Kenestä kouluttamaan hevonen?

Ikivanha sanonta kertoo, että kokematon hevonen ja kokematon ratsastaja ovat huono yhdistelmä. Että onnistuvassa ratsukossa vähintään toinen osapuoli on aina kokenut. Niin kuin monet pitkään eläneet sanonnat, tämäkin lienee totta.

Miksi sitten kokematon ratsastaja ei ole sopiva hevosenkouluttaja? Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Maailma on täynnä hyvää ratsastuskirjallisuutta, videoita, klinikoita. Ammattilaiset tuottavat sopivaa oppimateriaalia tuon tuosta, osa materiaalista vaikuttaa klassikoina vuodesta toiseen. Tänä päivänä tällainen projekti ei kaatune tiedonpuutteeseen – tietoa on saatavilla, jos sitä on vain yhtään kiinnostunut hakemaan.

Hevosen koulutus itsessään on periaatteiltaan varsin yksinkertaista. Negatiivinen vahviste toimii ehdollistamisvälineenä suurimmassa osassa tilanteista eikä tätä periaatetta ole lainkaan vaikea oppia tai soveltaa eri tilanteisiin. Maalaisjärjellä pärjää pitkälle. Onko siis ensimmäisessä kappaleessa mainittu sanonta puhdasta hevosammattilaisten luomaa hapatusta? Legenda, jota pidetään hengissä, jotta raha virtaisi ammattilaisten tyhjänä ammottaviin taskuihin? Vastaus on lyhyt: ei. Perustelu sen sijaan vaatii sitten jo laajemman otannan.

Otan esimerkin. Minulla on (kuten ahkerampi lukija tietää) kaksi nuorta oria, tätä kirjoittaessa kaksi- ja kolmivuotiaat. Näistä vanhempi on ehkä rohkein kohtaamani hevosyksilö, jonka kanssa kaikki on ollut suhteellisen suoraviivaista ja helppoa. Jos ongelmia on tullut vastaan, ne on voitu kouluttaa pois ”muutamilla toistoilla”. Nuorempi sen sijaan on varsin reaktiivinen nuori mies. Todennäköisesti syntyessään säikähtänyt. Sen kohdalla tein virheen, että jätin sen ensimmäiseksi vuodeksi kasvattajalle – tietämättä varsinaisesti, missä ja miten se elää, miten sitä käsitellään jne. Tullessaan minulle se oli hankalahko huoltaa arkirutiineissakin. Tällaisen hevosen kanssa johdonmukaisuus ja varmisteltu eteneminen nousee arvoon arvaamattomaan. Ko. hevosen on voinut toistaiseksi opettaa tekemään mitä tahansa ja sietämään mitä tahansa, mutta prosessi on vaatinut aivotyötä.

Laajennan esimerkkiä: vuoden henkilökohtaisen tuttavuuden otannalla tiedostin, että kyseessä on hevonen, joka tulee jännittämään ja pelkäämään satulavyötä. Mietin kuumeisesti, millä keinoin voin siedättää hevosen turvallisesti ja onnistuneesti satulaan. Ensimmäisessä asteessa siedätin sen juoksutusvyön painoon selässä. Toisessa vaiheessa siedätin sen mahavyön kosketukseen vatsapuolella. Kolmannessa laitoin vyön kiinni. Mitä tapahtui? Juuri se, mitä olin odottanutkin – hevosesta tuli pienimuotoinen atomipommi. Olin varannut tilaksi sen turvallisimman: tallimme pikkumaneesin, jossa on hevonen voi olla yksin neljän turvallisen seinän sisällä, tilaa on sopivasti muttei liikaa. Hevonen suoritti rodeoharjoitteita noin kymmenen viisitoista minuuttia, jonka jälkeen se vapisevana kääntyi katsomaan minua. Ymmärsi, että koska tuo ihminen tuossa nyt seisoo kaikessa rauhassa, ei se vyö ehkä olekaan petoeläin kietoutuneena rungon ympäri vaan jotain muuta. Tästä etenimme viikon aikana siihen, ettei vyö aiheuttanut enää lainkaan reaktiota. Kyseinen prosessi vaati paljon tarkkaa ajoitusta ja oikeita pyyntöjä sekä luonnollisesti turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä. Seuraavalla viikolla oli satulan aika. Opetin hevosen sietämään satulan laskemisen selkään. Kun tämä oli hallussa ja hevonen astui joitain askelia pyydettynä eteen, taakse ja sivulle satula selässään ja rentona, laitoin vyön kiinni. Jälleen samat rajuhkot reaktiot. Tästä etenin kolmen neljän päivän aikana ensin vahvistaen opittua satulointitilannetta (jonka suoritusvarmuus heikkeni hevosen yhdistäessä satulan epämiellyttävään tuntemukseen) aina sitten siihen, että hevonen juoksi satula selässään ympärilläni poukkoilematta ja turhia jännittämättä heti alusta saakka. Toisen päivän loppupuolella liitin mukaan positiivisen vahvisteen, porkkanan. Palkkasin hevosen halutuista reaktioista. Tämä nopeutti oppimista ja rohkaisi hevosta oikeaan suuntaan. Viimeisenä päivänä hevonen juoksi nätisti satula selässään ympyröitä ja rauhoittui ja rentoutui harjoitusten jälkeen. Onnistuminen siis.

Tässä tarinassa ei välttämättä ole mitään mielenkiintoista tällaisenaan. Sitä siitä tulee vasta, kun mietitään, miten moni asia olisi voinut mennä pieleen? Mitä jos olisin tehnyt virheen ja satuloinut hevosen ensi kertaa tallissa, karsinassaan? Olisiko se tai minä loukkaantunut episodin aikana? Mitä jos en olisi osannut ajoittaa vahvisteita oikein? Jos olisin valinnut väärän hetken käyttää positiivista vahvistetta tukena? Mitä jos minulla seisoisi nyt tallissa hevonen, jolle ei saisi satulaa selkään?

Kaiken tämän esti kokemus ja ennakointi.

Käyn seuraavassa läpi olennaiset seikat.

1. Hevosen ”tyyppiprofiili.”
   
   
   Tämä kertoo sen, minkälainen on hevosen luontainen käytösmalli mm. kohdatessa uusia asioita. Onko se utelias, rohkea, pelokas? Onko se pelokkaana vain pakeneva vai jopa helposti aggressiivinen (puree, potkii, pukittaa)? Kyseistä kohtaa tutkii ja kuvaa koirapuolella luonnetesti, jonka tulokset antavat viitteitä siitä, kuinka eläin todennäköisesti toimii paineen alla sekä koulutuksessa että yllättävissä, uusissa tilanteissa ja kuinka se niistä palautuu. Tämä antaa kouluttajalle hyvät perustiedot koulutustilanteiden onnistumisen varmistamiselle ja siten ennakoinnille.
   
2. Koulutuskokonaisuudet ja rytmitys.
   
   
   Mitä, missä ja miten koulutetaan. Koulutus onnistuu, kun koulutettava asia on pilkottu riittävän pieniin osiin, askeliin, kun koulutus suoritetaan tilassa ja tilanteessa, missä se voi tuottaa haluttua käytöstä ja missä riskit on minimoitu sekä kun koulutettava asia esitellään ja vahvistetaan hevoselle oikein.
   
3. Selkeä portaittainen tavoitetaso
   
   
   Koulutus onnistuu, kun tiedetään, mikä on haluttu tavoitetaso kulloisellakin hetkellä ja mikä on realistinen aika/toistomäärä, jolla se voidaan saavuttaa.

Kun eläimen, tässä hevosen, koulutuksessa otetaan nämä asiat huomioon, se yleensä tuottaa haluttua tulosta. Tässä kuvaan jälleen astuu kokemattomuuden huono puoli. Kokematon ratsastaja ei välttämättä ole eläimenkouluttajan ”huono” henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. ”Huonous” tulee siitä, ettei hänellä ole vaadittavaa henkilökohtaista tietopohjaa yllämainituista asioista. Mikään kirja tai video ei voi kyllin kattavasti kuvata hevosen käytöksen nyanssien koko kirjoa, jotta se voisi toimia ainoana tai merkittävimpänä tietolähteenä kouluttajalle. Hyvin usein kokemattomuus käytännössä tarkoittaa seuraavia seikkoja:

• puutteellista tietotaitoa hevosen luontaisesta käyttäytymisestä ja sen toteutumisesta ja ilmenemisestä koulutustilanteissa eli kyvyttömyyttä ”profiloida” hevonen ja ennakoida sen tyypillistä käytöstä, sen lisäksi myös kyvyttömyyttä tulkita ja lukea hevosen käytöstä koulutustilanteissa riittävän tarkasti
• riittämätöntä johdonmukaisuutta koulutustilanteissa, väärää / heikkoa käytöksen vahvistamista sekä vääriä valintoja koskien oppimiskokonaisuuksien sisältöä ja kestoa sekä oppimistilanteiden ajoitusta tai sijoittamista
• riittämätöntä tietoa oikeiden tavoitevasteiden laadusta
• fyysistä kyvyttömyyttä kouluttaa urheilevaa eläintä

Näistä viimeiset kaksi lienevät ne merkittävimmät sellaisen kokemattoman ratsastajan kohdalla, joka on mahdollisesti perehtynyt tähän koulutusaiheeseen jo syvällisemmin. Kun ihminen on kokematon, se tarkoittaa ettei hänellä ole kokemusta siitä, miltä tuntuu tai näyttää jokin, mikä on haluttua käytöstä ja miten erottaa se kaikesta sellaisesta käytöksestä joka on enemmän tai vähemmän epätoivottua.

Käytännöntason esimerkki: kokematon ratsastaja ei tiedä, miltä tuntuu kun hevonen vastaa eteenpäinajaviin apuihin riittävän kevyesti, nopeasti ja oikealla laadulla.

Miksi usein näin? Koska ratsastajalta puuttuu kehonhallinta, joka mahdollistaisi sekä oikean merkinannon että myös halutun vasteen seuraamisen.

Hevoset ovat kalliita. Toistuvasti kuulen ja näen kuinka ihmiset ”säästävät” ostaessaan nuoria, kouluttamattomia hevosia vajaavaisilla taidoilla. Vanhempia, jo ns. valmiita hevosia karsastetaan – ajatellaan, ettei niillä ole annettavaa ja ne menettävät arvoaan ja ovat siten huonoja sijoituksia. Olenpa kuullut väitettävän, että kokeneen hevosen kanssa ratsastaja ei voi oppia omaa tyyliään vaan joutuu opettelemaan hevosen ”tyylin”. Tähän sanoisin, että jokaisen on opittava ratsastuksessa jokin ”kieli”. Vasta kun hallitsee yhden kielen, voi alkaa runoilla eli kirjoittaa itse. Siksi jokaisen ratsastajan on hyväksyttävä, että on kuljettava (ja maksettava!) määrätty opintie, joka mahdollistaa myöhemmin vaikka nuorten hevosten kouluttamisen.

Kaikista lisäksi ei ole henkisiltä ominaisuuksiltaan kouluttamaan eläimiä: helposti ahdistuvan ja hermostuvan yksilön pitää pitäytyä jo koulutettujen eläinten kanssa touhuamisessa.

Jokainen, joka mielii kouluttaa oman hevosensa tai hevosia toisille, aloittaa jostain. Ja se joskus vaatii virheiden kautta opiskelua. Jos tälle tielle halajaa, kannustan rohkeasti opiskelemaan hevosia ja lajia vanhaan kunnon tyyliin jonkin kokeneemman kouluttajan ”oppipoikana” ennen kuin ryhtyy toimeen. Monta kallista virhettä voidaan välttää huolellisella opiskelulla ja paneutumisella. Eikä yksikään hevosta tarkkailemalla vietetty tunti ole hukkaan mennyttä aikaa.