Self-carriage

Kouluratsastuksessa on joitain ihanteita, joihin kaikessa harjoittelussa pyritään. Klassisen koulutusskaalan portaat ovat: tahti, rentous, tuntuma, lennokkuus, suoruus ja kokoaminen. Osittain nämä aihealueet menevät limittäin. Voimakkaasti vino tai jännittynyt hevonen ei kulje tahdissa, jolloin ensimmäiseenkin tavoitteeseen on vaikea päästä. Muistan eräässä kouluratsastustuomareiden skaalantarkistuksessa kollegan kysyneen: mistä tulee tahdin tärkeä rooli, se että sitä arvioidaan aina ensimmäisenä? Vastaus on yksinkertainen: terve ja itseään terveellä tavalla käyttävä hevonen on aina tahdissa. Kaikki tahdin epämääräisyydet voivat olla oire hevosen hyvinvointiin liittyvistä ongelmista, minkä vuoksi näihin tulisi puuttua ehdottoman tarkasti. Ratsastus itsessään jo lajina kärsii lukuisista eettisistä kysymyksistä, jos ei ongelmista. Siksi urheilukumppanin hyvinvoinnin valvominen on tärkeä osa lajin harjoittelemista.
Hevosen koulutuksen tähtäin on kokoamisessa; luonnostaan etupainoinen hevonen siirtää painopistettään lähemmäs takajalkojaan, joustaa takajalkojen nivelistään voimakkaammin alaspäin ja tasapainottuu siten kaikkien raajojensa välille tasaisesti, mikä lisää sen omaa kehonhallintaa ja suorituskykyä. Voimakkaimmat kokoamisasteet antavat hevoselle mahdollisuuden esittää suurtakin lennokkuuden, liikkeen ilmavuuden muotoa. Englanninkielinen ratsastustermistö käsittää paljon ilmauksia, jotka ovat sellaisia, että niitä on hankala yhdellä suomenkielisellä sanalla kääntää tai selittää. Silti ne ovat kuvaavudessaan ylivertaisia. Avaan tässä muutamia edellä mainittua koulutusportaikkoa sivuten.

Tahti - Energia ja tempo. Tahdin tasaisuus vaatii aina aktiivisuutta, tasaista lihastyötä kokonaisvaltaisesti hevosen kehossa.
Rentous - Elastisuus ja pehmeys. Englanniksi aiheesta puhutaan käsitteellä "suppleness". Se kääntyy sanoille joustavuus, notkeus, taipuisuus, kimmoisuus. Mielentilana "supple" on vastaanottavainen, levollinen. Kun hevosen lihakset ja mieli ovat riittävän rennot, sen kehoon on mahdollista vaikuttaa ja se voi ottaa vastaan ratsastajan avut tarkkaavaisena. Rentous ei ole siten koskaan velttoutta tai hitautta.
Tuntuma - englanniksi usein myös "connection". Tarkoittaa yhteyttä. Ei siis vain ratsastajan käden muodostamaa yhteyttä hevosen suuhun vaan myös kuinka hevonen vastaanottaa avut ja käyttää kehoaan näiden apujen yhteistoiminnan ohjaamana. Kuinka se tasapainottuu ratsastajan istunnan ja ohjastuntuman väliin, annettuun tilaan. Tätä suomeksi kuvataan sanalla "peräänanto".
Lennokkuus - lisääntynyt energia ja työntövoima. Englanninkielinen termi "impulsion" on kuvaava. Se nimenomaan kääntyy työntövoimaksi siinä missä suomenkielinen termi lennokkuus sijoittuu sanana lähemmäs "liihottelemista". Impulse - impulssi - käy myös loistavasti tähän sanapariksi: "Rider's impulse creates impulsion." (Ratsastajan antama impulssi luo työntövoimaa.) "Impulse" kääntyy myös sanalle "sysäys", joka suomen kielessä antaa mielikuvan selkeästä olotilanmuutoksesta. Ratsastajan jalan tuottama sysäys hevosen takajaloista, sen pitkienselkälihasten, epäkäslihasten ja kaulan lihasten kautta tuottaa energisen ja maasta kimmahtavan liikkeen. Tätä kuvataan sanalla "bounce" - (pallon) kimmahdus. Se on juuri, mitä hevosen kehossa tapahtuu. Hevosen paino laskeutuu sen jaloille, jänteet, siteet ja lihakset venyvät, niihin varastoituu energiaa, joka vapautuu hevosen kimmahtaessa takaisin ilmaan. Lennokkuus ei koskaan ole vain laajenevaa askelmittaa tai askeleen levollisuutta (kadenssi) vaan myös energisyyden ilmentymistä hevosen liikkeessä.
Suoruus - parantunut ryhmittyminen ja tasapaino. Kouluratsastussäännöt sanovat, että hevosen tulee liikkua vartalostaan ratsastettavan tien suuntaisena. Suorilla urilla suorana ja kaarevilla urilla kaarteen mukaisesti taipuneena, tasaisesti koko kehostaan. Suoruus on siten aina lisääntynyttä kehonhallintaa, hevosen itsensä sekä ratsastajan hallintaa hevosen kehoon. Lisäksi se on symmetriaa - hevosten luontaisten puolierojen tasoittumista ja kykyä suorittaa kaikki liikkeet samanlaisella laadulla molempiin suuntiin. Sana "alignment" kääntyy sanoille suuntaus, ojennus, ryhmittyminen, suora linja, jotka kaikki sopivat kuvaamaan tuntemaamme suoruus-käsitettä.
Kokoaminen - lisääntynyt takaosan aktiivisuus, etuosan keveys ja ryhti. Kuvaus englanniksi "increased engagement, lightness of the forehand and self-carriage" on asian ytimessä. "Engagement" kääntyy tässä yhteydessä yhdistymiseksi, osallistumiseksi, kytkeytymiseksi. "Engage the hindquarters" on takaosan aktivointia koko kehon paremman tasapainon ja sen kantovoiman lisäämiseksi. Etuosan keveyden kautta pääsemme tämän kirjoituksen otsikkoon "self-carriage". Se ei käänny suomeksi yhdellä sanalla kuin "ryhdiksi", mutta on käsitteenä niin paljon enemmän. Raakasuomennoksena voitaisiin puhua "(itse)kannosta".

Oppivanhemmistani ratsastukseeni eniten vaikuttaneet Kyra Kyrklund ja Richard White sanoivat aina: "Sinun tehtäväsi on kantaa itsesi, hevosen tehtävä on kantaa itsensä ja sinut." Tämän kun avaa ajatuksena: ratsastajan tulee omalla kehonhallinnallaan mahdollistaa hevosen tasapainottuminen, aktivoituminen ja ryhdistyminen edellä mainitut kohdat täyttäen. "Self-carriage" edellyttää aina muutamia seikkoja. Se ei voi koskaan mielestäni tapahtua täydellisesti silloin kun hevosen fyysisiin mittasuhteisiin kajotaan. Hevonen voi kantaa itsensä täydellisesti vain silloin kun se saa tehdä sen oman kehonsa ehdoilla: kokoamisen myötä hevosen takaosa laskee, etuosa nousee ja niska tulee hevosen korkeimmaksi kohdaksi. Niska nousee, mutta ei lyhene, vaikka äkkiseltään se siltä näyttäisikin. Tällöin ratsastajan tarjoama tuntuma toimii tukipisteenä hevoselle, mutta hevonen ei kannattele itseään tämän tuntuman avulla. Hevosen kaula on tärkein yksittäinen tasapainottava tekijä hevosen kehossa. Jos sen niskanliikkeitä estetään liian lyhyellä tai joustamattomalla tuntumalla, "self-carriage" jää tapahtumatta.
Liiallinen keveyden ihannointi energian ja aktiivisuuden kustannuksella johtaa samaan puutteellisuuteen, vain toisesta lähtökohdasta. Jos ratsastaja ei koskaan ratsasta hevostaan eteenpäin kohti tuntumaa, se jää helposti jäykäksi ylälinjastaan, vaikka näennäisesti olisi oikeassa työskentelyasennossa. Lisäksi sen ylälinjan lihasten vahvistuminen voi jäädä vaillinaiseksi, jolloin ei päästä koskaan hevosen täyteen liikepotentiaaliin. Huomaamisenarvoista on myös, että hyvin moni hevonen (samalla tavalla kuin ihminen!) vaatii kehonkäytönohjausta. On yllättävän paljon hevosia, jotka luonnostaan liikkuvat kaulaansa lyhentäen, ikään kuin lapojensa väliin työntäen, jolloin hevosen ylälinja ei työskennellessä veny vatsalinjaa pidemmäksi. Hevonen ei tule koskaan "rehellisesti oikeinpäin". Siinä missä omaa kehoaan virheellisesti käyttävä ihminen tarvitsee fysioterapeuttista hoitoa ja fyysisiä harjoitteita, tällainen hevonen tarvitsee ratsastajan, joka opettaa hevosta käyttämään kehoaan toisella tavalla. Muutosprosessissa hevonen pitää opettaa ensin liikkumaan pitkänä selkälinjastaan - työntymään kohti ratsastajan kättä, jotta sitä voitaisiin myöhemmin ratsastaa aktiiviseksi ja parempaan tasapainoon sen tulematta lyhyeksi niskastaan ja selästään.
Toisenlainen hevonen voi puolestaan aina yrittää työntyä ratsastajan kannettavaksi, jolloin tehtäväksi jää muistuttaa hevosta sen työskentelytilan ääripisteistä puolipidättein ja jättää se kantamaan itseään annettuun tilaan itsenäisemmin. Millaista korjaamista hevonen vaatii tulee aina satulan alla olevasta hevosyksilöstä. Taitava valmentaja osaa arvioida hevosen rakenteen ja luontaisen liikemekaniikan heikkoudet ja vahvuudet ja ohjata ratsastajaa tekemään korjauksia, jotka parantavat heikkouksia ja vahvistavat vahvuuksia. Silloin oppiminen on helppoa ja mukavaa molemmille, hevonen pysyy rentona ja yritteliäänä sekä terveessä työskentelyasennossa.
"Self-carriage" ei voi tapahtua koskaan silloin, kun ratsastajan kädentoiminnan suunta ja sen tendenssi on kohti hänen omaa vartaloaan. Siksi lienee syytä heittää ilmoille ajatus: "Yritä aina tehdä enemmän kädenliikkeitä eteenpäin kuin taaksepäin." Niin kuin tanssissa, hevonen tarvitsee ratsastuksessa partnerin, joka on läsnä, elastinen ja mukautuvainen, mutta antaa silti tuen ja ohjaa. Siksi oikea tuntuma on vaikein yksittäinen osa-alue kouluratsastuksessa. Sen ja kaiken yllä mainitun onnistuessa täydellisesti, kouluratsastuksen historia ja nykypäivä ovat tarjonneet joitain huikeita, jopa ylimaallisia hetkiä. Tässä niistä muutama esimerkki:

http://www.youtube.com/watch?v=1R_THSK2wis - ratsukko on energian, kimmoisuuden, mutta samalla joustavuuden ilmentymä!
http://www.youtube.com/watch?v=woJhn__TKfo - tämän ratsukon tekniikassa näkee selvästi, kuinka hevosta tasapainotetaan, mahdollisesti korjataan ja sitten sille annetaan tila työskennellä ja kantaa itseään. Keveys ei tässäkään tarkoita vähäisempää energiatasoa suorittamisessa. Lopputervehdykseen hevonen saapuu lisätyssä ravissa, mutta erinomaisen tasapainotilan ja kannon vuoksi se pystyy pysähtymään turpa luotiviivalla, niskaansa lyhentämättä oikeaan asentoon.

Harjoitteluniloa!

JK.  http://www.youtube.com/watch?v=-HQDlkabe-U - vielä vähän vanhempi videonpätkä ratsukosta, joka huokuu harmoniaa. Tässäkään keveys, jota ratsun kevyt tyyppi vielä korostaa, ei ole voimattomuutta tai tehottomuutta tai kaipaa lisää energiaa.

Asenne

Valmennan nykyisin suomalaisia oppilaitani noin kuukauden välein. Jokainen saa kotiläksyt treenien päätteeksi, joiden aihe on ratsukolle ajankohtainen; jonkin tärkeän, sillä hetkellä suurimman ongelman ratkaiseminen tai tietyn työskentelytavan vakiinnuttaminen. Lähtötasostaan ja annetuista tehtävistä riippumatta jotkut ratsukot kehittyvät annettujen ohjeiden mukaisesti ns. kotiharjoittelujaksolla. Tämä tarkoittaa, että seuraavalla treenikerralla voidaan ottaa uusia haasteita harjoittelun alle, usein jo heti ensimmäisellä tunnilla alkuverryttelyn jälkeen. Toiset ratsukot toistuvasti vaativat muistutusta annetuista korjauksista, mutta pääsevät nopeasti jyvälle, ja heidän kanssaan voidaan edetä seuraaviin tehtäviin valmennuskerran sisällä. Kolmannen tyypin ratsukot eivät etene harjoittelukertojen välillä vaan heidän kanssaan on palattava samoihin perusharjoitteisiin, jotta he voivat valmennuksen kuluessa palautua sille työskentelytasolle, jolla he olivat edellisen valmennuskerran päätteeksi. Kuten sanottu nämä ratsukko- ja erityisesti ratsastajakohtaiset erot eivät suuremmassa, pitkän aikavälin vertailussa tule lähtötasosta, hevosen laadusta, ratsastajan iästä tai edes harjoittelutiheydestä. Missä siis syy eroihin?

Haastateltuna ratsastajat usein sanovat harjoitelleensa annettuja tehtäviä. Osa kertoo rehellisesti, etteivät kaikki treenit ole menneet, kuten oli sovittu. Kenties ei olla jopa harjoiteltu kotitehtäviä erilaisista syistä johtuen. Toisilla on aina mennyt "ihan kivasti." Kuitenkin aina päivänkunto kertoo valmentajalle missä mennään. Hevoset suurimmalla todennäköisyydellä toistavat sitä, mitä niiden kanssa on harjoiteltu.
Suurin osa valmennettavistani on sellaisella ratsastuksellisella perustasolla, jossa vastuun harjoittelun sisällöstä kantaa valmentaja. Kun oppija on sisäistänyt ja oppinut jonkin asian (ja ratsastuksessa aina asioita monikossa), hän kykenee soveltamaan tätä tietoa ja taitoa. Sellaisella tasolla oppilaistani ovat ne, jotka ovat ratsastaneet tai ratsastavat ammattimaisesti ja ovat siten sekä kokemustasoltaan että harjoittelun toistomääriltään vakaalla pohjalla. Tällaiset ratsastajat voivat myös itsenäisesti tehdä valintoja kotiharjoittelujakson sisällönmuutoksista, oman tunteensa pohjalta. Suurin osa ratsastajista kuitenkaan ei tähän vielä (tai koskaan) kykene, joten kuuliaisuus opettajan ohjeiden noudattamisessa lienee avainasemassa kehityksen kannalta. Usein on kuitenkin havaittavissa, ettei ohjeita ole noudatettu tai oikeita toistoja saatu aikaan. Miksi?

Yksi ilmiselvä syy on tietysti, ettei ratsastaja ole edellisellä valmennuskerralla oikeista toistoista huolimatta vielä sisäistänyt asiaa. Silloin harjoittelu helposti ohjautuu treenikertojen välillä väärille urille. Ratsastaja raportoi, että edellisen valmennuskerran jälkeen meni viikko pari hyvin ja sitten "ote katosi". Tällaisen tilanteen korjaaminen on melko helppoa; lisää oikeita toistoja. Tarvittaessa kotivalmennuksessa valvotusti.

Joskus kuitenkin on niin, että ratsastaja onnistuu treenissä, kun valmentaja on vieressä "patistamassa" ja tämä toistuu valmennuskerta valmennuskerralta. Jopa onnistuu siten, ettei valmentajan tarvitse kertoa miten asia tehdä vaan ikään kuin iskusanalistankaltaisesti luetella muistutukseksi asioita. Silloin usein syy on ratsastajan keskittymisessä tai lähinnä sen puutteessa. Ja itsekurissa.

Sitten on joukko tilanteita, joita ei voida selittää millään muulla kuin yhdellä sanalla: asenne.

Ihminen, joka tietää asian, ei voi oppia asiaa. Jos ihmismieli on päättänyt, että tämä asia on nyt sisäistetty, "minähän tiedän tämän", se ei ole avoin eikä vastaanottavainen uudelle tai syventävälle tiedolle. Ratsastus äärettömän vaikeana tekniikkalajina vaatii siten ensisijaisesti nöyrän asenteen.
Terapeutti Tommy Hellsten sanoo: Nöyryys on todellisuudentajua. Jotta ihminen voisi oppia ja kehittyä, tulee hänen olla realisti. Nöyryys suomalaisessa kulttuurissa usein ymmärretään väärin, kuvitellaan että nöyryys on jatkuvaa itsensä anteeksipyytämistä. Anteeksipyytämällä ratsastuksessa ei saa mitään, muutamaa kaveria lukuunottamatta. Olemalla realistinen omien taitojensa suhteen sen sijaan pääsee pitkälle.

Kun taitava ammattilainen on hevosen selässä ja tuntee hevosen vastustavan oikeaa taivutusta olemalla jäykkä ja jännittynyt, ratsastaja ensimmäiseksi käy läpi oman kehonsa; tuleeko jostain nyt virhesignaali, onko paino oikein, onko käsi rento, onko jalanasento oikea? Usein omaa kehonasentoaan ja jäntevyystilaansa säätämällä löytyy hevosestakin oikea vaste. Kun ammattilaisen hevonen on ollut viimeisen parin treenin aikana enenevässä määrin hidas jalalle, hän ensimmäisenä tekee muutaman pysähdyksen ja liikkeellelähdön, joissa hän tarkistaa oman vaikutuksensa (jalkansa nopeuden), sitten hevosen antaman vasteen ja sen jälkeen hän "kalibroi" nämä uudelleen halutulle herkkyystasolle. Jos harjoittelu ei tuota muutosta, hän tarkistaa hevosensa kunnon, jotta hevosen käytökselle ei ole fyysistä syytä. Jos sellaista ei löydy, hän rakentaa harjoittelun sellaiseksi, että tulosta tulee. Lisäksi hän puree hammastaan yhteen ja jaksaa korjata tätä perustavaa laatua olevaa ongelmaa, kunnes toistot ovat oikealla tasolla.
Taitavan, kehittyvän ratsastajan tunnistaa aina ensimmäisenä asenteesta: ratsastaja on realisti ja sen lisäksi hän on yritteliäs.

Hevonen toistaa sitä, mitä sillä harjoitellaan. Kilparatsastustermein ratsukon normaali suorituskyky on yleensä 5 % sisällä kouluratsastustuloksena. Tuon 5 %:n yläpäässä ratsukko on silloin, kun se onnistuu muttei ylitä itseään, ja sen alarajalla ratsukko on silloin, kun asiat eivät mene täydellisesti. Jos ratsukko on normaalivedossa vähintään n. 60-65% suoritustasolla - suurimmasta osasta liikkeistä ratsukko niin kotona kuin kilpailuissa saa pisteitä 6-7 - voidaan sanoa ratsukon olevan tuolla tasolla. Jos harjoittelu painottuu siten, että kotona 30 minuuttia tehdyistä toistoista arvioitaisiin numerolla 5-5,5 ja sitten tulee 10-15 minuutin jakso, jossa toistot ovat kuutosen luokkaa, on ratsukon taso yhä 55 prosentin keskitasolla. Se tarkoittaa sanallisesti, että suorittaminen on jotakuinkin tunnistettavissa aiotuksi tekemiseksi. Ollaan vielä kaukana hyvästä.

Tähän statistiikkaan pohjaten: hevosen normaali ns. päivävaihtelu sijoittuu tuohon 5 prosentin marginaaliin. Kun sillä (tai sen ratsastajalla?) on ns. "huono päivä", se suoriutuu senhetkiseen keskitasoonsa nähden muutaman prosentin alakanttiin. Ei sen enempää. Toki joskus kilpailuolosuhteissa kovasti jännittävä hevonen voi tämänkin tilaston ohittaa ja suoriutua 10% oman tasonsa alle. Silloin kuitenkin puhutaan vielä melko huterasta ja häilyväisestä perustasosta, jossa tekeminen pitäisi vakiinnuttaa vahvemmin tietylle tasolle. Usein kyse on nuoresta ja kokemattomasta hevosesta tai ratsastajasta.

Miten ratsastaja kehittyy? Kuten tuli jo todettua, ratsastajan tulee ensimmäiseksi olla realisti. Hänen on itselleen rehellisenä myönnettävä omat tekemisensä ongelmat ja aito lähtötasonsa. Sen jälkeen hänen on asetettava (valmentajansa avulla) realistinen lyhyen ja pitkän aikavälin tavoite. Ja sen jälkeen hänen on pidettävä huolta, että kaikki toistot, jotka hän tekee, ovat mahdollisimman lähellä oikeaa. Tässä yhteydessä lienee muistutettava, että oikealla toistolla tarkoitetaan jokaista käytettävää apua ja siihen saatavaa vastetta. Suorittaminen kun koostuu pienistä hetkistä: merkeistä ja niiden tuottamasta liikkeestä hevosessa. Siksi kaikki aika jonka hevonen on töissä, on merkityksellistä, mukaan lukien verryttelyt. Toistoilla ei siis tarkoiteta vain ratsastettavia liikkeitä.

Oikeita toistoja saa aikaan vain ratsastaja, joka tiedostaa omat heikkoutensa ja pyrkii korjaamaan niitä. Tällainen ratsastaja ei etsi vikaa ensisijaisesti hevosesta, muista ratsastusalueen käyttäjistä tai olosuhteista, ei yksityiselämästään. Ratsastajan tulee olla keskittynyt ja kanavoida tekemisensä oikein. Omassa kotiharjoittelussaan ratsastaja voi asettaa tavoitteita tietyissä sykleissä: tänään ja seuraavalla työskentelykerralla teen nämä tietyt korjaukset itseeni ja hevoseeni ja katson, että onnistun. Pitäydyn suunnitelmassani. Ensi viikkoon mennessä tämä pieni yksityiskohta on korjattu. Päätän, että seuraavalla valmennuskerralla valmentajani ei tarvitse huomauttaa minulle siitä ongelmasta, josta viime kerralla oli puhetta.
Ja viimeiseksi tärkeä asia: siedän epämukavuutta ja hikeä. Vaikka hyvä ratsastus on aina kevyttä ja rentoa, siihen pääseminen vaatii ratsastajalta ponnisteluja. Joskus jokin korjaus tuntuu ratsastajasta hetkellisesti huonolta ja saattaa jopa hengästyttää. Kun ensimmäinen hikikarpalo vierii otsalla, ei ole aika höllätä. Tai sitten on mietittävä tavoitetaso uudelleen.

Onnettomin on urheilija, jolla on vaikean tason tavoite ja halu vain helpon tason harjoitteluun. Siksi rehellisyys itseään kohtaan on onnistumisen tärkeimpiä tekijöitä. Mihin olen valmis itseni laittamaan ja mitä itseltäni vaatimaan päästäkseni tavoitteeseeni ja edistyäkseni? Näihin kysymyksiin vastaamalla ratsastaja voi aloittaa itsetutkiskelunsa, jonka jälkeen hän voi määrittää sekä lähtötasonsa että realistisen tavoitteen, jota kohti työskennellä. Nöyrä, realistinen asennoituminen antaa mahdollisuuden kehitykselle.

Lopuksi vielä pieni tosielämän kertomus asenteesta: Kahdeksan vuotta sitten minulla oli suuri kunnia päästä koeratsastuksen ja haastattelun perusteella Kyra Kyrklundin tallille harjoitteluun. Sinne mennessäni olin jo toiminut valmentajana, käynyt puolitoista vuotta ratsastuksenohjaajalinjaa Ypäjällä ja saanut kouluratsastuksen loppukokeista (he A) täydet pisteet kuuluen luokkani parhaimmistoon. Kun menin ensimmäisen kerran Englannissa satulaan, en saanut ratsuani siirtymään käynnistä raviin vaivatta. Yritettyäni muutaman minuutin, ratsastin ratsastustani seuranneen Richardin eteen ja sanoin: "Käsitän, että ilmeisesti teen aika paljon väärin. Voisitko neuvoa kuinka minun tulee tehdä?" Tätä seurasi puolisen vuotta harjoittelua, jossa koko perusistuntani ja hevoseen vaikuttamiseni laitettiin uusiksi. Nöyryys tiedon edessä piti huolen, että opin joka päivä uutta. Ja sillä opintiellä olen edelleen. Hevonen on paras opettajani.