Ajatuksia lajin tilasta

Istun Helsinki-Vantaan loungessa - usein lentävän ihmisen elämän pieniä mukavuustekijöitä epämukavina matkustuspäivinä. Lentojen välillä on pitkä tauko, olen paluumatkalla Münchenistä, jossa seurasin viikonloppuna kansainvälisiä kouluratsastuskilpailuja sen lisäksi, että valmensin omia valmennettaviani parilla eri tallilla. Viikonloppu herätti muutamastakin syystä jälleen ajatuksia kouluratsastuksen nykytilasta ja mitä sille olisi tehtävissä, jos jotain olisi tehtävä.

Ensinnäkin on sanottava, että lähtökohta on mielestäni se, ettei kouluratsastuksessa ole mitään vikaa. Kouluratsastussäännöt eli haluttua tekniikkaa ja liikkeiden suorittamista kuvaavat pykälät ovat myös eläintensuojeluperspektiivistä täysin hyväksyttävissä niin kauan kun yleinen mielipide on, että hevosella voi ylipäätään ratsastaa. Kouluratsastuksen tulisi olla kevyin merkein suoritettua ihmisen ja eläimen yhteistyötä, eläimen työskennellessä sille itselleen mahdollisimman terveessä asennossa. Edelleen, jos sääntökirjaa tulkitaan, kuten se on kirjoitettu.

Toiseksi on sanottava, että ihan viime vuosien kehitys on ollut eläintensuojeluperspektiivistä positiivista. Paljon on puhuttu siitä, kuinka edellisten vuosikymmenten arvostelu on mennyt liikaa näyttävyys edellä ja kuinka hevosten on voitava voida urheilussa paremmin. Minun lapsuudessani valmentajat pyysivät tietämättömyyttään vetämään turpahihnan niin kireälle kuin sen sai, vaikkei meilläkään mitään kovakouraisia valmentajia ollut. Tänä päivänä Pulliainen saa pitää hevosillaan juuri niin löysät turpikset kuin häntä huvittaa - eivät ole valmentajat valittaneet.
Keveyttä arvostetaan, ja siksi britit ovat pärjänneet myös ns. vaatimattomammillakin ratsuilla (Carl Hesterin Nip Tuck ei ole mikään ihmeellinen helikopteri, mutta pärjää korrektilla tekniikallaan varsin hyvin, näin esimerkkinä).

Kolmas huomio on annettava sille, että Suomessa ratsastetaan keskimäärin erittäin hevosystävällisesti. Siis näihin keveysperiaatteisiin pyrkien. Tämä on pitkälti Kyran ja hänen leirinsä ansiota.

Eli näin lepäävän kouluratsastustuomarin ja aktiivivalmentajan ja -ratsastajan silmin asiat eivät ole niin kovin huonosti. Moni asia menee ihan hyvin, vaikka kehitystä tarvitaan edelleen. Ehkä Olympia-statuksen vuoksi lajin kilpailuformaattia on muutettava televisioystävällisemmäksi, mutta sen ei tarvitse muuttaa arvosteluperiaatteita.

Se mitä allekirjoittanut kuitenkin kavahtaa, on nykyihmisen tarve hakeutua ääripäihin. Tästä hälyttäviä esimerkkejä löytyy mm. eteläisestä Saksasta. Kouluratsastuksen hard-core-insiderit ovat tottuneet kovin kovakouraiseen ratsastuskulttuuriin, jossa rullataan hevosia vahvasti. Pahimmillaan hevoset juoksevat suu auki, pää etujalkojen välissä, etupainoisena, yleensä yli- tai alitemmossa. Yleensä vielä niin, että ratsastaja omalla toiminnallaan aiheuttaa ratsastettavuusongelmat, joita hän pyrkii ratkomaan. Kenttien laidoilla kuulee sellaisiakin lausuntoja, että "hevonen ei tarvitse itsenäistä tasapainoa". Aha. Suosittelen lukemaan säännöt.

Koska Saksassa osa ihmisistä on kyllästynyt kovakouraiseen ratsastukseen, he ovat hakeutuneet sen parista pois. Western on eteläisessä maanosassa iso laji. Sinne on siirtynyt paljon porukkaa, joita kouluratsastus ei enää puhutellut. Toki voidaan olla montaa mieltä vipuvarsikuolaimien ja tähtirissojen ystävällisyydestä. Lisäksi on koko joukko keveyttä painottavia "englantilaisia" ratsastajia, jotka eivät millään tavalla halua ottaa osaa kilparatsastukseen. Pahimmillaan heidän valmentajansa kieltävät heitä avoimen julkisesti osallistumasta mihinkään kilpailuihin. Osalle ei riitä asianmukainen kouluratsastus vaan hevosia on ratsastettava ilman varusteita. Yleensä tukka auki (luonnonkiharoin tai permanentilla) ja ilman kypärää. Vapaasti kuin tuuli.

Pahinta kaikessa on, että ääripäitä ei tunnuta saavan osallisiksi samaan keskusteluun. Kunnianhimoiset kilparatsastajat viittaavat kintaalla kritiikkiin, mutta kriitikotkaan eivät viitsi perehtyä sääntöihin tai käytäntöihin yhtään sen enempää. Syytökset lentelevät ilmaan puolin ja toisin kuin päivän populistisessa politiikankentässä ikään. Tämä ei vie lajia eteenpäin.

Mikä sitten vie? Aito, osallistuva, vuorovaikuttava keskustelu. Yhteisen maaperän hakeminen. Sen perusteella yhteisen ihanteen luominen (sääntökirjahan meillä olisi jo olemassa, jos sitä väki lukisi). Sen käytännöntulkinnan selkiyttäminen. Sitä kautta perusteellisempi tuomarikoulutus. Ja lopputuloksena kilpaurheilu, joka on eettisesti kestävää ja mielekästä kaikille osapuolille. Tavoitteelliset kilparatsastajat kun esittävät juuri sitä ratsastusta, jolla kilpailuja voittaa - ei tämä ole tämän vaikeampaa.

Minun henkilökohtainen agendani on yrittää muuttaa lajia sen sisältä käsin. Hakeutumatta mihinkään leiriin, minnekään laidalle. Osallistuen itse ja tehden parhaani, tällä hetkellä valmentajan ja ratsastajan rooleissa. Minä haastan kaikki mukaan näihin talkoisiin, valitsemaan meille sitä yhteistä keskitietä, jolla haluamme lajissa edetä.

Hyvä, huono nöyryys

Pikainen ajatus henkisestä näkökulmasta ratsastukseen.

Ratsastus on erittäin vaikea tekniikkalaji, ehkä vaikein kaikista, jossa urheilupartnerilla ei ole lähtökohtaisesti mitään hajua, mitä halutaan tehdä, miksi niin tehdään ja mihin koko hommassa pyritään. Jos ja kun hevonen ei onnistu, on ratsastajan aina katsottava peiliin: "Mitä minä nyt tein väärin? Miksi se ei ymmärrä?"

Suomen kyralaisessa kulttuurissa mielestäni ymmärretään tämä asia melko hyvin. Ainakin puheen tasolla. Kunnes sitten tulee nämä klassiset "miksi tämä hevonen tekee näin?", "mutta kun tämä hevonen..." ja mitä niitä nyt on. Suurin osa minun oppilaistani kysyy ensin nämä kysymykset, kunnes sitten yhdessä käydään läpi, miksi mikäkin asia tapahtuu tai jää tapahtumatta. Hyvää nöyryyttä on se kun katsotaan peiliin. Ymmärretään oma vastuu tekemisen laadusta.

Huonoksi nöyryys muuttuu, kun ratsastaja ei enää ota kunniaa mistään. Kuulinpa tuossa taannoin erään oppilaani suusta: "Aika hyvä siirtyminen." Ansaitusti hän näin sanoi, mutta sen jälkeen hän tokaisi, että ehkä lienee sattumaa tai hevonen on oppinut tehtävän tai mitä lie... Piti siihen oikaisemani, että ei se hevonen yksin ymmärrä sitä hyvää siirtymistä tehdä. Että kyllä siinä on ratsastajan omalla kehollaan pitänyt mahdollistaa hevosen oikea toiminta, antaa se kevyt apu oikealla ajoituksella ja hellittääkin oikea-aikaisesti. Vaikka hevonen "oppisi tehtävän" ja ennakoisi positiivisella tavalla tehtävää, on sekin ratsastajan aikaansaamaa tekemistä. Silloin pitää ottaa ilo irti omasta onnistumisesta: "Hyvä minä!"

Hyvä nöyryys esiintyy rakentavana itsekritiikkinä, pyrkimyksenä parempaan, kovana työntekona, realismina. Huono nöyryys puolestaan siten, että urheilija painaa itseään alas, ei uskalla iloita onnistumisesta, suhtautuu pessimistisesti tulevaisuuteen (pohjois-suomalainen suosikkini: "Ei meistä kenestäkään tule ikinä mitään...") ja mahdollisesti näiden seurauksena passivoituu.

Hyvä nöyryys ei ole kuvien kumartamista, nöyristelyä. Hyvä nöyryys on vakavoitumista tärkeän asian äärellä, vastuunkantoa omista tekemisistään ja urheilukumppanin arvostusta. Nöyräkin urheilija voi sanoa: "Minä haluan tulla hyväksi. Minä olen hyvä." Silloin kun niitä sanoja tukee käytännöntekeminen.

Ratsastus on ristiretki

Aina sanotaan, kuinka ratsastajana sitä ei ole koskaan valmis. Aina on lisää opittavaa, ja joka päivä oppii jotain lisää, jos nyt ei uutta niin ainakin jo opittu tieto syvenee tehtyjen toistojen myötä. Totta totta.

Mikä erottaa hyvän ratsastajan keskinkertaisesta? Hyvä ratsastaja esittää kaiken aikaa kysymyksiä itselleen. Miksi tämä on näin? Mitä minä haluan muuttaa? Miten minä selitän sen hevoselle? Mitä, miksi, miten? Ja yrittää siten löytää aina vain paremman kulkuväylän kohti tavoitettaan.

Minulla on ollut ratsastajana onnea matkassa. Olin nuoruusvuoteni Heinon Artsin ja oululaisen ratsastuksen vaikutuspiirissä. Asioita tehtiin aina tietyllä logiikalla ja johdonmukaisuudella. Systemaattisesti. Sitten Ypäjän vuosinani sain apua Hagnerin Kirsiltä, joka puolestaan oli ypäjäläisenä saanut paljon erinomaista oppia. Sitten pääsin ihan kaikkein parhaimpaan oppiin, kun kävin työssäoppimassa Englannissa Kyran ja Richardin tallissa puolen vuoden ajan. Kyran jälkeen Suomessa valmentajana on jatkanut Heidi Svanborg-Lodman, Kyran pitkäaikaisia oppilaita hänkin, yhteistyön jatkuttua nyt jo lähes kymmenen vuotta (tokikin pitkällä Saksan tauolla). Johdonmukainen valmentautuminen on antanut pohjan toimia tässä ammatissa.
Se, että ratsastajalla on vahva perustekniikka, mahdollistaa noiden kysymysten esittämisen. Pienet muutokset eivät muuta suuria linjoja tai kajoa johdonmukaisuuteen. Koska oma ratsastukseni nimenomaan painottuu vihreiden hevosten kouluttamiseen sekä ratsastettavuudeltaan ongelmallisten hevosten läpiratsastukseen ja uudelleenkoulutukseen, olen niin tottunut esittämään näitä kysymyksiä, että pidän sitä itsestäänselvyytenä.

Ei pitäisi pitää. Tämän opin taas tuossa muutama viikko sitten valmentaessani. Pistin ratsastajat tekemään harjoitusta, jossa heidän piti tehdä samoja siirtymisiä eri ylävartalon asento säilyttäen, idealla "teen tämän toiston nyt näin, meni se syteen tai saveen". Painotin ratsastajille, että heidän tehtävänsä oli kerätä tilastoa siitä, kuinka hevonen alla toimi, kun ratsastajan painopiste oli kohtisuorassa, edessä tai takana, myös joko vähän vasemmalla tai oikealla. Ja sitten useampien toistojen myötä heidän piti tehdä analyysi, mikä yhdistelmä sopi sille hevoselle parhaiten missäkin tilanteessa.

Yllättäen pääsimme muutamien ratsukoiden kanssa ihan uudelle tasolle. Asia jonka itse teen jokaikinen ratsastuskerta automaattisesti asiaa sen kummemmin ajattelematta, mutta jonka olen myös olettanut jokaisen ratsastajan ymmärtävän, muutti olennaisesti hevosten ja ratsastajien välistä kommunikointia parempaan suuntaan. Ymmärsin, etteivät nämä minun jo ihan kykenevät ratsastajani kysyneet niitä tärkeitä kysymyksiä vaan yrittivät vain toistaa jotain, minkä luulivat oikeaksi ja mikä oli ehkä joskus toiminut.

Ratsastajan ja hevosen välillä on oltava toimiva dialogi. Ratsastaja on tulkki kouluratsastussääntöjen ja hänen ratsunsa välillä. Hevosella ei ole minkäänlaista sisäsyntyistä ideaa, miltä kouluratsastuksen tulisi näyttää. Eikä välttämättä mitään erityistä motivaatiota ryhtyä vastauksia etsimään. Ratsastajan täytyy väsymättä selittää ratsulleen, mitä sen kehollaan seuraavaksi tulisi tehdä. Paljon siitä kommunikoinnista tapahtuu asentojen ja lihasjäntevyyden muutosten kautta - siten, että sitä on harjaantumattoman silmän vaikea ulospäin nähdä. Ratsastajan on myös jatkuvasti peilattava omaa tekemistään hevosen kautta, sillä hevonen on se, joka arvioi ratsastajan vaikuttamisen laadun. Jos hevonen ei tee oikein eli halutulla tavalla, ei ratsastajan vaikutus ole silloin oikea. Sama se, mitä joku opus asiasta sanoo. Hevonen ei sitä opusta ole lukenut. Se elää omassa kehossaan ja omassa kokemusympäristössään. Ja sen niin kuin meidänkin kehomme elää ja muuttuu alati.

Jotta dialogi hevosen ja ratsastajan välillä voisi olla hedelmällinen, ratsastajalla täytyy olla vahva kielitaito ja aakkoset oikeassa järjestyksessä. Ratsastajan selkeys luo hevoselle turvaa ja se uskaltaa kommunikoida ja yrittää keksiä, mitä siltä milloinkin halutaan. Ja koska hevonen on vain hevonen, ratsastaja on se tekijä, joka vie ratsukkoa kohti asetettuja tavoitteita etappi kerrallaan. Siten ratsastus on koko elämän mittainen ristiretki, täynnä kysymyksiä, joihin löytyvät vastaukset ennemmin tai myöhemmin. Mutta vain esittämällä kysymykset itselleen voi ratsastaja päästä taidoissaan eteenpäin.

Ratsastuksen paradoksit

Keveys, elastisuus, eleganssi, lennokkuus... Kaikki tämä kuvaa hyvää ratsastusta, meidän maaliamme lajissa. Jos minä yhden asian saisin muuttaa ratsastuksen maailmassa, se olisi kaikenlainen ääriajattelu. Nämä kuvaavat sanat nimittäin liian usein johtavat ratsastustyyleihin, joissa painottuu vain yksi asia. Ehkä saksalainen luonteenlaatu on helpommin kärjistävä kuin suomalainen, joten siellä tuli nähneeksi vielä useammanlaista menijää: henkihieverissä eteenpäin jahdattuja hevosia, jotka olivat lennokkaita keveyden ja elastisuuden kustannuksella tai vaihtoehtoisesti niska ylhäällä selättömänä nytkiviä hevosia, joiden ns. keveys oli viety äärimmilleen lennokkuuden ja rentouden kustannuksella.

Ratsastus on lajina kädellistä ihmisolentoa haastava. On monta tilannetta, jossa ratsastajan tulee toimia vaistojansa vastaan. Kun hevonen vetää ohjasta, ratsastajan tulisi melkein mieluummin yrittää olla tukematta sitä ohjalla. Tai kun se painautuu pohjetta vasten, vielä kovemmin vastaan painaminen harvoin tuottaa parempaa lopputulosta. Ratsastajan suurin haaste onkin, että saa "pidettyä päänsä" tekemättä fyysisiä kompromisseja omalla kehollaan.

Kuitenkin ehkä suurin paradoksi ratsastuksessa on, että se hyvin tehtynä näyttää elegantilta ja eleettömältä, sitä kuitenkaan fyysisesti olematta. Minun suurin haaveeni on, että joku päivä saisin ratsastaa oppilaitteni edessä varustettuna sähköanturein, jotka mittaisivat jonkinlaiselle näyttötaululle minun kehossani esiintyviä jäntevyystiloja. Lukemat olisivat varmasti yllätys monelle. Jo tietysti siitä johtuen, että yliliikkuvana ihmisenä minun pitää lihaksillani kontrolloida nivelten helposti liian suurta liikkuvuutta. Ei ole ihan pienet voimat kyseessä. Tämä kun vielä pitää tehdä siten, ettei häiritse ja esimerkiksi purista hevosta.

Hyvin usein nimittäin on niin, että se suurin jäntevyys, jonka ratsastaja tarvitsee, on sitä varten, ettei ratsastaja tekisi yhtään mitään. Luit oikein. Ei siksi, että ratsastaja voisi tehdä enemmän - suuremman liikeradan - vaan itse asiassa vielä vähemmän. Mitä stabiilimmin ratsastaja istuu, sen helpompaa hänen kehonsa kantaminen hevoselle on. Kuinka vakaasti ratsastajan tulee sitten istua, sen kertoo hevonen, jolla voi olla jokin oma henkilökohtainen preferenssinsä.

Jo edesmennyt Ravenna ei halunnut ratsastajan jäntevöityvän liikaa. Se jännitti selkänsä välittömästi, jos yritin istua liian hiljaa. Joten sen kyydissä piti yrittää "kellua" kontrolloidusti, mikä välillä esimerkiksi vaikeissa siirtymisissä (mm. piaffe-passage tai lisättyravi-passage) oli hankala käytännössä toteuttaa.
Nykyisistä hevosista Tuurikas on puolestaan allerginen ratsastajan ylimääräiselle liikkumiselle. Niin kauan kun ratsastaja pitää asentonsa vakaana ja istuntansa tehtävälle loogisessa asennossa, kulkee Tuurikas kevyesti ja on erittäin miellyttävä ratsastaa, kevyt avuille. Tämä ei kuitenkaan tee ratsastamisesta kevyttä ratsastajalle - hien saa pintaan varmasti silläkin, kun yrittää olla tekemättä liikaa.

Keveys ei ole velttoutta tai rentous löysyyttä. Esimerkiksi englanninkielinen sana suppleness kuvaa "rentoutta" huomattavasti paremmin. Kun ihminen on supple, hän on myötämielinen, sopeutumiskykyinen, notkea, taipuisa... ihan kaikkea muuta kuin suomalaisittain rento, josta tulee mieleen lähinnä sohvalla löhöäminen.

Keveys on sitä, että annetaan hevoselle paras mahdollisuus kantaa itsensä ja ratsastaja itsenäisesti, ratsastajan vakaana pysyvän painopisteen alla, ja sitä, että ratsastajan käyttämistä signaaleista ensimmäinen on aina pienin mahdollinen.

Tähän loppuun vielä muutama video Tuurikkaan eilisestä harjoittelusta. Se treenailee nyt kohti helppoa A:ta. Vielä se tarvitsee lisää kantovoimaa taakse, mutta sitä se saakin näillä siirtymisillä ja mm. tuolla käynninkokoamisharjoituksella. Ja kunhan lumi vähän sulaa, mennään sen kanssa tekemään mäkitreeniä.

PS. Ellei joku sitten ymmärrä tätä hevosta sitä ennen ostaa tai liisata. Tuurikas voisi tuoda jollekin ratsastajalle paljon iloa harrastekilpakouluratsuna.

https://www.youtube.com/watch?v=H0_kpgHhVRI

https://youtu.be/FptPisvxuwg

https://www.youtube.com/watch?v=9qTSBdIphUA

Koulutatko vai selviydytkö?

Turvallisuus on yksi ehdottomasti tärkeimmistä, ellei jopa ihan kaikkein tärkein asia harrastuksemme parissa. Sitä ei koskaan tule millään tavoin väheksymän. Turvallisuuden tärkeä osa on, että ihmisille kerrotaan millainen eläin hevonen on ja että kuinka hevosen ympärillä tulisi käyttäytyä. Toinen tärkeä osa on, että hevoselle kerrotaan minkälainen eläin ihminen on, mitä ihmiset usein puuhaavat ja miten näihin asioihin tulisi suhtautua.

Kun hevonen käyttäytyy vaarallisella tai arvaamattomalla tavalla, jommassa kummassa selonteossa on epäonnistuttu, yleisimmin jälkimmäisessä. Hevosten parissa harvoin tapahtuu täysin ennalta-arvaamattomia onnettomuuksia. Hyvin moni tilanne on usean pienen asian ketju, ja jälkeenpäin arvioituna kokemattomampikin hevosihminen tunnistaa lukuisia varoitussignaaleja, vaaratekijöitä, joiden huomiottajättäminen johti onnettomuuden syntyyn.

Koska ympäristöä on vaikea hallita, pitäisi jokainen hevonen varustaa sellaisin sosiaalisin taidoin, että se pärjää ihmisympäristössä. Ihan ensimmäiseksi on ymmärrettävä, ettei hevosella luontaisesti tällaisia taitoja ole ollenkaan. Hevonen osaa olla vain hevonen. Se ei ole lukenut yhtään hevosenkoulutus- tai ratsastusopasta eikä sillä ole sisäsyntyisesti minkäänlaista käsitystä, mitä siitä ihmismaailmassa halutaan. Se ei välttämättä osaa ollenkaan edes tulkita, mitä ihmiset käytöksellään tarkoittavat. Hevonen pitää opettaa lukemaan ihmistä, jopa ehkä vähän puhumaankin.

Kun puhutaan hyvästä hevosenkoulutuksesta, tämä tekijä tulee aina ensimmäisenä mieleeni. Opetetaanko hevoselle toivotunlaisia käytösmalleja vai yritetäänkö sen kanssa vain selviytyä? Kun koulutus on kestävällä, hevosen hyvinvointia edistävällä pohjalla, hevonen sekä oppii haluttuja (laji)taitoja että elämäntaitoja - siitä tulee rauhallinen ja sopeutuvainen sekä ihmissilmin järkevä reaktioissaan. Se palautuu stressitilanteista nopeasti eikä menetä toimintakykyään. Sen kanssa voidaan mennä vaihteleviin tilanteisiin, myös uusiin, melko luottavaisin mielin.

Moni ihan perinteisin metodein koulutettu hevonen tällaisen tilan järjellisessä ajassa saavuttaakin, ja hyvä niin. Ongelmia tulee usein niiden hevosten kohdalla, jotka ovat sosiaalisesti vähän hölmöjä, hermorakenteeltaan erikoisempia, luontaisesti hermostuneempia ja niin edelleen. Niiden hevosten kohdalla, joiden kanssa tuntuu, ettei mikään toistomäärä maailmassa riitä. Sitten loppuu kouluttajan aika ja pinna ja alkaa selviytyminen.

Selviytymisen tunnusmerkkejä ovat, ettei ratsastaja pärjää ilman kiinnipitäjää / taluttajaa / jotain muuta tuki- tai avustajahenkilöä. Selviytymisen tunnistaa myös siitä, että silloin pyritään kontrolloimaan enemmän ympäristöä kuin sitä omaa hevosta. Selviytymiselle ominaista on, että lisähallintaa haetaan kuolaimista, apuohjista ja muista välineistä sekä hevosen väsyttämisestä.

Selviytymistaktiikan vaikeus on, että se yleensä vain pyrkii estämään jonkin epätoivotun käytöksen tai tilanteen synnyn. Kuitenkaan tällainen toiminta, jonkin käytöksen estäminen, ei välttämättä opeta hevoselle ollenkaan, kuinka sen tulisi reagoida tai käyttäytyä. Se ettei jokin asia pääse tapahtumaan, ei välttämättä kerro eläimelle, mitä pitäisi tapahtua. Siksi selviytymiselle tyypillistä myös on, ettei hevosen käytös ajansaatossa parane tai paranee hyvin hitaasti. Selviytyminen ei tuota oppimista.

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Turvallisuus ja siihen liittyvät rutiinit ovat tärkeitä asioita, etenkin silloin, kun hevosten parissa toimijat ovat kokemattomia eivätkä vielä osaa lukea hevosta tarkasti. Yhtälailla turvallisuutta tulisi nimenomaan arvioida hevosten koulutuksellisena ongelmana ja pyrkiä sellaiseen hevosenkoulutukseen, jossa hevonen oppii toimimaan ihmisympäristössä halutulla tavalla, meidän sanoin: luottavaisesti ja kuuliaisesti.

Onneksemme osaamista hevosten koulutuksessa on jo paljon tarjolla. Osaan tähän hätään nimetä useamman kouluttajan lisäksi myös useamman internetpalvelun, virtuaalikoulutusohjelman, jonka avulla hevosestaan voi kouluttaa kunnollisen hevoskansalaisen. Enää tarvitsee vain viitsiä, ryhtyä toimeen ja toistaa. Ja olla rehellinen itselleen: koulutanko minä hevostani vai selviydynkö minä hevoseni kanssa?

Back in Business! ( = Kuinka tullaan ylös pohjamudista.)

Ei mene elämä aina niin kuin on sen suunnitellut.

Minä suunnittelin meidän paluumuuton Suomeen huolellisesti. Pidimme pidemmät tauot kuin koskaan ennen, kaiken piti olla viimeisen päälle hevosia varten varmistettu. Epäonni ei katso aikaa eikä paikkaa, eikä sitä suunnitelmaakaan. Reissu meni laivamatkaa myöten hyvin. Hevoset söivät ja joivat, kaikki oli kunnossa. Kun pääsimme Orimattilan taukopaikkaan, "Venla" alkoi oirehtia kuumetta - se tärisi karsinassaan eikä syönyt. Rutiiniluonteisesti olin jo Hannoverin taukopaikassa ennen laivallemenoa mitannut kaikilta lämmöt, missään ei ollut ollut huomauttamista. Orimattilassa Venlalla ei ollut lämpöä juurikaan, mutta sen yleisvointi oli yllättäen heikko. Kahdella muulla hevosella oli sitten kuumetta myös. Koska tilanne oli epänormaali, soitin hetimmiten naapurin klinikalle ja hain sieltä ensimmäiset tulehduskipulääkkeet ensiavuksi. Yöllä tuli eläinlääkäri näitä sairaita eläimiä raveista päästyään katsomaan, ja todettiin että niiden pitäisi jäädä klinikalle hoitoon. Eikä vähiten Venla, jolle oli ilmestynyt sydämeen yllättäen sivuääni. Terveet hevoset jatkoivat seuraavana päivänä matkaa Ouluun.

Aluksi näytti siltä, että koko sairastunut kolmikko vastasi lääkehoitoon hyvin. Eläinlääkäri soitteli päivittäin ja totesi, että kaikki oli kuten toivottu - Venla vastasi hoitoon ja sydämensivuääni vaimeni päivä päivältä. Kunnes sitten tuli soitto, että nyt se ääni on palannut, entistä voimakkaampana. Hevosta hoidettiin intensiivisesti. Hoidosta konsultoitiin useampaan kertaan Helsingin Yliopiston kollegoita. Sydän ultrattiin. Ultravideota analysoitiin kahdella klinikalla. Ei mitään ihmeellistä löydöstä. Sivuääni vain paheni ja paheni ja paheni, kunnes sitten maanantaina 6.3. sydämen varsinaista ääntä ei enää sivuääniltä kuulunut, ja hevonen alkoi osoittaa sydämen vajaatoiminnan merkkejä. Tein itsestäänselvän, mutta raskaan päätöksen ja pyysin lopettamaan Venlan vielä samalle päivälle. Asialle ei ollut mitään tehtävissä, hevonen odotti luonnollista kuolemaansa.

Asiaa on selvitelty sittemmin. Siis tapahtuneen syitä. Vielä ei ole selvää, oliko hevosiin esimerkiksi Hannoverin taukopaikasta tarttunut jokin virus, joka olisi heikentänyt hevosten yleiskuntoa siten, että ne kuljetuskuumeeseen näin sairastuivat. Sydämeen asti leviävä tulehdustila ei ole hevosilla mitenkään yleinen. Se jo kuitenkin tiedetään, että Venlan sydämessä oli sydänlihaksentulehdus. Vikaa oli myös jo läpissä ja muissa sydämen rakenteissa. Sydän oli käytännössä pettämässä eikä siksi vastannut hoitoon.

Muut hevoset ovat parantuneet taudistaan kuka nopeammin, kuka hitaammin. Oulussa Vilhelmi vielä sairastui ja joutui hakemaan klinikalta sekä diagnoosin että lääkityksen. Nyt pikku hiljaa olemme pääsemässä takaisin normaaliin tilaan, kukaan hevosista ei oireile. Tässä kohtaa koputan puuta.

Minulla ei ole voimavaroja tähän nyt avata tuntojani tapahtuneesta enempää. Elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Myös silloin kun selittämätön tapahtuu. Niin se on jatkunut nytkin. Projektit ja työt pitävät kiven liikkeessä, vaikka sammal kuinka haluaisi huntuaan sen ylle verhoilla.

Tänä viikonloppuna polkaisimme käyntiin kilpailukauden, kotitallilla kilpailuharjoitusten puitteissa. "Rami" kävi ensimmäistä kertaa ruudussa koko elämässään. Se ei ole aiemmin edes nähnyt valkoisia aitoja. Ja vaikka sen seuraksi pienenpienellä verryttelyalueella sattui kiimainen ponitamma, se ei hötkyillyt vaan teki työnsä. Ei toki vielä täydellisesti, mutta selviytyen tehtävästä toiseen ja osoittaen todellista kilpahevosen luonnetta. Tuloksena 66,538 prosenttia ja luokkavoitto tasolta helppo B!

Tuurikas kävi tekemässä helpon B:n myös. Ja ujosteli kovin radalla. Silloin kun Tuurikasta vähän hirvittää, se käy "etana-jänis-bensalla" - vuoron perään jarruttaen ja sitten sännäten. Se tekee menosta kovin epätasaista ja etupainoista. Niin tänäänkin. Pääsimme kyllä radan läpi, mutta rikot ja kiireiseksi mennyt käynti toivat prosentit 58:n pintaan. Tuurikkaan jälkeen radalla oli pitempi tauko ja mahdollisuus ratsastaa "ei-kilpailevia" hevosia, joten jatkoimme radalla hetken suorituksen jälkeen, jotta sain sen kevennettyä rennoksi eteen-alas. Se onnistui ja molemmille tuli hyvä mieli.
Samaisella tauolla käytin myös Saken (5-v. kakara) ja Parsan (toipilas) käsihevosena ihmettelemässä aidat. Sakkea jännitti, ja siksipä teimme muutamat maastakäsin-harjoitteet sen rentouttamiseksi. Parsa oli luottavainen eikä tehnyt tilanteesta ongelmaa.

Kolmantena starttasin muutaman viikon ratsutuksessa olleen hienon Ricardan, joka teki tasaisen radan 67 prosenttiin ja otti tuosta helppo A -luokasta sinisen ruusukkeen. Oli oikein hyvä käydä sen kanssa ruudussa ja todeta, miten sen ratsastettavuus siellä elää - nyt tiedän mitä vielä parantaa ja harjoitella, jotta sen oma emäntä hyötyy parhaiten tästä ratsutusjaksosta.

Oikein hyvä viikonloppu, johon on myös mahtunut treenit Heidin kanssa. Heidi valmensi minua aktiivisestikin, etenkin Etelä-Suomessa asuttujen vuosien aikana, joten olo oli kuin olisi kotiin tullut. Ja sitähän tässä kirjaimellisesti on tapahtunutkin. Vielä huomisaamuna jatketaan ja otetaan Ramin kanssa vähän kotiläksyjä tehtäväksi.

Otsikossa sanon reteästi, että back in business. Monelta osaa juuri näin. Kilpa- ja etenkin eläinurheilussa vastoinkäymisiä tulee aina. Ne ovat osa lajia, osa elämää, ja niistä on vain jatkettava eteenpäin, periksi antamatta ja sinnikkäästi. Toivoen, että se vahvuus kantaa ja vie eteenpäin kohti uusia, parempia hetkiä, kuten tänä viikonloppuna.

Kuullaan!

PS. Oululaiset: pikku hiljaa pyörähtävät tunnitkin kunnolla käyntiin. Opetushevosrintamassa on siis tapahtunut sellaisia muutoksia, että Venlan poismenon ja Leevin sairasloman vuoksi hevosista ovat Tuurikas (heti) ja Vilhelmi (muutaman viikon päästä) valmiina palvelemaan asiakkaita. Lisäksi lainaamme minun pitkäaikaista hevosasiakastani tarvittaessa. Nämä kolme ruunaa ovat oikein mukavia ratsuja ja toivottavat uudet asiakkaat lämpimästi tervetulleeksi!

Kotiin, Ouluun!

TIEDOTE

Annamiina Pulliainen Dressage muuttaa Suomeen ja aloittaa toimintansa 1.3.2017 Toiminimi Annamiina Pulliaisen nimissä, toimipaikkanaan ABC-Ratsutallit Haukiputaalla, Oulun pohjoispuolella.

Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa kouluratsastusvalmennusta yksityisratsastajille ja ratsastusvalmennuspalveluita ratsastajille, joilla ei ole omaa hevosta käytössään.

Yksityisratsastajille Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa sekä yksittäisiä valmennustunteja että valmennuspäiviä niin Oulussa kuin muualla Suomessa ja Euroopassa. Tämän lisäksi tarjolla on valmennuspaketteja ratsastajille, jotka harjoittelevat ABC-Ratsutalleilla. Valmennuksen sisältö räätälöidään aina ratsukon tarpeiden mukaisesti siten, että se johtaa kohti yhdessä asetettuja tavoitteita.

Hevosettomia ratsastajia varten Annamiina Pulliainen Dressagen käytössä on neljä vaativammallekin harrastajalle soveltuvaa ratsua. Niitä hoidetaan ja ratsastetaan kuten yksityishevosia (hevoset liikkuvat ratsastettuna kerran, joskus kaksi kertaa päivässä, riippuen tuntien kestosta), joten ne ovat reippaita ja sopivalla tavalla herkkiä ja voivat siten opettaa ratsastajalle oikeaa herkkyyttä ja apujenkäytöntarkkuutta. Kaikki hevoset ovat turvallisia ratsastaa, mutta eivät ole aloittelijalle parhaiten soveltuvia ratsuja, sillä ne reagoivat myös tahattomasti annettuihin merkkeihin. Tästä syystä Annamiina Pulliainen Dressage ei tarjoa alkeistunteja vaan ainoastaan valmennusta jo perusavut ja kaikki askellajit taitaville ratsastajille, joille tavanomainen ratsastuskouluopetus ryhmässä ei enää tuo sitä samaa iloa ja hyötyä kuin aiemmin. Valmennustunnit ovat oikea ratkaisu silloin, kun oma hevonen ei vielä tai jostain syystä tule kyseeseen tai ratsastaja haluaa oman hevosensa rinnalla ratsastaa myös muita hevosia valmennuksessa.

Käytössä olevista hevosista pienin on ponikokoinen suomenhevonen “Leevi” ja suurin noin 168 cm korkea hannovertamma “Venla”. Hevoset kattavat siten sellaisten ratsastajien tarpeet, jotka ovat iältään vähintään 12-vuotiaita ja painoltaan maksimissaan 85 kg. Mahdollisesti kookkaampien ratsastajien kohdalla katsotaan yksilökohtaisesti, mikäli löytyy ratkaisu laadukkaalle harrastamiselle.

Annamiina Pulliainen Dressage tarjoaa ainoastaan yksityis- ja paritunteja, joilla tehdään ratsastajalle henkilökohtaisesti räätälöityjä täsmäharjoituksia, selkein tavoittein – oli tuo tavoite sitten edistyä tietylle taitotasolle tai korjata jokin istunta- tai tekniikkavirhe.

Seuraavalle tasolle tähyävälle ratsastajalle suositeltavia ovat säännölliset viikkotunnit, vähintään kaksi kertaa viikossa. Tämä on myös vähimmäisedellytys, mikäli ratsastaja haluaa kilpailla. Taidon ylläpitämiseen soveltuu ratsastustunti kerta viikkoon.

Tunnit sovitaan aina yksilöllisesti ratsastajan tarpeiden, hevosten ohjelman ja ratsastusareenoiden varauskalenterin puitteissa. Siten tunnit onnistuvat sekä viikolla että viikonloppuisin, aamuisin, päivisin tai iltaisin – sopimuksen mukaan. Tunneilla ratsastetaan pääasiassa ns. “vakio- eli nimikkoratsuilla.”

Jos tavoitteenasi on laadukas ratsastus ja edistyminen lajissasi, olet valmis sitoutumaan harjoitteluusi ja siten nauttimaan sen tuomista hedelmistä, ole yhteydessä ja varaa tutustumistunti!

apulliainen.com - tmipulliainen(at)gmail.com - Annamiina Pulliainen Dressage - palvelut ja hinnasto