaan tuntemukseensa eikä usko valmentajan olevan oikeassa. Valmentajan antama palaute kaikuu kuuroille korville.

Sama ilmenee usein helposti pohjetekniikassa - ratsastajat tottuvat ratsastuskouluissa hevosiin, jotka ovat hitaita jalalle (tämä on ratsastuskoulun turvallisuuden kannalta jokseenkin elinehto!). Se on niin tavallista, etteivät he edes voi kuvitella tilannetta, jossa hevonen reagoisi nopeammin apuihin. Kun sitten joskus omalla hevosella treenatessaan vaste on vähän parempi eli nopeampi pienemmästä avusta, kuvitellaan jo, että ollaan tavoitetasolla - vaikka edelleen ratsukko olisi vasta matkalla siihen, mikä on todellinen tavoitetaso.

Valmentajalle tällaiset tilanteet ovat haaste. Aina ei ole mahdollista istuttaa kaikkia ratsastajia "mansikkahillopurkin ääreen" eli hyvin koulutetun ja ratsastetun hevosen selkään. Mitä muita vaihtoehtoja on? Visuaalisesti eli näkemällä oppivat ihmiset ovat tässä suhteessa helpoimpia. Jos he pystyvät lisäksi kuvittelemaan, miltä jokin tuntuu, vaikka eivät ole sitä itse vielä tunteneet, he pääsevät nopeasti kiinni oikeisiin asioihin. Tekemisen kautta oppivat ovat vaikeammassa asemassa, sillä heille pitäisi saada riittävän selvästi aikaan tunne, jota kohti edetä ratsastuksessaan. Useimmin tällaiset ihmiset tarvitsevat paljon johdonmukaista kotivalmennusta, jotta eivät eksy polulta.

Yleispätevästi totean, että KAIKKIA eli siis ihan kaikenlaisia ratsastajia hyödyttää lajin teoriaopiskelu. Mitä paremmin tuntee sekä eläimenkoulutusteoriat, hevosen biomekaniikan pääpiirteet, lajin kilpailusäännöt sekä erilaisia harjoituksia, sitä parempia valintoja pystyy tekemään ja sitä paremmin ratsastamaan. Lisäksi tätä tietoa pitäisi käsitellä erilaisissa yhteyksissä ja kernaasti myös analysoida - mutta ei liikaa siellä satulassa, jossa on mahdollisuus opiskella asiaa käytännössä. Lisäksi ratsastaja tarvitsee aimoannoksen itsekritiikkiä ja rehellisyyttä itseään kohtaan sekä nöyryyttä, jotta hän voi tunnistaa asiat, jotka näkyvät peilistä ja videolta ja kuuluvat valmentajan sanoista.

Miten muuten hillo liittyy ratsastukseen? Ratsastaminen tietyllä tasolla vaatii melkomoisen määrän hilloa eli rahaa. Valmentautuminen ja kilpaileminen on kallista, valitettavasti. Hyvät hevoset ovat yhä kalliimpia, ne harvoin ovat tavallisten ihmisten ulottuvissa. Köyhän ratsastuksenammattilaisen ainoa mahdollisuus on ostaa varsoja ja toivoa, että ne kasvavat sellaisiksi, että niillä pääsee purkittamaan lisää hilloa, molemmissa merkityksissään.

Tasapainoisen ratsastuksen kulmakivet

Hevosen kouluttaminen ja treenaaminen on sarja järjestelmällisiä ja johdonmukaisesti eteneviä ja vaikeutuvia hetkiä. Voidaan ajatella, että se on kuin talo, jota rakennetaan kerros kerrokselta. Pohjan luovat neljä kulmakiveä. Ne ovat ratsastuksessa: hidastaminen, eteenpäinratsastus, suoristaminen sekä taivuttaminen / kääntäminen. Apuina pidätteet, eteenpäin ajavat pohjeavut, suoristavat ja taivuttavat / kääntävät avut.

Ensimmäisessä kerroksessa eli kolmivuotiaalla ratsukoulutettavalla hevosella näiden mainittujen perusvasteiden täytyy onnistua siten, että hevosella voidaan ratsastaa kolmessa askellajissa ja hidastaa tai ratsastaa eteenpäin siten, että päästään askellajista toiseen, päästään suoralle uralle ja loiville kuvioille. Hevonen rentoutuu ja liikkuu pitkällä selkälinjalla. Ensimmäinen kierros rakennustyössä on valmis, kun näissä onnistutaan kohtuullisella varmuudella, kohtuullisen pienistä merkeistä. Hevonen ymmärtää jossain määrin, että tekemisen kuuluu jatkua, kunnes ohjeet vaihtuvat.

Kun tähän on päästy, alkaa seuraavan kerroksen rakentaminen, hevonen on todennäköisesti nelivuotias. Pidätteiden laadussa kiinnitetään huomiota enemmän vasteen laatuun, hevosen tulisi säilyttää oikea työskentelyasento ja vastata nopeasti eriasteisiin pidätteisiin. Sen täytyy pidentää askeltaan ja nopeuttaa askeltaan erilaisista eteenpäinajavista avuista. Se alkaa myös kääntyä, asettua ja taipua loiville ratsastusradan teille ja säilyttää hyvin tasapainonsa ja eteenpäinpyrkimyksensä näissä. Hevonen kulkee suurimman osan aikaa suorana vartalostaan eli etuosa ja takaosa samalla uralla sekä kääntyy samanlaatuisesti molempiin suuntiin. Hevosen liikkeen laatu on kasvaneen ymmärryksen myötä tasaisempi - hevonen säilyy paremmin ohjeistetussa tempossa itsestään.

Kolmas kierros alkaa, kun hevonen on yleensä viisivuotias. Pidätteiden vasteissa hevonen alkaa siirtää painopistettään paremmin takaosalleen, eteenpäinajavien apujen vasteissa hevonen lisää työntövoimaansa. Kääntyminen, asettuminen ja taipuminen tapahtuvat symmetrisesti ja mahdollistavat 10 metrin volttien ratsastamisen hevosen säilyen hyvässä tasapainossa ja tahdissa, sen kehon kannattelun kärsimättä. Hevonen pystyy näiden apujen vasteiden paremman laadun vuoksi siirtymään myös laukasta suoraan käyntiin ja takaisin laukkaan rennosti ja tasapainoisesti sekä tekemään käynnissä takaosakäännöksen. Sen työntövoima riittää kantamaan vastalaukan ja keskiaskellajit sekä pienet hetket kokoamista siirtymisten yhteydessä. Hevosen ylälinja vahvistuu ja se jaksaa kannatella itsensä kohtuullisessa tasapainossa itsenäisesti kokonaisia liikekokonaisuuksia.

Neljänteen kerrokseen päästäneen, kun hevonen on kuusivuotias. Hevosen kehon voimistuminen mahdollistaa, että pidätteiden vasteet ovat suoraan rinnastettavissa kokoamiseen. Eteenpäinajavista avuista hevonen lisää työntö- ja kantovoimaansa, joka ilmenee kasvaneena lennokkuutena ja ilmavuutena liikkeessä. Hevosen vasteet taivutukseen, suoristukseen eli asento- ja tiekontrolliin ovat niin tarkkoja, että ne mahdollistavat avo- ja sulkutaivutusten ratsastamisen. Hevonen pystyy kannattelemaan itsensä pienemmissä kaarteissa ja nopeissa suunnanmuutoksissa lennokkuuden ja tahdin levollisuuden kärsimättä säilyttäen symmetriansa. Sen tasapainon ja tempon säätelyyn antamat vasteet mahdollistavat laukanvaihtojen opettamisen ja ratsastamisen. Hevosen kantovoima ja vasteet eteenpäinajaviin apuihin riittävät sekä koottujen että lisättyjen askellajien suorittamiseen tahdikkaasti ja hyvässä, itsenäisessä kannossa. Hevonen ei jännity kokoamisissa.

Tämän jälkeen tulee viides kerros, jolloin hevonen on tyypillisesti seitsenvuotias. Hevosen vasteet pidätteisiin ovat yhä selvemmin kokoavia - hevonen siirtää painopistettä voimistuneelle takaosalleen. Eteenpäinajavien apujen vasteet antavat puolestaan vielä asteen verran enemmän kanto- ja työntövoimaa. Näiden vasteiden yhdistelmänä ratsastaja pystyy kontrolloimaan hevosen tempoa ja vartalonasentoa siten, että piruettilaukan ratsastaminen mahdollistuu ja hevonen voidaan kääntää puolipiruettiin. Kantovoiman, kontrollin ja tasapainon sekä reaktionopeuden kasvaessa hevosella voidaan ratsastaa useita laukanvaihtoja peräkkäin sarjoissa sekä tehdä sulkutaivutuksia peräkkäin molempiin suuntiin. Lisääntynyt voima mahdollistaa myös liikkeessä vahvistuvaan kadenssiin, tahdin levollisuuteen.

Tämän jälkeen rakennettavat kerrokset tulevat hevosen kasvavan voiman myötä. Hevosen aina vain paremmin takaosalleen siirtyvä painopiste mahdollistaa kokoavimmat liikkeet, piaffen, passagen ja kokopiruetit.

Tämä siis silloin, kun kyseessä on hevonen, jolla on tasapainoinen ja kohtuullisen ryhdikäs, lajiin soveltuva rakenne. Sitä ratsastaa ratsastaja, joka tietää, mitä tekee, ja hevonen on saanut olla terve koulutuksen ajan. Erilaiset ongelmat voivat heijastua koulutuksen etenemiseen, joten jokainen hevonen lopulta etenee yksilöllisesti.

Miksi kirjoitin tämän? En aina ole täysin vakuuttunut siitä, että ratsastuksenharrastajat ymmärtävät, miten eteneminen lajissa tapahtuu. Ihmetellään toisinaan, miksi "junnataan perusasioita" ja miksi taas joskus edetään johonkin tehtävään. Toisinaan myös ei ymmärretä, miksi nyt ratsastettiin eteen, kun viimeksi treenissä hidastettiin. Jotta hevosen koulutuksessa voidaan edetä seuraavalle tasolle, täytyy senhetkisen tasokerroksen joka nurkka olla yhtä vahva. Tämä tarkoittaa, että hevosen vasteiden laatu perusavuille on joka tavalla yhtä vahvaa ja varmaa. Jos vasteet yhdelle avulle ovat laadultaan heikommat, siirtyminen tasolta toiselle ei onnistu. Tästä mittarina toimii hyvin myös hevosen rentous reaktioissaan ja eri liikkeissä.

Joskus ratsastajat tekevät virhearvioita. Se on inhimillistä. Hevonen tuntuu valmiilta, siirrytään seuraavalle tasolle, jossa aletaan kohdata eriasteisia hankaluuksia. Hevosen rentous katoaa, tulee tahtirikkoja, se tulee vahvaksi tuntumalle tai jää pohkeen taakse... Jos ongelma ei ole korjattavissa muutamilla toistoilla, tulee laskeutua takaisin edelliselle tasolle ja kiertää tarkistamassa jokainen kulmakivi. Yleensä johonkin näistä on ilmestynyt "säröjä" ja ko. kulmakiven vasteet täytyy vahvistaa uudelleen oikeiksi. Mahdollisesti koko kerroksessa tehty perustustyö ei ole tuottanut riittävää voimaa tai ymmärrystä, jotta hevonen voisi siirtyä seuraavalle kerrokselle. Pitää kiertää koko kerros ympäri uudelleen ja vahvistaa tekemistä, kunnes hevonen on valmis uuteen yritykseen. Toisinaan "säröt" yltävät vielä kerrosta alemmas ja alkoivat näkyä vasta myöhemmin selvästi. Silloin pitää rohjeta mennä korjaamaan ongelma sinne, mistä se on saanut alkunsa. Joskus tällaiseen työhön menee enemmän aikaa, joskus vähemmän. Joskus hevonen tarvitsee kokonaan ylimääräisen vuoden jollain tasolla ja joskus se jää fyysisistä syistä jollekin tasolle. Toisinaan edistymättömyyden syy on terveydellinen, joten ratsastajan on kuunneltava hevosta tarkalla korvalla.

Kaikki hevoset ja ratsastajat eivät etene kerroksissa montaakaan tasoa ylöspäin tai etenevät ratsukon omista syistä ja vaikeuksista johtuen hyvin hitaasti. Joskus hevosten koulutus on epäonnistunut siten, että se pitää käytännössä aloittaa uudelleen. Tämä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun hevonen on alussa oppinut täysin väärän työskentelyasennon. Kaikille hevosille kolmannen kerroksen ylittäminen ei ole mahdollistakaan esimerkiksi perusaskellajien luontaisen mekaniikan heikkouden vuoksi. Tällöin hevonen saattaa osittain päästä seuraaville tasoille siinä askellajissa, joka on hevosen vahvin, mutta ei muissa. Hevosen optimaalinen kilpailutaso määräytyy sen kerroksen mukaan, jossa hevonen onnistuu kaikissa tehtävissä. Siirtymävaiheessa kerroksesta toiseen voi epävarmuuksia tulla vastaan, mutta mikäli hevonen ei jonkin ajan kuluessa ala viihtyä uudella tasolla, on syytä palata takaisin sinne, missä hevonen oli varma tekemisessään.

Eläimen ongelma on, että sitä kouluttaa ihminen, joka on erehtyväinen. Olen tehnyt eriasteisia virhevalintoja ja -kokeiluja urallani paljon. Uskallan väittää, että vasta viimeisen vuoden tai parin aikana olen todella päässyt kiinni siihen laadulliseen ymmärrykseen, joka mahdollistaa uusien kerrosten rakentamisen siten, että se tuottaa haluttua tulosta. Ja joka päivä opin uutta. Tästäkään syystä en koe painetta ratsastaessani tai valmentaessani edetä asioissa tai pitäytyä vanhassa. Uusia asioita pitää kokeilla, mutta pitää tietää mitä tekee ja milloin ja uskaltaa palata takaisin edelliselle tasolle, kun ei onnistu. Totuus on aina kaikkien näiden neljän kulmakiven keskellä, ja rakennuksen kattona toimii kulloisessakin kerroksessa luottamus hevosen ja ratsastajan välillä.

Ratsastuksen ja eläimenkoulutuksen iloa jouluunne!

PS. Uusittu Perusratsastus tulee markkinoille alkuvuodesta, viimeinkin, monen vuoden lupailemisen jälkeen. Koska harmillisesti emme ehtineet joulumarkkinoille, jättäkäähän joululahjakassastanne pieni vara tälle kirjalle. Uskon, että se on lukemisenarvoinen, jos ylle kirjoitettu kuulosti korvaanne kiinnostavalta ja järkevältä.