Rakkaudesta hevosiin?

Istun kirjoituspöytäni ääressä Saksan kodissani valvoen koiran synnytystä (joka antaa odottaa itseään) ja keskustelen internetin välityksellä suomalaisen kollegan kanssa. Olin jo hahmotellut ajatuksia koskien hevosalan ammattilaisilleen asettamista haasteista, kun otsikoihin kiirivät uutiset Tanskasta ja Puolasta. Tunnettu hevoskasvattaja ja -kauppias John Byrialsen näyttää syyllistyneen vakavaan eläinten heitteillejättöön. Kuvamateriaali Puolan tallilta on käsittämättömän karmivaa katsottavaa ja nostaa tunteet pintaan. Sellaiselle ilmiölle ei ole minkäänlaista selitystä. Mikään ei kelpaa tällaisen tilanteen selitykseksi. Ihminen on eläinten omistajana täydellisesti laiminlyönyt velvollisuutensa pitää huolta eläinten saamasta hoidosta ja niiden elinolosuhteista. Jotta ihminen tällaiseen kykenee, on hän täydellisesti irtaantunut ihmisyydestä. Ihmistermein puhuttaneen psykopatiasta - "sille ominaisia piirteitä ovat pinnallinen viehätysvoima, itsekeskeisyys sekä myötäelämiskyvyn, syyllisyydentunnon ja pidäkkeiden puute." Kun ihmisellä ei ole minkäänlaista moraalia, minkäänlaista omatuntoa kolkuttamassa, jotain tällaista voi tapahtua. Silloin oma etu, oma taloudellinen hyvinvointi, voidaan ottaa vaikka nälkään kuolevien eläinten selkänahasta. Tietoisesti tai tiedostamatta. Tavallinen ihminen ei voi tällaista ymmärtää.

Suomessa on viime vuosina uutisoitu joitain eriasteisia eläinten heitteillejättötapauksia. Hevospuolella ei toistaiseksi mitään näin räikeää tai mittavaa. Mutta mielenkiintoista kyllä, hyvin paljon lievemmässä mittakaavassa koskien erästä ammattiratsastajaa, jolta ihmiset hakivat hevosiaan pois, sillä niistä ja niiden treenistä ei enää pidetty sopimuksenmukaisesti huolta. Tuolloin syyksi ilmoitettiin julkisuudessa työuupumus. Hevosalalle suurin osa ihmisistä lähtee "palavasta (ja selittämättömästä) rakkaudesta hevosiin". Ne hevostenystävät, jotka eivät tee alalle ammattiaan, tuntuvat kadehtivan näitä ammattilaisia etuoikeudesta saada elää hevosten arkea. Jopa hevosia tuntemattomat muiden alojen työläiset ihastelevat mahdollisuutta tehdä ammatikseen jotain "sydämensä asialla". Kuulostaa kovin ideaalilta tilanteelta. Mihin "etuoikeutetut" sitten uupuvat?

Hevosala on liki poikkeuksetta, toimenkuvasta riippumatta fyysisesti raskasta. Päivät ovat pitkiä, välillä kohtuuttoman pitkiä. Pisin toiselle tekemäni työpäivä hevostallilla on ollut kahdeksantoistatuntinen. Siihen ei sisältynyt ruokataukoja. Voin sanoa niitä kyllä kaivanneeni, vaikka sekin päivä oli hurjan mielenkiintoinen ja antoi kovasti mahdollisuuksia oppia. Tavatonta ei ole, että kun hevosia kuljetetaan ja käydään vaikkapa kilpailuissa, päivät venyvät jopa useamman päivän mittaisiksi. Jokainen ymmärtää, että se on uuvuttavaa. Kuitenkin ihminen, joka on hyvässä fyysisessä kunnossa, syö hyvin ja suurimman osan aikaa nukkuu hyvin ja säännöllisesti riittävästi, jaksaa tällaiset rypistykset motivaationsa voimin. Mikä syö motivaatiota?

Suomessa erityisesti, mutta myös keskemmällä Eurooppaa, hevosala on vuodenaikojen ja säiden armoilla. On kylmä, on kuuma, on märkä, on kuiva ja silti on tehtävä se mitä on tehtävä. Hevosten arki ei anna periksi loikomista sängyssä olosuhteita paossa. Tarpominen puolimetrisessä hangessa tai mudassa ei nosta motivaatiota eikä innosta töihin, mutta tunnettu sanonta kuuluu: "ei ole huonoa keliä, on vain väärää pukeutumista." Lumen ja kylmän kestää lämpimissä varusteissa ja hyvissä kengissä, mudan ja märän, kun on riittävän monta paria saappaita tallissa ja kunnon sadeasu. Olosuhteet voivat yhtälailla tehdä elämän hevosten ympärillä ihanaksi - aurinkoa iholle siinä missä toimistotyöntekijät vain haikailevat ikkunasta.

Jos sääolosuhteista ei ole hevosalanammattilaista uuvuttamaan, mikä vie ihmisen jaksamisen pohjamutiin? Uskallan väittää, että voimakkaimmin uupumiseen vaikuttavat kaikki ne tekijät, joihin ammattilainen ei voi itse vaikuttaa. Näitä ovat niin hevoset kuin toiset ihmiset, yhteisöt ja yhteiskunta.
Ammattilainen voi näet kerätä ympärilleen toimivan liikeidean, vaikkapa ratsastuskoulun tai valmennustallin muodossa. Hänellä voi olla toimiva konsepti ja mahdollisesti joko omia tai muiden lahjakkaita ja mielekkäitä hevosia treenissä. Silti parhaastakin mahdollisesta hoidosta huolimatta osa niistä ei koskaan pääse potentiaaliinsa tai säilytä työkykyään. Hevosten loukkaantumiset ja sairastumiset ovat alan suuri varjopuoli. Ne tekevät ihmiselle olon, ettei hän voi vaikuttaa elämänsä kulkuun. Se on tutkitusti tunne, joka usein johtaa masennukseen.
Toisinaan ammattilainen ei pysty pitämään hevosiaan sellaisissa olosuhteissa, jotka kokisi niille oikeaksi. Urheilupohjien laatu on liian heikkoa, tarhat eivät ole turvallisia. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mahdollisuudet parantaa näitä asioita voivat olla rajallisia, ammattilainen kun harvoin on saavuttanut sellaista varallisuutta, jolla olosuhteita korjattaisiin.
Resurssien, rahan alituinen puute, nostaa huolikertoimia, stressiä ja tekee mahdottomaksi reagoida kaikkeen tärkeäksi pitämäänsä.
Samanlainen halvaannuttava vaikutus voi olla toisilla ihmisillä. Ammattilainen voi tehdä kaikkensa ohjeistaakseen asiakkaansa ja muut ihmiset toimimaan järkevästi ja turvallisesti hevostensa kanssa. Voi yrittää opettaa heitä taitamaan lajinsa paremmin. Ja silti osalle tuo oppi ei koskaan tartu matkaan. Toisten ihmisten edesvastuuton ja huolimaton käytös hevosten ympärillä voi myös johtaa potentiaalisiin vaaratilanteisiin, loukkaantumisiinkin. Samainen toiminta voi suoraan tai välillisesti vaikeuttaa ammattilaisen toimintaa, enkä edes puhu sosiaalisesta vaikutuksesta. Erilaiset yhteisöt kun hevosalalla ovat taipuvaisia analysoimaan ja arvostelemaan toistensa toimia alituiseen. Tällaisen kohteeksi joutuminen voi syövyttää voimavaroja siinä missä yhteiskunnan puuttuva tuki. Hevosyrittäjää yhteiskunta tuntuu muistavan vain hurjilla (arvonlisä)verolaskuilla ja lukuisilla määräyksillä ja rajoituksilla. Ikään kuin hevosala ei olisi tervetullut työllistäjä Suomessa.

Samanlaisen toivottomuuden ja voimattomuuden tunteen voi tarjota myös oman oppimisen pysähtyneisyys. Kun tuntuu, ettei pääse asioissa eteenpäin tai saa hevosta tai ihmistä oppimaan tai "kulkemaan". Ruotsin Strömsholmin maneesin seinässä kuuluu lukevan: "Missä taito loppuu, alkaa väkivalta." Ja jos ei suoranainen väkivalta, ainakin lisävarustelu. Otetaan gramaania, kankea, martingaalia, sivuohjaa tai vaikka kaikki kerralla. Pistetään se menemään, pistetään se ratsastajakin väkisin tekemään ja sitten tilataan hieroja paikalle, kun molemmat ovat ympärijumissa. Osaamattomuus ja voimattomuus tilanteen edessä saattaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Ehkä ottamaan kättä pidempää mukaan areenalle, vaikka tietää tekevänsä väärin.

Epätoivoinen teko voi olla, että jättää hevosensa hoitamatta. Omansa tai toisten. Että jääkin yhden ilta- tai aamuruokinnan ajaksi sänkyyn ja kääntää kylkeä. Ettei treenaakaan tänään, ehkä vasta huomenna. Että jättää heinät tilaamatta ja ajattelee, että pärjääkin seuraavaan viikkoon. Onhan siellä se yksi edellisvuotinen paali olkea, syötetään sitä, jos se heinä ei riitä.

Koirankasvattajien kesken puhutaan ilmiöstä nimeltä "kennelbönäri". Tämän uupumustilan oireisiin kuuluvat heikentynyt koirienhoidon laatu, liiallinen pennuttaminen tai liian suuri koiramäärä resursseihin nähden ja usein näistä johtuva moraalin löystyminen. Enää ei ole niin väliä, minne ne pennut menevät. Tai pääsevätkö koirat lenkille joka päivä. Jää matokuuria väliin ja tulee tehtyä tyhmiä valintoja. Usein naapuri alkaa valittaa ja joku pistää sanaa liikkeelle, että siellä on nyt pentutehdas käynnissä.

Tiedän mistä puhun, sillä vuonna 2003-2004 opiskellessani Ypäjän Hevosopistolla minulta loppuivat voimavarat koirieni hoitoon. Koulussa vierähti usein iltaan, mieli ei malttanut jättää ylimääräisiä hevosia ratsastamatta. Aikaa ei jäänyt enää unelle ja levolle. Kiitän omaa sisäsyntyistä moraaliani siitä, että etsin tilanteeseen ratkaisun ennen kuin se karkasi otteestani. Jaoin koirankasvatukseni ystäväni kanssa, joka sittemmin on hoitanut suurimman osan kennelin "käytännöntyöstä," ja vähensin koiramäärää kotonani. Mistä se moraali sai voimansa? Rakkaudesta eläimeen ja velvollisuudentunnosta sen hyvinvointia kohtaan.

Me kaikki hevosalalla olemme näissä töissä rakkaudesta hevoseen. Jos emme ole, on kiirenvilkkaa etsittävä muita töitä ja uusia suuntia elämälleen. Sillä kaiken ylläkerrotun ihminen voi kestää ja jaksaa vain ja ainoastaan jonkin niin mystisen voiman kuin rakkauden avulla. Sisäisellä motivaatiolla, joka saa ihmisen ylittämään henkilökohtaiset mukavuusalueensa ja fyysisen jaksamisensa rajat.

Siispä rakkaudesta hevoseen.
Terveisin,
Teidän Moniponipulmainen
(Nimike, jonka lanseerasi rakas aviomieheni)